 |
| Urho Kekkosen kansallispuistoa parhaimmillaan: Hirvaspäät ja Kuikkapää iltavalaistuksessa. |
UK-puistoa puolsi moni asia. Tiheä tupaverkosto voi olla hyödyllinen, jos on kovin märkä keli. Ruskaviikoilla UK-puistossa on myös runsaasti kulkijoita, joten yksinvaelluksella tämä on hyödyllinen seikka ihan turvallisuusnäkökulmasta. Koskaan ei tiedä, jos jotakin sattuu. Toisaalta itse kaipaan Lapin vaelluksilla usein juuri sitä, että muita ihmisiä ei tapaa. Tässä mielessä UK-puisto ei ole se paras kohde.
Reittisuunnitelma oli helppo tehdä. Lähtö olisi Raja-Joosepista, josta kulku kävisi Luttojoen ja Suomujoen vartta Muorravaarakanjoelle. Siitä sitten Muorravaarakanjoen vartta – ehkä Sollanpään avotunturin ja Pirunportin kautta – Muorravaarakan tuvalle, josta Anteripään kautta tai soveltaen kohti Vuomapäätä. Vuomapäältä suunta itää kohti Vongoivaa, ehkä Tahvontuvalle, jos siltä tuntuisi. Vongoivalta Anterinmukkaan saunomaan ja siitä Kuikkapään ja Hirvaspäiden kautta Kiertämäjärville ja takaisin Raja-Jooseppiin. Looginen lenkki ja avotunturiakin pitäisi olla riittävästi.
Valitsin matkataktiikaksi jälleen menomatkalle yöjunan. Siinä säästää kätevästi aikaa, kun nukkuminen hoituu junassa ja heti aamulla pääsee tien päälle Rovaniemellä. Olin laskeskellut, että ehtisin Raja-Jooseppiin sen verran hyvissä ajoin, että ehtisin kävellä ihan kunnon vaelluspäivän heti alkuun. Hyvä niin, sillä vaelluksen varsinainen kohde ei ollut sinänsä komea jokivarsi, vaan nimenomaan tunturit.
Matkaan lähtiessä sääennuste ei kohottanut mielialaa. Luvassa oli aika sateinen viikko. Olin varautunut seitsemään maastopäivään, hätätapauksessa kahdeksaan. Kuten aina, minulla on vaelluksella aika lailla kaksi moodia: joko on kivaa tai sitten ei ole. Ja tämä on suoraan verrannollinen siihen, sataako vettä vai ei. Siten mielessä jo reittiä suunnitellessa usein on mahdollisuus kävellä pois nopeammin, jos homma ei huvita.
Pakkasin auton, hyvästelin kotijoukot ja suuntasin Pasilan autojuna-asemalle. Junan lähtöä odotellessa ehdin käydä tutustumassa ”Pasilan mälliin”, eli Mall of Triplaan, jossa en aiemmin ollut käynyt. Korona-aikana kauppakeskuskäynnit ovat jääneet vähemmälle. Apetta naamariin ja sitten junaan.
Yöjuna kolkutteli pilviselle Rovaniemelle. Ilmassa oli syksyn tuntua, mutta sää oli yllättävänkin lämmin. Lähdin suorinta tietä ajamaan pohjoista kohden. Ruska ei ollut vielä Rovaniemellä erityisen pitkällä. Päävärinä oli edelleen vihreä. Ilma oli suttuinen, välillä hieman ripsi vettä. Niinpä annoin vain asfaltin rullata.
Ajoin yhtä soittoa Ivaloon, jossa kävin ostamassa viimeiset vaellusmuonat (porosalamia, metukkaa, ruisleipää ja ”palkinto”suklaita) sekä söin lounaan. Hotelli kultahipussa oli jonkinlainen remontti käynnissä, mutta lounas oli varsin maistuva. Sen jälkeen matka jatkui kohti Raja-Jooseppia.
Tie oli hiljainen, mutta muutama sorarekka tuli vastaan.
Raja-Joosepin raja-asemaa kehitetään ja tähän liittyen hieman ennen nykyistä
raja-asemaa tiellä on huomattavan laaja työmaa. Ajoreitti puikkelehti työmaan
läpi, jonka jälkeinen levikealue toimi erilaisten rakennustarvikkeiden
varastona. Levikealueen reunassa oli poroaidan portti, josta alkoi hiekkatie
kohti Luttojokea. Raja-aseman muutostöiden vuoksi tämä reitti poistuu käytöstä ja jatkossa kansallispuistoon ajetaan uutta tietä, joka erkanee maantiestä huomattavasti aikaisemmin.
Noin kilometrin päässä oli tienhaara ”varsinaiseen Raja-Jooseppiin”, eli museoidulle asuinkentälle, jossa olisi Raja-Joosepin eli Joosef Juhonpoika Sallilan asuinpaikka. Tämä alue on vain muutaman sadan metrin päästä Venäjän rajasta, mutta vapaasti tutustuttavissa. Ajattelin, että siellä voisi käydä paluumatkalla.
 |
| Yläparkkipaikka |
Hiekkatie jatkui muutaman kilometrin, kunnes eteen tuli aukio täynnä autoja – ja polttopuita. Puita oli lavatolkulla. Metsähallituksen tyyli puuhuollossa on muuttunut ns. pitkästä tavarasta valmiiksi säkitettyihin klapeihin. Säkkejä on ainakin 40 lavallista. Autojakin oli toistakymmentä. Löysin omalle autolle kolon ja ryhdyin pakkaamaan rinkkaa. Vettä ripsutteli, eikä sää ollut mitenkään kaunis.
Kun sain kamppeet kuosiin, laitoin vielä viestiä kotiin. Kännykkä oli hypännyt Venäjän verkkoon. Sitten puhelin kiinni, auto lukkoon ja avaimet visusti talteen, rinkka selkään ja kohti Luttojoen rantaa. Kello oli noin kaksi. Parin sadan metrin kävelyn jälkeen tulin Luttojoen rannan parkkipaikalle, jossa oli yhdellä autolla pari maastosta palannutta heppua. Tässäkin olisi ollut autolle tilaa, mutta jotenkin hämäännyin automäärästä ylempänä enkä tajunnut ajaa alemmas. No, samapa tuo.
 |
| Luttojoki: vasemmalla riippusilta. Veteen ajaminen ilmeisesti sallitaan, kun puomi oli ylhäällä. |
Ylitin Luttojoen. Parisataa metriä piti kävellä ”maantietä”, eli Anteriin vievää mönkijätietä pitkin ennen kääntymistä Kiertämäjoen ylittävälle polulle, josta alkaisi kulku Luttojokea pitkin. Kiertämäjoki on sen verran leveä ja syvä, että kahlaushommiksihan tuon meni.
