Rikollisena erämaassa

Janne Pyykön blogissa kerrottiin vuonna 2015 tapahtuneesta sattumuksesta, jossa pistäytyminen Kevon luonnonpuiston puolelle vahingossa ja tämän tarinan kertominen blogissa johti kahdeksaan päiväsakkoon luonnonsuojelurikkomuksesta.

Tunnustettakoon, että samaisena kesänä syyllistyin itsekin samaan rikokseen. Paikka ja tekotapa tosin oli eri.

Olimme kesällä 2015 Urho Kekkosen kansallispuistossa vaelluksella. Liikkumista luonnonsuojelualueilla voidaan rajoittaa luonnonsuojelulain 18 §:n nojalla.

18 § Liikkumisen rajoittaminen luonnonsuojelualueella

Luonnonpuistossa saa muualla kuin erikseen osoitetuilla teillä, poluilla tai alueilla liikkua vain sen viranomaisen tai laitoksen luvalla, jonka hallinnassa alue on.

Kansallispuistossa ja muulla luonnonsuojelualueella voidaan joko alueen perustamispäätökseen tai aluetta koskevaan järjestyssääntöön otettavalla määräyksellä kieltää tai rajoittaa liikkumista, leiriytymistä, maihinnousua sekä veneen, laivan tai muun kulkuneuvon pitämistä. Liikkumis- ja maihinnousukielto tai -rajoitus edellyttää, että alueen eläimistön tai kasvillisuuden säilyminen sellaista vaatii.

Mitä 1 momentissa säädetään, ei koske liikkumista tehtävissä, jotka ovat tarpeen poronhoitoa varten.

Rajoituksista voidaan tarkemmin määrätä kansallispuiston järjestyssäännöillä. Urho Kekkosen kansallispuiston järjestyssäännöissä on kielletty leiriytyminen kansallispuiston syrjävyöhykkeellä  Paratiisikurun ja Lumikurun alueilla.

Paratiisikurun perä Ukselmapään rinteeltä nähtynä.

Kuten tiedämme, mikään kielto ei ole oikea kielto, ellei sen rikkomista ole jotenkin sanktioitu. Luonnonsuojelulain 58 §:ssä on säädetty rangaistuksista. Sen 2 momentin mukaan:

Joka tahallaan tai huolimattomuudesta

1) rikkoo tässä laissa olevaa tai sen nojalla luonnon suojelemiseksi annettua säännöstä tai määräystä taikka ostaa tai ottaa vastaan jotakin, mikä on saatu sellaista säännöstä tai määräystä rikkomalla,

--

on tuomittava, jollei teko ole luonnonsuojelurikoksena rangaistava, luonnonsuojelurikkomuksesta sakkoon.

Toisin sanoen, kansallispuiston järjestyssäännöissä kielletyn toiminnan tekeminen on luonnonsuojelulain 18 §:n nojalla luonnon suojelemiseksi annetun säännöksen rikkomista, josta seuraa siis rangaistuksena sakkoa.

Mikä rikollinen tekoni oli?

Olimme kulkemassa Sarviojan autiotuvalta Paratiisikurun kautta Ukselmapäälle ja edelleen Sokostille. Sää oli vaihteleva, aamulla satoi, mutta sen jälkeen sää parani. Olimme syöneet lounasta Paratiisikurussa, josta oli määrä nousta ylös tunturipaljakalle ja kulkea Ukselmapään huipulle. Sää kuitenkin muuttui äkisti, ja alkoi kova sade. Näkyvyys heikkeni, eikä ylhäällä tunturissa olisi nähnyt pitkälle. Alhaalla kurussa oli myös pahimmalta tuulelta suojassa. Ylös ei paljakalle ei siis ollut järkeä lähteä ennen sateen loppumista. Päätimme pystyttää teltan, jotta saimme odottaa sateen taukoamista suojassa. Samalla tuli nukuttua päiväunet. Parin tunnin päästä sade taukosi, ja ilma oli jälleen kaunis.

