Kaldoaivin hikivaellus 2015 - osa 3/3

Osa 3: Maisemareittiä Pulmankiin

6. päivä - 21.8.2015

Nukuin tosissaan huonosti. Siinä mielessä aamu ei ollut parhaasta päästä. Mutta sää oli jälleen mitä kaunein: aurinkoa, pilvetöntä ja lämmintä. Jo kuudes päivä putkeen. Aamiaista valmisteltaessa merkillepantavaa oli se, että 500 g kaasupatruuna ei osoittanut vielä mitään hiipumisen merkkejä, vaikka menossa oli jo kuudes päivä.

Matkaan lähdettiin taas noin klo 11. Aamurutiinit ja rytmi oli vakiintunut melko tarkasti siihen. Palasimme polulle, sitten vaihde silmään ja kohti Tsaarajärveä. Eikä aikaakaan kun polku meni pienen kosteikon läpi (ilman pitkoksia), ja flurps vaan, suomössö imaisi jalkani puoleen sääreen sisäänsä. Pientä akrobatiaa avuksi käyttäen onnistuin pyöräyttämään itseni rinkka selässä istumaan kivelle, minkä ansiosta säästyin pahemmalta mulaukselta. Sitten vaan sukkia vaihtamaan, kenkä ei ollut ehtinyt kastua sisältä pahasti, mutta sukka oli siltä reissulta entinen. Mutta sainpahan turvehoidon samalla, kyllä nyt iho kiittää.

Poroaita portteineen tuli nopeasti vastaan. Nyt puolentoista päivän ketunlenkkimme oli tullut päätökseen, olimme samassa pisteessä kuin 4. päivänä. Tästä loppumatka olisi leppoisaa rallattelua retkeilyreittiä pitkin… Ja paskat. Polku jatkui rinnettä alas ja lähes viivasuorana kosteikkojen läpi. Niin että metsähallitukselle vaan terveiset: jos kerran polku on vedettävä suon läpi, olisi edes jonkinlainen pitkostus paikallaan. Tai sitten se helpompi vaihtoehto: laitetaan polku kiertämään pienet suoalueet. Kartan perusteella ja myöhemmin omien empiiristen havaintojen perusteella se olisi ollut mahdollista. Kartasta vaan ei tavallinen kulkija pysty päättelemään etukäteen suon kosteusastetta. Ja nyt oli vielä kuiva loppukesä.

Pitkospuita siellä missä niitä ei tarvittu.

No, läpihän siitä suosta oli mentävä. Mutta miten? Rinkka selässä ei ole kovin helppoa tasapainoilla ja kokeilla jalalla, missä olisi sen verran kantavuutta, että uskaltaisi varata koko kuolleen painon ja kantamukset. Jos joku kohta ei kantaisikaan, lopputulos voisi olla suouinti, mikä ei rinkka selässä ole kovin suositeltava laji. Onneksi mukana oli vaellussauvat. Ne ovat muuten käteviä vaikeammissa vesistöylityksissä, mutta näköjään myös suolla. Sauvalla pystyi tökkimään ja siten kokeilemaan, josko pintaturpeen alla olisi kovempaa maata.

Monin paikoin näillä soilla pintaturpeen alla oli piilossa kiviä, jotka kantoivat. Kivien paikallistamiseen tarvittiin siis vaellussauva. Monin paikoin jalka upposi nilkkaa myöden, vaikka alla oli kovaa. Yli päästiin, ja näiden muutamien suokohtien jälkeen laskettelu Tsaarajärvelle sujui leppoisasti. Mitä nyt Mamba soi päässä. Vielä on kesää jäljellä… Ynh.

Tsaarajärven tupa on malliltaan ns. Metsähallituksen tyyppitupa.

Tupa oli siistissä kunnossa.

Tsaarajärven tuvalla tapasimme pariskunnan, joka oli telttaillut edellisen yön Silisjohkan varressa. Aikoivat jäädä autiotuvalle yöksi ja kalastella loppupäivän. Appivanhemmat saattoivat kuulemma olla Pulmankijärvellä etuajassa odottelemassa, joten lupasimme kertoa terveiset, jos sattuisimme näkemään.

