Jehkas sentään: kiirunoiden jäljillä Saanan takamaastossa

Edellisten päivien Termisjärven reissun jälkeen olo oli sen verran raukea, ettei samana päivänä enää tarvinnut mennä rääkkäämään kehoaan. Seuraava päivä valkeni pilvisenä ja lunta pyrytti. Ennuste oli kuitenkin oikeassa, sillä puolilta päivin taivas selkeni ja keli muuttui erinomaiseksi. Pakkasta oli pari astetta ja aurinko lämmitti. Siispä sukset esiin ja tunturiin!

Retken kuvia ja tunnelmia tunturista myös videolla:

Tällä kertaa lähdin yksin hiihtämään Saanan takamaastoihin. Ajoin auton parkkiin Kilpisjärven retkeilykeskukselle ja lähdin hiihtämään Saanalle menevää polkua pitkin. Reitti oli tallottu, mutta uuden lumen vuoksi siinä oli myös hyvä hiihtää tunturisuksella. 

Puurajalle tultaessa oli pakko hengähtää. Olin sivakoinut ylöspäin aika vauhdilla, sillä koivikkopöpelikössä ei ollut mitään kiinnostavaa. Piti päästä ylös, ylös tunturiin! Avotunturiin tultua polku oli niin hyvin tallautunut, että otin sukset pois jaloista ja tamppasin rehellisesti rinnettä kävellen ylös, sukset käsissä. Rinne toki oli niin jyrkkä, ettei noususta sukset jalassa olisi tullutkaan juuri mitään, ainakaan näin ilman nousukarvoja.

Nousin vielä jokusen matkaa Saanan reittiä ylöspäin, kunnes laskin sukset hangelle ja lähdin hiihtämään tunturin reunaa pohjoista kohden. Ah, mikä vapaus! Talven paras juttu on tunturihiihto yksin omien ajatusten kanssa kaukana kaikesta ja kaikista muista. 

Hiihtelin tunturin rinnettä rauhakseen maisemista nauttien. Yhtäkkiä huomasin edessäni liikettä. Olin siinä ajatuksissani ajautunut lähes keskelle isoa kiirunaparvea. Kiirunan suojaväri on erinomainen niin kesällä kuin talvella ja lintu luottaa suojaväriinsä todella paljon. Siten linnut eivät lähteneet pakoon, ennen kuin olin ihan parin metrin päässä.

No, eipä siinä muuta kuin kamera esiin ja äkkiä. Tässä touhussa linnut lennähtivät hieman kauemmas, mutta näin suunnilleen, mihin ne menivät. Siispä kamera kaulalle ja hiljakseen lähestymään. Osa parvesta oli jo lentänyt muualle, mutta jäljellä oli noin kymmenen lintua. Se olisi riittävästi kuvaamista varten. 

Kiirunan suojaväri on hyvä, minun ei. Hiljaa ja rauhassa hiippailemalla pääsee kuitenkin lähestymään varsin pelotonta lintua.

Kiirunat Saanan rinteellä.

Kun pääsin riittävän lähelle, alkoi armoton kuvaaminen. Räps, sanoi kamera monta, monta kertaa. Valo oli välillä erinomainen, välillä puolestaan linnut jäivät Saanan rinteen varjoon. Kiiruna on paikkauskollinen lintu, eikä se ole kovin arka, joten sen kuvaaminen on verrattain helppoa. Muutama lintu kuitenkin lennähti jälleen kauemmas, joten keskityin kuvaamaan niitä, jotka tyytyivät vain viipottamaan jalkaisin vähän kerrallaan.

Sain muutamia mielestäni aika kelvollisia otoksia. Kiiruna on kanalintu ja sukua riekolle, teerelle ja metsolle, mutta sopeutunut elämään nimenomaan puuttomalla ja karulla tunturialueella. Aikamoisia sissejä siis. Mutta annetaan kuvien puhua puolestaan:

Kun loputkin kiirunat olivat lähteneet, jatkoin rinnettä eteenpäin. Välillä hiihdin rinnettä ylöspäin ja sitten laskettelin taas pienen pätkän alaspäin. Toistelin tätä, kunnes Saanan pohjoisreuna tuli vastaan. Laskin sitten moottorikelkkareitin varteen Saanajärven päivätuvan läheiselle mäelle. Päätin pitää evästauon, koska tältä paikalta oli oikein komea maisema. Päivätuvalle en viitsinyt mennä, koska kävin siellä juuri pari päivää sitten hiihtolenkin yhteydessä. Nyt oli verrattoman paljon parempi sää, joten ylempänä oli mukava katsella maisemia.