 |
| Kiertämäjoen ylitys |
Kuljin selkeää polkua, joka tuli pian Luttojoen rantaan. Ruskaa ei juuri ollut, ei puissa eikä maassa. Toisaalta metsä oli mäntyvaltaista. Maisema Luttojoelle oli kuitenkin hieno, joskin kovin montaa erityisen hyvää maisemaspottia polun varteen ei avautunut. Toki pari komeaa joentörmää ja suvantopaikkaa mahduti reitille. Tihkusade oli lakannut, mutta kovin paksu pilviverho peitti taivasta.
 |
| Luttojoki, taustalla näkyy riippusilta. |
Polku oli helppokulkuinen. Jonkin verran joen varressa oli rinteitä, sillä polku kulki pääosin joen reunatörmän päällä. Luttojoki virtaili hiljaa vieressä. Välillä maisemaan mahtui yksinäisiä metsän takaa kohoavia vaaroja, mutta harmillisesti niistä osa oli paljaaksi hakattuja raiskioita. Luttojoki kulkee UK-puiston pohjoisrajaa ja Metsähallitus ei ole paljoa luonnonsuojelualueen ulkopuolisia metsiä säästellyt.
 |
| Yksi lukuisista suvannoista. |
Polku laskeutui jyrkästi alas reunatörmältä tasaiselle kankaalle, jossa polku kiemurteli parin lampareen viertä. Tämän jälkeen Luttojoelle saikin heittää hyvästit, sillä polku kaartoi kohti etelää ja Suomujoessa olevaa pitkää koskea, Suomunköngästä.
 |
| Hillitön kurvi polulla Suomu- ja Luttojokien risteyksessä. |
 |
| Suomunsuu: Suomujoki yhtyy Luttojokeen. |
Suomunköngäs oli komea. Jotenkin kuitenkin sään harmaus harmitti, enkä oikein saanut paikasta hyviä fiiliksiä. Toisenlaisella ilmalla tämä olisi ehkä ollut parempi. Ylipäänsä vaelluksen ensimmäisenä päivänä ei aina ole vielä paras mahdollinen maasto-olo. Jotenkin adaptoituminen erämaahan vie aikaa. Ja tokihan tässäkin tarkoituksena oli kävellä mahdollisimman pitkälle, jotta aikaa ns. pelipaikoille eli tuntureille jäisi riittävästi. Minulle joet ja jokivarret metsineen eivät ole ”se Lapin juttu”, vaan saan vaelluksella suuremmat kicksit avotuntureista ja karusta maastosta.
 |
| Suomunköngäs |
Tauko oli kuitenkin paikallaan. Olin kulkenut autolta asti ilman isompaa taukoa. Söin pienen välipalan ja tutkin karttaa. En ollut vielä edes puolessa välissä Raja-Joosepista Jyrkkävaaran tuvalle, joskin olin päättänyt, että vaikka matka Suomujoen ja Muorravaarakanjoen risteyksen kautta olisikin pidempi, kulkisin sieltä enkä (oletettavasti tylsää) metsäosuutta Jyrkkävaaraan. Eikä se tupakaan kiinnostanut, etenkin kun kulkijoita todennäköisesti riittäisi.
 |
| Suomunköngästä ylävirran puolelta. |
Kello oli noin varttia vailla viisi, kun jatkoin matkaa. Suomunkönkään jälkeen polku loittoni kauemmas joesta, joten maisemat olivat tylsempiä. Komeaa mäntykangasta toki, muttei mitenkään erityistä. Välillä hieman ripsi vettä, ja värimaailma oli aika harmaa. Kuljin reipasta tahtia eteenpäin. Polku oli hyvä ja selkeä, joten ei juuri tarvinnut miettiä, mihin kulki. Polulla kulku on aina nopeampaa kun ilman polkua, vaikka maasto olisi helppoa.
 |
| Tasaista kangasmetsää. |
Sää oli lämmin, minkä huomasi siitä, että hikeä pukkasi ihan kunnolla, vaikka kuljinkin t-paidalla. Polulta löytyi sopulinraato, jonka kimpussa muurahaisarmeija touhuili. Jostain olin lukenut, että kesällä sopuleita olisi näkynyt viime vuosia enemmän, mutta mistään varsinaista sopulivaellusta tänä vuonna ei ollut nähty. Tämäkin veijari oli kohdannut kohtalonsa.
Polku kiemurteli männikössä eteenpäin. Välillä maasto oli kosteampaa, mutta pääosin kuivaa kulkea. Jotkut suolammet olivat kokonaan kuivia. Yksi virallinen tulipaikka osui polulle noin kilometrin verran ennen Pahaojaa, josta myös polku Jyrkkävaaran tuvalle risteäisi. Tulipaikka oli komealla paikalla joen törmällä, mutta en viitsinyt jäädä tauolle. Ajattelin ehtiväni Suomujoen ja Muorravaarakanjoen risteyksen tienoille ennen pimeää, joten vielä olisi 4-5 kilometriä kulkemista jäljellä.
 |
| Harrimukanjärven laavu Suomujoen toisella puolella. |
Pian tulipaikan jälkeen joen vastarannalla näkyi Harrimukanjärven laavu, jossa joku piti nuotiota. Kartasta päätellen laavu olisi komealla paikalla, sillä se sijaitsi pienellä kannaksella Suomujoen ja Harrimukanjärven välissä. Eikä aikaakaan, kun polku jo laski Pahaojalle, josta pääsi yli kuivin jaloin. Paikalla oli myös muutama ohut puu kaadettuna puron yli, joita olisi tarpeen tullen voinut käyttää apuna.
 |
| Pahaoja laskee Suomujokeen. Tältä kohdin Suomujoelta erkanee polku Jyrkkävaaran autiotuvalle. |
Pahaojan jälkeen maasto tasoittui aika lailla, joten kulku oli ripeää. Tamppasin eteenpäin vauhdilla, vaikka joissa alkoi jo painaa. Rallattelin menemään. Jotain lauleskelin ääneen ja taisin vähän sadatellakin, että tulisipa se Muorravaarakanjoki jo vastaan. Aina se on niin, että viimeiset kilometrit tuntuvat tiukimmilta.
Hairahduin jossain vaiheessa polulta sen verran, etten ollut ihan varma, missäpäin se meni. Olin noussut rinteellä jonkin verran ylöspäin ja ajattelin, etten lähde polkua etsimään. Vilkaisin kompassista suunnan länteen ja totesin, että joki tulee joka tapauksessa kohta vastaan. Niinpä pian alkoikin kuulua kosken kohinaa ja siinähän se polkukin itse asiassa taas meni.
Polku näytti kulkevan harjannetta, joka muuttui pian jyrkemmäksi törmäksi. Huomasin törmän alapuolella vanhan nuotiopaikan. Bingo, tässä olisi varmasti hyvä leiripaikka. Teltalle löytyi sopiva paikka helposti. Teltta oli pystyssä seitsemältä. Kilometrejä kertyi noin 13.
