Jehkas sentään: kiirunoiden jäljillä Saanan takamaastossa

Edellisten päivien Termisjärven reissun jälkeen olo oli sen verran raukea, ettei samana päivänä enää tarvinnut mennä rääkkäämään kehoaan. Seuraava päivä valkeni pilvisenä ja lunta pyrytti. Ennuste oli kuitenkin oikeassa, sillä puolilta päivin taivas selkeni ja keli muuttui erinomaiseksi. Pakkasta oli pari astetta ja aurinko lämmitti. Siispä sukset esiin ja tunturiin!

Retken kuvia ja tunnelmia tunturista myös videolla:

Tällä kertaa lähdin yksin hiihtämään Saanan takamaastoihin. Ajoin auton parkkiin Kilpisjärven retkeilykeskukselle ja lähdin hiihtämään Saanalle menevää polkua pitkin. Reitti oli tallottu, mutta uuden lumen vuoksi siinä oli myös hyvä hiihtää tunturisuksella. 

Puurajalle tultaessa oli pakko hengähtää. Olin sivakoinut ylöspäin aika vauhdilla, sillä koivikkopöpelikössä ei ollut mitään kiinnostavaa. Piti päästä ylös, ylös tunturiin! Avotunturiin tultua polku oli niin hyvin tallautunut, että otin sukset pois jaloista ja tamppasin rehellisesti rinnettä kävellen ylös, sukset käsissä. Rinne toki oli niin jyrkkä, ettei noususta sukset jalassa olisi tullutkaan juuri mitään, ainakaan näin ilman nousukarvoja.

Nousin vielä jokusen matkaa Saanan reittiä ylöspäin, kunnes laskin sukset hangelle ja lähdin hiihtämään tunturin reunaa pohjoista kohden. Ah, mikä vapaus! Talven paras juttu on tunturihiihto yksin omien ajatusten kanssa kaukana kaikesta ja kaikista muista. 

Hiihtelin tunturin rinnettä rauhakseen maisemista nauttien. Yhtäkkiä huomasin edessäni liikettä. Olin siinä ajatuksissani ajautunut lähes keskelle isoa kiirunaparvea. Kiirunan suojaväri on erinomainen niin kesällä kuin talvella ja lintu luottaa suojaväriinsä todella paljon. Siten linnut eivät lähteneet pakoon, ennen kuin olin ihan parin metrin päässä.

No, eipä siinä muuta kuin kamera esiin ja äkkiä. Tässä touhussa linnut lennähtivät hieman kauemmas, mutta näin suunnilleen, mihin ne menivät. Siispä kamera kaulalle ja hiljakseen lähestymään. Osa parvesta oli jo lentänyt muualle, mutta jäljellä oli noin kymmenen lintua. Se olisi riittävästi kuvaamista varten. 

Kiirunan suojaväri on hyvä, minun ei. Hiljaa ja rauhassa hiippailemalla pääsee kuitenkin lähestymään varsin pelotonta lintua.

Kiirunat Saanan rinteellä.

Kun pääsin riittävän lähelle, alkoi armoton kuvaaminen. Räps, sanoi kamera monta, monta kertaa. Valo oli välillä erinomainen, välillä puolestaan linnut jäivät Saanan rinteen varjoon. Kiiruna on paikkauskollinen lintu, eikä se ole kovin arka, joten sen kuvaaminen on verrattain helppoa. Muutama lintu kuitenkin lennähti jälleen kauemmas, joten keskityin kuvaamaan niitä, jotka tyytyivät vain viipottamaan jalkaisin vähän kerrallaan.

Sain muutamia mielestäni aika kelvollisia otoksia. Kiiruna on kanalintu ja sukua riekolle, teerelle ja metsolle, mutta sopeutunut elämään nimenomaan puuttomalla ja karulla tunturialueella. Aikamoisia sissejä siis. Mutta annetaan kuvien puhua puolestaan:

Kun loputkin kiirunat olivat lähteneet, jatkoin rinnettä eteenpäin. Välillä hiihdin rinnettä ylöspäin ja sitten laskettelin taas pienen pätkän alaspäin. Toistelin tätä, kunnes Saanan pohjoisreuna tuli vastaan. Laskin sitten moottorikelkkareitin varteen Saanajärven päivätuvan läheiselle mäelle. Päätin pitää evästauon, koska tältä paikalta oli oikein komea maisema. Päivätuvalle en viitsinyt mennä, koska kävin siellä juuri pari päivää sitten hiihtolenkin yhteydessä. Nyt oli verrattoman paljon parempi sää, joten ylempänä oli mukava katsella maisemia.

