Syysvaellus Käsivarren erämaassa 2021 - osa 1

Epilogi

Vaellusta oli taas odotettu koko kesä. Ruuhkavuosien keskellä aika on kallisarvoisin hyödyke, mutta sain budjetoitua vaellusreissulle aikaa syksylle. Suunnittelupöydällä vaihtoehtoja oli jälleen ollut monia, mutta lopulta päädyin toteuttamaan jo kauemmin päässäni muhineen ajatuksen Käsivarren erämaan turneesta, jossa matkaan lähtö olisi jostain kohtaa Käsivarrentietä ja sitten kävelisin lenkin erämaan kautta Kilpisjärvelle.

 

Käsivarren erämaan klassikko: Saivaara, Meekon laakso, Kovddosgaisi ja Annjaloanji.

 

Reittiä tarkemmin suunnitellessa aikataulu tuotti hieman päänvaivaa. Aikaa olisi hyvin seitsemän päivää. Jos kulku venyisi kahdeksannelle päivälle, kotiinpaluun kanssa tulisi hieman hoppu. Näillä rajoitteilla hahmottelin kartalta paikkoja, joissa haluaisin käydä. Kaikkea kivaa ja mielenkiintoista ei millään ehtisi, joten päädyin suosimaan sellaisia seutuja, joilla en ollut aiemmin käynyt. Olen aiemmin käynyt Käsivarren seudulla vaelluksilla vuosina 2012, 2014, 2016, 2017 sekä lyhyillä talviretkillä 2016 ja 2019. Paljon on siis tullut aiemminkin nähtyä.

Toinen reitin suunnittelun johtoajatus oli vältellä ruuhkaisia reittejä. Käytännössä tämä tarkoitti pysymistä poissa Kalottireitiltä Kilpisjärveltä Haltille, joka on ainoa varsinainen merkitty reitti. Ropi on tunturi, jolla olin pitkään halunnut käydä. Se oli aina aiemmin ollut liian syrjässä muihin kohteisiin nähden, mutta nyt päätin käydä siellä. Toinen vastaava tunturi oli Čáibma (tai Tsaibma), jonka piirsin reitille. Näiden yhteydessä olisi luontevaa poiketa katsastamassa Ropin ja Kaskasjoen autiotuvat. Tsaibman jälkeen seuraava kohde olisi Raittijärven saamelaiskylä. Raittijärvi on myös ollut pitkään to-do -listallani. Olinpa aiemmalla vuoden 2012 vaelluksella tavannut Termisjärvellä raittijärveläisen poromiehen, joka silloin toivotteli tervetulleeksi käymään.

Raittijärven jälkeen kohteena olisivat Poroharjut, jotka oli karttaan merkitty oikein nähtävyytenä. Sieltä kulku kävisi Porojärville, jossa on lähekkäin ns. Kekkosen kämppä sekä Porojärven ja Jogasjärven autiotuvat. Sieltä kulkisin Saivaaralle – jolla olen aiemmin käynytkin, mutta se vaan on niin hieno – josta matka jatkuisi Siedjonjärven kautta Jollanoaiville ja Termisvaaralle tai -järvelle. Tämän jälkeen tarkoituksena olisi käydä katsomassa Termisvaaran seitaa, joka jäi vuonna 2012 käymättä sumun ja sateen vuoksi. Ja sitten loppukävely Kilpisjärvelle.

Suunnitelma oli toteutusta vaille. Junaa en tälle reissulle valinnut kulkuvälineeksi, koska reittini edellytti siirtymää Kilpisjärveltä Iittoon bussilla, jonka aikatauluihin juna ei järkevästi sopinut. Lähtöpaikaksi olin valinnut Ropinsalmen sijaan Iiton, sillä Ropinsalmelta kulku Ropin autiotuvalle oli kartan perusteella lähes pelkkää suota ja kosteikkoa. Olin lukenut jostain, että reitti olisi todella märkä. Iitosta puolestaan kulkisi polku Akkisjärven kautta Ropijoen latvoille, eikä tähän osuisi kuin muutama suokohta.

Siksi ajelin pitkän ajopäivän päätteeksi Ropin pirtille yöpymään. Ropin pirtiltä saa Käsivarren parhaat munkit ja edullisen majoituksen. Mökit ovat yksinkertaisia, mutta homma toimii. Pakkasin illalla rinkan ja varmistin, että kaikki tarpeellinen on mukana. Sitten vetäydyin yöpuulle pimenevään iltaan.

 

Ilta Ropin Pirtillä.

3.9.2021: Iitto – Ropi

Ajoin aamulla Kilpisjärvelle. Sää oli kaunis, mutta viileä. Yöllä lämpötila oli ollut lähellä nollaa ja ilma tuntui kovin syksyiseltä. Saanan laki oli pilven peitossa, samoin Norjan puolen tunturit. Kävin ostamassa viimeiset maastoeväät Kilpishallista (porosalamia ja pari suklaapatukkaa). Poikkesin myös Luontotalolla, jossa olikin kova kuhina. Ruskasesonki oli selvästi alkamassa, vaikka puiden pääväri oli vielä vihreä. 

 

Bussi lähti Kilpisjärveltä klo 11. Matka Iittoon kesti puolisen tuntia. Maisemia oli mukava katsella lämpimän bussin kyydistä, mutta kohta alkaisivat tositoimet. Koska lähtövalmistelut oli jo tehty, heitin bussista jäätyäni rinkan suoraan selkään ja läksin etsimään Akkisjärvelle vievää polkua. Polku löytyi helposti ja se oli jopa alun kosteikon kohdalla selkeä ja helppo kulkea. Pian polku painui tunturikoivikkoon, jossa maasto alkoi hiljalleen nousta. Sen verran tiheää koivikko oli, että polku tuntui mukavalta kävellä, kun ei koko ajan tarvinnut tarkkailla suuntaa.

Tästä se lähtee!

Maantieltä pusikkoon, suon yli että heilahtaa, ja mönkijäuralle.

 

Kovin pitkään ei tarvinnut polkua kulkea, kun vastaan tuli vaeltajakaksikko koiran kanssa. Olivat selvästi olleet maastossa jo pidempään, mutta sanoivat vielä illaksi Aatsan tuvalle tähtäävänsä (autolla ilmeisesti välillä siirtyen). 

Pian polku haarautui. Akkisjärvelle piti valita oikealle vievä polku, joka nousi rinnettä ylöspäin. Puiden lomasta alkoi näkyä maisemaa: luoteen suunnalla Lámmasoaivin huippu tuulivoimaloineen näkyi hyvin auringonpaisteessa. Tuulivoimaloiden kohtalo on kuitenkin surullinen: ne eivät ole pyörineet vuosiin. 1990-luvun lopun voimaloista tekniikka on ajanut jo ohi, eivätkä voimalat ilmeisesti saavuttaneet tuottotavoitteitaan. Alun perin Fortumille kuuluneita myllyjä hallinnoi sittemmin Lammasoaivin Voima Oy, joka on päätynyt selvitystilaan. 

Lámmasoaivi ja hyödyttömät myllyt.

Tuulivoima-aatoksista huolimatta kulku oli mukavaa ja sää oikein miellyttävä. Pian eteen tuli toinen polunhaara, jota ei kylläkään löytynyt kartasta. Mönkijän jäljet suuntasivat tunturin rinnettä ylöspäin. Sen suuremmin ajattelematta valitsin mönkijäpolun. Hetken sitä kuljettuani huomasin, että jotain on pielessä. Päivä oli kohta puolessa ja aurinko paistoi suoraan edestä – siis etelästä. Polun piti kuitenkin kulkea kutakuinkin suoraan itään. Hetkisen katselin karttaa ja polun suuntaa ja totesin tulleeni huijatuksi. Olin valinnut väärän polun. Tyypillinen alkuvaelluksen typeryys, ajattelin.

