Muotkatunturin vaellus 2013

Arkistojen aarteita!

Kesällä 2013 Käsivarren kivikot vaihtuivat Muotkan helteisiin. Taisteluparina oli taas Tuomas, joka tällä reissulla ansaitsi lempinimen ”Rasva-Seppo”. Mutta nomen est omen, viisas oli hän, minä tyhmä. 

Muotkaa parhaimmillaan: maisemaa Kuárvikozzâlta etelään.

 

1. päivä – 27.6.2013

Muotkanruoktu – Lahtisen Kämppä

Huonon huumorin siivittämänä tämänkertainen sotaratsumme, eli Volkswagen Polo kyyditti meidät Luoston välietapin kautta Inarin Nesteelle, jossa tankkasimme rasvaa koneisiimme. Ja dieseliä Poloon. Siitä matka jatkui Kaamasen tielle ja kohti Karigasniemeä.

Parkkeerasimme auton Sulaojan parkkipaikalle, josta Kevon reitti lähtee. Tämä olisi vaelluksemme päätepiste. Lähtöpisteeksi olimme suunnitelleen legendaarista Muotkan ruoktun lomakylää, noin 33 kilometriä takaisin Inaria kohden. Sieltä tarkoituksena oli kulkea Peltojoen vartta Peltoaiville ja Kuárvikozzâ-tunturille (tai Koarvikodds, tunturin nimen kirjoitusasu vaihtelee), joka on Muotkan erämaan korkein tunturi. Kuárvikozzâlta matka jatkuisi kutakuinkin Muotkan postipolkua (joka ei oikeasti ole postipolku, vaan Suomen Matkailijayhdistyksen taannoin maastoon merkitsemä Tirron retkireitti) aina Stuorraäytsille, jossa käytäisiin katsastamassa yksi Muotkan harvoista autiotuvista, Stuorraäytsin tupa. Sieltä ajatuksena oli kulkea kutakuikin suoraan pohjoiseen Karigasjoelle, josta kulkee mönkijäura-metsäautotie Karigasniemen tien varteen Sulaojan tuntumaan.

Siispä auto jäisi Sulaojan parkkiin. Soitimme Karigasniemen taksiin ja kerroimme, että Sulaojan parkkipaikalta pitäisi päästä Muotkanruoktuun. Taksin tilaus ei mennyt ihan putkeen, sillä noin 10 minuuttia soiton jälkeen katsoimme, että siinähän painoi taksin näköinen auto menemään tuhatta ja sataa Inaria kohden Sulaojan ohi. Ei muuta kuin uusi soitto, jossa keskustelu meni kutakuinkin seuraavasti:

- Karigasniemen taksi. 

- No päivää, juuri hetki sitten tilattiin taksi tähän Sulaojan parkkipaikalle, mutta se taisi mennä juuri tuosta ohi.

- Vittu eikö se saatana ymmärrä!

- …ok...?

- Kohta teille tulee auto.

Pienen tuokion kuluttua taksi sitten kurvasikin paikalle. Kuski oli vain hieman meitä vanhempi, leppoisa kaveri. Matka Muotkanruoktulle sujui läpänheiton ja tarinan iskennän merkeissä. Opimme muun muassa sen, että baariin kannattaa näillä tienoilla lähteä Norjan puolelle Karasjoelle, koska aikaeron takia se on tunnin pidempään auki, ja että maastossa pitäisi varoa, kun imukykyisiä tyttöystäviä on joka kulmalla vaanimassa.

Muotkanruoktulla olimme noin kymmentä yli seitsemän. Ilma oli lämmin, ehkä noin 17 astetta, mutta taivaalta tihkui koko ajan vettä ja maisema oli aika harmaa. Läksimme kävelemään Peltojoen vartta ylävirtaan. Hyvin pian selväksi kävi, ettei ole järkeä yrittää ehtiä ensimmäiselle suunnitellulle yöpymispaikalle, joka oli Peltoaivin juurella oleva komea lampi. Tuomas oli käynyt Muotkalla ennenkin, joten hänellä oli tietoa hyvistä leiripaikoista. Pilvet roikkuivat niin matalalla, että paikka ei olisi päässyt oikeuksiinsa. Ja toki sinne olisi ollut Lahtisen kämpältä vielä noin tunnin kävely.

Peltojokea Muotkan Ruoktun lähellä.

Kuljimme varsin reippaasti. Pidimme vain yhden tauon matkalla Lahtiselle. Tästä 11 kilometrin taipaleesta ei jää paljoa kerrottavaa. Säätila vaikutti paitsi maisemiin, myös mieleen. Motivaatio ei ollut huipussaan; mielessä oli vain lämmin teltta ja iltaruoka. Ei suoraan sanoen tuntunut kovin mielekkäältä kävellä sateisessa pusikossa, joka kasteli tehokkaasti. Maisematkaan eivät olleet kaksiset, vaikka Peltojoki aina välillä vilahtelikin.

Tauko Peltojoen varren nuotiopaikalla.

Muotkan ruoktulta Lahtiselle kulkee selvä polku, mutta mitenkään erityisen hyvä saati mukava se ei ole. Matkalle sattuu kosteikko jos toinenkin, ja välillä maasto on aikamoista pusikkoa. Silti päivän musiikillinen teema oli The Pointer Sistersin ikivihreä I’m So Excited, vaikka olo oli kaikkea muuta kuin excited. 

Lahtisen kämppä ja teltta.

Lopulta Lahtisen kämppä tuli vastaan ja pääsimme pystyttämään telttaa. Kävelyyn oli mennyt noin kolme ja puoli tuntia, olimme perillä noin 22:45. Lahtisen kämppä on hyvin pieni, joten teltassa oli mukavampi majoittua. Kämpän pihassa on muutamia hyviä telttapaikkoja. Maasto oli kuitenkin niin märkää, että piti vain toivoa, että seuraava päivä olisi kuivempi. Mutta eikun ruoka tulille.

 

Iltapalaa.