Siinä hikisiä vaatteita riisuessani huomasin Muorravaarakanjoen toisella puolella vaeltajan, joka selvästi haki ylityspaikkaa. En ihan nakusilleni viitsinyt riisuutua, vaikka siinä yläpelti paljaana kekkuloinkin ruoka- ja muita tarvikkeita rinkasta purkaessa.
Aikansa sompailtuaan tämä kulkija pääsi joesta yli ja tuli kohti. Tervehdin tätä yksinäistä vaeltajaa hyväntuulisesti, mutta sain hieman happamahkon vastauksen, jossa hän arvosteli leiriytymispaikkaani – siihen kun tuli joen vartta vahva polku. Totesin hänelle, että varsinainen polku kyllä kulkee törmän päällä, kannattaa siis mennä sinne. Ja niin hän painui menojaan.
 |
| Muorravaarakanjoen yhtymä Suomujokeen. Suomujoen edessä pieni saareke, jonka takaa näkyvä hiekkatörmä on Suomujoen vastarannalla. |
Ennen illallispuuhia kävin pienellä pesulla joessa. Kylläpä virkisti! Olin ollut kävellessä hieman ylipukeutunut, joten hikeä oli virrannut ihan kunnolla.
Kun kerran nuotiopaikalla olin, tein myös pienet tulet. Vaikka tämä paikka ei enää virallinen tulipaikka tainnut ollakaan, puuta oli sen verran hyvin paikalla eikä se ollut lahoa, että tulen sai hyvin tehtyä. Harmillisesti taivaalta alkoi ripsiä vettä. Onneksi sade oli kevyttä, joten en antanut sen haitata.
Olossa ei todellakaan ollut valittamista. Illallinen oli tuhti, tomaatti-mozzarella -pastapussi, porkkanaa, purjoa ja jauhelihaa. Eikä jäänyt nälkä. Aika pian syömisen jälkeen survoin itseni telttaan pitkäkseni. Uni tuli helposti sateen rauhallista ropinaa kuunnellessa.
Yöllä oli komea kuutamo. Välillä sateli vettä, mutta jossain vaiheessa teltasta vilkaistessani maisema oli kuin mustavalkoelokuvasta. Kuu valaisi kirkkaasti muuten synkeää maisemaa ja näkymä oli kuin kontrasti olisi säädetty tappiin. Aika komeaa, tavallansa. Yö oli myös lämmin. Onneksi makuupussi ei ollut yhtään paksumpi. Hieman jopa kummastelin, että syyskuussa on edelleen lämmintä; joskus keskellä kesääkin on kylmempi.
2. päivä - 5.9.2020
Nukuin makeasti. Aamulla sää oli parantunut, paikoin sininen taivas näkyi pilvien lomasta. Oli lämmintä. Keräilin itseäni ja söin aamupalaa. Ohjelmassa olisi kävely Muorravaarakan tuvalle ja koko matka kulkisi polkua Muorravaarakanjoen vartta. Karttaa tutkiessani pohdin, että jos sää sallii, voisin ylittää Muorravaarakanjoen ja nousta ehkä avotunturiin Sollanpäälle ja siitä edelleen Pirunportille, josta laskeutuisin Muorravaarakan tuvalle. Mutta ensin oli kuljettava pitkä taival lähemmäs.
 |
| Aamun valoilmiö ja Muorravaarakanjoki leiripaikan kohdalta. |
Lähdin matkaa varttia vaille yksitoista. Kinkesin itseni törmän päälle jossa vahva polku jatkui kohti etelää. Polku kulki aivan joen reunalla, joten maisema oli mukava koko ajan. Maasto oli kaunista männikköä. Pian polun varressa tuli vastaan vähemmän miellyttävä yllätys – joku ihmislajin edustaja oli tehnyt tarpeensa aivan joen törmällä olevan puunrungon taakse ja jättänyt koko komeuden silleen. Varmasti puu oli toiminut kivasti riukuna ja toki itse tuotos oli jo aika hyvin maatunut, mutta valkoiset paperit tervehtivät kulkijoita. Olipa nimittäin tämä komeus myös noin metrin päässä polusta. Ei näin, ihmiset, ei näin. Paskat – ja ennen kaikkea paskapaperit – pitää peitellä ja paskalle mennään riittävän matkan päähän polusta.
Paskafiilis ei kuitenkaan jatkunut pitkään. Joki mutkitteli ja vastarannalla näkyi sininen teltta. Joki kurveineen oli oikein kaunista katsella, ja kun aurinkokin helli, kaikki tuntui olevan kohdallaan. Vähän matkan päästä yhdessä puussa näkyi keltainen lippusiiman pätkä. Ihmettelin sitä hieman, mutta lähempänä syy selvisi. Lippusiimalla oli merkitty elämänsä lopun kohdannut poro, jonka raato paikalla oli. Paliskunta siis oli tästä raadosta tietoinen, mutta eipä siinä enää paljon poisroudattavaa ollut jäljellä.
 |
| Muorravaarakanjoki ja mutka I |
 |
| Muorravaarakanjoki ja mutka II |
 |
| Muorravaarakanjoki ja mutka III |
Kun polku haarautui jälleen Jyrkkävaaran tupaa kohden, etelään jokivartta jatkunut polku muuttui epäselvemmäksi. Maasto muuttui myös soisemmaksi ja yön sateiden jälkeen kaikkialla oli varsin märkää. Homma meni rämpimiseksi. Suon ainoa hyvä puoli oli, että ruskan värit alkoivat tulla kauniisti esille.
Rämpimistä jatkui noin kilometrin verran ennen kuin polku alkoi kadota kokonaan. Näin se toisaalta oli karttaankin merkitty, joten eipä siinä kummempia. Jyrkkävaaran tuvalta etelään Muorravaarakkaan menevä polku kulki idempänä, joten se tuli jossain vaiheessa vastaan kuitenkin. Kurvasin suosiolla pois kosteammasta maastosta ylemmäs kankaalle, eikä pitkään tarvinnutkaan kävellä, että polku tuli vastaan. Taas kulku kävi reippaammin.