Saanajärvellä oli muutama moottorikelkkaporukka pilkillä. Ääni kantoi lähes tyynessä säässä erinomaisesti. Jollakin mukana olleella lapsella alkoi tulla känkkäränkkä. Vaikkei sanoista saanut selvää, äänensävy kertoi, että pilkkireissu oli aika lopettaa. Niinpä moottorikelkat lähtivätkin pian liikkeelle.

Panoraama-maisema lounaspaikalta yli Saanajärven. Kaukaisuudessa siinsivät Termisvaaran ja Jollanoaivin huiput.

Saanajärven päivätupa lumivallien ympäröimänä.

Kaivoin repusta evästermoksen esiin. Olin tehnyt evääksi leipien lisäksi hernekeittoa. Mutta kas kummaa, lusikka oli unohtunut! Milläs sitä sitten keittoa syö... Ei auttanut muu kuin yrittää hörppiä keittoa mukista. Kelvoton yrityshän se oli, mutta syötävä oli kuitenkin. Eikä mukana ollut mitään välinettä, jota olisi voinut käyttää lusikan korvikkeena... Sen siitä saa, kun lähtee ilman tarkistuslistaa edes lähiretkelle. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta, kun aterimet unohtuu.

Saanan jyrkkää pahtaseinää.

 Tästä vastoinkäymisestä huolimatta sain sen verran syödyksi, että totesin tauon olevan päättynyt. Sää oli edelleen hieno, joten jatkoin hiihtelyä kohti Saanan ja Jehkas-tunturin välistä satula-aluetta, Skirhasvággia.

Lumi oli tuiskunnut paikoin lähes kokonaan pois, alla oli kivien ja jään sekalainen seurakunta. Näissä paikoin piti olla tarkkana, ettei raavi suksen pohjia piloille. Taustalla Iso-Malla ja Norjan puolen tunturit, oikealla Jehkas.

Skirhasvággin reunalla nimettömien kukkuloiden ohi hiihtelyä, taustalla Saanan pohjoispuolen pahtaseinää.

Kello ei ollut vielä kovin paljoa, joten ajattelin hiihdellä edestakaisin Saanan ja Jehkas-tunturin välisellä alueella. Vaikka tarkoitus oli vain hiihdellä vailla varsinaista päämäärää, huomasin kuitenkin suuntavani jotenkin vaistonvaraisesti kohti Korkea-Jehkaksen huippua. Ajatus huipulle hiihtämisestä tuntui jotenkin pähkähullulta, mutta niin vain kuljin suoraan huippua kohden.

Hiihto sujui ripeästi. Matkaa taukopaikalta Jehkaksen huipulle oli kutakuinkin neljä kilometriä. Nousumetrejä olisi matallimalta kohdalta Skirhasvággista noin 250. Ei siis mahdottomasti, mutta Suomen mittoihin skaalattuna ihan kohtuullisesti.

Nousu Korkea-Jehkakselle oli aika helppo. Vaikkei nousukarvoja ollut, suksieni suomupohja piti varsin hyvin, kunhan ei yrittänyt aivan pystysuoraa nousua. Eikä rinne ollut kovin jyrkkä, ja jyrkemmät kohdat saattoi hyvin kiertää. 

Rinnettä ylemmäs noustessa alkoi myös tuuli voimistua. Oli erikoista, ettei "montun pohjalla" tuullut juuri lainkaan, vaikka alue oli täysin puuton ja suojaton. Ylempänä sen sijaan kävi melkoinen puhuri, ja vaikka taivas oli osin pilvetön, myös lunta vihmoi taivaalta. Selitys toki löytyi myöhemmin, kun ylempää tunturista näki Norjan puolelle, jossa taivas oli paksussa pilvessä. Suomen puoli paistatteli kuitenkin kauniissa pääosin aurinkoisessa säässä.

Saana harvemmin nähdystä suunnasta. Vasemmalla kohoaa Ailakkavaara.

Ennen huippua rinteessä oli tasaisempi kohta, jonka jälkeen oli vielä pieni loppunousu. Yllättävän helppoa huiputtaminen oli; kivikummeli siinsi pian edessä, ja vaikka en mielestäni mitenkään remponut rinnettä, olin tullut aika vauhdilla aina lounaspaikalta asti.

Perinteisen huiputusselfien jälkeen oli pakko kaivaa repusta lisätakkia hiihtotakin päälle, sillä tunturin rinne oli antanut mukavasti tuulensuojaa. Siitä ei ollut huipulla enää tietoakaan, vaan hillitön tuuli pieksi lunta ja siinä sivussa minua. Ainoastaan huipun kivikummeli tarjosi sen verran tuulensuojaa, että esimerkiksi kameran linssin saattoi vaihtaa ilman vääjäämätöntä lumipesua.

Korkea-Jehkas huiputettu!