Saanajärvellä oli muutama moottorikelkkaporukka pilkillä. Ääni kantoi lähes tyynessä säässä erinomaisesti. Jollakin mukana olleella lapsella alkoi tulla känkkäränkkä. Vaikkei sanoista saanut selvää, äänensävy kertoi, että pilkkireissu oli aika lopettaa. Niinpä moottorikelkat lähtivätkin pian liikkeelle.

Panoraama-maisema lounaspaikalta yli Saanajärven. Kaukaisuudessa siinsivät Termisvaaran ja Jollanoaivin huiput.

Saanajärven päivätupa lumivallien ympäröimänä.

Kaivoin repusta evästermoksen esiin. Olin tehnyt evääksi leipien lisäksi hernekeittoa. Mutta kas kummaa, lusikka oli unohtunut! Milläs sitä sitten keittoa syö... Ei auttanut muu kuin yrittää hörppiä keittoa mukista. Kelvoton yrityshän se oli, mutta syötävä oli kuitenkin. Eikä mukana ollut mitään välinettä, jota olisi voinut käyttää lusikan korvikkeena... Sen siitä saa, kun lähtee ilman tarkistuslistaa edes lähiretkelle. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta, kun aterimet unohtuu.

Saanan jyrkkää pahtaseinää.

 Tästä vastoinkäymisestä huolimatta sain sen verran syödyksi, että totesin tauon olevan päättynyt. Sää oli edelleen hieno, joten jatkoin hiihtelyä kohti Saanan ja Jehkas-tunturin välistä satula-aluetta, Skirhasvággia.

Lumi oli tuiskunnut paikoin lähes kokonaan pois, alla oli kivien ja jään sekalainen seurakunta. Näissä paikoin piti olla tarkkana, ettei raavi suksen pohjia piloille. Taustalla Iso-Malla ja Norjan puolen tunturit, oikealla Jehkas.

Skirhasvággin reunalla nimettömien kukkuloiden ohi hiihtelyä, taustalla Saanan pohjoispuolen pahtaseinää.

Kello ei ollut vielä kovin paljoa, joten ajattelin hiihdellä edestakaisin Saanan ja Jehkas-tunturin välisellä alueella. Vaikka tarkoitus oli vain hiihdellä vailla varsinaista päämäärää, huomasin kuitenkin suuntavani jotenkin vaistonvaraisesti kohti Korkea-Jehkaksen huippua. Ajatus huipulle hiihtämisestä tuntui jotenkin pähkähullulta, mutta niin vain kuljin suoraan huippua kohden.

Hiihto sujui ripeästi. Matkaa taukopaikalta Jehkaksen huipulle oli kutakuinkin neljä kilometriä. Nousumetrejä olisi matallimalta kohdalta Skirhasvággista noin 250. Ei siis mahdottomasti, mutta Suomen mittoihin skaalattuna ihan kohtuullisesti.

Nousu Korkea-Jehkakselle oli aika helppo. Vaikkei nousukarvoja ollut, suksieni suomupohja piti varsin hyvin, kunhan ei yrittänyt aivan pystysuoraa nousua. Eikä rinne ollut kovin jyrkkä, ja jyrkemmät kohdat saattoi hyvin kiertää. 

Rinnettä ylemmäs noustessa alkoi myös tuuli voimistua. Oli erikoista, ettei "montun pohjalla" tuullut juuri lainkaan, vaikka alue oli täysin puuton ja suojaton. Ylempänä sen sijaan kävi melkoinen puhuri, ja vaikka taivas oli osin pilvetön, myös lunta vihmoi taivaalta. Selitys toki löytyi myöhemmin, kun ylempää tunturista näki Norjan puolelle, jossa taivas oli paksussa pilvessä. Suomen puoli paistatteli kuitenkin kauniissa pääosin aurinkoisessa säässä.

Saana harvemmin nähdystä suunnasta. Vasemmalla kohoaa Ailakkavaara.

Ennen huippua rinteessä oli tasaisempi kohta, jonka jälkeen oli vielä pieni loppunousu. Yllättävän helppoa huiputtaminen oli; kivikummeli siinsi pian edessä, ja vaikka en mielestäni mitenkään remponut rinnettä, olin tullut aika vauhdilla aina lounaspaikalta asti.