Söimme tuvalla lounasta. Couscous maistui taas pahalta. Viihdettä tarjosi tuvan vieraskirja. Myyriä tai hiiriä oli majaillut tuvalla aivan hiljattain ihmisten lisäksi. Vihkossa oli suurella kirjoitettu teksti: ”VAROKAA HIIRIÄ!! BEWARE OF MICE! (söivät meiltä hitosti metukkaa)”. Henkilökohtaisesti en ole tuvilla juuri myyriin törmännyt. Vaskojoen tuvalla Lemmenjoella tosin päästin muutaman päiviltä, kun rapina oli yöllä sitä luokkaa, ettei meinannut unta saada. Ruoat on kuitenkin syytä suojata aina hyvin, myös tuvissa.

Sää oli muuttunut tuulisemmaksi, mutta edelleen oli aurinkoista ja lämmintä. Pariskunta kertoi katsoneensa sääennusteen, ja kuivaa piti riittää vielä. Se olikin hyvä juttu, koska sadesuojastani oli hajonnut kuminauha edellisenä päivänä. Savotan sadesuoja kesti siis noin 20 vaelluspäivää (sadesuoja meni toki takuuvaihtoon ja sain uuden tilalle).

Helppokulkuista polkua... ja varvikko punaisena mattona.

Tuvalta lähdettyä polkua oli hyvä kulkea. Kilometrit menivät vauhdikkaasti, nousu Čaaroaiville, pieni tauko. Alempana koivikossa maaruskan värit alkoivat toden teolla tulla esiin. Paikoitellen varvikko oli aivan punaisena mattona. Vastavalo tosin haittasi länteen päin kuvaamista, mutta onneksi Čaaroaivin satulasta oli komea maisema sekä lännen että idän suuntaan.  

Länsilounaan suunnalla komeili Tsaarajärvi.

Itäkoillisessa näkyi Golmmesjavrit. Paljaalla silmällä pystyi erottamaan kolme rajapyykkiä.

Suomen ja Norjan välinen raja menee Golmmesjavrin poikki. Rajapyykkejä oli mukava tähyillä ja rajaa mukailevaa poroaitaa pystyi myös seuraamaan pitkästi.

Tuuli voimistui ja pohjoisessa alkoi pilvitellä. Sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Polku jatkui hyväkuntoisena. Tsuomasvarri lähestyi pikku hiljaa suurempana ja suurempana. Se tuntui olevan ainoa ”oikea” tunturi näillä seuduin; mitä lähemmäs pääsi, sen vaikuttavammalta se näytti. Matkaa oli kuitenkin vielä noin neljä kilometriä jäljellä. Reissun rasitukset alkoivat tuntua jaloissa, mutta eteenpäin oli mentävä. Välillä oli Metsähallituksen opastekylttejä, joissa tosin kilometrit näyttivät ihan mitä sattuu. Osa ehkä viitoitti talvireittiä, mutta kovin luottamusta herättäviä nämä kyltit eivät olleet.

Tsuomasvarrin rinne kohoaa jo lähempänä.

Polku jatkui, se jatkui, ja… jatkui. Päivän viimeiset kilometrit ovat raskaimmat. Aina. Vaikka saisi kävellä loivaan alamäkeen, kuten nyt. Tämän päivän via dolorosan jälkeen näkyviin tuli lopulta rajamiesten kämppä, mikä tarkoitti että myös Tsuomasjärven autiotupa on jo lähellä. Rajamiesten tuvan kohdalla olleessa purossa oli ”silta”, joka tosin oli niin laho, ettei sitä uskaltanut käyttää. Koiran se olisi ehkä kestänyt, mutta ei aikuista miestä. No, yli pääsi onneksi kuvin jaloin muutenkin. Viimeinen puoli kilometriä päästeltiin menemään raivolla.

Perillä tuvalla olimme puoli kahdeksalta. 

Tupa oli tyhjä, joten majoituimme sinne. Ulkoa päin tupa näytti melko ruppanalta, mutta sisältä se oli siisti. Tuvan ratkaisu oli melko persoonallinen: puuvaja/eteinen oli rakennettu kiinni varsinaiseen tupaan. Eteisestä löytyi siis puuvarasto, huussi sekä jäteastiat. Erikoinen ratkaisu ja siinä mielessä epäkäytännöllinen, että roskis haisi. Haju ei onneksi tullut sisälle tupaan, mutta eteisessä tunnelma oli melko tiukka. Parempi pitää roskikset ulkona, tuumaan ma. Huussi oli sen sijaan ilmastoitu hyvin, sieltä ei tuoksuja tullut. Toki tällainen ratkaisu voi olla talviretkeilijän kannalta järkevä, mutta kesäkäyttöön se ei oikein sovellu.