Rikos oli siis se, että leiriydyimme (=pystytimme teltan) Paratiisikuruun, vaikka se on kansallispuiston järjestyssäännöissä kielletty.  

Itse teossa. Rikos on tapahtunut.

On myönnettävä, että tuossa hetkessä sateen keskellä ei tullut mieleenkään, että leiriytyminen olisi kiellettyä. Emme tietenkään olisi pystyttäneet telttaa, jos olisimme tienneet kiellosta. Tietämättömyys lain – tässä tapauksessa kansallispuiston järjestyssäännön – sisällöstä ei kuitenkaan ole vastuuvapausperuste.

On kuitenkin mielenkiintoista pohtia tällaisten tilanteiden rikoksia ja mahdollisia rangaistuksia. Kerron tämän tarinan vasta nyt, sillä rikollisen tekoni syyteoikeus vanhentunut. Minua vastaan ei voida enää nostaa syytettä (eikä siten tuomita rangaistukseen), sillä rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu kahdessa vuodessa, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta tai sakkoa. Luonnonsuojelurikkomuksen maksimirangaistus on sakkoa, joten tunnusmerkistön täyttävän tekoni osalta syyteoikeus on vanhentunut viime kesänä.

Olisinko voinut puolustautua?

On päivänselvää, että tekoni täytti luonnonsuojelulain 58 §:n mukaisen luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistön, kuten myös Janne Pyykön osalta kävi. En voi kiistää, ettenkö olisi leiriytynyt juuri Paratiisikuruun. Mutta olisiko minua välttämättä ollut tuomittava rangaistukseen, jos syyteoikeus ei olisi vielä vanhentunut? Toisin sanoen, mitä voisin esittää puolustuksekseni? Syvennytäänpä hieman juridiikkaan.

Määritelmällisesti rikos on tunnusmerkistön mukaisesti oikeudenvastainen, syyllisyyttä osoittava teko. Tunnusmerkistön mukaisuus tapauksessani on varsin selvä. Rikoslain 48 luvun 5 §:ssä on säädetty luonnonsuojelurikoksesta. Pykälän 4 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksena ei kuitenkaan pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. Tällaisia merkitykseltään vähäisempiä tekoja varten luonnonsuojelurikkomuksesta on säädetty luonnonsuojelulain 58 §:ssä. Luonnonsuojelulain esitöissä (HE 79/1996 vp, s. 45) on nimenomaisesti todettu, että muut kuin vähäiset teot ovat yleensä rangaistavia luonnonsuojelurikoksena. Edelleen esitöissä todetaan, että myös huolimaton teko on rangaistava luonnonsuojelurikkomuksena.

Syyllisyyden osalta merkityksellistä on arvioida, oliko menettelyni huolimatonta. Huolimattomuutta, tarkemmin ottaen tuottamuksen käsitettä, on oikeustieteessä pohdittu laajasti. Rikoslaissa 3 luvun 7 § sisältää määritelmäsäännöksen tuottamuksesta: sen mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan. Sillä, onko kyse tietoisesta vai tiedottomasta tuottamuksesta (eli onko tekijä mieltänyt oikeudenloukkauksen mahdollisuuden ja olisiko hänen pitänyt havaita se) ei ole merkitystä lainsäädännössä.

Kuten edellä on todettu, tietämättömyys lain sisällöstä ei vapauta vastuusta. Kansallispuisto on luonnonsuojelualue, joten siellä kulkevan on ainakin jollain tasolla oltava tietoinen siitä, että alueen käyttöä on rajoitettu. On siten kulkijan vastuulla selvittää, mikä on sallittua ja mikä ei. Jokamiehenoikeuksiin vetoaminen ei ole riittävää, sillä nekään eivät ole täysimääräisenä voimassa luonnonsuojelualueilla. Minun olisi siis etukäteen pitänyt selvittää, onko Urho Kekkosen kansallispuistossa leiriytyminen kielletty jollakin alueella. Tässä on huomattava myös se, että Urho Kekkosen kansallispuiston kartassa on mainittu järjestyssäännöistä ja erityisesti mainittu, missä leiriytyminen on ja ei ole sallittua. 