Jolkottelin alamäkeen takaisin polunhaaraan. Oikea polku ei ollut mönkijällä ajettu, mutta erittäin selkeä ja käytetyn oloinen. Nyt suunta oli aivan oikein enemmän tunturin rinteen suuntainen. Koivikon seassa näkyi muutamia poroja. Räpsyttelin kuvia, mutta mielessä oli, ettei suurempaa taukoa tarvitsisi pitää ennen Akkisjärveä. Napsin kaupasta ostamaani kuivalihaa suurimpaan nälkään.

Polku nousi melkein puuttomalle, mistä saattoi nähdä pohjoisen puolella kimaltelevan Tammukkajärven ja koillisessa kohoavan Akkispahdan komean jyrkänteen. Sitten polku alkoi laskea rinnettä hiljalleen alaspäin. Maasto oli varsin kuivaa, vain muutamissa painanteissa oli hieman kosteampia kohtia. Pari puroa oli kokonaan kuvia, mutta myös osassa solisi iloisesti virtaava vesi. Poroja kävi taas välillä ihmettelemässä kulkijaa, mutta ne hävisivät yhtä äkisti kuin olivat ilmestyneetkin

Akkispahta sekä Akkisjärven ja lammen välinen kannas. Taustalla komeilee Ropi.

Matka eteni reippaasti. Aurinko meni pilveen ja tuuli voimistui, kun Akkisjärvi tuli näkyviin. Polulta järvi ei päässyt täysin oikeuksiinsa, mutta polku kulki komeasti järven ja sen pohjoispuolella olevien lampien välistä kannasta. Lammet olivat kauniita. Kannaksella olevalla pienellä harjulla oli pidetty nuotiota, mutta varsinaisesti kunnon paikkaa teltalle siinä ei ollut. Laskeuduin harjulta Akkisjärven rantaan. Lounasaika!

Lounasta Akkisjärven rannassa.

 

Lounaaksi söin uuden lounaskonseptini mukaisen setin, jossa oli pikamakaronia, pari pussia Blå Bandin lämmin kuppi -pussikeittoa ja kuivattuja vihanneksia iloisena sörsselinä. Rantatöyräällä kasvoi myös muutamia ylikypsiä hilloja, jotka poimin jälkiruoaksi.

Akkisjärveltä polku alkoi nousta Akkispahdan vierustalta ylös puuttomalle. Rinteeltä Akkisjärvi näytti pieneltä, sillä pian myös etelän puolella alkoi näkyä monta kertaa isompi Saarijärvi, jonka edessä avautui laaja Ropivuoman suo- ja kosteikkoalue. Vaikka sitä katseli matkan päästä, oli helppo todeta, ettei siellä kulku olisi ollut mitenkään miellyttävää. Suolla oli laajasti sellaista läpitunkematonta miehenkorkuista pajukkoa, joka vie vähäisetkin vitsit kulkijalta mielestä. Käsivarren erämaassa on tiettyjä maastotyyppejä, joihin ei yksinkertaisesti kannata päätyä. Tuo pajukko on yksi niistä, ehkä se viheliäisin. 

Siitä Pihlajanmarjaa!

Ropivuoma ja Saarijärvi, oikealla taustalla Ropinsalmi.

Nousussa on sen verran korkeuskäyrää, että täydellä rinkalla kulku alkoi puuskuttaa. Tuuli yltyi merkittävästi puiden jäätyä alemmas. Mutta mikäs oli kulkiessa. Eihän sitä varsinaisesti kiire ollut. Nyt myös Ropi-tunturia pääsi katselemaan, sillä se kohosi Ropijoen laakson toisella puolella suoraan edessä. Tunturi oli komean näköinen, joskaan se ei muodoltaan ollut erityisen persoonallinen.

 

Ropi ja kaunista maaruskaa.

Ropinsalmi; maantie kulkee järvien välistä. Vastaranta on Ruotsia.

Polku kulki helppokulkuista tunturinummea. Ropin autiotupa erottui maisemassa selvästi. Kartassa oli merkitty suora polku rinteeltä tuvalle, mutta se olisi kulkenut suoraan kosteikon läpi. Juuh, ei tänään. Jatkoin kulkua rinnettä pitkin menevällä polulla, sillä suolla kulku ei kiinnostanut. Tuvalle pääsisi todennäköisesti helpommin kulkemaan Ropijoen vartta alas, kunhan ensin kiertäisi suon ja päätyisi joelle.

Ropin autiotupa erottui tunturikoivikon rajalta selvästi. Taustalla Mársoaivi.

Kulkemani polku meni muutaman helppokulkuisen suon yli, eikä aikaakaan, kun sai jo laskeutua Ropijoen rantaan. Ylityspaikkaa sai hetken etsiä, mutta itse ylitys sujui helpohkosti kiviä pitkin. Aivan joen rannassa oli kuitenkin tuota edellä mainittua pajukkoa sen verran, että puskan läpi piti hieman rynniä. Kun jokimontusta nousi ylös töyräälle, meni rannan suuntaisesti selkeä polku kohti Ropin tupaa.

Ropijoen ylitys.

 

Matkaa tuvalle oli noin 1,3 kilometriä. Tavoitteenani oli vielä illan aikana kulkea Ropin huipun kautta tunturin pohjoispuolelle Pitsijoen latvoille, joten matkaa oli vielä ennen leiriytymistä. Ropin tuvalla käynti toisi tähän suunnitelmaan nähden ylimääräisen koukun. Siitä huolimatta ajattelin, että käyn katsastamassa tuvan, kun kerran näin lähellä olin.

Polkua oli nopea kulkea loivaan alamäkeen. Tuvan lähellä kasvillisuus kuitenkin alkoi lisääntyä ja itse tupa oli lopulta varsin surkeassa paikassa ison pajukon seassa. Sikäli sijainti oli hieman hämmentävä, että vain pari sataa metriä jokivartta ylempänä tupa olisi ollut paljon kuivemmassa ja komeammassa paikassa. 

Ropin tupa ulkoa ja sisältä.

Tupa oli tyhjä, mutta sisällä oli lämmintä ja isommat porukan kamppeet. Lähistöltä kuuluikin ääniä, tuvan väki oli ilmeisesti joen rannassa. Pajukon takia sinne ei kuitenkaan nähnyt. Varusteista päätellen tuvalla majoittui useampi lapsi. Yksi varsin pieni haalari roikkui tuvan naulakossa, joka sai aikaan pienen ikävän tunteen kotijoukkoja kohtaan. Ylipäänsä ensimmäinen vaelluspäivä on aina jokseenkin hankala ennen kunnon vaellusmoodiin pääsemistä.

Istuin hetken tuvalla ja lueskelin vieraskirjaa. Eero Hauholta oli ollut varsinaisella tripillä. Teksti oli niin lennokasta ja korkeissa sfääreissä, että naureskelin sille ääneen. En kuitenkaan ollut tuvalla kauaa. Lähdin kulkemaan tuvalta jokivartta takaisin ylöspäin. Kun pajukko loppui, näin jokivarressa vähän matkan päässä tuvan väkeä, joille heilautin kättä tervehdykseksi. Jonkin matkaa kuljettuani käännyin pois jokivarresta ja lähdin kulkemaan 945-metrisen Ropin huippua kohden loivasti nousevaa rinnettä.

Eeron tarina.

Ropijokea tuvan kohdalta.

Alkunousu oli leppoisaa. Joelta sai kulkea noin 2,5 kilometriä tunturin juurelle, josta rinne jyrkkeni. Maasto oli alkuun helppokulkuista, mutta hieman kosteita paikkoja piti kierrellä. Nousu otti yllättävän kovasti voimille, vaikka varsinainen punnerrus oli vasta edessä. Alarinteellä meni myös aidan jäänteet. Tosin aidantolpissa oli posliinieristeitä, jotka kielivät puhelin- tai vastaavasta linjasta. Ropin rinteellä on ollut toisen maailmansodan aikaan saksalaisten asemia, joten olisivatko liittyneet siihen?

