Kaldoaivin hikivaellus 2015 - osa 1/3

Kaldoaivin parhaimmistoa: Vuolimuš Čuomasjávri (Alempi Tsuomasjärvi) kuvattuna Čuomasvárrin rinteeltä. 

Tämänkertaisessa vaelluskertomuksessa palataan vuoteen 2015 ja Kaldoaivin erämaahan.

Prologi

Kesän tosimiesten ”äijävaellus” oli tällä kertaa suunniteltu Suomen ehkä syrjäisimpään kolkkaan, Kaldoaivin erämaahan. Reissua ja reittiä ei liiemmin etukäteen suunniteltu, vain muutama puhelinkonferenssi käytiin, jossa suunniteltiin suuret linjat. Täysi viikko oli kuitenkin tarkoitus viettää maastossa. Ainakin Adolfin kammia ja lammessa makaavaa saksalaisen Junkersin hylkyä pitäisi käydä katsomassa. Reissuun lähdettiin Tuomaksen (a.k.a. Karvanaama tai Rasva-Seppo) kanssa. 

Osa 1: Ylä-Pulmankijärvelle Adolfin kammia ja Junkersin hylkyä katsomaan

1. päivä - 16.8.2015

Kauas on pitkä matka. Sodankylän yörastin jälkeen ajomatkaa oli vielä 430 km jäljellä. Siinä missä aikaisemmilla reissuilla toisena ajopäivänä on selvinnyt neljän-viiden tunnin ajolla ennen maastoon pääsyä, se ei riittänyt tälllä kertaa lainkaan. Viimeistään Utsjoen kohdalla hymy alkoi hyytyä. Nuorgamiin oli vielä 40 kilometriä, plus siitä vielä 20 km Pulmankijärven eteläpäähän.

Tenojoki ja Nuorgamin kylää.

Nuorgam oli varsin siisti pikku kylä. Pulmankijärven tie oli hyväkuntoinen ja noin puoleen väliin asti asfaltoitu. Maisemat matkalla olivat olleet Kevolle asti melko mitäänsanomattomat, mutta Tenojoen laakso Pulmankijärven maisemista puhumattakaan oli todella komeaa.

Lopulta maastoon päästiin lähtemään noin 19:30 Metsähallituksen parkkipaikalta, joka on myös Sevettijärvi – Pulmanki -retkeilyreitin päätepiste. Parkkipaikka oli pieni ja autoja täynnä; tilaa virallisilla paikoilla on alle kymmenelle autolle. Tarkoituksena oli kulkea luoteeseen Stuorráskaidin suuntaan ja etsiä sopiva leiripaikka sitten kun ilta pimenee. Reitti (joka siis tässä oli autolla ajettava ura) vei parkkipaikalta Pulmankijoen varteen, josta emme menneet riippusillasta yli vaan jatkoimme joen vartta.

Pulmankijoen mutka, riippusilta vasemmalla.

Eteenpäin lompsiessa vastaan tuli pelto, jossa oli tehty rehua. Paikalla oli myös pienimuotoinen rompe- ja konevarasto traktoreineen päivineen. Näky on jossain määrin absurdi: täällä vihoviimeisessä kolkassa joku jaksaa harjoittaa maataloutta! Porojen rehusta toki lienee kyse, mutta silti.

Tällaista näkymää ei ensimmäisenä odota näkevänsä Ylä-Lapissa.

Pellonreunaa kulkeva ura jatkui suoraan toisen pellon luo. Sitten Pulmankijoki tuli näkyviin, mikä tarkoitti, että heti ensimmäisen kilometrin jälkeen oli tullut ensimmäinen suunnistusvirhe. Mönkijäura, jonne olisi pitänyt mennä, olisi noussut ensimmäisen pellon takaa rinteelle. Ylimääräinen ketunlenkki ei ollut pitkä, mutta alkunousu ylängölle oli melkoista pöpelikköä, mikä tarkoitti hidasta etenemistä.

Saavutimme mönkijäuran Rinkiojan kohdalla, jossa oli pieni vesiputous. Mönkkäriura ei ollut kovin käytetty, ja Niilásvárrin ohituksen jälkeen se alkoi kadota. Hilloja oli suopaikoissa siellä täällä, mutta ei siinä määrin, että olisi kannattanut edes ajatella poimimista. Maisemat sen sijaan olivat kohdillaan!

Maisema alkoi avautua kipuamisen jälkeen.

Hillat olivat kypsiä.