Teimme kämpän kamiinaan pienen tulen ja veimme märät kamppeet sinne. Iltaruoan jälkeen uni tuli helposti ja mikäs siinä oli paremmasta säästä uneksiessa.

2. päivä – 28.6.2013

Lahtisen kämppä – Vuomajoenmukka

Aamulla nukuttiin pitkään. Nousimme ylös vasta puoli yhdeltätoista, minkä jälkeen teimme aamutoimet kaikessa rauhassa. Kamat olivat kuivuneet yön aikana kämpässä ja ilma oli eilistä kirkkaampi. Pilvinen kuitenkin. Oli lämmintä ja taksikuskin mainostamat imukykyiset naaraatkin olivat löytäneet inisevänä laumana meidät.

Aamupalaa.

Tutustuin Lahtisen kämppään tarkemmin. Kämpän seinällä on kertomusta rakentajastaan Lahtisesta sekä kämpän vaiheista:

Lahtisen kämpän on rakentanut alun perin Mikkelistä lähtöisin oleva opettaja Pentti Lahtinen vuonna 1949. Alun perin kämppä oli Lahtisen yksityinen maja, jonka maa-alueen hän oli vuokrannut Metsähallitukselta ja maksanut 10 vuoden vuokran etukäteen. Tämän jälkeen vuokraa ei tullut maksettua ajoissa ja Metsähallitus katsoi, että kämppä oli siirtynyt sen omistukseen.

Lahtinen oli todennut, että olkoon. Kämppä oli ennenkin ollut avoin, ja niinpä se on palvellut kulkijoiden tukikohtana 1960-luvulta alkaen.

Viime vuosina kämpän huolto on tapahtunut Muotkan ruoktun lomakylän toimesta. Virallinen Metsähallituksen autiotupa se ei ole, joten on erityisen tärkeää, että kulkijat huolehtivat kämpän siisteydestä ja kunnosta. Hienoa, että tällaisia kohteita on.

Lahtisen kämppää.

Vuolaasti virtaava Peltojoki ja kukkivat kullerot.

 

Lähdimme kulkemaan Lahtiselta eteenpäin hyttysaattueessa. Polku jatkui Peltojoen vartta ylöspäin, mutta kovin erityisiä maisemia se ei tarjonnut. Vähemmän suota kuitenkin. Noin kahden ja puolen kilometrin jälkeen vastaan tuli puro, jota pitkin polku lähti nousemaan ylös pois Peltojoen varresta. Kutakuinkin näillä main Peltojoessa oli suvantopaikka, jossa oli kyltein merkitty ylityspaikka.

Nousu puron vartta ylös oli raskas. No, eihän sitä vertikaalista etenemää ollut kuin noin 60 metriä, mutta kylläpä kävi voimille. Hyttysiä oli ihan perkeleellisesti. Ei paljoa viitsinyt pysähdellä, sillä heti kun vauhti pysähtyi, kimpussa käsissä ja naamassa oli noin miljardi kaveria. Kuvatkin piti siksi ottaa nopeasti, vaikka puro olikin sympaattinen ja nätti.

Nimetön järvi Peltoaivin edessä. Fantastinen leiripaikka järven itäpäässä.

 

Olin joskus nuori... välipalaa järvellä.

Kun noususta oli jo melko näännyksissä, edessä alkoi siintää järvi. Aivan huikean kaunis paikka! Tämä nimetön, 350 metrissä oleva järvi oli todella komealla paikalla Peltoaivin edessä. Tässä oli alkuperäisen suunnitelmamme ensimmäinen leiripaikka, ja hieno se toden totta oli. Paikalla oli kivikehä nuotiota varten ja tasainen telttapaikka olisi löytynyt helposti. Mutta illalla tänne ei olisi enää jaksanut, sikäli ei harmittanut. Eikä sää pannut parastaan.

Hiekkaista harjannetta järven eteläpuolella.

Näkymää harjanteelta koilliseen Peltojoen laaksoon.

Pidimme järvellä pitkän tauon. Sitten lähdimme hiekkaisen harjanteen kautta nousemaan kohti Peltoaivia. Kameraa sai laulattaa suhteellisen tiuhaan, sillä maisemat olivat hienoja. Tuomaksella oli omassa kamerassaan mukana Lensbaby-optiikka, jota minäkin kokeilin paikotellen. Hauska vehje.

"Räjähtelevät koivut", lensbaby-optiikka CMOS-kennolle, 2013.

Nousunäkymää taaksepäin, vasemmalla hiekkainen harjanne, oikealla Peltojoen laakso.

Kallioisella rinteellä oli muutamia lampareita.

Reitti huipulle.

Nousu oli paljon massiivisempi kuin mehut imenyt punnerrus Peltojoelta järvelle, mutta tämä sujui helpommin. Ei siis helposti, mutta helpommin. Ei sinänsä pitäisi valittaa, sillä rinne ei ollut mitenkään vaikea kulkea. Jostain syystä rinkka selässä kulkeminen ei sujunut ihan kuin Strömsössä.

Peltojärvi.

Itse Peltoaivin huippu oli siinä mielessä hienoinen pettymys, että se oli laakea ja aika kaukana tunturin kaakkoisrinteen jyrkänteestä, ettei maisema ollutkaan kovin jylhä. Toki näkymää riitti pitkälle, mutta olin odottanut vähän enemmän. Siitä huolimatta vietimme huipulla hyvä tovin. Paikalla oli vanha kolmiomittaustorni tai vastaava, ja ”asianmukaisesti” ryönää. 

 

Peltoaivi / Bealdoaivi - 565 mpy.

Ryönää huipulla.

Heleää keskikesää.

Riekkoko se siinä...?

Jatkoimme Peltoaivin leppoisaa paljakkaa kohti Soarvegielasta. Ensin luoteeseen ja sitten länteen kohti tunturien välistä solaa. Tarkoitus oli lounastaa, kunhan vesipaikka tulee vastaan. Peltoaivilta oli komea näkymä pohjoiseen Alemman Honkavuoman laaksoon. Sää oli kuitenkin sen verran tuhnuinen, että maisema ei päässyt oikeuksiinsa.