Alkunousua kohti Ropia.

Panoraamaa Ropin rinteeltä etelään; jyrkkärinteinen Korvivaara oikealla, taustallaan Ruotsin puolen matalat tunturit.

Ylempänä tuuli voimistui. Se onneksi kävi pohjoisesta siten, että tunturin rinne suojasi pahimmalta. Kipusin rinnettä ylös lounaan suunnalta. Rinne oli pääosin helppo kulkea, kivikko ei ollut kovin suurta. Nousulinjaa sai kuitenkin hieman hakea, jottei olisi joutunut hankaliin paikkoihin. Loppunousun 140 nousumetriä kävivät tosissaan työstä. Puuskutuksen säestämänä pääsin tunturilaen reunalle. Räpsäisin pari kuvaa Ropinsalmen suuntaan, johon maisema olikin komea. Ruotsin puolella tunturit eivät kohoa yhtä korkealle, mutta muodostavat komean seinämän Könkämäenon toiselle puolelle.

Etulaki, taustalla varsinainen "huippu".

Marsujärvi etelän suunnalla. Ropi on selvästi alueen korkein tunturi, muut näyttävät ylhäältä varsin matalilta.

 

Ropinsalmi ja Ruotsin tunturit.

Akkisjärvi ja -pahta.

Erottuipa laelta teleobjektiivin läpi myös Pältsan tunturimassiivi; matkaa sinne noin 60 km.

Jatkoin kuitenkin pian kohti tunturinlaen keskustaa. Ropin laki oli yllättävän mitäänsanomaton. Laki oli laakea ja varsinaista huippua ei ollut. Sikäli hyvin ”suomalainen” tunturi. Ulkonäkö kuitenkin petti, sillä juuri Akkisjärven suunnasta (ja myöhemmin Pitsijoen latvoilta) tunturi oli komeaa katseltavaa. Laella kävi myös aivan hirmuinen tuuli. 

Laen korkein kohta, 945 m.

 

Ropilta itään: Vuontisjärvet kuvan keskellä ja pilvistä roikkuvaa sadetta.

Sateenkaari yritti näkyä ujosti tunturin rinteen takaa.

 

Laskin rinkan ja kävin kameran kanssa pienellä kierroksella. Pohjoisen puolella Stuora Viissetoaivi ja Biggosvárri muodostivat komean jonon, Koillisessa puolestaan maisemaan kuului Tsaibman terävä huippu ja Torisenon laakso. Laakea laki ja roikkuvat pilvet kuitenkin rajoittivat maisemaa varsin tehokkaasti. Parhaat maisemat olivat lakialueen reunalta.

Maisemaa etelään ja Pättikässä oleva telemasto (20 km päässä).

Huipulla kuului puhelin, joten lähetin olinpaikkatiedon kotiin. Puhelimen käyttö ei kuitenkaan ollut mukavaa, sillä hanskoja ei tehnyt mieli ottaa pois. Muutenkin takkia sai kiskoa päälle, sillä tuuli oli tosiaan melkoinen. Siinä touhutessani muutama uhkaava pilvi alkoi vyöryä kohti. Näytti siltä, että alta ei ehtisi mitenkään pois. Vaikka yksin olinkin, pääsi suustasi huudahduksena, että hittolainen, tämähän on lunta! Kyllä, pilvi piiskasi itsestään pieniä kovia rakeentapaisia lumihiutaleita, jotka tekivät melkein kipeää naamaan osuessaan. Parempi kuitenkin näin, sillä sadetta en toivonut.

Huipulla tuulee, mutta hymyilyttää.

 

Perhana, pilvi tulee päälle!

 

Kello kävi. Olin kuitenkin saavuttanut päivän tavoitteen, eli Ropi oli huiputettu. Seuraavaksi pitäisi laskeutua ehjin nahoin tunturista alas ja etsiä vettä ja leiripaikka. Kävelin ensin laen koillisreunalle, josta näki lähimaastoa paremmin. Suunnitelmana oli alun perin ollut kulkeminen Pitsijoen latvalle Roabinibban pikkuhuippujen kautta Ropin koillispuolella, mutta ne näyttivät sen verran suurilta (joskin ehkä enemmän psykologisesti kuin oikeasti), että päätin jättää väliin. Hämäräkin alkoi jo painaa päälle. Muuten laskeutuessa näytti siltä, että vettä varmaankin löytyisi. Pieniä lampareita oli siellä täällä.
 

Lintuperspektiiviä Ropin laen pohjoisreunalta. Etualalla Roabinibba, taaempana Pitsijoen latva ja taustalla kartion muotoinen Čáibma, jonne matkaa linnuntietä noin 14 km. Čáibman huippu jää Ropin lakea noin 160 metriä matalammaksi.

Lasku oli pääosin helppoa, mutta päivä tuntui jo jaloissa. Ensimmäiset lampareet olivat kuitenkin pettymys. Vettä oli vähän tai ei lainkaan, eikä purossa virrannut vesi. Ajattelin pelata varman päälle ja etsiä virtaavaa vettä. Sain kulkea uomaa (joka vaikutti enemmän sulamisvesien uomalta kuin varsinaiselta purolta) kilometrin verran alaspäin, kunnes vastaan tuli soliseva puro. Puron törmällä oli muutama hilla, jotka eivät olleet vielä ylikypsiä. Nappasin ne suuhuni ja ryhdyin katselemaan teltalle paikkaa.

Lasku-uoma, joka oli kuiva.

Telttapaikkaa ei ihan helposti löytynytkään. Erään törmän päällä kuitenkin oli riittävän vähäkivinen ja tasainen pläntti. Rinkka selästä, vihdoin. Kilometrejä olikin kertynyt jo aika lailla.

Teltta pystyssä, taustalla Roabinibba ja itse Ropi.

Taivas selkeni illaksi, joten valoa riitti yllättävän pitkään. Kokkailin illalliseksi perinteisen pastasetin ja tutkin samalla karttaa. Seuraavan päivän päätavoite olisi Tsaibma, mutta sinne voisi kulkea paria eri reittiä. Päädyin alkuperäisen suunnitelman mukaiseen vaihtoehtoon, joka kulkisi Kaskasjoen tuvan kautta. Näkisipä senkin, ja jos sää ei suosi, olisi matkalla yksi selkeä tukikohta. Nautiskelin illalla vielä kaakaot ja viskitilkan ennen unille painumista.

Aijai miten hyvää!

Ropi Red Light District ja viskiä kuksassa.

4.9.2021: Pitsijoki – Kaskasjoen autiotupa – Tsaibma

Yö oli kylmä. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella, minkä havaitsi selvästi. Trangian kattilan pohjalle jäänyt vesi oli jäätynyt. Makuupussissa tarkeni kuitenkin riittävästi. Nukuin kuitenkin hieman katkonaisesti, hyvää asentoa oli vaikea löytää. Heräilin aamulla puoli kahdeksan aikaan. Yöllä oli satanut lunta! Aurinko oli noussut ja valaisi kauniisti vaaleaksi muuttunutta maisemaa. Lunta ei kuitenkaan ollut muutamia senttejä enempää, ja aurinko lämmitti jo ilmaa. 

Ropi aamuvalossa.

 

Pian taivas alkoi myös pilvitellä enemmän. Pilviverho oli kuitenkin ohut, eikä sateesta ollut riskiä. Tein aamutoimet ja paketoin leirini. Lumi suli melkein silmissä. Painanteissa se säilyi pidempään, mutta jo liikkeelle lähtiessäni klo 10:20 valkea maa oli muuttunut mustavalkeiksi laikuiksi. Maaruska ei ollut erityisen komeaa, vain paikka paikoin maa helotti oranssin sävyissä. Toki kasvillisuus oli pääosin kanervikkoa ja vihreää riekonmarjaa, tunturikoivua ei tällä paikalla juuri kasvanut. 