Vain kate puuttuu...

Taivas alkoi punertaa lapinkulta™-henkisesti. Sää alkoi viiletä, mutta tunturissa tuiversi vielä leppeä tuulonen. Poroja juoksenteli rinteillä silloin tällöin. Taivaalla näkyi haukkapari, mutta tarkempi lajinmääritys jäi hämärtyvässä illassa tekemättä.

Illan värit.

Máttit Niilásoaivin päältä näkyi seuraava mönkijäura, eli se, joka veisi meidät seuraavana päivänä koko matkan Gálddoaivin laelle. Alkoi olla jo sen verran hämärä, että leiripaikan etsintä oli aloitettava. Maasto oli kuitenkin melkoisen epätasaista, joten ihan helposti tältä kulmalta ei teltanmentävää plänttiä löydä. Polkua alas lasketellessa edessä näkyi kaksi kettua (ei vinossa), jotka peuhasivat ja pomppivat edestakaisin. Ilmeisesti kesän pentuja, kun niin leikkisää oli meno.

Foxy style.

Teltalle löytyi lopulta paikka järven niemestä, noin 200 m järven pohjoispäästä. Illallisagendana oli lohisörsselipastat porkkanoilla ja jälkiruoaksi jallukaakao (*) … sen jälkeen alkoi armoton moottorisahakuorsaus… Unta ei kauaa tarvinnut odotella. Mittaa kävelylle tuli noin 9 kilometriä.

Leirin pystytystä Guolehis Hávgajávrin kollisrannalla

Gourmet-illallinen: kuivattu lohi & pinaatti-juustopasta porkkanoiden kera. Toimii.

2. päivä - 17.8.2015

"Vaeltajan moottoritiellä"

Palaset keräiltiin leirissä klo 9 alkaen. Aurinkoherätys toimi, sillä teltta alkoi lämmetä, eikä uni enää kuumassa maita. Eteenpäin liikahdettiin klo 11. Palasimme takaisin mönkijäuralle ja jatkoimme kohti Galddoaivia. Uraa pitkin oli nopea kävellä, maasto oli loivasti kumpuilevaa, oikein miellyttävää kävellä muutaman kosteikkopaikan jälkeen. Tunturimittarin tuhoja näkyi siellä täällä koivikoissa, muutenkin maisema oli varsin karu. Mutta sää oli kaunis, aurinko helotti täydeltä terältä. Nestettä kului.

Havgajavri

Havgajavrin tienoilta näkymä pohjoiseen; oikealla kohoaa Skáidečohkka.

Havgajavrin ohitettuamme kuljimme uran länsipuolella olevan joen varteen lounaalle. Joki oli syvällä kanjonissa, jonka rinteet olivat jyrkät. Veden haku oli hieman vaivalloista. Lounasmenu oli perinteinen couscous + lämmin kuppi + salami -setti. Vaikka paikka oli sinänsä komea, maasto oli siinä määrin tasapaksua, ettei kummempaa kuvaamisen kohdetta oikein ollut.

Jontka, jonka yläreunalla syötiin lounas. Jontkan pohjalla kasvoi haapaa.

"Mönkijäura on vaeltajan moottoritie."

Palasimme mönkijäuralle, joka alkoi nousta loivasti ylös Galddoaivin ”massiivin” pohjoisrinnettä. Ura ei mennyt pohjoisnyppylän kautta, emmekä myöskään me. On hieman harhaanjohtavaa puhua huipuista, koska korkeuserot ovat varsin pieniä. Kuumuus kuitenkin pakotti hiemän hölläämään kaasua harjanteelle päästyä. Maisema oli avaraa, erittäin avaraa. 

Aakeeta-laakeeta maisemaa pohjoisen suuntaan.

Siinä tallustellessamme sitten ilmaantui yksinäinen tunturin kulkija, poro, jolkottelemaan ympäriinsä. Kamera esille ja pärrrr, sarjatulella valotuksia peräjälkeen.

Mönkijäura nousee Alla Gálddoaiville.