Perinteisen huiputusselfien jälkeen oli pakko kaivaa repusta lisätakkia hiihtotakin päälle, sillä tunturin rinne oli antanut mukavasti tuulensuojaa. Siitä ei ollut huipulla enää tietoakaan, vaan hillitön tuuli pieksi lunta ja siinä sivussa minua. Ainoastaan huipun kivikummeli tarjosi sen verran tuulensuojaa, että esimerkiksi kameran linssin saattoi vaihtaa ilman vääjäämätöntä lumipesua.

Korkea-Jehkas huiputettu!

Huipulla myös selvisi, että Norjan suuntaan oli lähes turha kuvata. Paksu pilvi ja lumituisku rajoitti näkyvyyttä tehokkaasti. Sen sijaan Suomen suuntaan maisema oli lähes kirkas ja oikein komea. Siispä kuvia siitä. Ja näkyihän Kilpisjärven yli myös Ruotsin puolelle komeasti. Pältsan tunturimassiivi tervehti lumisena horisontissa.

Näkymä yli Jehkaksen sivuhuipun ja Malla-tuntureiden Ruotsin suuntaan, taustalla kohoaa Ruotsin puolen Tuipal ja sen takana Pältsan (1444 m).

Panoraama Suomen puolelle. 

Korkea-Jehkaksen huipulle tulee kesäaikaan saksalaisten rakentama huoltotie. Jehkas on ollut jonkinlainen tähystyspaikka toisen maailmansodan aikaan. Kesällä siis Jehkas on helposti saavutettavissa, mutta nyt huoltotiestä ei näkynyt jälkeäkään. Eikä oikein mistään muustakaan sivistyksen merkistä, vaikka Kilpisjärven biologisen aseman tutkijoilla on ilmeisesti myös Jehkaksella aineistonkeruupaikkoja.

Laulatin kameraa minkä ehdin. Kovin kauaa huipulla ei olisi voinut olla, sillä tuuli piti huolen siitä, ettei istuskelu olisi ollut mukavaa. Mutta maisemat olivat onneksi niin komeita, että niiden katselusta tuli jo itsessään lämmin.

Korkea-Jehkaksen sisartunturi on Iso-Jehkas, joka on Saanajärven pohjoispuolella. Iso-Jehkas on vain muutamia metrejä Korkea-Jehkasta matalampi, mutta sen laki on hyvin epätasainen ja varsinaista huippua ei selvästi erota. 

Sitten oli aika lähteä huipulta alas. Siinä missä nousumetrien eteen joutuu tekemään välillä ihan töitä, laskumetrit tulevat kuin itsestään. Laskussa haasteena on se, etteivät tunturisukset ole laskettelusukset. Tiukkoja kurveja ja vastaavia manööverejä ei ole aina niin helppoa tehdä, etenkin kun yllättäen rinne saattaa olla jäinen ja yhtä yllättäen eteen saattaa tulla parinkymmenen sentin pehmeä nietos.  

Selvisin jyrkemmän osuuden lähes kommelluksitta alas. Olin jo lähes selvillä hangilla, kun keskittyminen herpaantui ja huomasin makaavaani mahallani hangessa lunta suussa. Harmitti, ettei GoPro ollut juuri tällä hetkellä päällä, näitä olisi hauska katsella jälkikäteen videolta. Onni oli kuitenkin se, että kaatuminen ei sattunut mihinkään. Enemmän vain nauratti.

Laskujäljet ja Jehkaksen sivuhuippu.

Alempana tuuli laantui. Sää pysyi edelleen kauniina ja lumituiskutkin jäivät tunturin huipulle. Jatkoin tasaisemmalla osuudella hiihtelyä. Alempankin oli paljon nähtävää, kuten pienet lumiset kurut ja kanjonit, joita kinostunut lumi oikein korosti. Tänne voisi tulla myös sulan maan aikaan, alueella kiertelee paitsi edellä mainittu saksalaisten huoltotie, myös merkitty luontopolku. Retkeilykeskukselta tähän pääsisi myös kesällä helposti.

Luminen puron uoma, Skirhasgaska.

Moottorikelkkaura Saanan alarinteellä, Malla taustalla.

Loppuretki olikin mukavaa leppostelua alarinteellä. Mieli olisi tehnyt hiihdellä pidempäänkin, mutta kohtuus kaikessa. Nyt oli jo aika laskeutua ja palata mökille muiden luo. Olipa kuitenkin mukava retki!

Kaikki hauskuus loppuu aikanaan. Avotunturin jälkeen oli laskeuduttava tunturikoivikkoon ja kohti Retkeilykeskusta...