Kuljin Pitsijoen varteen, joka oli jo tällä kohdalla yllättävän vuolas ja komea. Telttapaikka oli ollut noin kilometrin päässä sivuhaaran varrella. Ylitys onnistui kuivin jaloin, mutta ylityspaikkaa piti hieman katsella. Se löytyi pienen koskipaikan yläpuolelta. Joki kulki komeassa uomassa ja sulamisvesien aikaan saattoi kuvitella, kuinka paljon enemmän vettä uomassa olisi.

Pitsijoen latvaa ja Ropi taustalla.

Kanjoni syvenee.

Kinkesin itseni joen töyrään päälle. Tästä olisi voinut puskea Bizeoaivin länsipuolen satulan kautta suoraan pohjoiseen Kaskasjoen tupaa kohden, mutta halusin kuitenkin kulkea Pitsijoen vartta, sillä joki näytti painuvan syvään kanjoniin. Joen töyräällä oli helppoa kulkea alkuun. Vähän matkan päästä maasto muuttui kivikkoisemmaksi, eikä jokikaan näkynyt koko ajan. Jyrkimmällä paikalla heitin rinkan pois ja kävin kameran kanssa rinteellä napsimassa muutamat kuvat. Joen vieressä kanjonin pohjalla risteili vahvoja polkuja, jotka taisivat olla porojen tekosia, sillä ne eivät johtaneet oikein minnekään. Joen pohjalla näytti kasvavan paikoin myös pajukkoa, joten joen pohja ei todennäköisesti olisi ollut mitenkään järkevä kulkureitti.

Pitsijoki kanjonissa.

Maisema avautuu Pitsijoelta Torisenon laaksoon.

Pitsijoki oli komea, mutta se ei näyttänyt erityisen kuvaukselliselta, eikä joen seuraaminen tuntunut enää järkevältä. Joki leveni ja painui yhä alemmas siten, että sen varressa kasvoi vähän matkan päässä jo isompia koivuja. Tutkailin karttaa ja totesin, että on aika muuttaa kurssia kohti pohjoista. Näin pääsisin kulkemaan pääasiassa korkeuskäyriä pitkin Kaskasjoen tupaa kohden.

Tuumasta toimeen. En kuitenkaan ehtinyt kulkea pitkään, kun huomasin lähistöllä porotokan. Poroja oli 15–20 ja ne kuljeskelivat rauhallisesti. Aurinko tuli sopivasti pilvestä ja valaisi tokkaa juuri sopivasti. Näytti myös siltä, että olisi mahdollista saada Tsaibma samaan kuvaan (se kohosi koillisessa Kaskasjoen laakson toisella puolella). Valon suunta ja maisema osuivat siis kohdalleen, joten pudotin pikavauhtia rinkan ja ryhdyin kaivamaan teleobjektiivia esiin.

Nappasin pari hätäistä kuvaa. Vaikka aurinko paistoi, taivaalla oli myös pilviä, joista vihmoi yksittäisiä vesipisaroita. Otin linssin irti teleobjektiivin vaihtaakseni. En huomannut, että kamerani suljin oli jäänyt auki, joten kenno oli suoraan alttiina ”osumille”. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että yksinäinen sadepisara oli ehtinyt läiskähtää kennolle, minkä huomasin heti kun kurkkasin etsimestä. Perkele! 

Ei tippaa linssissä, vaan kennolla.

Ehdin jo manata mielessäni, että näinkö loppureissu pitäisi kuvata kännykällä. Mutta ei auttanut itku erämaassa. Pisara piti jotenkin saada pois kennolta. Koska enempää vettä ei taivaalta tullut, päätin antaa kennolle ronskisti kuivatushoitoa tuulen avulla. Otin linssin irti ja pidin kameraa kenno auki tuulta vasten, kunnes pisara oli kuivunut. Likaa kennolle jäi kuivumisesta huolimatta, mutta se oli pienempi paha.

Onnekseni porotokka ei ollut kiinnittänyt minuun huomiota ja löntysteli edelleen alueella. Kun kamera oli taas kuvauskunnossa, ryhdyin hakemaan hyvää kuvausasemaa. Lähestyin varovasti ja hain hyvää kuvakulmaa. Sain kuin sainkin porot kuviin komean Tsaibman kanssa. Pohjoisessa tosin vaelteli sadepilviä ja Tsaibmallakin näytti tulevan välillä kunnon sadetta.

Porot ja Tsaibma.

Kamera- ja kuvausepisodin aikana oli tullut nälkä. Vielä ei kuitenkaan ollut lounaan aika, joten söin pari metukkaleipää ja jatkoin matkaa. Aurinko paistoi mukavasti selän takaa, kun kuljin pohjoista kohti. Maasto oli helppoa nurmipaljakkaa. Kiviä ei ollut juurikaan. Kaskasjoen tuvalle oli linnuntietä noin neljä kilometriä, joten lounas saisi odottaa sinne.

Matka sujuikin reippaasti. Ylitin puronotkelman, mutta muuten sai kulkea melko tasaista reittiä. Maassa oli yksittäisiä poronsarvia, ja nappasin niistä muutamia matkaan. Sarvia oli yllättävän paljon pienellä alueella. Tulipa vastaan komea sarviparikin, joka oli vielä kallossa. Siinä oli kuitenkin vielä karvatkin kiinni, joten totesin, että parempi jättää se silleen.

 

 

Tsaibma, päivän pääkohde.

Vähän jontkaa ja lamparetta.

Ennen Kaskasjokea edessä oli vielä Biggosvárrin tunturiin kuuluva niemeke. Sen saattoi joko ylittää tai kiertää idän puolelta. Itärinne oli kuitenkin huomattavan jyrkän ja kivisen näköinen – eikä tuntunut mielekkäältä laskeutua alas pöpelikköönkään, josta olisi saattanut muodostua isompikin ketunlenkki. Siispä päätin mennä yli.

Nousumetrejä tuli ehkä 60, mutta voimille otti. Tämä oli taas hetkiä, jolloin itsensä ja koko touhun kyseenalaisti. Nälällä oli toki oma vaikutuksensa – kello oli jo paljon, melkein kaksi – mutta onhan se myönnettävä, että tasaisella kulku on helpompaa. Maisema harjanteelta oli kuitenkin mainio. Pohjoisrinne oli jyrkkä, mutta sen alla näkyi kiemurteleva Kaskasjoki, autiotupa ja ruskan sävyjä henkivä koivikko. Pohjoisessa kimmelsi Kaskasjärvi auringossa, sen vasemmalla puolella röpelöisen näköinen Biggosoaivi ja oikealla puolella pyöreä Gaskkasoaivi (Kaskaspää). Niiden takana puolestaan kohosi koko komeudessaan Virdnin laaja tunturialue, joka erotti Käsivarren erämaan eteläisen alueen pohjoisen puolella olevasta Rommaenon laaksosta ja suurtuntureiden alueesta.

Kaskasjoen tuvan sai teleobjektiivilla näkyviin Biggosvárrilta.

Kaskasjoen kiemuroita ja Kaskasjärvi. Takana Virdnin ylänköä.

Vaikka maisema piristi mieltä välittömästi, en jäänyt pitkäksi aikaa sitä ihailemaan. Sen verran nälkä ajoi kohti tupaa. Matkaa toki ei ollut enää linnuntietä kilometriäkään, mutta tuvalle päästäkseen oli laskeuduttava jyrkkä rinne alas ja kuljettava vähän matkaa kumpuilevassa koivikossa. Siinä missä hetki sitten oli maisema ollut mitä komein, koivikossa eteensä ei juuri nähnyt. 