Tsuomasjärven tuvan eteinen, jossa oli puuvarasto, käymälä sekä jäteastiat. Oikealla ovi tupaan sisälle.

Söimme viimeisen ehtoollisen viimeisen illan kunniaksi. Pohdimme viimeisen päivän ohjelmaa ja aikataulua, matkaa oli vielä ihan riittävästi jäljellä, autollakin pitäisi olla tolkulliseen aikaan, koska ajoa olisi sitäkin vielä ainakin kuusi tuntia. Päätimme kuitenkin, että Tsuomasvarrilla käydään. Menisimme siitä yli ja jatkaisimme siitä retkeilyreittiä Pulmankijärvelle. 

Tsuomasjärveä ilta-auringossa.

7. päivä - 22.8.2015

Herätys pirahti kello 6:30. Tuvassa oli kehno ilmanvaihto. Vaikka emme lämmittäneet kamiinaa lainkaan, tuvassa oli hikinen meininki. Myyriä ei oltu nähty eikä kuultu. Aamu oli viileä, sää oli ensimmäistä kertaa pilvinen. Ensimmäinen kaasupatruuna riitti vieläkin; emme olleet käyttäneet tupien kaasua, joten 500 g patruuna rikkoi ennätyksiä. Liikkeelle päästiin klo 8:30.

Tsuomasjärvi ja tupa.

Nousu Tsuomasvarrille oli rankka. Oikeasti rankka, siis verrattuna kaikkiin tämän vaelluksen aikaisempiin nousuihin. Oli toisaalta noustavaakin; korkeuseroa tuvalta huipulle oli noin 200 metriä. Lopulta nousu meni aika nopeasti, kellotin tuvalta huipulle ajaksi 35 minuuttia. Ihan ok ottaen huomioon rinkat. Huipulla vietettiinkin sitten melkein tunti. Kameraa sai laulattaa, koska kyseessä oli ehdottomasti komein huippu, tai oikeastaan ainoa, joka oli ihan oikeasti ”huippu”, eikä vain laki.

Huipulta näkyi hyvin lähes joka suuntaan. Urroaivin rajapyykki, jonka kautta polku kulkisi, näkyi selkeästi. Tsuomasvarrin huipulla oli myös vanha romahtanut rajavalvontatorni. Pari asiaa siinä kummastutti. Ensinnäkin jos torni olisi ollut idempänä, rajalinja olisi näkynyt selkeämmin. Tunturin muoto on sellainen, että itään päin näkyvyys ei ollut paras mahdollinen. Toiseksi mietitytti se, että millainen miehitys tornissa on ollut. Pitkä matka on ollut kivuta torniin, jossa ei ollut minkäänlaista sääsuojaa. Nykyään rajamiehillä on hieman modernimmat valvontavehkeet…

Maisema Tsuomasvarrilta pohjoiseen, oikealla Mvittejavri, joka jää suurimmaksi osaksi Norjan puolelle.

Sää alkoi seljetä, kun läksimme pohjoisrinnettä alas. Laskussa sai olla tarkkana, sillä se oli suhteellisen jyrkkä. Puuton rinne oli kuitenkin miellyttävä käveltävä, mutta samaa ei voinut sanoa alhaalla odottaneista jontkista. Sitten seurasi pieni nousu Mivttečohkkan rinteelle. Kiersimme sen itäisen huipun korkeuskäyriä myöden, jonka jälkeen jatkoimme suokosteikkoja ja jontkia mahdollisuuksien mukaan vältellen kohti Mivttejohkaa. Eteneminen kosteikkojen ja turvekumpujen seassa oli hidasta. Tuntui, ettei jokea saavuteta koskaan.