Vettä löytyi Peltoaivin ja Soarvegielaksen välisestä jontkasta, jossa lorisi pieni puro. Laitoimme lounasta ja kuvasimme purossa olevaa miniatyyrivesiputousta. Alkoi kuitenkin tihuttaa vettä ja sade alkoi voimistua. Pilvet muuttuivat paksummiksi ja tuli ihan hämärää. Näkyvyys heikkeni. 

Kokkailujen dokumentointia.

Pudotuskorkeus n. 0,3 metriä!

Lounaan jälkeen nousimme Soarvegielaksen huipun pohjoispuolella olevaan satulaan ja kiersimme huippua korkeuskäyriä pitkin pohjoisen puolelta. Paljakka oli verrattain helppokulkuista ja maaston muodot olivat komeita. Maisemat jäivät kuitenkin sateessa huonoiksi, vaikka etenkin länteen olisi auennut laakea näkymä.

Maisemaa Alemman Honkavuoman suuntaa (koilliseen); Honkavuoman latvajärvi näkyvissä.

Feelin' British.

Vaikka etenimme reippaasti, tuntui, ettei matka oikein etene. Olihan siinä toki kilometri poikineen kuljettavana. Lopulta pääsimme viimeisen satulan yli ja aloimme etsiä vesipaikkaa, jotta leirin saisi pystyyn. Sade ei ollut missään vaiheessa kova, vaan enemmänkin sumusade tai alhaalla roikkuvat pilvet. Pahasti ei siis kastunut, mutta Tuomas kyllä kirosi, että taisi tulla shortsit turhaan mukaan. 

Sumuinen sademaisema jossain Soarvegielaksen rinteellä.

 

Ensimmäisen laaksonpoikanen oli vesiperä, eli vettä ei ollut. Siispä jatkoimme yli pienen nyppylän kohti Vuomajokea, jossa vettä olisi varmasti. Nyppylältä oli vielä vajaa kilometri pienelle lammelle ennen Vuomajokea. Pidimme siinä taukoa vanhalla nuotiopaikalla, jolla oli puitakin. Tuomas teki nuotion siinä toivossa, että savu karkottaisi hyttysiä, joita oli taas vähintään riittävästi. 

Hyttyssavut...

 

...olivat tarpeen!

 

Kävin kuitenkin tiedustelemassa maastoa lähempää jokea ja joen ja lammen välistä löytyikin oiva telttapaikka. Siispä siirsimme romppeemme sinne ja pystytimme teltan. Ympäri lampea oli runsaasti telttapaikkoja, mutta tämä oli lähempänä jokea. Teltta oli pystyssä noin 23:15.

Lampi Vuomajoenmukassa.

 

Illalliseksi loihdimme pussipasta-aineksista chevre-rucola -pastan kanalla ja paprikalla. Kävin huljuttamassa joessa jalkani. Ah, mikä taivaallinen tunne! Matkaa oli kertynyt noin 16 kilometriä ja kunnioitettava osa siitä oli ollut nousua, joten ei ihme, että jaloissa tuntui.

 

Mums.

 

3. päivä – 29.6.2013

Vuomajoenmukka – Kuárvikozzâ – Piekanaäytsi – Kielajoen latva

Yö oli pilvinen, mutta kun nousimme ylös kymmenen tienoilla, sää oli upea. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta ja oli todella lämmin. Lämpömittaria ei ollut, mutta veikkaisin, että helleraja oli lähellä. Mutta tätä oli odotettu, koko maailma näytti kirkkaalta. Ja Tuomaskaan ei ollut kantanut shortsejaan turhaan. Itsekin lyhensin katkolahjehousuistani hellemoodiin.

Kirkas ja helteinen aamu.

 

Aamutoimet tehtiin ripeästi. Paikkasin jalastani orastavan rakon ja sitten ylitimme Vuomajoen ja aloitimme matkan kohti Kuárvikozzâa. Alkumatka meni nopeasti, sillä maasto oli lähes tasaista. Maasto nousi, mutta nousu oli loivaa. Kohtasimme ”postipolun”, joka erottui selkeästi. Sen jälkeen ohjelmassa oli hieman motivaatiojontkaa, joka toki kartankin perusteella oli odotettavissa. 

Vuomajoen ylitys.

Lämmin sää oli mahtava. Ennen kuin varsinainen nousu alkoi, pidimme tauon, joten paita pois ja aurinkoa iholle! Vinoilin Tuomakselle, kun hän oli aamusta asti lotrannut erilaisia aurinkorasvoja iholleen. Tästä siis nimi Rasva-Seppo – en edes halua arvata, paljonko rasvat toivat lisäpainoa rinkkaan. Tauolla oli aikaa myös tehdä lensbaby-tutkielmia yksinäisistä tunturikoivuista. Jostain syystä edes ötököitä ei ollut harmiksi asti, vaikka edellisinä päivinä niitä oli välillä jopa ahdistavan paljon.

Luonnonmukainen päivänvarjo.

Kuárvikozzâ kohoaa edessä.

Kuárvikozzân huippu on noin 590 metriä merenpinnan yläpuolella. Pohjoisen suunnasta huiputettaessa nousua kertyy noin 150 metriä. Tämä nousu ottikin sitten ihan kunnolla kunnon päälle. Nousu aiheutti melkoiset ähinät ja puhinat. Ainoa etu oli, että hyttyset ja muut pörriäiset olivat tosiaan jääneet jonnekin jontkikkoon eikä niistä ollut kiusaa. Hitaasti mutta varmasti tamppasin eteenpäin. Tuomas meni menojaan edessä ja pääsi huipulle ensin. Tuskanvirne naamallani pääsin kuin pääsinkin huipulle. Meinasi lähteä taju. Tankkasin nestettä varmaan litran yhteen menoon ja otin hyvän tovin lukua.

Vihdoin huipulla!

Maisemakimara huipulta. Etelän ja kaakon suunnalla on runsaasti järviä.

Yläpelti paljaana kuvien ottoa.