Vilkaisu Tsaibman suuntaan ennen painumista pöpelikköön.

Montun pohjalla, lampikierroksella kohti autiotupaa.

Kaskasjoen tupa on joen ja sen eteläpuolella olevan lammen välisellä kannaksella. Kiersin lammen itäkautta. Sen jälkeen löytyi pian polku, joka johti kohti tupaa. Vaikka matkaa ei ollut paljon, viimeiset pari sataa metriä tuntuivat pitkiltä. Polun varressa oli paikoin erinomaisesti mustikoita, joita heitinkin nassuuni nälkää pehmittämään. Lopulta tupa tuli näkyviin – se oli varsin hyvin puiden ja puskien takana piilossa. Tupa oli hienolla paikalla, mutta maisemat pihasta olivat varsin rajoittuneet. Joki esimerkiksi ei näkynyt pihaan lainkaan.

Ryhdyin välittömästi kokkailemaan lounasta. Lueskelin siinä odotellessani tuvan vieraskirjaa. Merkintöjä oli kesäkaudelta harvakseltaan. Kuitenkin viimeisin merkintä kiinnitti huomioni: edellisenä päivänä tuvalla oli ollut sama parivaljakko, johon törmäsin 2018 Vätsärin vaelluksella Rajapään tuvalla.

 

Kaskasjoen tupa ulkoa ja sisältä.

Ruoka maistui. Sää oli edelleen hyvä, aurinkoinen ja tuulinen. Oikaisin itseni hetkeksi tuvan laverille, mutta en kauaa malttanut olla paikoillani. Tsaibmalle oli vielä matkaa, ja jos haluaisin ehtiä sinne vielä tänään, ei paikoilleen passanut liiaksi aikaa jäädä.

Heitin rinkan selkään ja lähdin joen rantaan etsimään ylityspaikkaa. Kaskasjoki on aika leveä, joten ylittäminen ei kävisi ihan mistä sattuu. Tuvan kohdalla joessa on pieni suvanto, joka kuitenkin on niin leveä ja syvä, ettei yli ole asiaa. Suvannon yläpuolella on kuitenkin koski, josta pääsi kuivin jaloin pienen etsiskelyn jälkeen yli. Olin varautunut kahluuhommiin, mutta aina parempi näin.

Kaskasjoki ylityspaikalta yläjuoksun suuntaan.

Pirunpeltoa Kaskasjoen tuntumassa.

Ylityksen jälkeen suuntasin kohti Gaskkasoaivia, sillä tarkoituksena oli kulkea kuivaa reittiä ja kiertää suot. Koivikko oli Kaskasjoen pohjoispuolella paljon harvempaa, eikä maasto ollut kovin hankalaa kulkea. Jalkoihin sai kuitenkin katsoa, sillä monttuja oli siellä täällä. Ei siis missään nimessä ihanteellista leirimaastoa.

Harvaa tunturikoivikkoa ja monttuja.

Eipä tähän ollut tarkoitus jäädäkään. Kuljin aika vauhdilla eteenpäin ja tarkkaan karttaa seuraten. Nyt ei tehnyt mieli kulkea ylimääräistä, vaan painaa menemään taloudellisinta reittiä. Muutamat purot reitillä (mukaan lukien Bovdnajohka) oli helppo ylittää ja pian pääsinkin jo kulkemaan Eemelin muurivaaran eteläistä rinnettä, jossa kuljin kutakuinkin puurajalla. Maasto oli paikoin aika kivistä, mutta muuten suhteellisen helppoa. Käsivarren erämaassa helppous on toki jossain määrin suhteellista, helpompiakin alueita nimittäin on.

Tsaibmaa lähestytään Eemelin muurivaaran rinnettä kulkien.

 

Vilkaisu taaksepäin, Kaskasjoen takana kohoavat Bizesjohgieravárit.

 

Matka eteni. Oikea jalkaterä alkoi kuitenkin vihoitella, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Kipu kuitenkin yltyi sen verran, että päädyin ottamaan hetkeksi kengän jalasta ja lepuuttamaan sitä. Olin teipannut jalat heti ensimmäisestä päivästä alkaen – jotain aiemmilta reissuilta on tullut opittua – mutta se ei nyt jostain syystä auttanut. Minulle ei selvinnyt, oliko ongelma sukassa vai missä, mutta jalan tilanne helpotti lepotauon jälkeen.

Pääosin helppokulkuista maastoa ja mukava poutasää.

Noin viiden kilometrin taivalluksen jälkeen tulin purolle (Čaimmajohka), jonka takana kohosi Tsaibman eräänlainen etuharjanne. Tsaibma on kartalla hieman puikulaperunan mallinen siten, että se muodostuu pitkulaisesta harjanteesta, jonka koillispäässä kohoaa terävä tunturinhuippu, Čáibmanibba. Jalkakipu unohtui ja mieliala koheni, kun tajusin olevani jo aika lähellä päivän pääkohdetta. Sääkin oli edelleen mainio.

Čaimmajohkan jälkeen noustiin laakealle harjannealueelle, joka oli helppokulkuinen.

Tsaibman leppoisaa rinnettä; etuharjanne ja varsinainen huippu.

Näin jälleen muutamia poroja. Tsaibman rinteeltä näkyi hienosti aamupäivän kävelymaastot, tällä kertaa Kaskasjoen laakson eteläpuolella. Ropi erottui korkeimpana tunturina selvästi. Torisenon jokilaakso oli vielä pääasiallisesti vihreä, mutta puuton paljakka oli kirjaimellisesti ruskeaa – ei keltaista, ei punaista, vaan ruskeaa. Kasvillisuuden tyyppi vaikuttaa paljakan värimaailmaan suuresti.

Aamupäivän keskeiset kohteet panoraamassa. Nousu Tsaibmalle tapahtui kuvan oikean reunan harjannetta pitkin.

 

Nousulta maisemaa pohjoisen suunnille suurtuntureiden suuntaan ja ruskeaa paljakkaa Govágorsagiervárrin ylänköalueella.

Nousu Tsaibman huipulle oli varsin leppoisa. Pienen alkuponnistuksen jälkeen sai kulkea noin kilometrin verran erittäin helppokulkuista nurmipaljakkaa, jonka jälkeen oli enää noin 100 nousumetrin verran kivisempää, muttei missään nimessä kovin jyrkkää nousua. Kaikkiaan nousu noin 780-metrisen tunturin huipulle kävi melkein leikiten.

 

Viimeiset nousumetrit Tsaibmanibballe.

Huippu oli kirjaimellisesti huippu. Maisema oli mainio oikeastaan kaikkiin ilmansuuntiin, koska kyse oli terävästä huipusta (”nibba”). Vain lounaan suunta oli hieman rajoittuneempi, sillä ”tunturipuikulan” muodosta johtuen rinne laski loivemmin siihen suuntaan. Napsuttelin antaumuksella kuvia. Tuuli oli kova, mutta siedettävän rajoissa. Toisin kuin Ropilla, nyt ei tuntunut, että tuuli veisi koko ukon mennessään.

360 astetta Tsaibmalta. Kuvan keskikohta pohjoiseen.

Käsivarren suurtunturialue erottui komeasti. Haltilla pilvet roikkuivat alhaalla, mutta tunturimassiivin muodot näkyivät. Tsaibmalta Haltille on linnuntietä n. 50 km.

 

Huipulla on hyvä olla.

 

Ropi potrettikuvassa Tsaibmalta nähtynä. Etualalla oleva Torisenon laakso oli vielä enimmäkseen vihreää.