Huipulla myös selvisi, että Norjan suuntaan oli lähes turha kuvata. Paksu pilvi ja lumituisku rajoitti näkyvyyttä tehokkaasti. Sen sijaan Suomen suuntaan maisema oli lähes kirkas ja oikein komea. Siispä kuvia siitä. Ja näkyihän Kilpisjärven yli myös Ruotsin puolelle komeasti. Pältsan tunturimassiivi tervehti lumisena horisontissa.

Näkymä yli Jehkaksen sivuhuipun ja Malla-tuntureiden Ruotsin suuntaan, taustalla kohoaa Ruotsin puolen Tuipal ja sen takana Pältsan (1444 m).

Panoraama Suomen puolelle. 

Korkea-Jehkaksen huipulle tulee kesäaikaan saksalaisten rakentama huoltotie. Jehkas on ollut jonkinlainen tähystyspaikka toisen maailmansodan aikaan. Kesällä siis Jehkas on helposti saavutettavissa, mutta nyt huoltotiestä ei näkynyt jälkeäkään. Eikä oikein mistään muustakaan sivistyksen merkistä, vaikka Kilpisjärven biologisen aseman tutkijoilla on ilmeisesti myös Jehkaksella aineistonkeruupaikkoja.

Laulatin kameraa minkä ehdin. Kovin kauaa huipulla ei olisi voinut olla, sillä tuuli piti huolen siitä, ettei istuskelu olisi ollut mukavaa. Mutta maisemat olivat onneksi niin komeita, että niiden katselusta tuli jo itsessään lämmin.

Korkea-Jehkaksen sisartunturi on Iso-Jehkas, joka on Saanajärven pohjoispuolella. Iso-Jehkas on vain muutamia metrejä Korkea-Jehkasta matalampi, mutta sen laki on hyvin epätasainen ja varsinaista huippua ei selvästi erota. 

Sitten oli aika lähteä huipulta alas. Siinä missä nousumetrien eteen joutuu tekemään välillä ihan töitä, laskumetrit tulevat kuin itsestään. Laskussa haasteena on se, etteivät tunturisukset ole laskettelusukset. Tiukkoja kurveja ja vastaavia manööverejä ei ole aina niin helppoa tehdä, etenkin kun yllättäen rinne saattaa olla jäinen ja yhtä yllättäen eteen saattaa tulla parinkymmenen sentin pehmeä nietos.  

Selvisin jyrkemmän osuuden lähes kommelluksitta alas. Olin jo lähes selvillä hangilla, kun keskittyminen herpaantui ja huomasin makaavaani mahallani hangessa lunta suussa. Harmitti, ettei GoPro ollut juuri tällä hetkellä päällä, näitä olisi hauska katsella jälkikäteen videolta. Onni oli kuitenkin se, että kaatuminen ei sattunut mihinkään. Enemmän vain nauratti.

Laskujäljet ja Jehkaksen sivuhuippu.

Alempana tuuli laantui. Sää pysyi edelleen kauniina ja lumituiskutkin jäivät tunturin huipulle. Jatkoin tasaisemmalla osuudella hiihtelyä. Alempankin oli paljon nähtävää, kuten pienet lumiset kurut ja kanjonit, joita kinostunut lumi oikein korosti. Tänne voisi tulla myös sulan maan aikaan, alueella kiertelee paitsi edellä mainittu saksalaisten huoltotie, myös merkitty luontopolku. Retkeilykeskukselta tähän pääsisi myös kesällä helposti.

Luminen puron uoma, Skirhasgaska.

Moottorikelkkaura Saanan alarinteellä, Malla taustalla.

Loppuretki olikin mukavaa leppostelua alarinteellä. Mieli olisi tehnyt hiihdellä pidempäänkin, mutta kohtuus kaikessa. Nyt oli jo aika laskeutua ja palata mökille muiden luo. Olipa kuitenkin mukava retki!

Kaikki hauskuus loppuu aikanaan. Avotunturin jälkeen oli laskeuduttava tunturikoivikkoon ja kohti Retkeilykeskusta...

Kolmen valtakunnan vaellus 2016 (osa 3/3: Malla)

5. päivä – 2.9.2016

Vaikka leiripaikka oli komein tällä reissulla, nukuin siitä huolimatta huonosti. Hyvää asentoa ei tahtonut löytyä ja kosken pauhu häiritsi myös. Heräsin puoli kahden aikaan, jolloin taivas oli pilvetön ja tähdet tuikkivat komeasti. Heräsin uudelleen ulkona käymään viiden jälkeen, jolloin Kummaenon laakson yllä taivaalla näkyi aamuruskon tynkää – pilviä tosin oli kertynyt jo runsaasti.

Kello puoli kuusi.