Kun noususta oli toivuttu, oli aika alkaa armoton kameran räpsyttely. Maisema oli mahtava. Joka suuntaan, mutta erityisesti kaakon ja etelän suunnalla oleva soiden ja järvien mosaiikki oli kaunista. Myös Piekanaäytsi, jonka suuntaan oli tarkoitus jatkaa, näkyi hyvin. Kuárvikozzâ oli vaelluksen käännepiste siinä mielessä, että tästä eteenpäin kulku kävisi takaisin kohti Karigasniemen tietä.

Piekanaäytsi, myös "postipolku" erottuu hyvin taaempana kohoavan Urroaivin rinteellä.

Löytyykö kenttää?

360 asteen panoraama huipulta.

Kuvia ottaessa teleobjektiivilla saattoi zoomailla kaukaisempia kohteita. Kaukana horisontissa näkyi muun muassa Norjan puolen lumisia tuntureita. Vaelluksen jälkeen kun kartan kanssa kuvia tutkin, päädyin siihen, että lumirinteiset tunturia olivat Geaidnogáisan/Rástigáisan tunturialuetta, jonne matkaa oli noin 80 kilometriä (!). Mikään muu tunturi ei lähialueilla ollut riittävän massiivinen.

Rástigáisa Norjassa Tenojoen tuolla puolen - väliin jää Muotkan ja Paistunturin erämaa.

Toisaalla kamera paljasti niin ikään Norjan puolella lähellä Karasjokea olevalta yli 600 metriin kohoavalta Iškoras-tunturilta (tai Iskuras) maston ja jonkin muun rakennelman. Jälkeenpäin googletuksen avulla paljastui, että tämä muu rakennelta on Naton tutka-asema. Edessä lähempänä kohoava persoonallisen muotoinen Bartačohkka-tunturi näkyi komeasti.

Maaston muotoja teleobjektiivilla ja Naton tutka Norjassa.

 

Överileveä panoraama luoteeseen: summittainen kulkureitti merkattu punaisella.

Aurinkoa siis riitti. Ja kuvia riitti. Vietimme huipulla melkein kaksi tuntia. Sitten alkoi olla jo lounaan aika, mutta sitä varten piti kulkea pari kilometriä tunturin länsipuolen matalan sivulaen taakse puron varteen. Mutta mikäs siinä kulkiessa, maasto oli helppoa paljakkaa. Oikeastaan pahempaa kivikkoa oli vain Kuárvikozzân huipun tuntumassa.

Maaston muotoja lounaspaikkaa etsiessä.

Lounas piti syödä nopeasti, sillä siinä missä huippu oli lähes täysin hyttysvapaa vyöhyke, puron varressa niitä oli taas runsaasti. Suuntasimme purolta suoraan Piekanaäytsiä kohti, jonka saavutimme nopeasti. Alun perin olimme pitäneet reittiin myös optiona pientä lenkkiä etelämmäs, mutta siellä olisi ollut enemmän soita = enemmän lentäviä seuralaisia. 

Lounastauko.

Piekanaäytsillä oli ötököitä niin paljon, että minun oli pakko pidentää lahkeita. Meininki oli suorastaan infernaalinen, sillä hyttysten vielä ovat suhteellisen harmittomia, mutta niiden seurauksi oli ilmestynyt mäkäräisiä, jotka purevat monin verroin kipeämmin. Eikä hyttysmyrkky ainakaan minulla tepsi niihin samalla tavalla.

Kotakehikko Piekanaäytsin suulla; Kuárvikozzâ kohoaa taustalla.

Piekanaäytsi.

Aurinkoakin oli saatu. Molempien käsivarret punoittivat kivasti, samoin naama. Tässä vaiheessa en enää voinut vinoilla Tuomakselle rasvan määrästä. Itsehän en ollut laittanut mitään rasvoja ja se alkoi tuntua iholla… Aurinko paistoi edelleen lähes pilvettömältä taivaalta ja oli todella kuuma. Eikä pääosin puuttomalla paljakalla suoraa heru.

Kuárvikozzâ Piekanaäytsin läpi nähtynä.

Matka jatkui Piekanaäytsin läpi ”postipolkua” kohti Kielajoen latvavesiä, josta tarkoitus oli etsiä telttapaikka. Emme jääneet ensimmäiselle mahdolliselle paikalle, mikä saattoi olla virhe. Kun polku laskeutui aina vain alavampaan maastoon, ötökkätilanne alkoi käydä oikeasti tukalaksi. Viimeiset kilometrit olivatkin aikamoista pikamarssia, sillä paikallaan ei voinut yhtään olla. Olo oli hikinen, sillä lämmintä riitti, mutta vaatetta oli pakko olla päällä, etteivät mäkäräiset olisi syöneet elävältä.

Kosteikkoa... vaan ei kelpaa leiripaikaksi.

 

Lopulta saavutimme Kielajoen latvavedet ja löysimme hyvän telttapaikan pienen joessa olevan lammen kohdalta. Teltta pystyyn ja hetki lepoa – ja after sun -voidetta palaneelle iholle. Kovin paljoa en kehdannut Tuomakselta voidetta anella, kun pilkka pääsi osumaan omaan nilkkaan.

Leiri ilta-auringossa.

Jokseenkin palanut ja syöty...

Kävin vielä illalla kuvaamassa jokea ja pesemässä paidan ja sukat. Käväisin myös pienellä pulahduksella lammessa. Tekipä gutaa. Ainoa ongelma oli, että riisuminen munasilleen ei ollut kovin helppo toimenpide – hyttyset ja erityisesti mäkärät kävivät heti kiinni ns. arkaan paikkaan. Kädet ja jalat olivat jo täynnä kutisevia ja verestäviä puremia eikä niitä olisi yhtään kaivattu muualle.

Auringon säteet Kielajoessa.

Hei hulinaa!

Päivään mahtui kävelyä noin 13 kilometrin edestä. Iltaruoka maittoi hyvin ja lepo myös. Makuupussi tosin oli turhake, sillä myös yö oli lämmin. Mutta ylivoimaisesti tämän vaelluksen paras päivä tähän mennessä!