 

Huipulta on mukava bongailla detaljeja teleobjektiivilla. Koillisessa Melajärvi Lätäsenon varrella (noin Munnikurkkion kohdalla). Kotona kuvia suurennellessa silmiin osui myös rajan poroaika ja rajapyykki 311, sekä 75 km päässä Norjassa Kautokeinossa oleva Rássegálvárrin säätutka-asema (?).

 

Vietin huipulla aika pitkään, mutta alashan täältäkin oli tultava, jotta pääsisi leiriytymään. Lasku sujui helposti, vaikka aluksi rinne olikin aika kivinen. Kun rinne tasaantui ja kivet loppuivat, maasto oli jälleen oikein helppokulkuista. Noin kilometrin päässä huipulta oli ensimmäinen puro, joka sai alkunsa lähteestä. Siihenkin olisi saanut hyvin teltan, mutta päätin jatkaa matkaa vielä seuraavalle purolle.

Noin kaksi kilometriä kuljettuani löysin hyvän telttapaikan puron lähettyviltä. Tsaibma näkyi hienosti tähänkin suuntaan, ja olipa leiripaikkani tienoilla pikantisti yksinäinen tunturikoivu muuten puuttoman paljakan koristeena. Pystytin teltan ja ryhdyin illallispuuhiin. Menu käsitti tänään pastapussin lisäksi porkkanaa ja kukkakaalia. Kukkakaali toimii omaan makuuni raakana kuivattuna oikein hyvin.

Mietin illalla itsekseni, että on se jännä, miten erilaisia fiiliksiä tunturit voivat tuoda. Piti oikein tehdä pieni tunturivertailu Ropin ja Tsaibman välillä.

Ropi                                                                              Čáibma

Ikuisuusnousu, ei lopu koskaan                        Leppoisaa rinnettä ja pieni punnerrus huipulle

Järjetön tuuli ja suttuinen ilma                          Tuulee joo, mutta kiva olla

Mitäänsanomaton laakea tunturilaki              Terävä huippu, josta huikeat maisemat

Huonosti telttapaikkoja rinteellä                      Pohjoispuolella n. 1 km päässä lähde ja hyvä paikka teltalle

Tsaibmanibban huipun kivikummeli ilta-auringossa.

Lopputulos oli sikäli ristiriitainen, että Ropi oli jostain syystä ollut minulle vuosikaudet eräänlainen kaukainen haave, johon joskus ajattelin pääseväni. Ja kai siitä sen vuoksi oli syntynyt turhankin romanttinen kuva. Tämä kuva siis romuttui oikein huolella ja Tsaibma taas aikaisemmin tuntemattomampana tunturina pääsi omassa ”tunturirankingissani” varsin korkealle.

Illallinen maistui.

 

Nukahdin iltapuuhien jälkeen muutamaksi tunniksi. Ilma ei ollut yhtä kylmä kuin edellisenä yönä. Kurkistin ulos teltasta ja tähyilin taivaalle. Kirkas tähtitaivas kaartui yllä komeammin kuin koskaan kaupunkien valosaasteen keskellä. Tähtiä tuntui riittävän loputtomiin ja ihastelin tätä äärettömyyttä, jota näin puuttomalla ollessa puiden siluettikaan ei häirinnyt.

Taivaalla näkyi myös hailakkaa harsoa, jota luulin ensin pilveksi. Päätin kuitenkin tarkistaa kameralla asian. Käytin sandaaleja ”jalustana” ja otin pitkällä valotusajalla kuvan taivaasta. Kamera paljasti, että kyse oli vaaleista revontulista. Tämä karisti loputkin unihiekat silmistä ja vääntäydyin puoliksi teltasta ulos nähdäkseni paremmin. Kauaa ei tarvinnut taivasta tarkkailla, kun revontulet syttyivät voimakkaampina. Kävipä niin onnekkaasti, että purkaus tuli suoraan ylle, eli hetken verran hiukkassuihku purkautui joka suuntaan muodostaen niin kutsutun koronan. Yritin ottaa kuvia sen minkä kerkesin. Muutamia onnistumisia tallentuikin muistikortille. Vaikka revontulet eivät olleetkaan voimakkuudeltaan kovin vahvoja, olin silti enemmän kuin onnellinen. Revontuliin tuskin koskaan kyllästyy, olivatpa ne millaiset tahansa. Kun taivas rauhoittui, kömmin takaisin telttaan unten maille.

5.9.2021: Tsaibma – Raittijärvi 

Aamu oli verrattain lämmin, vaikka yöllä olikin pakastanut. Taivas oli yöllä mennyt pilveen, mutta pilvipeite ei ollut järin paksu, eikä välitöntä sadetta ollut näköpiirissä. Päivän ohjelma oli siirtyminen kohti Raittijärven saamelaiskylää. Olin tähän saakka pysynyt lähes täydellisesti reittisuunnitelmassani, ja tälle kolmannelle päivälle oli luvassa ehkä tylsin osuus siinä mielessä, ettei reitillä ollut varsinaisia tunturinhuippuja – eikä toisaalta ainakaan ennakolta tiedossa olevia muitakaan erityisiä kohteita. Toki Raittijärven kylä itsessään oli ”kohde”, mutta jo yksin sinne oli kartan perusteella noin 18 kilometrin kävely, jos siis halusi välttää suot, jontkat ja isommat kivikot.

Tsaibma aamukuudelta ohuessa usvahunnussa.

Kasvit kuurassa.

Suunnittelin kulkevani Čoavččesoaivin tunturin eteläpuolitse luoteen suuntaan siten, että päätyisin Govágorsagiervárrin ylängölle joutumatta kulkemaan ”poikittain” maaston sulamisvesi- ja purouomien yli. Ylänköä pitkin pääsisi helposti ja ilman ylimääräistä jumppaamista kulkemaan Raittijärvelle vievälle polkutielle, jota pitkin pääsisi itä-länsisuuntaiselle poroaidalle ja edelleen Raittijärven kylälle.

Tein rauhassa aamutoimet. Aamupalaksi söin perinteisen setin, eli pussipuuroa ja marjakiisseliä sekä metukkaleipää. Harmillisesti Blå Bandin tuotteista ei enää löydy samaa marjakiisseliä kuin aiemmin, tai ainakin pakkauskoko on muuttunut siten, että konsepti ei toimi enää aiemmalla tavalla.

Pilvipoutaa kymmenen aikaan aamulla.

Leirin purettuani ja rinkan pakattuani lueskelin karttaa ja otin suunnan kutakuinkin luoteeseen. Čoavččesoaivi toimi selkeimpänä maamerkkinä, mutta muuten maasto oli kovin kumpuilevaa ja jotenkin pirstaleista. Jontkaa oli siis luvassa, vaikka yritys olikin kulkea mahdollisimman taloudellisesti.

 

Maasto oli karua. Kasvillisuutta oli yllättävän vähän, jos pientä ruohikko-varvikkoa ei lasketa. Jotenkin päähän juolahti mielleyhtymästä valtavasta sorakuopasta, jossa caterpillarit ovat saaneet mellastaa vapaasti.

Luonnonmukainen soranottoalue?

 

Tarkoitukseni oli kulkea yhtä suurehkoa uomaa pitkin, tai oikeammin sen yläpuolen törmää pitkin. Vaikka maasto oli mitä oli, matka eteni joutuisasti. Kartan kanssa sai olla tarkkana, sillä monttua ja törmää piisasi riittämiin, mutta puro ja uoma löytyivät melko vaivattomasti. Puron ylitettyäni punnersin itseni törmälle, joka olikin paljon isompi kuin mitä olin osannut kuvitella. Maisema oli itse asiassa aika komea.

Govágorssatin jontkaa, taustalla Tsaibma.

Karuudesta huolimatta alue oli helppokulkuista. Muutama poro juoksenteli etäällä, mutta muuten oli täysin hiljaista. Tuulikaan ei juuri käynyt. Ilma enteili sadetta. Sitä ei kuitenkaan vielä saatu, vaan matkaa sai tehdä kuivassa.