Varsinaisesti heräsin puoli yhdeksän. En tiedä kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta jälleen pari minuuttia heräämisen jälkeen taivas aukeni ja alkoi sade, joka ei sitten ihan heti loppunutkaan. Alkoi jo kypsyttää tämä jatkuva sateen kanssa pelleily.

Eikö tätä harmautta oltu nähty jo tarpeeksi...

Joka suunnalla näytti tasaisen harmaalta. Tällä kertaa en jäänyt odottelemaan sateen loppumista, vaan tempaisin jalkeille ja suoritin aamutoimet sadeproseduurilla, ei ripeästi ja koruttomasti. Kuivailin telttaa rätillä välillä, mutta se oli turhaa: sade oli sen verran voimakas, että kuivaamisesta ei ollut hyötyä. Teltta oli siis pakattava märkänä. Harmillista, mutta nyt ei voinut muuta. Lähdin lopulta liikkeelle klo 11. Rinkka selkään ja menox. Bealčánjohkaa ei tarvinnut enää kuvata, onneksi olin ehtinyt illalla räpsiä riittävästi kuvia siitä.

Ämpyilin itseni takaisin polulle, Sillan kupeessa telttaillut saksalaismimmi seisoi telttansa edessä selvästi miettien päivän pelisuunnitelmaa. Heilautimme kättä toisillemme tervehdykseksi matkan päästä. Sade oli välillä rauhallista, mutta vähän väliä se yltyi piiskaavaksi kuuroksi. Ei varsinainen rankkasade, mutta tehokas kastelija silti. Juuri sellainen, joka voi kestää tuntitolkulla ja jatkua ja jatkua ja jatkua…

Ohitin Pältsastuganin sen kummemmitta seremonioitta. Melkein heti pihapiirin jälkeen polku painui märkään pusikkoon, ja sitten alkoi nousu Tuipalin rinteille. Koivikko-pusikko oli märkä kuin uitettu koira, kuten minäkin. Polku oli kuravelliä. Olin onneksi tajunnut laittaa aamulla säärystimet jalkaan. Nousu oli liukas ja jyrkkä. Kun puuton alue alkoi, nousu jatkui vielä pitkään. Vastaan tuli ilmeisesti Pältsastuganin tupavahti koiran kanssa. Nuori mimmi huikkasi iloisesti ”Hej!”, johon vastasin samalla tavalla. Vasta noin 250 metrin nousun jälkeen tuli ensimmäinen tasanne. Maisemat olivat varmaan ihan komeita, mutta mitään niistä ei sateen harmaudessa nähnyt.

Pältsastugan ja Pältsa jäivät taakse...

Joissain vaellusblogeissa on kritisoitu sitä, että vaelluskertomukset antavat usein liian ruusuisen kuvan vaelluksen raskaudesta. En aio syyllistyä seuraavassa kuvauksessa liikaan romantisointiin, vaan kerron, miten asia tämän päivän taivalluksessa oli. Mitään säästämättä ja sensuroimatta.

Nousussa tuli hiki, joten kosteutta oli nyt sekä kuorivaatteiden sisäpuolella että ulkopuolella. Ja sitten kun kuori antaa myöden. On muuten kiva tunne, kun sadevesi pääsee vaatteiden sisäpuolelle. Erityisesti kivaa on kun kalsarit kastuu.

Päätin siinä rinnettä ylös rempoessani, että nyt painetaan täysillä aina Kuohkimajärvelle asti. Vaikka henki menisi. Perkele. Huppu päässä kulkiessa äänimaisema oli polun rahinaa ja huppuun osuvan sateen ropinaa sekoitettuna omalla ähinällä ja puhinalla. Polku meni vuorotellen ylös ja alas. Aivan perseestä. Tästä oli hauskuus kaukana. Kengät lotisivat märkinä ja kosteus tuntui orastavana viluna, joskin toisaalta pää oli hiestä märkä. Jos hupun otti pois, sade kasteli nuppia lisää. Ja kaikkialla maisemaa ympäröi tasainen harmaus, jonka takaa ei ollut armoa näkyvissä. Keskityin vain polkuun ja siihen, että jalka liikkui toisen eteen.

Jossain päin Tuipalia. Ei ollut hauskaa.

Ainoan lohdun kävelyyn toivat porot, joita Tuipalin rinteillä oli runsaasti. Muuten kävely oli suorittamista, nautinto kaukana. Mielessä siinsi vain Kuohkimajärven tupa ja sinne majoittuminen. Polku sentään oli pääosin helppokulkuinen, ainoastaan muutamissa kohdissa joutui soveltamaan, kun polku katoili yllättäen. Kalottireitin huoltotaso ei ole kaikissa valtakunnissa samantasoinen.

Tuipalin porot.