 

4. päivä – 30.6.2013

Kielajoen latva – Rátnoskáidi – Rátnojohka

Aamu valkeni pilvisenä. Oli siis taas melko tasaisen harmaata, kun teimme aamutoimia. Ötökät eivät olleet yön aikana hävinneet. Päinvastoin, ne pirulaiset olivat heti valmiina vastaanottamaan terävine imukärsineen, kun vaeltajapolo vaan malttoi ulostautua teltasta. Ulostautumisesta puheenollen, tämä aamu oli sellainen, että jos vain olisi ollut mahdollista jättää riukuhommat väliin, olisin ollut onnellinen. Niissä kun täydellinen suojautuminen ei oikein ole mahdollista. Mäkärät luonnollisesti ottivat tilanteesta ilon irti ja kävivät kiinni, no, arvaat kyllä minne.

Pöheikkö.

Leirin aamutoimet.

 

Aamutoimien jälkeen lähdimme postipolkua kohti Urroaivia. Ensin kuitenkin piti ylittää Kielajoki, joka oli jo täällä latvoilla varsin vuolas. Vettä oli polun kohdalla polveen. Ylityksen jälkeen jatkoimme jo tutuksi käyneessä hyttys- ja mäkäräisseurassa. Polku oli helppokulkuinen ja leveä. Nousu Urroaiville oli kuitenkin aika jyrkkä – itse asiassa joelta Urroaivin huipulle on enemmän nousumetrejä kuin mitä edellisenä päivänä Kuárvikozzân huiputuksessa oli.

Kielajoen ylitys.

Nousun maisemaa Kielajoen latvoille.

”Postipolku” ei kulje huipun kautta, mutta urheiluhenkisinä nuorukaisina päätimme tehdä pienen mutkan, jotta tulisi tämäkin tunturi käytyä huipun kautta. Tällä kertaa minulla oli enemmän virtaa, joten saavutin huipun ensin. Urroaivin etelähuipulta avautui komea maisema moneen suuntaan, mutta muutoin se oli aika tavanomainen tunturinlaki.

Kuárvikozzâ ja Piekanaäytsi Urroaivilta nähtynä.

 

Sitkeä sissi, yksinäinen mänty Urroaivin laella.

Huipulla palkitsin itseni suklaapatukalla. Kuvailimme jonkin aikaa ja siirryimme sitten noin 400 metrin päähän pohjoishuipulle. Ylhäältä tunturista pystyi tarkkailemaan säätilannetta. Taivaalla oli paljon erilaisia pilviä ja aurinkokin pilkahti, mutta pääosin taivas oli harmaa ja ilma utuinen. Siitä huolimatta oli todella lämmin. Totesimme siinä huipulla istuskellessamme, että tämä reissu ei ole lopulta ollut kovin mukava. Syy on varmasti osittain se, että lämpötila on vaeltamiseen turhan korkea ja siksi tuntuu jatkuvasti siltä, että mehut ovat miehestä poissa. Toisaalta jatkuva hyttysriesa tympäisi jo todella. Koko ajan oli pakko pitää pitkiä vaatteita, eikä edes avotunturissa saanut rauhaa.

Olimme aamulla tarkasteelleet reittisuunnitelmaa, ja kannatusta sai vaihtoehto, jonka mukaan kävelisimme ******n täältä. Jotenkin homma ei ollut nyt niin kovin hauskaa. Lähdimme kulkemaan takaisin kohti polkua ja lounaspaikan haku mielessä. Alaspäin kävely sujui leppoisasti.

Laskua Urroaivilta.

Čeavrájohkan puroristeys ja tulipaikka.

Lounaspaikka löytyi kahden puron risteyksestä, jolla kohti polku ylitti Čeavrájohkan, joka oli kuivin jaloin ylitettävä puro. Söimme lounaan puron viereisen törmän päällä. Juuri kun olimme saaneet lounaan tulille, alkoi ripsiä vettä. Vaihdoin sadekamppeet, mikä osoittautui viisaaksi valinnaksi. Lounas saatiin syötyä tihkusateessa, mutta sen jälkeen sade alkoi voimistua.

Riemumielellä, ilmeen perusteella, tihkusateessa.

 

Odottelimme hieman, josko sade olisi laantunut, sillä joelta oli edessä nousu taas avotunturiin ja Rátnoskáidin yli. Mutta eipä se sade siitä lakannut, joten matkaa oli jatkettava. Ennen lähtöä huomasin, että vasenta käsivarttani jomotti aika lailla. Ihmettelin sitä, sillä se tuntui erilaiselta kuin esimerkiksi silloin, kun on nukkunut teltassa huonossa asennossa, enkä keksinyt syytä kivulle.

Nousimme jälleen puuttomalle. Olimme päättäneet, että leiriydymme Rátnoskáidin jälkeiseen laaksoon Rátnojohkan varteen. Siitä olisi vielä noin 4 kilometriä Stuorraäytsille ja sinne ei enää tänään tuntunut järkevältä kävellä, ainakaan vesisateessa. Polku oli onneksi nopea kävellä, mutta käsikipu huoletti minua hieman.

Postipolun blues sateessa.

Vesisade ei ollut onneksi kovin rankkaa ja se hiljeni koko ajan. Polkua oli nopea kävellä. Laskeuduimme Rátnojohkan varteen, josta piti mennä yli kahlaamalla. Vaikka virta oli vuolas, joen pohja oli hyvin tasainen. Ylitys oli siten helppo.

Ylityspaikalta siirryimme paremmalle leiripaikalle noin 100 metriä länteen kohti pohjois-eteläsuuntaista poroaitaa. Tällä kohden joessa oli pieni suvanto. Telttapaikka oli tasainen kuin pannukakku, oikein hyvä. Ilma kuitenkin enteili sadetta ja ukkosta, joten ryhdyimme hetimmiten pystyttämään telttaa.