Čoavččesoaivista lounaaseen on pieni lampi (korkeus 678,6 mpy), joka toimi yhtenä maamerkkinäni. Lampi oli aika erikoinen, sulamisvesien aikaan siitä ilmeisesti virtaisi vesi pois seuraamaani uomaa pitkin, mutta näin syksyllä lammesta ei johtanut pois minkäänlaista puroa. Sen sijaan lampeen laski pienen kosteikon kautta puro. Vaikka paikka ei kartalla näytä juuri miltään, se oli jotenkin komea. Oman osansa maisemaan teki toki kauempana taustalla kohoavat Njamatoaivin ja Biggosvárrin tunturit – ne samat, jotka olivat rajanneet maisemaa pohjoisen suunnalla Ropin huipulta katsellessa.

En jäänyt pitelemään erityisemmin taukoja, vaan jatkoin kinkeämistä eteenpäin. Vähän lammen jälkeen uomaan laski sivu-uoma (jonka puro oli kuiva), mutta tämä aiheutti alas-ylös-jumppaa ihan kohtuullisesti. Nousua ei toki ollut mihinkään varsinaiseen tunturiin verrattuna juurikaan, mutta korkeuskäyrää oli kuitenkin tiheässä. Tämän nousun jälkeen maasto tasoittuikin, ja vaikka se vietti edelleen ylöspäin, kulku helpottui merkittävästi.

Tappavan tasainen ja tylsä Gocágorsagiervárrin ylänkö.

Tamppasin siis Gocágorsagiervárri -nimistä ylänköä, joka voitaneen kai lukea Virdnin harjanteeseen, eli laajaan tunturiylänköön, joka erottaa Rommaenon laakson ja Raittijärven kylän Könkämäenon (ja maantien) laaksosta. Tämän ylängön yli myös Raittijärven mönkijätie ja moottorikelkkaura kulkevat. Tie lähtee maantien varresta Saarikoskelta ja kulkee läpi erämaan Raittijärven saamelaiskylään. Sinne oli minunkin määrä suunnistaa, jahka mönkijätie tulisi vastaan.

Taivaalta vihmoi muutamia pisaroita vettä. Pilvipeite oli paksuuntunut ja maisema oli siksi varsin harmaa. Lähdin kääntämään kulkusuuntaani varovasti kohti pohjoista, jotten kulkisi turhaan liikaa länteen. Ajatus oli kuitenkin pysyä ylängöllä siten, etten painuisi liian aikaisin alemmas, jossa olisi enemmän monttua ja jontkaa jumpattavaksi.

Panoraamaa ylängöltä ja tuttuja tuntureita horisontissa.

 

Suomen korkeimmat tunturit erottuivat, vaikka pilvet roikkuivatkin matalalla.

 

Maasto oli lähes tasaista ja erittäin nopeaa kulkea, vaikkei polkua ollutkaan. Nälkä alkoi olla, joten ajattelin kokkaavani lounaan, jahka vettä löytyisi. Sitä varten saikin kulkea melkein mönkijätielle asti. Tie näkyi puuttomalla paljakalla hyvän matkan päähän, sillä moottorikelkkareitin merkkipaalut erottuivat kauas. Pienessä puronotkelmassa kokkailin lounassettini, pikamakaronia, pussikeittoa ja valikoituja kuivattuja kasviksia. Vettä vihmoi enemmän, mutta sade oli sen verran kevyttä, ettei se antanut aihetta muihin toimiin kuin kuoritakin kaivamiseen rinkasta.

Lounastauko ei ollut pitkä. Saavutin mönkijätien Buoiddesoaivin eteläpuolella, hieman ennen kuin tie ylittää Buoiddesjohkan (Puittisjoki) latvan. Joen laaksossa oli iso porotokka ruokailemassa. Paikka ei ollut (etenkään vallitsevassa säässä) erityisen kuvauksellinen, joten en jäänyt tokkaa kuvaamaan. Mönkijätien vartta on ilmeisesti kulkenut joskus kiinteä puhelinlinja, sillä sen jäänteitä – erityisesti posliinisia puhelinlankaeristeitä – näkyi siellä täällä. 

Raittijärven mönkijätie ja talvireitin merkkejä.

Mönkijätie oli nopeaa kulkea. Olin hujauksessa risteyksessä, jossa Kilpisjärven suunnalta tuleva ura ristesi Raittijärven uran kanssa. Toiseen suuntaan kelkkareitti jatkuisi Lätäsenolle ja aina Karesuvantoon asti. Opastekylttien yhteydessä oleva majoitusmainos hymyilytti. Jalka- tai suksimiehiä moiset riemut eivät koske.

Kelkkareittien risteys.

Jokunen sata metriä risteyksen jälkeen mönkijätie ristesi poroaidan kanssa. Tältä kohtaa erkani mönkijäura myös Termisjärven suuntaan. En voinut välttyä ajattelemasta, että tästähän voisi jo kääntyä kohti Termisjärveä ja autoa, matkaa Kilpisjärvelle olisi noin 35 kilometriä, eli ei paljon mitään. Yksi yö jossain olisi oltava, mutta jo huomisen aikana saisi varmasti käveltyä Kilpisjärvelle, jos painaisi kunnolla kaasua… Onneksi sain nämä ajatukset karistettua nopeasti mielestäni. Vastahan tässä kolmatta päivää tehtiin ja yleensä todellinen vaellusmoodi alkaa vasta kolmantena päivänä.

Rommaenon laakso ja taustan tunturit.

 

Edessä aukeava pohjoisen maisema ei kuitenkaan näyttänyt kovin kutsuvalta. Rommaeno järvineen näytti harmaalta ja sen edessä oleva laaja jänkä suorastaan luotaan työntävältä. Taustalla kohoava tunturinrinne puolestaan käpertyi päivän harmauteen. Mönkijätietä oli kuitenkin nopea kävellä. Matkaa oli joka tapauksessa tehty jo sen verran, että jaloissa alkoi jo painaa. 

 

Raittijärven kylä näkyvissä!

Tie kiersi Ráhpesoaivin tunturia siten, että itse Raittijärven kylä tuli näkyviin vasta aika myöhään. Maasto alkoi jo viettää alaspäin, kun aloin kuulla takaa mönkijän jurnutusta. Mönkijä lähestyikin aika vauhtia ja saavutti minut pian. Ryhdyimme juttusille. Kuljettaja oli vanhempi mies, jolla oli koira mukana. Hän kyseli reitistäni ja juttelimme niitä näitä säästä. Pian hän jatkoi matkaa.

En ollut ihan varma, miten vaeltajiin ja kairan kulkijoihin suhtauduttaisiin Raittijärvellä. Vuonna 2012 Termisjärvellä tapaamani raittijärveläinen oli toivottanut oikein lämpimästi tervetulleeksi, mutta Kilpisjärven luontotalolla oli annettu ymmärtää, ettei paikallisia kannattaisi liiemmin häiritä. En toki halunnut olla tungetteleva, vaikka kylä (ja myös kyläläiset) kiinnostivatkin. Kylän läpi oli kuitenkin siksikin kuljettava, että se olisi ainoita varmoja paikkoja ylittää Rommaeno, joka ei ole ihan pieni joki. 

Mönkijätie oli paikoin varsin kurainen, mutta ennen kylää se oli pitkältä pätkältä rakennettu leveiden pitkospuiden varaan. Pitkospuut päättyivät joen eteläpuolella olevaan erotusaitaukseen, joka kasvoi pitkää heinää ja horsmaa. Eteläpuolella oli kaksi asuinrakennusta. 

Mönkijäbaana erotusaidalle ja kylään.