Istahdin kivelle rinkka selässä jalkoja lepuuttaakseni. Siinä sitten tuijottelin kenkiäni, ja yhtäkkiä huomasin olevani porotokan töllisteltävänä lähietäisyydeltä. Varmaan ihmettelivät, että mikä urpo tuo on, ei tällä säällä ihmisten kannattaisi tunturissa kulkea. Poroja keli ei haitannut.

Pieni selkeämpi hetki välillä. Persiistä osaa olla joskus tämäkin touhu. No further comments. 

Kun olin kammennut itseni noin puoleen väliin Pältsastuganin ja Kuohkimajärven välistä osuutta, maasto tasoittui. Jatkuva ramppaaminen nousujen ja laskujen välillä loppui. Polku alkoi hiljalleen laskea alaspäin. Sade jatkui, se nyt oli sanomattakin selvää. Kovin pitkiä taukoja ei voinut ajatella pitävänsä, sillä sen verran meininki oli märkää, että vilu tuli nopeasti. Oli siis kuljettava, että pysyi lämpimänä. Ihmiskeho tuottaa tämänkaltaisessa rasituksessa lämpöä n. 500-600 W teholla (täysin epätieteellinen googletukseen perustuva arvio). Tämä riittää pikku hiljaa kuivattamaan päällä olevat vaatteet sikäli kun ne eivät kastu hiestä. Mutta eihän se toimi, kun vettä tulee päältä ja hikeä pukkaa alta. Kun tauolla lämmöntuotanto laskee, ei kroppa ”pikkulämppärinä” riitä yhtä aikaa lämmitykseen ja kuivatukseen.

Matkaa oli puserrettava eteenpäin biologis-fysikaalisten ajatusten siivittämänä. Juhlahetki koettiin, kun tulin risteykseen, josta polku haarautui kohti Koltalahtea ja kolmen valtakunnan rajaa. Nyt ei olisi enää paljoa jäljellä. Kurvasin kohti kolmen valtakunnan rajaa. Polku lasketteli alaspäin ja kävelin aika reippaasti. Toinen juhlahetki koitti melkein heti perään, kun tajusin, että edessä näkyvä huippu ei ollutkaan joku Tuipalin pikkuhuippu, vaan Golddabakti. Loppu oli siis lähellä!

Golddajavri ja Golddabákti vihdoin näkyvissä!

Mutta kuten aina, viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä. Golddajavri tuli näkyviin ja pilvi muuttui ohuemmaksi, mutta matkaa oli silti vielä pari kilometriä. Maaruska kuitenkin suorastaan hehkui punaisena. Nyt kun olisi paistanut aurinko… toisaalta kropassa tuntuva väsymys ja nälkä ohjasivat kulkua asap kohti Kuohkimajärveä. Olin tosiaan syönyt aamupalan jälkeen vain yhden proteiinipatukan ja pähkinöitä.

Loppu häämöttää. Vasemmalla Golddajavri, oikealla Kuohkimajävri.

Ruska oli parhaimillaan kaunista, säästä huolimatta.

Márkos-Malla tervehti taas kulkijaa Golddajavrin takaa.

Lopulta polku sukelsi alas pusikkoon, jota sitäkin riitti ihan tarpeeksi, ennen kuin tupsahdin poroaidalle, jonka takana kolmen valtakunnan rajapyykki näkyi. Rajapyykillä oli laivan tuomia turisteja. Painelin vauhdilla kostean heinikon läpi kohti polkua ja autiotupaa.

Ken tästä käy, pääsee takaisin koto-Suomeen. Ja tuvalle... 

Tässä vaiheessa ei paljon kiinnostanut muu kuin täysillä eteen. Viimeiset sadat metrit kävivät nekin voimille. Sellaista se on, kun maali on lähellä. Olin perillä noin klo 15:15. Kävelyyn ei mennyt lopulta kuin reilu 4 tuntia. Koko väli oli tullut ottamatta rinkkaa kertaakaan selästä pois. Olin aivan läpimärkä.

Ensimmäinen asia tuvalla oli tulenteko. Tupa oli tyhjä, joten levitin kamppeeni laverille. Kuohkimajärven tupa on iso, vaikka se on Metsähallituksen mukaan vain kuudelle hengelle mitoitettu. Sisätilaa on kuitenkin reilusti ja pirtti on avara, palvelee tietysti hyvin myös päiväretkeläisiä, niin kesällä kuin talvella. Kuoriuduin pikku hiljaa märistä vaatteista ja vaihdoin kuivaa ylle. Tuvan kuistille tuli yksi laivaturisti, jolta kyselin viimeisiä säätietoja. Seuraavana päivänä olisi kuulemma kohtuullinen keli, mutta ylihuominen olisi sateinen. Selvä peli. Kävelisin seuraavana päivänä pois enkä jäisi pidemmäksi aikaa. Sadekiintiö alkoi olla täynnä.