Välittömästi kun teltta oli saatu pussistaan ulos, yläkerran ukko avasi taivaan hanat. Vettä alkoi tulla aivan kaatamalla. Teltta pystytettiin melkoisella sykkeellä, ei mennyt varmaan kuin pari minuuttia ja teltta oli pystyssä ja rinkat teltan absidissa. Ison teltan etu on se, että kamat saa helposti telttaan suojaan ja huoltotoimet voi tehdä sateelta suojassa. Teltasta periaatteessa eri tarvitse poistua kuin veden hakuun.

Toiminta oli sen verran ripeää, etteivät kamppeet kastuneet pahemmin. Teltassa oli kuitenkin mukava laittaa kuivaa ylle. Kaatosateen kaverina tuli myös ukkonen, mutta se ei onneksi tullut kovin lähelle. Jotenkin tilanne oli kuitenkin aika hajottava. Onneksi oli kuitenkin teltta ja kuivaa vaatetta yllä.

Kuivien vaatteiden vaihto oli kuitenkin sikäli virhe, että ulos piti vielä mennä. Vettä ei ollut ehditty vielä hakea ja se alkoi olla loppu. Kuivat kalsarini eivät vedenhakureissun jälkeen olleet enää niin kuivat. Joten uusi vaihto. Nyt käyttöön lähtivät viimeiset puhtaat ja vielä oli päiviä jäljellä. No, on sitä ennenkin likaiset vain käännetty nurinpäin, vain miten se meni…

Päivään mahtui vain noin 10 km kävelyä, mutta se tuntui tällä hetkellä aivan riittävältä. Käsikipu jatkui vielä. Teltassa oli kuitenkin leppoisaa kuunnella sateen ropinaa. Rankkasadekin rauhoittui tasaisemmaksi, kun ukkoskuuroissa usein on tapana. Väsytti. Söimme illallisen ja uni tuli sen jälkeen aika pian.

 

5. päivä – 1.7.2013

Rátnojohka – Stuorraäytsi – Nirvajoki

Kuivausteline.

Aamun puuhia.

Aamu venyi pitkäksi. Nousimme aamutoimiin puoli yhdentoista aikaan. Olin ollut jo seitsemältä hereillä, jolloin hain aamuvedet ja heitin kastuneet kuorivaatteet ulos puun oksille kuivumaan. Se kannatti, sillä yöllä sade oli lakannut ja aamukin oli kuiva. Kamat ehtivät kuivua melko hyvin ennen starttia. Aamu otettiin rauhallisesti ja kuivattiin telttaa.

Liikahdimme leirin purettuamme puoli yhden maissa ja jatkoimme ”postipolkua” kohti Stuorraäytsiä, tuota Muotkatunturin suurinta kanjonia. Matkan aloitus oli leppoisa, sillä nousua ei juurikaan ollut (ainakaan edellisiin päiviin verrattuna). Noin neljä kilometriä Stuorraäytsille meni nopeasti. Polku meni poroaidan läheisyydessä ja paikoin poroaitaa oli keritty rullalle. Poroja ei ollut näkynyt ainuttakaan koko vaelluksen aikana, mikä hieman ihmetytti. Ilmeisesti laidunkierto oli sellainen, että porot olivat muualla.

Laskeuduimme Stuorraäytsille, jossa lorisi sievä puro. Kasvillisuus oli rehevää. Pidimme taukoa ja päätimme, että kuljemme noin kuusi kilometriä Stuorraäytsin autiotuvalle lounasta syömään. Matka kulkisi äytsin pohjaa pitkin ja siinä menisi polku. 

Lasku puronvartta Stuorraäytsille.

Stuorraäytsin rehevää kasvillisuutta.

Maisemat Stuorraäytsin pohjalla olivat paikoin komeita, mutta yllättävän paljon oli myös melko mitäänsanomattomia pätkiä. Vanhoja nuotiopaikkoja näkyi muutamia, mutta kovin montaa telttapaikkaa äytsissä ei ollut. Noin puolessa välissä matkaa pidimme pienen evästauon. Alkoi tihuttaa vettä. Olimme kuulevinamme jostain mönkijän ääntä, mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Viides päivä jo, eikä jälkeäkään muista ihmisistä, ei kerrassaan mitään.

 

Poroaita kulkee Stuorraäytsin pohjalla joen pohjoispuolella.

 

Jatkoimme matkaa sateessa ja pääsimme tuvalle noin puoli kuuden aikaan. Stuorraäytsin tupa on todella ankeassa paikassa, aivan äytsiä pitkin kulkevan poroaidan tuntumassa pohjoispuolella. Tuvan kohdalla aidassa on portti, mutta epäilemättä aidasta pääsee muistakin kohdin yli tai ali. Mutta tuvan sijainti tosiaan on sikäli kummallinen, että lähellä ei ole vesipaikkaa. Tuvan pihassa oli kyltti kaivolle, mutta mitään kaivoksi kelpaavaa emme pihapiiristä löytäneet.

Poroaidan portin jälkeen Stuorraäytsin tuvalle menee pätkä pitkospuita.

Söimme lounasta, mutta seuranamme tuvassakin oli aika lailla hyttysiä. Tähän ei todellakaan tehnyt mieli jäädä. Ulkona kuitenkin satoi sen verran, ettei heti viitsinyt jatkaa matkaa. Välillä satoi kovastikin, joten kun juuri kamiinan lämmössä kuivasimme kamppeita, ei niitä olisi heti halunnut kastella.

Stuorraäytsin tupa. Opasteviitassa ohjataan Mukkalompolon autiotuvalle (Kuárvikozzân eteläpuolella), joka on palanut jo vuonna 1996...

Fiilis ei ollut korkealla. Tupa oli siistissä kunnossa, mutta pusikossa. Siksi jotenkin homma ei napannut. Tuvalla oli myös hyvin vähän käyttöä, kulkijoita oli vieraskirjan mukaan vain harvakseltaan. Jotenkin en ihmettele. Kolmisen tuntia odottelimme, josko sade alkaisi hellittää. Totesimme, että sää voi olla mitä vaan eikä sateen loppumista kannata jäädä odottamaan.