Jo matkan päästä oli näkynyt, että kylässä on elämää. Rantasauna oli selvästi lämpeämässä ja jo pitkälle kuului aggregaatin jurnutus. Kylä oli jollain tavalla surrealistinen näky. Täällä keskellä erämaata oli täysi vilske päällä ja rykelmä pieniä taloja näytti siltä, kuin se olisi pudotettu väärään paikkaan. Mutta kaunista toki oli. Kylän kohdalla Raittijärvestä alkaa pitkä koski, ja laaksoa ympyröivät puuttomat tunturipaljakat. Lännessä horisontissa kohoavat Termisvaaran ja Jollanoaivin korkeat huiput.

Erotusaidan jälkeen polku laskeutui joen rantaan. Virta oli vuolas ja vettä sen verran paljon, että kahlaushommia oli tiedossa. Joen keskellä oli pusikkoinen saari, jonka kautta mönkijäreitti meni. Ensimmäinen ylitys oli helpohko, mutta virta oli sen verran kova, että joka askeleeseen piti keskittyä. Pohja oli kivinen, joten nilkan saisi kyllä taitettua, jos pahasti kävisi.

Ensimmäisestä ylityksestä selvittyäni tepastelin saaren läpi ja ryhdyin katselemaan seuraavaa ylitystä. Tämä toinen olisi tuplasti edellisen pituinen. Takaa alkoi kuulua taas mönkijän surrutusta. Tällä kertaa mönkijöitä oli kaksi, ja sain katsella mallisuoritusta joen ylittämisestä mönkijällä. Helpon näköisesti se kävi. Nämäkin miehet pysähtyivät jutulle. Ensimmäistä mönkijää ajoi nuori poika ja toista vanhempi saamelaismies, jolla oli komea saamelaisvyö leukuineen. Kaikesta päätellen olivat olleet metsästysreissulla. Juttelimme hetkisen, mutta pian hekin jatkoivat matkaa. En kokenut olevani tunkeilija, mutta toisaalta en myöskään erityisen tervetullut.

Vesi loiskuen mönkijät ylittivät kosken. Oma tahtini oli luonnollisesti rauhallinen ja varovainen, sillä pohja oli edelleen kivinen ja liukas. Vettä oli yli polven, mutta lopulta yli pääsi suhteellisen helposti. Vaellussauvasta oli toki iso apu. Sen verran kylmää vesi alkoi olla, että loppuvaiheessa alkoi jo tuntua ikävältä. Huuhtelin jalkani lopuksi rantavedessä ja yritin olla kurastamatta niitä mutaisella mönkijäpolulla. Huomasin jalkoja kuivatellessani, että olin hieman kolauttanut varvasta kiveen, sillä pienestä nirhaumasta vuosi vähän verta. Eipä tuota kylmässä vedessä ollut huomannut.

Kun olin selvitellyt kamppeeni ylityksen jälkeen, kuljin kylän keskusaukion läpi. Keskellä kylää oli mutterin muotoinen huvimaja, joka toimi ilmeisesti myös taukotupana. Paikalla oli myös ensiapukaappi. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pohjoispuolen taloista ainakin kolmessa oli elämää, mutta väki oli omissa touhuissaan.

Kylän "keskusaukio" ja mutterikota.

Venelaituri.

 

Maisema länteen; vasemmalla Termisvaara ja kuvan keskellä Jollánoaivi. Oikeassa reunassa Kahperusvaaroja.

Nappasin muutaman kuvan ja jatkoin kulkua pohjoista kohti. Pihapiirissä oli kaikenlaista roinaa ja rompetta. Asuinrakennukset olivat kuitenkin päältä päin hyvin siistejä. Äänimaisema muodostui koiran haukunnasta ja aggregaattien pörinästä. Sähköä täälläkin tarvitaan. Ohitin viimeiset talot ja jatkoin matkaa mönkijäuraa pitkin. Kello oli jo sen verran, että aloin suunnitella leiriytymistä. Kilometrejäkin oli takana riittävästi yhdelle päivälle. En kuitenkaan halunnut jäädä ihan kylän välittömään läheisyyteen. Ajattelin, että sen verran etäisyyttä pitää vähintään olla, ettei aggregaattien ääni kuulu.

Raittijärven kylä pohjoisen puolelta ja tauslalla Ráhpesoaivin tunturi.

Kuljin noin kilometrin verran uraa eteenpäin. Kylä näkyi mukavasti takanapäin. Vasemmalla notkelmassa oli puro, josta saisi vettä. Tasainen paikka teltalle löytyi helposti. Vaikka ilma oli pääosin harmaa, sade oli jäänyt minimaaliseksi. Iltakin näytti sikäli mukavalta, että pilvipeite rakoili jonkin verran. Maisema erityisesti Termisvaaran suuntaan oli hieno, joskin Rommavaara katkaisi laakson yhdenmittaisen näkymän Termisjärven suuntaan. Ilman sitä myös Termisjärven laakso olisi saattanut näkyä.

Leiri pystyssä ja aika tutkia karttaa.

 

Teltan pystytyksen jälkeen ohjelmassa oli veden haku purolta, joka osoittautuikin varsinaiseksi seikkailuksi. Purolle päästäkseen oli laskeuduttava aivan järkyttävän tiheään pajukkoon. Tämä on juuri sitä maastotyyppiä, josta jokaisen Käsivarren vaeltajan pitää ymmärtää pysyä kaukana. Mutta vettä oli saatava. Pajukon lisäksi lähempänä puroa maasto koostui valtavista kivenlohkareista. Siellä missä ei ollut pajua, oli näitä valtavia murkuloita, joita pitkin yritin keikkua kohti solisevaa ääntä. Mitään puroa ei siis näkynyt missään, ainoastaan valtava puskatuhero, jonka alta kuului iloinen lorina. Erinäisten mutkien, loikkien ja temppuilujen kautta löysin lopulta kohdan, josta pääsi ottamaan vettä. Tästä alkoi sitten se vaikeampi taistelu: kun vesiastiat olivat täynnä, piti jotenkin selvitä niiden kanssa takaisin.

Enhän ollut osannut aavistaa, että vesireissu olisi näin hankala, joten minulla oli käsissäni pari kenttäpulloa, täysi vesipussi ja kaksi trangian kattilallista vettä. Kädet täynnä siis. Näiden punnusten kanssa pajukossa rämpiminen vei vitsit mielestä tehokkaasti. Mielessä kaikui vain, että älä kaadu, älä kaadu, älä kaadu… Kattiloista roiskui varmaan yli puolet vedestä, kun tasapainoilin ja puskin puskien läpi. Matka takaisin teltalle tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, ja erinäisiä voimasanoja kajahteli ilmoille. Päivänselvää oli, että toista vedenhakureissua en tekisi. Näillä pitäisi pärjätä myös aamulla.

Tilava yksiöni.

 

Ei hassumpi leiripaikka.

 

 

Kun pääsin illallispuuhiin, huomasin helikopterin tulevan kohti Raittijärveä. Kopteri laskeutui hetkeksi ja nousi taas ilmaan. Kopterin suuntasi Kilpisjärveä päin. Lueskelin karttaa ja suunnittelin seuraavien päivien ohjelmaa. Huomenna kulkisin Poroharjuille ja kohti Porojärveä ja -vaaraa. Siitä ehtisi tulevina päivinä vielä Saivaaralle ja ehkä Meekon laaksoon. Aikaa olisi vielä ainakin neljä päivää ennen kuin pitäisi palata Kilpisjärvelle.

Raittijärven ilta tummuu.

 

Söin rauhassa illallista ja pitkän päivän palkinnoksi nautiskelin myös vähän suklaata. Ilta pimeni nopeasti, eikä taivas näyttänyt kirkastuvan. Oli hyvä nukahtaa. 

Toinen osa vaelluskertomuksesta löytyy täältä.