Vajaa kilometri myöhemmin vastaan tuli itä-länsisuuntainen poroaita. Ja lisää kosteaa. Polku kulki vuorotellen kosteassa ja kuivassa. Maisemat olivat aika mitäänsanomattomia. Sitten oli vuorossa kahluuhomma, kun polku saavutti Harrijoen. Vettä oli joessa sen verran, että kuvin jaloin ei ollut mitään asiaa yli. Eipä siinä. Laiskuuksissani ajattelin, että heitän kengät joen yli – kapea kun oli. Muuten hyvä ajatus, mutta olin survonut sukat kenkien sisään, ja kierteisessä yliheitossa keskipakoisvoima sai aikaan sen, että huolimattomasti aseteltu sukka lensi komeassa kaaressa suoraan veteen. Siinä sitten katselin, kuinka sukkani meni virran myötä kovaa vauhtia eteenpäin. Hyvästi, armas sukka! Monet kilometrit kuljit mukanani, mutta nyt kohtalosi olisi päätyä aina Luttojokeen asti ja Venäjänmaalle.
 |
| Harrijoki |
 |
| Varovainen ylitys sukkakatastrofin jälkeen. |
Sadattelin tappiota ja toin huomattavasti varovaisemmin muut kamppeet joen yli. Ylityksen jälkeen polku nousi jyrkästi törmän päälle, jossa olikin nuotiopaikka. Käytöstä poistettu kaikesta päätellen, mutta erinomainen leiripaikka; aivan tasainen ja komea maisema Harrijoelle ja Muorravaarakanjoelle, johon Harrijoki yhtyi. Taivaalta ripsutteli hieman vettä, joten en jäänyt pidemmäksi aikaa paikalle.
 |
| Muorakanmutkan käytöstä poistettu nuotiopaikka Harrijoen ja Muorravaarakanjoen risteyksessä. Sollanpää ja isommat tunturit alkoivat pilkottaa. |
Polku jatkui hieman kuivempana kohti etelää. Paikoin polku meni aivan joen varressa, josta maisema välillä avautui siten, että suoraan edessä etelässä kohoava Sollapää tuli näkyviin. Tunturin laki oli kuitenkin pilvessä. Välillä pilven reuna kohosi ylemmäs, mutta kaiken kaikkiaan sää oli muuttunut harmaammaksi. Pohdin itsekseni, että taisi jäädä avotunturiin nousu tänään tekemättä. Kilometrejä oli jo kertynyt, eikä ajatus ylämäestä oikein houkutellut – etenkin jos maisemat olisivat jääneet näkemättä.
Noin puolivälissä edellisen yön leiripaikalta Muorravaarakan tuvalle oli isompi lampi, jonka rannassa polulla oli nuotiopaikka. Päätin jäädä siihen lounaalle. Jo oli aikakin, nälkä alkoi olla ihan tuntuva. Kello oli noin kaksi.
Lounasgourmet noudatteli tuttua, hyväksi havaittua kaavaa. Olin kuitenkin tuunannut lounaskonseptiani hieman. Perinteisten ainesosien, eli Lämmin kuppi -pussikeiton ja porosalamin palojen lisäksi olin tehnyt annospussit rakettispageista ja valikoiduista kuivatuista kasviksista. Tälle ensimmäiselle lounaalle arvontakone nosti lounaspussista parsakaali-porkkana-paprika -sekoituksen. Vaikka itse sanonkin, tämä systeemi maistui ihan hyvin. Edellisellä vaelluksella onnistuin jotenkin kyllästymään totaalisesti lounaisiini, joten toivoa tälle reissulle oli jäljellä.
Lounasta nauttiessani taivaalta alkoi satamaan hieman voimakkaammin vettä. Toki myös viileä alkoi tulla, kun ”kone” pääsi jäähtymään. Kävellessä olikin ollut suorastaan kuuma. Maisema paikalla oli ihan avara, mutta muuten tuntui siltä, ettei tähän kannattanut jäädä elämään pidemmäksi aikaa viettämään. Siispä tiskattuani päätin jatkaa hetimmiten matkaa.
Kun lähdin kävelemään, huomasin takanani kaksi vaeltajaa, jotka päättivät myös pysähtyä lammelle tauolle. En ollut vielä kohdannut muita kulkijoita, mitä nyt yksi teltta oli näkynyt joen vastarannalla. Eikä aikaakaan, kun vastaani käveli kolmen vanhemman naisen porukka. Vaihdettiin muutama sana, naiset olivat palaamassa Aittajärvelle ja pohtivat, pääsisikö Suomujoesta yli muualta kuin Aittajärven kahluuvaijerilta. Reippaita tätejä, ajattelin. Olivat oikein tyytyväisen oloisia, vaikka ylhäällä tunturissa oli kuulemma ollut valtava sumu.
Toivottelimme hyvät päivänjatkot ja jatkoin tallaamista etelää kohden. Sollanpään ja Ukselmapään päällä lepäsi edelleen paksu pilvi. Totesin, että kuljen suoraan kohti Muorravaarakkaa ja katson, mitä päivä vielä tuo tullessaan. Kulku sujui ihan mukavasti, kun maha oli täynnä ja jalat saaneet ansaitun lepotauon.
Polku nousi taas hieman kauemmas joesta. Eteneminen alkoi muuttua pikku hiljaa suorittamiseksi. Jotenkin alkoi puuduttaa, kun maisemat eivät oikeastaan olleet koko päivänä muuttuneet miksikään. Ihan komeaa joen varsi oli ollut (siis silloin kun polku kulki joen varressa), mutta muutoin maisemat toistivat itseään. Eikä edes ruska ollut vielä parhaimmillaan.
Jossain vaiheessa vastaan tuli ensimmäiset kuuset (bingo!), mutta muutoin maisema oli kovin mäntyvoittoista. Ohitin karttaan merkkaamattoman tulipaikan, jolta poikkeuksellisesti ei ollut purettu penkkejä. Metsähallituksen strategiana lienee hävittää mahdollisimman monta tulipaikkaa, mutta tämä oli vielä ehjä. Puuhuoltoa toki ei ollut. Ehkä ajatus on saada kulkijat helpommin huollettavien palvelujen ääreen. Ken tietää.
 |
| Kuusia! |
Joki ja polku kohtasivat jälleen, ties monennenko kerran. Nyt kuitenkin aurinkokin pääsi pilkahtelemaan. Sitten polku kääntyi taas männikköön. Kilometrit seurasivat toisiaan. Aloin tiirailla idän puolella (kulkusuuntaan nähden vasemmalla) kohoavia tunturilakia. Laukkunoska ja Tiuhtelmapää jäivät matalampina tuntureina pilven alapuolelle, kun taas lännen Sollanpää ja Ukselmapää olivat tukevasti pilvessä.
Vähän ennen kun olin Tiuhtelmapään tasalla, polku nousi kauniille harjanteille. ”Mini-harjumaisema” kiemurteli kauniisti varsin pitkän tovin. Välillä näkyi kuivuneita lampareita ja joissakin oli hieman vettäkin jäljellä. Katselin tiukasti Tiuhtelmapäätä ja sovitin kulkuani kartalla siihen. Muorravaarakan tuvalle olisi enää pari kilometriä. Sitten polku kiemurteli pieniä kannaksia pitkin järvimosaiikin halki. Erittäin kaunis paikka!
 |
| Viimeiset sadat metrit ennen tupaa... |
 |
| Muorravaarakan tupa ja varauskammi. |
Autiotupa oli melko täynnä ja varaustuvan puolellakin näytti täydeltä. Laskin rinkan tuvan seinustalle ja kurkkasin tupaan. Minulle tarjottiin ystävällisesti tilaa, mutta totesin meneväni mieluummin telttaan. Lisää väkeä saapui koko ajan Pirunportin suunnasta. Yksi ulkomaalainen kyseli kelloa ja oli huolissaan seurueestaan, joka eteni kuulemma kovin hitaasti. Pimeän tuloon oli vielä aikaa noin puolitoista tuntia.