Mivttejohkalla pidettiin evästelytauko. Tässä vaiheessa varsinaisen lounaan valmistus ei enää innostanut, joten söimme jämäpaloja. Joesta pääsi kuivin jaloin yli, joskin jonkinlainen siltaviritelmäkin polun kohdalla näytti olevan. Tauko oli lyhyt, koska matkaa oli vielä reilusti jäljellä. Kurvasimme takaisin polulle, mutta polun yhtyessä Suomen ja Norjan rajaan huomasimme karttaan merkitsemättömän kämpän aivan rajan tuntumassa. Vaikutti poromiesten kämpältä. Kämppä ei ollut kehuttavassa kunnossa ulkoa ja vielä vähemmän sisältä. Siinä missä sisustus toi Käsivarren legendaarisen Urttashotellin mieleen, oli tämä vieläkin surkeampi. Ja haju oli melkoinen.

Interiööri.

Kulku jatkui seuraavaksi 2,5 km suoraan Norjan rajaa pitkin. Nousua, laskua, pohjalla kosteaa, nousua, tasaisempaa, laskua, isompaa kosteikkoa, hapottava nousu Urroaiville. Kosteikoissa piti paikoitellen ottaa tukea poroaidasta, jotta pysyi pystyssä. Vanhat aidantolpat toimittivat välillä pitkospuiden virkaa. Noin puolivälissä matkalla Urroaiville oli karttaankin merkattu kivilatomus. Olimme ennen reissua pohdiskelleet, mitä ja millaisia olisivat nämä kivilatomukset, joita oli alueella useampia. No, tästä olisi ainakin kävellyt helposti huomaamatta ohi, jos ei olisi ollut valppaana. Eikä tämä nyt kovin suuri turistimagneetti ollut. Mutta tulipahan nähtyä, pelkästään tämän takia ei kannata Kaldoaiviin lähteä. :)

Ladies and Gentlemen: kivilatomus.

Urroaivin nousu edessä...

Urroaivin nousu imi mehuja tehokkaasti, vaikka se oli paljon lyhyempi ja vähemmän jyrkkä kuin Tsuomasvarrin nousu. Tässä vaiheessa vaellusta toisaalta pienempikin nousu riittää hapottamaan. Huipulla odotti vuonna 1766 ladottu rajapyykki. Samalla huippu merkitsi Kaldoaivin erämaa-alueen rajaa: nyt olimme jo lähes sivistyksen parissa. Rajapyykkiä ihmetellessä mietin, millainen työ rajan määrittämisessä ja merkkaamisessa Ruotsin ja Norjan rajalle 250 vuotta sitten on ollut. Aikamoinen respect sen ajan maanmittareille. 

Urroaivilla kun oltiin, niin väkisin tuli mieleen myös se, että Urroaivi-nimisiä tuntureita on Lapissa useita. Helsingin Seudun Lapinkävijät ry:n Lapinkävijä -lehden numero 142 osui silmiini syksyllä 2016 Kuohkimajärven autiotuvalla. Lehdessä oli artikkeli Lapin paikannimistä. Artikkelista löytyi vastaus itseäni askarruttaneeseen kysymykseen Lapin lukuisista urroaiveista. Oaivi tarkoittaa "päätä", eli pyöreälakista tunturia, mutta vasta artikkelista minulle selvisi, että tunturin laelle tehtyä kiviladelmaa kutsutaan muuriksi tai uruksi. Niinpä Urroaivi tarkoittaa siis "muurivaaraa" tai "tunturinlakea, jolla on kiviladelma". Tämä myös selittää, miksi näitä urroaiveja on niin monia...

Rajapyykki n:o 347, pystytetty 1766.

Rajalinja jatkui Urroaivilta luoteeseen. Taustalla näkyy Pulmankijärven tie.

Urroaivi merkitsi meille myös sitä, että suuremmat nousut oli noustu. Enää olisi muutama pieni mäki kuljettavana ylös, loppu olisi pelkkää laskettelua. Sanoimme heipat tälle Urroaiville. Juuri kun jatkoimme matkaa, paikalle tuli kaksi vanhempaa naista, jotka olivat lähteneet Pulmankijärveltä ja olivat matkalla Näätämöön. Turistiin siinä hetki ja kerrottiin reitin kunnosta jne. Rouvat kertoivat, ettei pitkoksia olisi loppumatkallakaan. Ei se mtn.

Edessä viimeinen kosteikko ja sen takana Buollánvárri, josta polku laski Pulmankijärvelle.