Kuohkimajärven tuvassa olisi väljää olla isommallakin porukalla.

Kuivattelin tuvalla kamppeita ja tapoin aikaa. Puhelin tarjosi hieman ajanvietettä, sillä se kuului tuvalle hyvin. Sää parani. Sade oli jo lakannut ja aurinko pilkahteli. Eipä tätä olisi aamulla voinut tietää, ja toisaalta kovin pitkään olisi teltassa pitänyt sadetta pidellä, ennen kuin olisi taipaleelle uskaltanut… Ja mitä sitä jossittelemaan, tässä oltiin, kaikki oli hyvin, tuvassa oli kuivaa ja lämmintä. Kävin ulkona kuvailemassa ympäristöä.

Tverrelvtinden ja Paras pilvien syleilyssä.

Suomen ja Norjan rajapyykki n:o 294, taustalla Mallan ylittävä rajalinja poroaitoineen.

Rötväsin pitkään ja huoltelin kamppeita. Teltan olin levittänyt tuvan kuistille kuivumaan. Tässä vaiheessa tuntui hieman jo siltä, että vaellus olisi ohi. Viimeinen etappi Kilpisjärvelle olisi vain ”siirtymä” autolle ja kohti kotia... Tein ison annoksen illalliseksi, lounas kun oli jäänyt väliin. Ruokaa oli tosi paljon jäljellä, olinhan varautunutkin 7-8 päivän vaellukseen ja nyt oli vasta 5. päivä.

Ilta-aurinko paistoi mukavasti tuvan kuistille, jossa lappasin ruokaa nassuun. Tiskipuuhien jälkeen lähdin vielä kameran kanssa rajapyykille ja lähiympäristöön. Aurinko meni pilveen, joten hieman aiemmin olisi tullut parempia kuvia. Toisaalta, tässä vaiheessa ihan sama.

Kuohkimajärven autiotupa iltavalaistuksessa.

Yksinvaelluksen ehkä huonoin puoli on se, ettei ole juttukaveria, eikä siten kokemuksia – niin hyviä kuin huonoja – voi jakaa. Toisaalta olin jopa yllättynyt siitä, kuinka ”kivuton” vaellus oli tässä suhteessa ollut, ottaen huomioon paskamaisen sään. Ikävistäkin tilanteista selviää, kun tietää mitä tekee. Täytyy toki todeta, että ilman aikaisempaa vaellus- ja retkeilykokemusta pää ei olisi välttämättä kestänyt näin hyvin. Isompia murheita ei toki tälle reissulle ollut osunut. Varusteet olivat (yhtä kuivasäkkiä lukuun ottamatta) ehjiä, eikä loukkaantumisiakaan ollut tapahtunut.

Aurinko painuu mailleen, mutta Paras ja kumppanit pysyivät tukevasti pilvessä.

Kuitenkin tuvalla hengaillessa tylsyys valtasi mielestä alaa. Kun kamat olivat huolletut, ruoka tehty ja syöty, alkoi tekemättömyys ja siten tylsyys iskeä. Tässä olisi voinut vaikka iskeä tarinaa, mutta enpä viitsinyt edes kameralle höpötellä. Onneksi ilta alkoi tulla, joten oli aika käydä maate. En kuitenkaan saanut unta.

Oli jo lähes täysin pimeää, kun ulkoa alkoi kuulua askeleita. Tuvan ovi kävi. Makuulaverilta ei näy ovelle, joten ajattelin toivottaa tulijan tervetulleeksi, jottei hän säikähtäisi, kun laverilla onkin joku. ”Iltaa”, huikkasin. Samantien tulija paukautti oven kiinni ja säntäsi pihalle. Olin aivan äimänä. Ilmeisesti tulija säikähti pahemman kerran, vaikka tarkoitukseni oli juuri päinvastainen. Ihmettelin hetken tilannetta, kunnes menin katsomaan ikkunasta. Tyyppi pyöri tuvan pihapiirissä edestakaisin, selvästi telttapaikkaa tai makuusijaa etsien. Näin hänen jopa kurkkaavaan tuvan huusiin. Olisi tupaankin mahtunut, mutta en lähtenyt huutamaan tulijan perään. Mieleeni juolahti, että hän oli varmaan ulkomaalainen, jolle Suomen autiotupien pelisäännöt eivät olleet selviä. Ressukka siis ilmeisesti luuli, että tupa oli varattu.

Uni ei tosiaan tullut helposti. Ulkona oli tähtitaivas. Tuvan seinässä lämpömittari painui miinukselle.