Lähdimme nousemaan tuvalta jyrkkää rinnettä kohti Ávžegašoaivia, jonka huippu on noin puolitoista kilometriä tuvalta pohjoiseen. Nousu oli hapokas. Alkunousu ensimmäiselle tasanteelle oli noin 100 nousumetriä, josta oli vielä varsinaiselle huipulle toiset sata nousumetriä. Toki loppu oli jo loivempaa, onneksi.

Sade nousee lännestä vauhdilla.

Lounas muistutti vielä olemassaolostaan, joten voimia kyllä riitti. Kun nousu oli edennyt puuttomalle, taaksemme (eli lounaaseen) aukeni synkkä näky. Kova sade oli tulossa suoraan kohti ja takanamme näkyvä Guoldnájohkan laakso näytti enemmän englantilaiselta nummelta kuin Lapin erämaalta. Harmaa massa vyöryi kohti ja totesimme, että kohta kastutaan. Vaihdoimme nopeasti sadekamat ja ensimmäiset isommat pisarat iskeytyivät jo maahan. 

 

Ávžegašoaivilta etelään.

Suihku tuli ja meni yllättävänkin nopeasti. Sinä aikana nousimme loppunousun Ávžegašoaivin huipulle, jossa kävi melkoinen tuuli. Alimmat pilvet olivat matalammalla kuin noin 540 metrissä oleva huippu. Niiden nopeaa liikettä oli metka katsella. Oli varsin hämärää, sillä kello oli jo noin iltakymmenen ja pilvet paksuja. Heinäkuun alussa kuitenkin valoisaa on kuitenkin käytännössä koko yö, vaikka olisikin pilvessä.

 

Huipulla kuului puhelin hyvin, joten laitoin viestin kotiin. Koska sade oli lakannut, kameraakin saattoi käyttää, joskin pilvet ja hämäryys tekivät kuvaamisesta konstikasta. Ensimmäistä kertaa tällä vaelluksella tuntui hieman kylmältä, sen verran kova ja kostea tuuli oli.

Huppufiilis, ei huippufiilis, vaikka huipulla oltiinkin.

 

L <3 E, jollakulla ollut herkkä hetki tunturissa.

Lähdimme huipulta kohti pohjoista ja Nirvajoen latvaa. Jonnekin sinne oli tarkoitus leiriytyä. Noin kahden kilometrin tallustamisen jälkeen löysimme hyvän telttapaikan, joskin joen varteen oli jonkin verran matkaa veden hakuun. Teltta pystyyn ja märät kamppeet sisään. Onneksi teltta oli sen verran tilava, että märimmät kamat sai leviteltyä absidiin. Sitten illallista naamariin. Päivän saldona oli noin 14 kilometriä.

Lasku Nirvajoelle.

Keskustelimme yön hämärässä vielä tulevasta reitistä. Jotenkin tuntui siltä, että tämä reissu alkaisi olla nähty. Toisaalta seuraavan päivän sää merkkaisi paljon; jos ei sataisi, ei olisi tarpeen kävellä suorinta reittiä, vaikka edessä ei enää ollut varsinaisesti kiinnostavia kohteita. Matkaa autolle oli kuitenkin sen verran, että yhdessä päivässä sinne kävely ei tuntunut järkevältä. Päätimme siis, että seuraavan yön olemme Karigasjoen varressa, josta on sitten enää lyhyt kävely Sulaojalle autolle.

Illallismättö.

Kaikkiaan päivä oli kuitenkin sateesta huolimatta myönteinen. Ehkä osin siksi, etteivät hyttyset ja mäkärät olleet kiusanneet pahasti. No, fiilikset tulee ja menee. Nyt onneksi oli ihan mukava olla.

 

6. päivä – 2.7.2013

Nirvajoki – Oađátčohkka – Karigasjoki

Yöllä satoi, mutta aamuseitsemältä heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Taivas oli aivan pilvetön. Nukuimme kuitenkin kahdeksaa asti. Oli todellakin lämmin. Märät kamppeet ripustettiin yksinäiseen koivuun, joka sai toimia kuivaustelineenä. Kävi myös mukavasti tuuli, joten auringon ja tuulen yhteisvaikutus kuivatti vaatteita nopeasti.

Nirvajoen laaksoa, pieni huippu kuvassa on vasemmalla näkyvän puuttoman Duolba Jeageloaivin sivuhuippu, Jullačohkka.

 

 

Tavarat ja teltta oli pakattuna kello 10, jolloin jatkoimme matkaamme kohti Jeageloaivia. Rinne oli leppoisaa ja nopeaa, olimme lähemmän tunturin, Duolba Jeageloaivin huipulla alle tunti liikkeelle lähdöstä. Sää oli todella hieno, mutta pilviä alkoi näkyä enemmän. Toisaalta sää vaikutti poutaiselta, eli sadepilvistä ei ollut tietoa. Hyvä niin. Kovan tuulen ansiosta myös hyttyset pysyivät poissa.

Jullačohkka lähempää.

 

Tauko Duolba Jeageloaivilla. Toinen rötvää...

...ja toinen kuvaa.

 

Nimetön lampi (386,9 mpy) ja taustalla Vuodnjosčohkka (435 mpy).

 

 

Karigasniemen Ailigas ja tv-masto.

 

Jeageloaivi.

Huipulla pidimme pitkän tauon maisemia katsellen ja sitten laskeuduimme Jeagelojavrin rantaan lounaalle. Sää oli muuttunut nopeasti. Taivas oli muuttunut pilviseksi ja tulipa muutama pienehkö sadekuurokin. Maisema oli taas harmaa.

 

Lounastauko Jeagelojavrin rannalla.

Lounaan jälkeen otin lyhyet tirsat rannalla. Sitten alkoi reissun viimeinen isompi nousu kohti Oađátgielas -tunturia ja sen terävää etelähuippua, Oađátčohkkaa. Pilvipeite paksuni ja oli yllättävän synkkää, vaikka oli iltapäivä. Puhelin kuului erinomaisesti. Siirryimme aika pian seuraavalle tunturinlaelle, joka oli hieman matalammalla.