Tuvan ympäristössä näkyi myös muutamia telttoja. Kovin oli porukkaa liikenteessä. Löysin teltalle hyvän paikan nuotiopaikan vierestä, hieman Muorravaarakan kammilta pohjoiseen. Kammi on tuvan välittömässä läheisyydessä ja sekin oli miehitetty.
Hain tuvan puuvajasta pari klapia ja tein tulet. Leiripaikaltani näkyi komeasti Pirunportille, joka tällä oli juuri pilvenreunan alapuolella. Pilvet liikkuivat vinhasti, välillä näkyvyys parani ja välillä heikkeni. Kokkailin samalla illallista. Valitsin kasvispuolelta aineksiksi kukkakaalia ja porkkanaa. Kukkakaalin kuivaaminen on ollut hyvä keksintö. Sen kuivaaminen raakana onnistuu hyvin ja itselleni maistuu. Tällä kertaa olin kuivannut myös kaikki porkkanat raakoina, ja tämä oli loistojuttu. Raakanakin kuivattuna porkkana ennallistuu hyvin vedessä ja omaan makuuni se ei ehdi kypsyä liikaa. Pieni twisti raakuudesta jää, ja myös maku on siksi voimakkaampi. Erittäin jees! Lisäksi minulla oli mukana parmesania, pinjansiemeniä ja sekalainen setti mausteita. Tämän annoksen päätin maustaa rosmariinilla. Oikein hyvää.
 |
| Nams. |
Siinä ruokaillessani nuotiopaikan viereen tuli leiriytymään myös yksinäinen mimmi koiransa kanssa. Juttelimme siinä niitä näitä, kuten vaelluksella on tapana. Vaihdoimme myös kokemuksia UK-puiston reiteistä ja vaellusmieltymyksistä. Molemmat totesimme, että mukavampi olla enemmän omassa rauhassa kuin tungoksessa. Tuvalla olikin toinen meininki. Syötyäni kävin viemässä tupaan vaelluskenkäni, sukat ja muutaman muun vaatteen kuivumaan. Porukkaa oli tullut lisää ja osa oli sitä retkeilijätyyppiä, jonka seurasta en itse oikein nauti. Jääköön nyt tässä täsmentämättä, mutta näitä itsetietoisia oman elämänsä toimitusjohtajia ei oikein jaksa. Onneksi maastossa on yleensä valinnan vapaus myös nukkumispaikan suhteen.
 |
| Pirunportti näkyi nuotiopaikalle. |
Kun olin astumassa tuvasta ulos, alkoi järjetön sade. Kipitin juoksujalkaa takaisin teltalle, sillä sateen taukoamista olisi ollut turha odottaa. Telttanaapurillani oli vielä pystytyshommat kesken. Kävi vähän häntä ja koiraa sääliksi, sillä vettä tuli todella kovaa. Itselläni oli jo yksiö pystyssä, joten singahdin sisään niin nopeasti kuin osasin. Kello oli jo melkein kahdeksan, joten iltakin alkoi pimentyä. Eipä tarvinnut enää istua nuotiolla ja sade huolehti myös sen sammuttamisesta. Sade piti minua kuitenkin hereillä. Kuuluipa myös ukkosen jyrinää. Piti ihan ihmetellä, sillä olihan jo syyskuu. Toisaalta sää oli ollut niin lämmin, että miksei ukkonenkin ollut mahdollinen.
Hieman myöhemmin huomasin, että makuualustan vieressä teltan pohja tuntuu kumman pehmeältä. Kesti hetki, ennen kuin tajusin asian laidan: oli satanut niin kovaa, että telttapaikkani oli muuttunut lätäköksi. Maa ei enää jaksanut imeä kaikkea. Perse sentään! Tämä tästä vielä puuttuisi, että koko teltta ja kamppeet kastuisivat.
Pari minuuttia mietin, mitä pitäisi tehdä. Olin laiskuuksissani jättänyt laittamatta teltan pohjalle avaruuslakanan, joka kuuluu vakiovarustukseen. Jos teltan pohja päästäisi veden läpi, olisin kusessa. Tai oikeasti siis vedessä. Vettä tuli kuin aisaa, mutta ei auttanut. Rinkalle ulos oli mentävä, jotta saisi avaruuslakanan haettua ja leviteltyä teltan pohjalle.
Teltan pohja piti kuin pitikin lopulta kaiken veden ulkona, mutta olipa rennompi olla, kun kosteudesta ei avaruuslakanan kanssa tarvinnut olla huolissaan. Komea lammikko teltan ympärille oli syntynyt, mutta aamuun mennessä se oli poissa.
3. päivä - 6.9.2020
Heräilin aamuun vasta yhdeksän jälkeen. Kömmin ulos teltasta ja naapurini oli jo aamupalalla. Hän oli lähdössä koiransa kanssa Pirunportin kautta Sarviojalle. Söin puuroni (Elovenan kanelipulla-flavour on muuten hyvää!) ja keräsin kamani. Teltta oli märkä päältä ja alta, mutta eipä sitä kuivaksi saanut. Pakko oli pakata märkänä, mikä hieman harmitti. Sen sijaan tupaan viemäni kamppeet olivat kuivaneet mukavasti.
Päivän ohjelmana oli heti aamusta nousu Tiuhtelmakurua pitkin avotunturiin, josta tarkoitus oli jatkaa Anteripäälle ja sieltä Vuomapään suuntaan. Sen tarkemmin en ollut tavoitteita asettanut. Edellisten päivien sää oli ollut sen verran huono, ettei tunturimaisemista ollut takuuta. Tämäkin päivä valkeni harmaana ja pilvet roikkuivat edelleen Ukselmapään yllä. Odotukset eivät siten olleet korkealla.
 |
| Muorravaarakan tupa. |
Kävin vielä lähteissä nappaamassa pari kuvaa Muorravaarakan tuvan ympäristöstä ja lähdin sitten tuvalta itään vievää polkua kohti Tiuhtelmakurua. Matkaa Anterinmukkaan ei olisi tästä kuin kahdeksan kilometriä, joten ei voi kiistää, etteikö mielessä olisi käynyt, että jospa olisikin kävellyt suoraan sinne saunomaan ja kamppeita kuivattelemaan…
Ensimmäinen kilometri oli leppoisaa, mutta sen jälkeen alkoi totinen nousu. Edelliset päivät olivat olleet melko tasaista tallaamista, joten kunnon nousu pisti heti puuskuttamaan. Mutta eipä siinä kiire ollut, rauhassa vaan. Tiuhtelmakuru jäi polun vasemmalle puolelle ja oli ihan komea. Aika syvä kuru kaikkiaan.