Jatkoimme kohti varsinaista huippua, tai siis Kaldoaivin alueen korkeinta kohtaa, Alla Gálddoaivia. Sää oli edelleen erittäin hieno, käytännössä pilvetön. Notkelmasta nousu Alla Gálddoaiville oli loiva: nousua oli 1,5 km matkalla vain noin 80 metriä. Erittäin helppo ja nopea siis. Itse huippu oli pettymys, koska maisema ei sanottavasti kehittynyt muusta ympäröivästä alueesta. Ei oikein minkäänlaisia maisemia, puutonta tasaista tunturipaljakkaa joka puolella. Vaikka paljakka on yleisesti ottaen jees, tämä oli vähän plääh. Onneksi sentään Norjan puolen yli tuhanteen metriin yltävä Rastegaissa piristi maisemaa kaukana horisontissa. Myöskään noin 100 metrin päässä ollut ”sivuhuippu” ei ollut sen kummempi. Jotain hyvää kuitenkin: puhelin kuului ja datakin liikkui. Huipun plus-miinus-suhde kehittyi kuitenkin miinusvoittoiseen suuntaan, kun hyttyset löysivät paikalle.

"Huippu" ja edessä hieman alempana oleva "sivuhuippu", jolla Tuomas jo melkein on (kuvaussuunta etelään).

Pohdiskeltiin siinä sitten reittivaihtoehtoja. Leiriytymisen kriteerit olisivat vesipaikka + tasainen spotti teltalle. Jälkimmäinen tosin löytyisi luultavasti helposti. Olimme ajatelleen ensin Duottar-Galddojavrin rantaa, mutta se näytti huipulta katsottuna huonolta vaihtoehdolta, vaikka suunta olikin Ylä-Pulmankijärveä kohden. Päätimme kuitenkin suunnata itään, Urra-Galddoaivin tasanteella olevalle järvelle.

Päivään oli sisältynyt jo sen verran kävelyä, että noin kahden kilometrin siirtymä Urran laelle tuntui jo raskaalta. Mutta tämä oli ”se” huippu! Mahtava laskevan auringon värittämä maisema itään tunturiylängön reunalta! Todella komeaa. Päivän wtf-hetken tarjosi huipun kivipaaden vieressä pötköttelevä jerrykannu. Pahoin oli ruosteessa, mutta ainakin hieman nestettä oli sisällä. Mielikuvitus alkoi tietysti laukata, että voisiko peräti olla saksalaisten jäljiltä sodanaikainen kannu… Luin muuten joskus Tekniikan Maailmasta jutun, jossa selostettiin jerrykannun ylivertaisuutta muihin 2. maailmansodan aikaisiin polttoainekanistereihin verrattuna. Näillä tiedoilla pääsin pätemään Tuomakselle (jota ei tässä tilanteessa tainnut vähempää kiinnostaa) jerrykannun designin innovaatioista. No joo, kyseessä tuskin oli sentään sodanaikainen kannu, sillä eiköhän siinä ajassa kannu olisi jo ruostunut puhki. Ja tietysti joku olisi sen korjannut talteen. Tämä kannu oli kuitenkin kaikesta päätellen jonkin aikaa kivikasan vieressä maannut.

Urra-Gálddoaivin huipun kivikummeli ja se jerrykannu.

Tästä jatkettiin vielä puolisen kilometriä pienen järven rantaan. Telttapaikka löytyi helposti, eikä ihan ruma sellainen. Tunturiylängön reunalta oli komea maisema itään. 

Maisema leiripaikalta koilliseen. Etualalla Aškkasjohjávri.

Rasva-Seppo.

Aurinko laski ja ilta alkoi viiletä. Pilviä ei juuri ollut, joten taivaan värit eivät olleet valokuvauksen kannalta optimaalisia. Illalliseksi syötiin carbonara-pastaa, jauhelihaa, porkkanaa ja paprikaa. Enää en naureskellut Rasva-Sepon rasvoille, kun oma nahka oli paikoin muuttunut porsaanpunaiseksi päivän paahteessa... 

3. päivä - 18.8.2015

Leiripaikan heikkous oli vesi. Puro solisi vieressä, mutta vedessä oli hieman epämiellyttävä sivumaku. Vaikka aamulla heräilyn ja aamiaisen jälkeen tulikin pikaerikoiskoe teltalta sopivalle tyhjennyspaikalle, ei kyse ollut varsinaisesti vatsanväänteistä. Ei siis paskatautia, onneksi.

Aurinkoa riitti taas heti aamusta. Maisemat leiripaikalla olivat vähintään kelvolliset.