Oađátčohkka.

Jeagelojavri Oađátčohkkalta nähtynä.

Loppu oli jo näkyvissä, auto ei sentään.

Laskua kohti mönkujäuraa.

 Matkanteko oli ruohikkopaljakalla kevyttä ja fiilinki hyvä. Kaiken kaikkiaan Muotkan erämaan tunturit ovat useimmiten varsin helppokulkuisia. Toki ylämäkeä on, mutta paljakka on suurimmalta osin ruohikkoa, eikä pahoja tunturi- ja vaivaiskoivikoita tai rakkakivikoita juurikaan ole. Siten matkanteko on yleensä sujuvaa ja omista menohaluista kiinni.

Rasva-Seppo mielipuuhassaan.

Pieniä sadekuuroja ripsi välillä, mutta se ei haitannut. Pilvipeite rakoili, ja välillä aurinkokin tervehti. Oli kuitenkin aika jatkaa matkaa. Laskeuduimme Oađátgielakselta alas lännen suuntaan, jossa meni mönkijäura kohti Karigasjokea. Kun saavutimme mönkijäuran, alkoi lähes välittömästi rankkasade. Sen siivittämänä tallustimme kolmisen kilometriä uraa pitkin alamäkeen, kunnes Karigasjoki tuli vastaan.

Joki oli helppo ylittää, joskin kahlaushomma se oli. Pystytimme teltan joen törmälle. Kello ei ollut vielä paljoa, joten periaatteessa autolle olisi hyvin ehtinyt kävellä. Loppumatka kun olisi pelkkää mönkijäuraa ja sitten loput hiekkatietä. Mutta sitten olisi pitänyt lähteä vielä ajamaan, eikä siinä olisi ollut järjen hiventä. Nautimme Muotkan ”viimeisen ehtoollisen” ja valmistauduimme viimeiseen pikataipaleeseen kohti autoa ja Sulaojaa.

Teltta pystyssä sateen ja Karigasjoen ylityksen jälkeen.

Öinen taivas.

 

7. päivä - 3.7.2013

Karigasjoki – Sulaoja

Nousimme vartin yli kahdeksan. Karigasjoen varressa ei ollut mitään erityistä nähtävää, joten aamutoimet olivat ripeät. Edessä olisi noin kuuden kilometrin taivallus Sulaojalle. Molemmilla alkoi olla jo sellainen olo, että tämä vaellus alkaa olla nähty. Eipä jäljellä ollutkaan enää kuin lyhyt siirtymä autolle.

Eespäin!

Sää oli puolipilvinen, mutta selkenemään päin. Olin yöllä käynyt pariin otteeseen ulkona nappaamassa pari kuvaa, mutta nyt oli merkittävästi selkeämpää. Lähdimme kävelemään mönkijäuraa. Kulku oli nopeaa. Maasto oli melko tasaista, joten senkin puolesta oli helppoa. Olimme pian soramontulla, jossa pidimme pienen hengähdystauon. 

Autonkierrätystä lappilaisittain...

Montulla näimme myös ensimmäisen ihmisen lähdön jälkeen. Nuori poika oli mättämässä hiekkaa peräkärryyn. Montulta Karigasniemen tielle oli leveä soratie. Sitä kävellen olimme hujauksessa Karigasniemen tiellä. Kilometri alamäkeä ja siinä oli Sulaojan parkkipaikka. Case closed.

Maalissa!

Kamat selviteltiin pakattiin autoon. Selvisi myös, mihin poika oli hakenut hiekkaa. Sulaojalla oli ilmeisesti Metsähallituksen miehiä kunnostamassa infotaulua ja siihen tarvittiin hiekkaa. Siinä rinkkaa tyhjentäessäni joku Metsähallituksen kaiffari oli tekemässä jonkinlaista kyselyä retkeilijöille. En heti kuullut kysymystä, joten hän vaihtoi englanniksi. Kävi se näinkin ja Tuomas sai hyvät naurut, kun kuuli meidän juttelevan englanniksi.

Oli aika startata ja lähteä kohti etelää. Pumpsis! Auto hyppäsi, mutta ei liikkunut. Uusi yritys. Pumpsis taas. Mikä helvetti siellä nyt on? Auto oli kuin kenguru. Hetken asiaa tarkasteltuamme saatiin vika diagnosoitua: käsijarru oli mennyt jumiin. Tämä tästä vielä puuttui.

Kokeilimme väkivalloin laahauttaa renkaita. Hiekkakentälle tuli komeat jäljet ja toinen rengas aukesi, mutta toinen oli ja pysyi jumissa. Ei auttanut kuin tunkata auto ylös ja ryhtyä korjauspuuhiin. Koputtelimme kirveellä jarrurumpua, mutta se ei hievahtanutkaan. Käväisin kysymässä infotaulua korjaavilta työmiehiltä apua. Saimme lainaksi ison lekan. Työnjohtaja totesi, että ei volkkarin kanssa sen pienempiä vasaroita kannata käyttääkään. Muutama hellä hipaisu lekalla jarrurumpuun sai pyörän taas pyörimään. Sitten olimme valmiita lähtöön.

Ajomatkalla oli aikaa käydä debriefingiä vaelluksesta. Muotka oli suhteellisen helppo kohde maastonsa puolesta, ei valtavia kivikoita tai vaikeita soita, kun pysytteli tunturialueella. Ja maisemat takuukomeita – nyt vain sää ei oikein suosinut. Tänne täytyy tulla toistekin. Koska merkittyjä reittejä ei ole ja autiotupiakin on niukalti, tässä erämaassa saa varmasti rauhaa. Käytännössä koko reissu meni ilman ihmiskontakteja. Eipä kyllä porojakaan nähty koko viikkoon. Kilometrejä oli kertynyt yhteensä noin 82 km, mutta pidemmänkin vaelluksen täällä tekisi ilman tylsistymistä.

 

Vaelluksen reitti. Klikkaa suuremmaksi.