Jostain kurun toiselta puolelta kuului parin minuutin välillä kaksi omituista napsahdusta. Ihan kuin olisi ammuttu ilmakiväärillä metalliseen tauluun. Oliko se joku eläin, vai jotain muuta? Äänelle ei löytynyt selitystä, mutta aika kummallinen se oli.
 |
| Nousun maisemia. Ukselmapää tukevassa pilvessä. |
 |
| Tiuhtelmakulun latvalla; vasemmalla oleva polku tulee Muorravaarakasta ja jatkuu oikealle kohti Kaarreojaa ja Anterinmukkaa. |
Maasto oli todella märkää. Pikku hiljaa maisema taaksepäin Lumikurulle ja Pirunportille alkoi avautua. Ukselmapää oli edelleen tukevassa pilvessä, joten huipuista ei voinut tehdä havaintoja. Mutta olihan tuo rinne ihan vaikuttavan näköinen kaikesta huolimatta. Lopulta puut harvenivat ja koivut muuttuivat vaivaiskoivuiksi. Suuntasin kulkuni etelän puolella hieman reilun kilometrin päässä olevalle Muorravaarakan Purnuvaaran huipulle. Paljakalla nousu oli leppoisaa. Eipä juuri kiviä, ja korkeuserokaan ei ollut suuren suuri.
Eipä siis aikaakaan, kun olin jo tällä – sinänsä aika mitäänsanomattomalla – huipulla. Kulkua tuvalta oli tullut noin tuntia ja 20 minuuttia. Toisaalta matkakin oli vain kolme kilometriä, mutta olihan siinä nousumetrejä kuitenkin 320.
 |
| Maisemaa paljakalta. Vasemmalla Anteripään läntisin laki, oikealla Sokosti jossain pilven sisällä. |
Heitin rinkan pois ja aloin ottaa kuvia. Täältä jo hahmotti hyvin Saariselän tunturialueen itäosaa. Lounaassa kohosi Sokosti (jonka huippu tosin oli tukevasti pilvessä), lännessä Ukselmapään tunturimassiivi ja pohjoisessa Sara-Pieran muurivaara ja Kuikkapää sivuhuippuineen. Etelän ja kaakon maisema jäi vielä piiloon Anteripään taakse.
Maisema oli kuitenkin hyvin pilvinen ja jotenkin synkkä. Pilviverho oli niin paksu, että valoa oli yllättävän vähän. Kaivoin puhelimen rinkasta ja lähetin viestin kotiin. Kenttää oli erinomaisesti, toki Sokostin mastolle oli esteetön linja. Söin myös hieman välipalaa – metukkaa ja hapanleipää. Välillä aurinko pilkahteli pilvien lomasta ja valaisi maastoa kapealta sektorilta.
 |
| Maisemaa pohjoisen suuntaan: vasemmalla Ukselmapää, oikealla Sara-Pieran muurivaara ja Kuikkapää. |
Kaikista synkintä oli juuri etelässä, jonne matkani oli jatkumassa. Tunturiylänkö oli erittäin helppokulkuista nummea ja pientä kivirakkaa. Ei mitään suuria murkuloita, vaan pientä kiveä. Suunta oli tunturin harjannetta Anteripäälle, jolla on U-kirjaimen muodossa yhteensä neljä lakialuetta. Maisema alkoi kirkastua. Pian Anteripään takaa alkoi hahmottumaan seuraavat tunturit. Vertasin näkymää karttaan ja paikallistin Vuomapään – tunturin, jolle tarkoitus oli mennä vielä tänään, jos sää sallii.
 |
| Paljakka on parasta. |
Tässä sitä paljakkaa nyt tampattiin menemään. Mukavaa hommaa, itselleni paljakka on se juttu, minkä takia tunturiin on päästävä. Nyt tuuli tuiversi vasten kasvoja, mutta kylmä ei ollut. Vuodenaikaan nähden ilma oli lämmin.
 |
| Tunturin liikennevalot. |
Vajaan kolmen kilometrin tallustamisen jälkeen saavuin Anteripään harjanteelle siten, että maisema etelään Anterinjoen laaksoon avautui. Anteripään korkein laki oli noin kilometrin päässä koillisessa. Laskin rinkan ja pohdiskelin jatkoa. Kameralla oli hyvä ”kiikaroida” näkymiä, jotka olivatkin oikein komeita.
Etelän suunnalla Vuomapään tunturimassiivi vallitsi maiseman kuninkaana – onhan Vuomapää 690 metrin korkeudellaan koko Saariselän tunturialueen toiseksi korkein tunturi. Sitä säesti idän puolella Siulapää ja vielä kauempana idän puolella kohoava Reututuntureiden kumpuileva maasto. (Tässä vaiheessa en vielä arvannut, miten seuraavan päivän reitti kulkisi noissa maisemissa. Vaelluksen jälkeen on aina hauska selata kameran kuvia ja sijoittaa kulkureittiä…) |
| Vuomapää valaistuna pilvien raosta. Oikealla Hammaskuru ja vasemmalla Siulapää. |
 |
| Anteripään huippu ja pari kulkijaa. |
Idän suunnalla Anteripään rosoinen, korkein laki peitti hieman maisemaa. Näkyipä siellä olevan kaksi kulkijaakin. Hieman tästä koillisen suuntaan saattoi kaukaisuudessa nähdä myös vaaleita tuntureita. Ihmettelin niitä aikani, kunnes tajusin, että niiden oli oltava Suomen ja Venäjän rajalla kohoavat Puolipäät, joille poroilla ei ole asiaa. Vaalea väri johtui siis jäkälästä, jota Suomen tuntureilta on turha etsiä.
 |
| Kaarreojan latvaa, Kuikkapää ja Hirvaspäät pohjoisen puolella. |
Pohjoisen suunnassa puolestaan korkeimmalle kohosi Kuikkapää matalempine vierustuntureineen ja niiden etualalla aukeni Kaarreojan laakso. Kun kierrosta jatkoi luoteeseen, näkyi kulkemani harjanteen takaa Pirunportti ja Ukselmapään tunturimassiivi. Pirunportti oli sijantiini nähden suorassa linjassa, joten sekin näyttäytyi vieläkin komeampana kuin aiemmin – etenkin kun aurinko sattui paistamaan siihen pilvien välistä.
 |
| Piruportti oli pirun hieno. |
Myös Sokosti oli vapautunut pilviverhostaan ja joka suuntaan oli selkeä näkyvyys. Lounaan suunnalla Vesipää ja Pirttikallionvaara rajasivat maisemaa aina Hammaskuruun saakka. Hammaskurun läpi saattoi nähdä päättymättömään Sompion erämaahan, kunnes idän puolella kohoava Vuomapää peitti sen taas taaksensa. Ympyrä tuli täyteen.
 |
| Anterinjoen latvaa. |
Anterinjoen latva-alueelle oli myös komea näkymä. Pilvinen sää latisti värejä, mutta ruska alkoi olla komeaa niillä alueilla, joissa havupuita ei ollut. Päätin, että en tee lenkkiä Anteripään korkeimmalle laelle, vaan lasken alas Anterinjoen varteen lounastauolle. Alkoi jo hieman nälättää. Matkaa oli aika tarkkaan kaksi kilometriä, ja siitä puolitoista kilometriä saisi kulkea leppoisasti paljakkarinnettä alas.
 |
| Laskun maisemaa etelään, keskellä Vuomapää. |
Lasku oli todellakin leppoisa ja nopea. Pikku hiljaa maasto pusikoitui, mutta mitään ryteikköä ei eteen tullut. Vähän ennen Anterinjokea huomasin maassa valkoisen mötikän, joka tarkemmalla tarkastelulla osoittautui Ilmatieteen laitoksen sääpallo-anturiksi. Nakkasin kapistuksen rinkkaan, jottei se jää kairaa roskaamaan.