6. päivä – 3.9.2016

Heräsin hieman ennen kuutta. Tarkoitus oli mennä kuvaamaan auringonnousua, mutta taivas oli idässä pilvessä. Golddajavrin yllä oli paksusti sumua ja Paras pilkahteli pilvien raosta. Aamu oli kylmä. Tuvan mittari näytti -5 astetta. Kävi hieman sääliksi illalla tuvalla käynyttä mimmiä. Huomasin ulkona käydessäni, että hän oli pystyttänyt telttansa muutaman kymmenen metrin päähän tuvasta, aivan Kuohkimajärven rantaan. Kuvailin maaruskan yksityiskohtia ja sarastavan aamun valoa. Kasvit olivat kuurassa.

Paras oli saanut ylleen ohuen lumipeitteen ja harteilleen pilvikaulurin.

Huomasin vasta tällä kolmannella kerralla rajapyykillä käydessäni aivan pyykin vieressä olevan laakean kivipaaden. Tämä ei ole luonnon tekosia, mutta kaiverruksista ei saanut selvää - lieneekö ikivanha rajamuistomerkki tai jokin?

Tuvalle palattuani en saanut enää unta. Ryhdyin rauhallisiin aamutoimiin. Ajattelin, että lounas saisi jäädän tänäänkin syömättä, vaan sen sijaan söisin buffamätön Kilpisjärven retkeilykeskuksella sinne päästyäni. Tein järjettömän satsin puuroa itselleni (4 pussia). Ei meinannut upota, mutta pakotin itseni syömään. Lähtövalmiudessa olin klo 9, jolloin lämpötila ulkona oli nollassa.

Polku Mallan luonnonpuiston läpi oli Kuohkimajärven päästä aika tylsä. Nousua tunturikoivikossa ilman sen kummempia maisemia. Taivas oli mennyt kokonaan pilveen, eikä auringosta ollut toivoakaan. Myös Paras oli kokonaan pilviharson peitossa. Nousu ylös puuttomalle otti voimille. Tupayö ei tee hyvää vaelluskunnolle – jotenkin tuntuu, että tuvassa ollessa laiskistuu nopeammin kuin teltassa yöpyessä. No, oli maasto muutenkin pientä ylös-alas-jontkantynkää. Ei isoa, mutta sellaista pientä ja ärsyttävää. Puuttomalle päästyä maasto tasoittui, kuten yleensä käy.

Viimeiset vilkaisut Golddajávrille ja Golddabáktin suuntaan.

Kilpisjärvi, oikealla puolellaan Ruotsin Tuipal.

Ylhäällä puuttomalla polku oli hyväkulkuinen. Maisematkin olivat mukavat, Kilpisjärvi ja Tuipal hallitsivat maisemaa. Jonkin verran ennen Kitsiputousta vastaan tuli iso porotokka, joka laidunsi polun molemmin puolin. Tokassa oli ainakin 40 poroa ja ne olivat varsin pelottomia. Vaikka kävelin polkua pitkin lähelle, ne eivät juuri häiriintyneet. Oivallinen tilaisuus siis kameran käyttelyyn. Siispä kuvia:

Kitsiputous oli hieno. Voi vain kuvitella kuinka hieno se on runsaamman veden aikaan. Tosin Bealčanjohkan putoukselle Kitsi ei luonnollisesti vetänyt vertoja… Ja pitihän kameraakin laulattaa.

Kitsiputouksen jälkeen vastaan alkoi tulla päiväretkeilijöitä. Niitä riitti. Lenkkarikansaa. Polku nousi satulaan, jossa polun varressa näkyi saksalaisten sodanaikainen tähystyskorsu tai jokin vastaava viritelmä. Tarkemmalla silmäilyllä ympäristöön näitä korsuja (tai niiden jäänteitä näkyi lisää). Paraksella tapaamani heppu olikin puhunut Mallan sotaromuista.

Vasemmalla Siilasjärvi, oikealla pilkottaa Kilpisjärvi.

Pidin satulan harjanteella kuvaus- ja hengähdystauon. Näkymä pohjoiseen oli tosi hieno. Saana, Jehkas, Leattan ja Galggujavrikin pilkotti Siilasjärven takana. Polku alkoi laskea. Se oli erittäin helppokulkuinen ja leveä. 

Poikkeuksellisesti ehjä saksalaisten tähystyskorsu, joka oli aivan polun vieressä.

Hujauksessa olinkin jo Pikku-Mallan huipulle johtavan polun risteyksessä. Siitä alkoi hapottava nousu, jonka painelin menemään ylös melkoisella vauhdilla. Kilometrejä oli jo sen verran takana, että nouseminen ei tuntunut enää kivalta. Maisemien toivossa väänsin itseni laelle, johon olikin yllättävän pitkäntuntuinen matka. Polku oli myös paikoin erittäin kostea, joten lenkkarikansaa ei käynyt kateeksi. Huippu oli ”valehuipun” takana, mutta tulihan se lopulta.