Aamu oli sään puolesta edellisen päivän kopio. Pilvetön taivas, lämmin, miltei tyyni ilma. Aamutoimien jälkeen laskeuduimme ylängöltä rinteen alas ja kävelimme puron varteen täydentämään vedet. Purossa oli hyvänmakuinen ja kylmä (siis tuore!) vesi. 346,3 m -järven (kaikilla järvillä ja lampareilla ei ole nimiä, mutta tästä järvestä oli siis kyse) pohjoispäästä laskevan puron varressa oli myös aivan loistava telttapaikka. Jos tämän olisi tiennyt, olisi voinut illalla tallustaa vielä tähän. Jos.

Olisi tähän teltan voinut pystyttää...

Kallioissa oli mielenkiintoisia "raitoja". Näistä saatiin Johan af Grahn -hengessä kehiteltyä salaliittoteorioita.

Jatkoimme suoraan etelään. Aurinkolasit olisivat olleet kivat, kun kävelimme suoraan aurinkoa kohti… no, ensi reissuun sitten. Yksinäinen poro tuli jälleen pyörimään ympärille. Muutoin maisema oli jopa hieman yksitoikkoista, kovin aakeeta laakeeta.

Goallágottečohkka nimettömän kirkasvetisenjärven takana.

Geresrohtun kohdalla ylitimme puron, jonka jälkeen alkoi tasanko, josta Pohjanmaallakin oltaisiin kateellisia. Suuntasimme kohti Njallacohkkaa, jotta päätyisimme Ylä-Pulmankijärven pohjoispäähän ja siten Adolifn kammin seutuville. Tasankoa kävellessä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Kuuma tuuli ei hyväillyt, vaan ennemmin löi kasvoille. Jalkaa laitettiin toisen eteen minkä ehdittiin, mutta tuntui, että tasanko vain jatkuu. Eihän se pitkä matka ollut, reilun kilometrin, mutta Ylä-Pulmankijärvi tuli todella yllättäen näkyviin tasanko(ylängön) reunalle päästyä. Paikalla oleva vesiputous löytyi helposti, ja sieltä menikin vahva polku kammille.

Ylä-Pulmankijärvi näkyvissä.

 Adolfin kammi oli todella siistissä kunnossa. Se oli korjattu huolellisesti vuonna 2006. Kammista löytyy myös runsaasti tietoa verkosta. Kammi on rakennettu aikoinaan Turun yliopiston Kevon tutkimusaseman väen toimesta. Reilun kilometrin päässä kammista onkin yliopiston aidattu tutkimusalue. Läheltä löytyisi myös yksi tämän vaelluksen pääkohteista, saksalaisen Junkers Ju-52 -koneen hylky. Neuvostoliittolainen hävittäjä ampui koneen alas 1944, josta lähtien se on asunut pienessä lammessa täällä erämaassa. Legendan mukaan koneen lentäjä ”Adolf” alkoi kummitella kammissa sen jälkeen, kun kammin rakentajat toivat Junkersin lentäjän istuimen (jossa ei missään nimessä saa istua!) kammiin.

Kammi maastoutuu hyvin kumpareikkoon. Sininen aurauskeppi kammin kuistin päällä on eritysesti talvella tarpeen, jotta kammi löytyisi nietosten alta.

Kammin sisätiloja, oikeassa alakulmassa "Aatun" lentäjänistuin.

Söimme kammin pihalla lounaan ja otimme Aatun kunniaksi ryypyt, jotta ruokarauha olisi taattu. Todettakoon nyt tässä, että ”Adolf” on legendaa; koneen kolmihenkisestä miehistöstä yksi menehtyi maahansyöksyssä, miehistö evakuoitiin onnistuneesti pois erämaasta. Kammissa olisi voinut hyvin yöpyä.Sisällä oli mukavan viileää, vaikka ulkolämpötila oli varmasti lähellä hellerajaa. Kävimme vuorotellen kuvaamassa jalustan kanssa vesiputousta. Se oli kyllä komea. Kammilla kului useampi tunti kuvaillessa ja kammin kirjaa lukiessa. Kammille on tehty oma kirja, jossa on kerrottu kammin historiasta ja yliopiston tutkimustoiminnasta alueella. Mukavaa luettavaa.

Vesiputous kammin lähellä.

Jatkoimme kohti Ylä-Pulmankijärven pohjoispäätä, jossa piti ylittää Pulmankijoki. Täältä vesi matkaisi tätä jokea pitkin yli 20 kilometriä reittimme alkupisteeseen. Varmasti paljon pitemmänkin matkan, joen kaikki mutkat mukaan lukien. Ennen joen suuta järven rannalla oli pysäköitynä 2-paikkainen vesitaso. Tämän täytyi olla se kone, joka oli pörrännyt kammin yllä saapuessamme sinne. Lentäjää ei vaan näkynyt missään. Se olisikin ollut ensimmäinen näkemämme ihminen erämaahan lähdön jälkeen.