Anterinjoki oli leveä, mutta helppo ylitettävä. Vettä ei
ollut paljoa, joten ylityspaikkaa ei tarvinnut varsinaisesti etsiä. Parkkeerasin
rantatöyräälle syömään. Pussikeittopastaa ja kuivattua kukkakaalia ja porkkanaa.
Ihan ok. Kukkakaalin kuivaaminen raakana kannatti, maku oli voimakkaampi kuin
keitettynä kuivatussa.
 |
| Anterinjoki ylityspaikan kohdalta. Taustalla Pirttikallionvaara. |
Sää parani entisestään ja oli oikein lämmin. Pilvet liikkuivat vauhdilla, eikä sään kehityksestä voinut olla varma. Päätin kuitenkin, että kuljen Vuomapäätä kohden tavoitteenani huiputtaa se. Sieltä jatkaisin itään Vongoivan suuntaan, joskin Vongoiva olisi vasta seuraavan päivän kohde. Kello kävi kahta iltapäivällä ja Vuomapäälle oli noin neljän kilometrin matka, joten laskeskelin, että huipulla voisi olla jo puoli neljän aikaan. Peliaikaa olisi ja jäisi siis runsaasti.
Anterinjoen haaran vierustalla kulkisi mönkijäura, ”Anterin valtatieksikin” kutsuttu. Kuljin noin kilometrin verran Keinopään rinnettä korkeuskäyriä mukaillen, jotta meno olisi mahdollisimman taloudellista nousun ja edetyn matkan osalta. Sitten kuljin ”valtatietä” etelään päin, kunnes oli aika pukertaa laaksossa kulkevalta mönkijäuralta reunatörmän päälle ja aloittaa nousu kohti Vuomapäätä. Tässä vaiheessa aurinko paistoi ja mieli oli virkeä. (toim. huom.: vielä).
 |
| Anterin valtatiellä |
Olin kävellyt tunturin juurelle kolme varttia. Matkaa huipulle oli noin 1,5 kilometriä ja vertikaalista nousua edessä noin 310 metriä. Ei siis paljon mitään, noin 100 metriä per puoli kilometriä. Ei tunnu missään. Pitäisi helposti vetää kolmeen varttiin, jolloin olisi maisemia ihastelemassa huipulla puoli neljältä, tai neljätä ihan viimeistään. Eikä Vuomapään pohjoisrinne näyttänyt edes pahalta (toim. huom. eipä vissiin).
 |
| Tuonnehan kipaistaan että heilahtaa! |
Alkunousun ensimmäiset puoli kilometriä sujuivatkin varsin vaivatta. Puusto ja pusikko harveni, mutta nousu oli leppoisaa. Sininen taivas näytti parhaita puoliaan ja oli kaikin puolin mainio sää. Toki nousussa hieman hikeä pukkasi, mutta sehän vaan kuuluu asiaan. Taakse katsoessa maisemakin oli mainio, kun aurinko valaisi Anteripään rinteen komeasti.
 |
| Näkymä taakse Anteripäälle. |
Jotenkin kummasti rinne kuitenkin muuttui raskaammaksi. Askel alkoi painaa ja tuntui siltä, ettei huippu lähestynyt yhtään, vaikka kuinka rempoi eteenpäin. Sinänsä rinne oli helppo nousta. Vaikka kiviä alkoi olla enemmän, mitään järjetöntä louhikkoa maasto ei ollut. Mutta olipa pakko laskea askelia ja pitää hengähdystaukoja kiviin nojaillen. Nyt todellisuus alkoi lyödä nassulle. Ei tämä mikään helppo rasti olisikaan. Ja minä kun olin naivisti ajatellut, että ylösnousemus olisi ollut nopeakin suoritus… no paskat. Katsoin kelloa ja kirosin mielessäni, että olikin tullut oltua typerä. Tahtia oli pakko hidastaa. Oma kunto tuli pahasti yliarvioitua, mutta toisaalta se tarkoitti vain hitaampaa etenemistä. Ajattelipa kuitenkin, että ei tätä pohjoisrinnettä voi kenellekään suositella…
 |
| Miten tuo huippu on jatkuvasti yhtä kaukana? |
 |
| Anterinjoki koko komeudessaan. |
Ähisten ja puhisten kampesin itseäni ylöspäin. Tietysti voi aina miettiä, mitä järkeä näitä tuntureita on huiputtaa rinkka selässä. Mutta valinta se on huonokin valinta – ja se oli jo tehty. Kaunis auringonpaiste oli siinä ähellykseni lomassa lakannut ja maisema oli taas synkeä. Etelästä käsin saapui tummia pilviä. Vielä viimeiset nousumetrit ja sain näkyviin huipun kivitornin.
 |
| No lopulta! |
Kello oli jo melkein viisi, joten aikatauluni oli heittänyt pahemman kerran häränpyllyä. Kun tunturin etelätuulelta tarjoama suoja loppui, tuntui siltä, kun joku olisi kytkenyt asetetta isomman tuulettimen yllättäen päälle. Aivan järkyttävä puhuri puhalsi etelästä! Huipun kallioharjanne tarjosi mukavasti tuulensuojaa, joten laskin rinkkani siihen ja jäin hetkeksi tasailemaan hengitystä ja nauttimaan huiputuksen palkinnoksi itselleni myöntämää suklaapatukkaa.
Huipulta oli erinomainen maisema etelän suuntaan. Lähiseudun vaarojen takaa pilkottivat UK-puiston eteläosan laajat aapasuot ja niiden takana erotti Lokan tekojärven. Lounaan suunnalla oli kuitenkin ikävämpääkin nähtävää – synkkä saderintama. Kaakossa sen sijaan taivas oli kirkkaampi ja huipulta erotti selvästi 40 kilometrin päässä kohoavan Korvatunturin persoonalliset muodot. Lähempänä Vongoivanräystäs ja itse Vongoiva erottuivat selvästi, joskin Vongoivan varsinainen laki näkyi vaivoin välissä olevan Siulapään takaa.
 |
| Korvatunturi ja sen edessä Vongoivanräystään laki. |
Mutta se tuuli. Ruuvasin kameraan kiinni teleobjektiivin, mutta tuntui, että tuuli otti siihen niin voimallisesti kiinni, että minkään maailman kuvanvakaajat eivät olisi auttaneet. Kameraa tuntui mahdottomalta pitää vakaana. Katselin kuitenkin, kuinka Sokostin länsipuolella sadealue liikkui vinhasti pohjoiseen. Elättelin toivoa, että saderintama ei ylettäisi tänne.