Maisema oli erittäin mainio. Siis tosi mainio! Tuuli kävi kylmästi, eli vaatetta oli lisättävä, mutta muuten tällä paikalla voisi viettää vaikka kuinka pitkään. Annoin kameran laulaa. Pitkällä putkella tarkistin, että auto oli paikallaan Retkeilykeskuksen takana. Kilpisjärven yläkylä ja tullin alue näkyivät aivan kuin olisi pienoismallia katsellut. Saana näytti upealta pahtaseinineen. Nyt ei edes pilvinen sää tuntunut haittaavan.

No words needed.

Kilpisjärven retkeilykeskus ja rajavartioasema. Auto odottelee tuolla...

Siilasjärvi, tulliasema ja Skibotnin tie, oikealla Korkea-Jehkas, vasemmalla Bossovarri.

Lasku alas kohti maantietä sujui nopeasti. Polku Kitsiputoukselta kohti Kilpisjärveä oli komea – ja Kilpisjärveltä varsin mukavan mittainen päiväretkeksi. Polku laski pusikkoon, jossa polku muuttui huonokulkuisemmaksi. 

Kilpisjärven tulliasema näkyvissä.

Siilasjärvi tihkusateessa.

Apinan raivolla taivalsin kuitenkin eteenpäin. Alkoi tihuttaa vettä. Ihan sama. Maali oli jo lähellä. Siilaskoski ylitettiin, no pakollinen kuva, mutta muuten eespäin vaan. Kohta olin Mallan polun parkkipaikalla. Kalottireitti ja polku Retkeilykeskukselle jatkui vielä 2,5 kilometriä. Toki olisi voinut kävellä maantien reunaa, mutta ei, loppuun asti vaelletaan oikeasti. Siispä tien yli ja polulle. Polku alkoi nousta heti jyrkähkösti ylöspäin. Käägh! Ei auttanut. Kovikko-jontkikko oli viheliäistä. Ei olisi enää yhtään huvittanut rempoa menemään, mutta minkäs teet.

Tämä oli tuskien taival...

Polku yhtyi Saanan luontopolkuun ja sitten Saanalle menevään polkuun. Loppu läheni. Tempaisin viimeiset 500 metriä aikamoisella vauhdilla. Ohittelin siinä tukka hulmuten Saanalta laskeutuvaa lenkkarikansaa ja tätijengiä koirineen. Saavutin auton (joka oli kätevästi aivan Saanan polun alkupisteen vieressä) noin klo 15.

Maali!!!

Tein kamppeille pikahuollon ja vaihdoin kuivan paidan ylle. Sitten kipaisin kevein askelin (tennarit jalassa!) Retkeilykeskukselle syömään. Ai että! Erityisesti salaatti maistui, miten se voikin olla niin hyvää!

Syömisen jälkeen buukkasin itselleni majoituksen Hotelli Kilpiksestä. Hostellihuone ei ollut edullinen (76 e, ottaen huomioon, että hotelli on kauniisti ilmaistuna remontin tarpeessa!), mutta Kilpisjärvellä on Kilpisjärven hinnat. Ja sisälsi se kuitenkin aamiaisen. Suuntasin ensi töikseni saunaan. Rantasauna oli remontoitu ja hyvässä kunnossa. Saunomisen autuutta ei voi sanoin kuvailla! Ennen unille menoa kävin vielä kävelyllä kylällä. Bongasin kasvipolun, jonka varrelle on istutettu Kilpisjärvellä kasvavia luonnonkasveja sekä alueella menestyviä viljelykasveja. Menin nukkumaan aikaisin, sillä aamulla olisi edessä pitkä ajo.

Kilpisjärven kasvipolku.

Epilogi

Reissu oli kokonaisuutena mahtava, vaikka sää ei kovin suosinutkaan. Oli hienoa toteuttaa pari unelmaa, ensinnä yksinvaellus ja toiseksi Paraksen ja Pältsan huiputus, olkoonkin, että jälkimmäisestä jäi vielä huiputettavaa jäljelle. Oli myös mahtavaa huomata, että selviää maastossa yksinkin, ja vielä ihan järjissään.

Vaelluksen reitti ja leiripaikat. Klikkaa isommaksi.

Taisin rakastua ihan tosissaan Käsivarren maastojen lisäksi myös Norjan ja Ruotsin jylhiin ja karuihin maisemiin. Eipä mennyt montaa hetkeä maastosta paluun jälkeen, kun mielessäni hahmottelin jo uutta reissua, joka voisi lähteä vaikka Signaldalenista Paraksen juurelta, edetä Moskkugaisille ja Rostahyttan suuntaan ja… Ensin oli kuitenkin edessä paluu arkeen ja ajo etelään. Kyllä vaellus on elämän parasta aikaa, yksin tai yhdessä.