Polku oli nopeakulkuista. Kosteikko, pieni nousu ja sitten ns. ”viimeinen” kosteikko. Siitä huideltiin yli Nylon Beatia mukaillen:

”Sä oot viimeinen, kaikki tietää sen…”

Ylpeys meinasi käydä lankeemuksen edellä. Kesken laulun tuli kappaleeseen ylimääräinen C-osa, joka koostui tietystä v-alkuisesta sanasta tiheästi toisteltuna. Syy tälle oli se, että suo imaisi jalat syvälle, mikä tarkoitti gasellimaisia loikkia loppupätkälle. Tätä vauhtia jos olisi koko ajan painanut menemään, niin johan sitä oltaisiin Nuorgamissa… Onneksi kengät eivät kastuneet pahasti. Tässä jos koskaan oli paikallaan kulauttaa viimeiset jallutilkat kurkusta alas.

Viimeinen suo takana, nyt kelpaa hymyillä. Ja viimeinen tilkka polttoainetta nassuun. 

Pulmankijärvi.

Viimeinen nousu Buollanvarrille oli vain pieni tiraus. Pidimme siinä viimeisen tauon Pulmankijärven laaksoa katsellen. Jäljellä oli noin 3 km lasku Pulmankijoelle ja sen takana odottavalle autolle. Polku muuttui leveäksi mökijäuraksi ja se oli sitä aina sillalle saakka. Sillan jälkeen vielä muutaman sadan metrin pikataival parkkipaikalle, johon saavuttiin noin klo 16. Homma paketissa.

Riippusilta ja parisataa metriä matkaa jäljellä.

Autolle päästyä ensimmäinen asia oli puhtaan paidan vaihto. Toki tuoksumaailma oli sen verran miehinen, ettei pelkkä paidanvaihto pelastanut täysin. Vielä pitäisi ajaa 20 km Nuorgamiin, että saisi kylmää vissyä. Ajatuksena oli myös poiketa Suomen pohjoisimmassa Alkossa. Ihan vaan siksi, että se on siellä. Valtaisa pettymys kuitenkin odotti perillä; kauppa ja Alko olivat menneet kiinni klo 16, olimme tunnin myöhässä! Vissyä piti odotella sitten aina Utsjoelle Uulan Säästöön asti, vielä 40 km päälle. Sitten painettiin menemään turbodiisseli vinkuen Inariin syömään. Huoltoaseman pippuripihvi maistuu harvoin niin hyvältä…

Ajellessa ehti tehdä debriefingiä vaelluksesta. Kaasu riitti hyvin. 50g/henkilö/päivä -kaava vaikuttaisi ainakin kesällä olevan varman päälle. Todettiin myös, että hanallinen vedenkantosäkki tai vastaava olisi kätevä varuste etenkin sellaisia leiripaikkoja ajatellen, jossa vedenhaku on vaivalloista. Huomionarvoisinta koko reissussa kuitenkin oli se, että taivaalta ei tullut pisaraakaan vettä koko viikkoon. Ja tämä siis elokuun puolivälin jälkeen! Aivan älytöntä tuuria, sillä koskaan aiemmin moista ei ollut osunut kummankaan meistä kohdalle. Sadekamat olivat siis tällä reissulla turhaa painoa. 

Kaldoaivi oli myös virkistävän erilainen vaelluskohde. Jos haluaa viettää aikaa omia polkujaan kulkien ja rauhassa, Kaldoaivi is the place to go. Kulkijoita ei varmasti ole ruuhkaksi asti, ei edes merkityllä reitillä. Siitä kertoo osaltaan myös Metsähallituksen retkeilypalvelurakenteiden vaatimattomuus. Kuljimme Sevettijärvi-Pulmanki reitistä noin puolet. Sevettijärven pää lienee metsäisempi, joten itse reitti olisi varmasti miellyttävä kokonaisuus. Suuria tuntureita ei ole huiputettavaksi, mutta avaruutta puuttomalla alueella piisaa. Ja tilaa riittää. Kaiken kaikkiaan kokemus oli siis ehdottoman positiivinen. Kilometrejä kertyi reilut 100.

Vaelluksen reitti ja leiripaikat. Klikkaa isommaksi.

Ivalosta hankittiin vielä sapuskaa iltaa varten ja seurailtiin samalla ”Downtown Ivalon” lauantai-illan meininkejä. Matka jatkui vielä pari tuntia etelään ennen majapaikkaa. Sauna päälle, kamojen huoltoa ja perinteinen Olvi Halko – tssh. Se on siinä.