Teleobjektiivilla näin Vongoivalla pari kulkijaa ja zoomailin myös Korvatunturia, joka oli hauskasti juuri samalla linjalla Vongoivanräystään kanssa. Myöhemmin kotona Kuvaa suurennettaessa paikallistin Korvatunturin oikealta puolelta heijastuksen (pienen pieni valkoinen piste), joka on ilmeisesti rajavartioston valvontatorni. Sijainti ainakin täsmäisi.
 |
| 180 asteen panoraama Vuomapäältä (kuvan keskikohta luoteeseen): vasemmalla UK-puiston eteläosan aapasuot, keskellä Sokosti, oikealla Anterinjoen laakso ja Kuikkapää. |
Yllättäen myös Pirunportti näkyi hyvin Vuomapäälle. Mutta tuuli ja uhkaavalta näyttävä saderintama alkoivat näyttää siltä, että olisi aika nostaa kytkintä. Reittivalinta oli helposti päätetty: itään, mitä pikemmin, sen parempi. Niinpä lähdin tallaamaan rinnettä alaspäin. Takana Pirunportti oli jo saderintaman sisällä. Tajusin, että kohta tulisi tässäkin vettä. Siispä töppöstä toisen eteen ja vauhdilla. Ajattelin, että jos Vuomapään ja Siulapään välisestä laaksosta löytyisi vesi- ja telttapaikka, jäisin heti siihen. Karttaan ainakin oli merkitty puro, joten toivoa oli.
 |
| Kohta sataa ja lujaa. Ukselmapää ja pirunportti olivat jo sateen kourissa. Pilvet vyöryivät lännestä. |
Kun Vuomapään lakiharjanne loppui ja jyrkempi lasku alkoi, huomasin Vuoma- ja Siulapään lakialueen välissä melkoisen rotkon. Ihan hyvä siis, ettei suunnitelmissa enää ollut Siulapäälle nousu, sillä korkeuskäyriä pitkin olisi ollut turha mennä. Suuntasin suoraan kohti itää ja Siulapään pää- ja etelähuipun välistä kurua, jonka takana olisi Vongoivanjokeen laskeva Lihakuru.
 |
| Vettä sataa takaa, vaikka kaukana edessä onkin selkeää. Edessä vasemmalla Siulapää ja oikealla sen etelälaki, niiden välistä näkyy Vongoivanräystäs (ja sen takana Korvatunturi). |
En kuitenkaan ollut vielä edes tämän ensimmäisen laakson pohjalla, kun sade jo alkoi. Perse sentään! Ja mikä pahinta – purot olivat kuivia. Leiriytyminen ei siis ollut vaihtoehto. Niitä oli sen sijaan kaksi: 1) suoraan itään kohti Lihakurua ja leiri Vongoivanjoelle, sekä 2) heti purouomaa etelään, kunnes vettä tulisi. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon ja ryhdyin punnertamaan laakson pohjalta taas ylös.
 |
| Purot kuivana - minä märkänä. |
Vettä tuli jo ihan voimalla. Puskin menemään mistään mitään välittämättä. Vilkaisin kuitenkin taakseni Vuomapäätä. Komea tunturi myös tältä suunnalta, mutta jäipä halju maku. Ainoa lohtu oli, että sain kulkea myötätuuleen, eikä sade siten tullut suihkuna kasvoille. Mutta muuten täysillä eteenpäin.
 |
| Hyvästi Vuomapää ja helvetilliset rinteesi! |
Siulapään kuru oli komea ja yllättävän kivinen. Vongoiva ja räystäs näkyivät komeasti paikalle. Olo oli siinä mielessä jakomielinen, että idässä taivaanranta oli kirkas, mutta lännestä vesisuihku antoi tulla täydellä teholla. Sompailin itseni liukkaita kiviä pitkin kurun pohjoisreunalle ja puskin eteenpäin. Ajatuksena oli, että en lähde Lihakurua alaspäin, vaan painan suorinta tietä Vongoivanjoelle. Joku telttapaikka sieltä on pakko löytyä. Siulanruoktun autiotuvalle olisi ollut matkaa reilut 4,5 kilometriä, mutta laskeskelin, etten mitenkään ehdi sinne järkevästi ennen pimeää, koska kello oli jo puoli seitsemän.. Ja toki alkoi jo jaloissa painaa, eli matka olisi ollut tuskien taival. Vongoivanjoelle sen sijaan oli vain puolitoista kilometriä.
 |
| Kurun jälkeen edessä näkyi Vongoivanräystäs. Idässä oli edelleen kirkasta, mutta selän takaa satoi minkä jaksoi. Ilman kuvia tästä välistä ei olisi jäänyt minkäänlaista muistikuvaa, sen verran tosissaan mentiin eteenpäin. |
Loppumatkasta ei paljoa kerrottavaa jää. Alkoi olla aika kostea olo, sillä vesi löytää aina tiensä myös kuorivaatteiden alle, kun sateessa kulkee riittävän pitkään. Kun paljakka muuttui varvikoksi ja tunturikoivikoksi, myös märkä kasvillisuus kasteli tehokkaasti.
Vongoivanjoen laakso alkoi onneksi pian näkyä ja vastapuolen tunturinrinne lähestyi. Viimein itse joki tuli vastaan pienen törmän alapuolella. Joen länsirannalla törmän alla meni selkeä polku. En kovin kauaa etsinyt teltan mentävää paikkaa, vaan ensimmäinen välttävä pläntti sai kelvata. Teltta pystyyn ja minä sisälle. Kuivaa ylle ja ruokaa tulille. Tukka oli kastunut litimäräksi, mutta leiri oli kasassa. Näin tästäkin selvittiin, joskin päällä olleet kamppeet olivat kyllä aivan totaalisen märkiä.
 |
| Tukkaa lukuunottamana kuivana makuupussissa. |
Ilta pimeni ja sade sen kun jatkui. Päädyin syömään toisenkin suklaapatukan. Olin mielestäni sen ansainnut. Pohdin myös viskitilkan kanssa tulevaa. Vaellus oli nyt siinä pisteessä, että seuraavat valinnat vaikuttaisivat siihen, riittäisikö kuusi maastopäivää, vai menisikö enemmän. Jos tästä jatkaisi suoraan kohti Anterinmukkaa, pääsisi saunaan ja kuivattelemaan kamppeita ja nopeammin pois. Toisaalta Vongoivatunturi kohosi heti vieressä ja sen eteläpuolella olisi Tahvontuvan autiotupa, jossa olisi niin ikään sauna… mutta tällöin päiviä menisi ainakin yksi enemmän. Näitä pohtien kävin unille.