Rikospaikka: Paratiisikuru, Urho Kekkosen kansallispuisto.

Tekoni oli siis huolimaton, koska olisin kyennyt selvittämään sallitut ja kielletyt leiriytymispaikat. En siten olisi voinut vedota siihen, että olisin ollut syytön. Mutta voisinko vedota joihinkin oikeuttamisperusteisiin? Keskeisimmät lainsäädäntömme tuntemat oikeuttamisperusteet ovat hätävarjelu ja pakkotila. Jos oikeuttamisperuste on käsillä, teon oikeudenvastaisuus poistuu, eikä tekoa ole pidettävä rikoksena.

Tällaisessa tilanteessa pakkotilaa koskeva rikoslain 4 luvun 5 § on mielenkiintoinen. Säännöksen mukaan pakkotilassa tehty teko katsotaan sallituksi, jos välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet.

Pakkotilakaan ei varmaan tulisi vastuuvapausperusteena kysymykseen, koska vaikka sade oli ihan reipas, ei leiriytyminen välttämättä olisi ollut tarpeen "välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi". Voidaan tietysti ajatusleikkinä miettiä, milloin tilanne olisi sellainen, että pakkotilaan voisi vastuuvapausperusteena vedota leiriytymiskieltoa vastaan.

Rikoksentekijä rikospaikalla. Ei näytä siltä, että käsillä olisi "välitön ja pakottava vaara", jos hyttysiä ei lasketa.

Lienee selvää, että lumimyrsky tms. vakava tilanne, jossa eteneminen ei olisi mahdollista, täyttäisi pakkotilan perusteet. Mutta olisiko pimeän tulo samanlainen tilanne? Ainakaan heinäkuun puolivälissä ei, koska Lapin yö on vielä niin valoisa, ettei eteneminen ole sen vuoksi mahdotonta, ei edes vaarallista. Muussa tapauksessa pimeä voisi ehkä olla syy pystyttää leiri kiellettyynkin paikkaa.

Heinäkuinen vesisade toki kastelee, mutta asianmukaisilla varusteilla varustettu vaeltaja ei sen vuoksi tarvitse välitöntä suojaa, joten kyse ei ollut välittömän ja pakottavan vaaran torjumisesta. Toisaalta teltan paikka näytti sieltä, että ennenkin siinä oli leiriä pidetty. Aiheutettu vahinko maastolle oli väkisinkin vähäinen, eikä luontoarvoja pahemmin vaarannettu. Näitä seikkoja voitaisiin pitää pakkotilaa puoltavina, jos ylipäänsä ensimmäinen edellytys vaaran torjumisesta toteutuisi.

Olin siis syyllinen luonnonsuojelurikkomukseen rikoskumppanini kanssa, sillä en olisi voinut vedota myöskään pakkotilaan. Ainoa mahdollisuus välttyä rangaistukselta oli siis se, ettei kukaan saisi tietää rikoksesta. Tämäkin rikos jäi siis selvittämättä, sillä itsekriminointisuojaan vedoten jätin kertomatta tämän pienen osuuden vaelluskertomuksessani. Nyt, kun minua ei enää voida teostani tuomita, voin todeta, että tämä rikos on selvitetty - ja lisätä tästä kappaleen vaelluskertomukseen.

DISCLAIMER: Selvyyden vuoksi todettakoon vielä, että pyrin noudattamaan vaelluksillani ja retkilläni aina kunkin alueen sääntöjä ja käyttörajoituksia. Tässäkään ei ollut kyse tahallisesta sääntöjen rikkomisesta, vaan aidosti vahingosta. Säännöt on tehty noudatettavaksi ja luontoa tulee muutenkin kunnioittaa. Näiden pitäisi olla kaikille vaeltajille itsestäänselviä periaatteita.