Pulmankijoen suu.

Joesta ei päässyt kuivin jaloin, ja kahluupaikkaakin piti hieman katsoa. Ylityspaikka löytyi kuitenkin hieman alajuoksulle päin mentäessä. Kun ylityksen jälkeen kuivattelimme jalkoja, vesitaso hörähti käyntiin. Pian näimmekin sen nousevan taivaalle ja kaartavan Nuorgamia kohti. Missä lie lentäjä käynyt, kovin kaukana ei oltu, koska vain hetki aiemmin olimme ohittaneet tyhjän koneen.

Nousimme jokilaaksosta tutkimusaidalle. Koealueella tutkittiin tunturikoivun kasvua ja suurten eläinten vaikutusta siihen. Jotenkin hassu paikka kaukana kaikesta. Taisimme tallentua aitaa valvoviin riistakameroihin, terveiset vaan sinne Kevon tutkimusaseman väelle. 

Koeaita. Kyltissä kerrottiin käynnissä olevan tutkimusprojekti mittarintoukkien tuohoaman koivikon elpymisen seurantaan ilman selkärankaiskasvinsyöjien vaikutusta.

Koeaita oli kooltaan noin 20 m x 20 m. Taustalla Ylä-Pulmankijärvi.

Aidalta suuntasimme noin 800 metrin päässä lepäävälle Junkersin hylylle. Hylky löytyi helposti, joskin sen lähellä on toisia suunnilleen samankokoisia lampia.

Olipa jotenkin surumielinen ja lohduton näky. Siinä se romukasa on yli 70 vuotta maannut, levällään ja unohdettuna. No, ei voi puhua unohdetusta; kyse on kuitenkin Kaldoaivin erämaa-alueen ehkä tunnetuimmasta nähtävyydestä. 

Hylyssä on myös näin jälkipolvien näkökulmasta kaksi onnekasta asiaa: 1) hylky on niin kaukana lähimmästä tiestä, että se on saanut olla suhteellisen rauhassa, ja 2) kone on maahansyöksyssään pysähtynyt ajoissa. Jos kone olisi ajautunut vain muutaman metrin pidemmälle, se olisi törmännyt kallioon ja lopputulos olisi vähemmän lentokonetta muistuttava kuin nyt. Nyt näetty jälki ei tosin ollut suoraan maahansyöksyn jäljiltä: koneen miehistö räjäytti ohjaamon heti pakkolaskun jälkeen, ja aikojen saatossa konetta on tuhottu muidenkin toimesta. 

Hauska oli kuitenkin huomata, kuinka rautaosat olivat kauttaaltaan ruosteessa, mutta alumiiniosat olivat varsin hyvin säilyneitä, joskin hapertuneita. Samoin renkaat olivat kestäneet hyvin aikaa.

Luodinreikäinen polttoainetankki ja laskutelineen rengas.

Kuvasimme Junkersia aikamme, jonka jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Matka jatkui via dolorosaa itään. Nimi siitä, että kulku tuntui tuskaisen hitaalta ja vaivalloiselta. Ilta alkoi viiletä, joten ryhdyimme pohtimaan leiriytymisvaihtoehtoja. Alun perin suunnitellulle leiripaikalle olisi vielä useampi kilometri, eikä oikein tuntunut hyvältä vaihtoehdolta lähteä painamaan enää tässä vaiheessa. Koska vettä piti saada, vaihtoehtoja ei ollut monia. Päätimme hieman poiketa suunnitellulta suunnalta, ja koukkasimme yöpymään Gavruljavrin rantaan. 

Avarassa maisemassa on hyvä suunnitella kulkua. Tästä tähyiltiin Gavruljavria, jonne suunnattiinkin. Vasemmalla Gavruljarvi, oikealla nimetön pikkujärvi ja laitimmaisena pilkottaa Ylä-Pulmankijärvi (näkymä etelään).

Laskevan auringon valo maalasi maisemaa.

Leiripaikka löytyi rannalta nopeasti. Vettä oli kuitenkin vaikea ottaa (kuivin jaloin), koska ranta oli matala ja heinikkoinen. Taivas tarjoili kohtuullisen komean auringonlaskun - parhaan tällä reissulla. 

Kello 21...

...ja kello 23.

Tarina jatkuu osassa 2/3...