Saariselän vaellus 2020 - osa 2

 

Toinen osa Saariselän syysvaelluksen tarinasta, olkaa hyvät:

Ensimmäinen osa löytyy täältä.

 

4. päivä - 7.9.2020

Vongoivanjoen aamu.

 

Heräsin aamulla puoli kahdeksan maissa. Kurkkasin ulos teltasta. Vongoivanjoen laakso oli paksussa sumussa. Vettä ei kuitenkaan satanut, mutta joka paikka oli edelleen märkänä. Tuhahdin ja painuin takaisin makuupussiin.

Tunnin päästä en enää saanut unta. Ylös ei silti tehnyt mieli nousta; lämpimässä makuupussissa kuivana oli paljon miellyttävämpää kuin kosteiden kamojen selvittely ja pukeminen. Suomeksi sanottuna ajatus nousemisesta vitutti. Vaelluksella on kivaa silloin, kun sää on suotuisa ja kamat kuivana. Sitten kun niin ei ole, hommasta katoaa hauskuus. Minulla on aika lailla tasan kaksi vaellusmoodia: joko homma on kivaa tai sitten ei ole. Nyt oltiin jälkimmäisessä.

Sumua vaan.

 

Siksi olikin aamutoimien ja teltan pakkauksen ohessa helppo tehdä päätös, että lähtisin kulkemaan Vongoinvanjokea pohjoiseen ja itse Vongoivan huiputus jäisi toiseen kertaan. Eipä sieltä mitään olisi tässä sumussa nähnytkään. Laskeskelin kartasta, että Anterinmukan tuvalle olisi lyhimmillään noin 11 kilometrin matka. Eipä muuta kuin sinne ja kamat kuivumaan.

Vongoivanjokea ylös!

Lähdin talsimaan polkua. Se ei ollut kovin selkeä, ja ajoittain polku tuntui katoavan. Kurkkasin myös joen toisen puolen, mutta siellä ei ollut lainkaan erottuvaa polkua, joten ajattelin, että kuljetaan nyt tätä olemassa olevaa uraa. Sumu ei ollut hälvennyt, mutta sen takaa pystyi päättelemään auringon suunnan. Kovin paksu sumu ei siis lopulta voinut olla.

Kyllä siinä polku menee.

 

 

Vongoivanjoen haara: oikealta tuleva puro veisi kohti huippua.

Vongoivanjoella oli komeita kuusia. Virallinen kuusiraja myötäili jokea. Sen jälkeen kun jokilaakso päättyisi Reututuntureihin, kuusia ei enää pohjoisemmassa olisi. Joki haarautui. Nyt olisi viimeinen tilaisuus kääntyä itäiselle haaralle, jos aikoisi nousta Vongoivan huipulle. Mutta olkoon. Sumu ja märkyys ja kastuneet kamat ajoivat minua eteenpäin kohti Anterinmukkaa.

 

 

 Joki alkoi käydä pieneksi. Hiljalleen myös puut muuttuivat pienemmiksi ja tunturikoivikko valtasi alaa. Aloin olla lähellä Vongoivan vuokrakammia, joka olisi jossakin joen varrella. Vähän ennen kammia huomasin savun nousevan rantatöyräältä. Pian huomasin myös teltan, joka oli pystytetty kammin lähellä olevan nuotiopaikan viereen. Kaksi miestä olivat tulilla. Juttelin heidän kanssaan lyhyesti. Olivat olleet edellisenä päivänä Vongoivalla, joten heidät olin kameralla zoomailemalla nähnyt. He totesivat, että eiköhän sumu kohta hälvene ja aurinko tule esiin. Olin sen verran leipääntynyt, etten ottanut tätä kovin todesta, vaan jatkoin matkaa. Vongoivan kammissa oli vanhempi mies majoittumassa. Huikkasin hänelle tervehdykset, kun kuljin kammin ohi.

Vongoivanjoki Vongoivan varauskammin kohdalta.

Melkein heti kammin jälkeen joesta alkoi loppua vesi. Mutta niin myös sumu. Minulle tuli kiire kaivaa kamera esiin, kun sumu alkoikin hälvetä ja aurinko pääsi valaisemaan jokilaaksoa, jota reunustivat tunturirinteen komeat kynttiläkuusikot. Jätkät olivat oikeassa! Sininen taivas näkyi ja aurinko alkoi lämmittää. Minun olisi pitänyt vain malttaa odottaa, mutta toisaalta turha voivotella. Vielä tuntia aiemmin ei todellakaan voinut tietää, alkaako taivaalta tulla vettä vai mitä tapahtuu. Ja omaa fiilistä pitää kuunnella, myös sen on oppinut.

 

Kuivaa joenpohjaa oli nopea kävellä. Uoma nousi Sihverinlakopään ja Reututunturin väliseen satulaan. Polku olisi varmaankin jatkunut aina Anterinjoelle ja sitä sivuavalle Anterin valtatielle, mutta ajattelin nousta Kielitunturin harjanteelle ja kävellä sitä pitkin kohti Anteria. Vaikka sää alkoikin seljetä, Reututunturi oli vielä pilven sisällä, joten sinne ei tehnyt mieli. Kielitunturi puolestaan näytti lupaavalta.

Jokiuoman loppu ja nousu satulaan.

Satulasta alkoi näkyä Anteripään rinne.

 

Nousin ylös lakiharjanteelle pienen kurun pohjoispuolelta. Yhteensä nousua tuli vain noin 80 metriä (josta jyrkempi osuus noin 40 metriä), mutta ottipa silti voimille. Eilinen Vuomapään hapotus selkeästi tuntui jaloissa. 

Ruska alkoi olla komeaa; taustalla kuru, jonka vasemmalta (pohjoisen) puolelta nousu ylös.

 

Tosta puiden välistä noin...

Maisemaa ylhäältä ei voinut vielä liikaa kehua, sillä Reututunturi ja länsipuolen Siulapää olivat tiiviisti pilvessä. Pilven alareuna teki Reututunturin niemekkeistä kuitenkin salaperäisen näköisiä. Narnia-henkeä. Pohjoisen suunnalla Hirvaspäät kuitenkin näkyivät jo varsin selkeinä. Kunhan vaan sää vielä selkenisi, tästä tulisi hyvä päivä.

Katse taakse satulaan: vasemmalla Reututunturin rinne ja oikealla Sihverinlakopää.

 

Kielitunturi oli aika hauska kulkea. Lännen puolella Anterinjoen latva näkyi mukavasti ja samalla sain sihtailla eilisen lounaspaikkaa. Anteripää sen sijaan oli vielä pilven peitossa. Maasto oli kallioista, mutta helppoa kulkea. Rakkalouhikkoa ei ollut, mutta pientä jontkaa aina silloin tällöin. Paikoitellen kallion lomassa oli myös pieniä lampareita. Joku poroparka oli myös päässyt täällä hengestään. Vain luuranko ja pari karvatuppoa oli jäljellä paljakalla.

Kielitunturin laella oli useita pieniä lampia. Taustalla vasemmalla Siliäselkä ja oikealla Reututunturi pilvessä.

Kun pääsin tunturin pohjoispäässä olevalle korkeimmalle kohdalle, pidin tauon. Levittelin märät kamppeet maahan, sillä pienessä tuulessa ne saattoivat kuivua edes vähäsen. Maisema pohjoiseen Kuikkapäälle ja Hirvaspäille oli oikein mainio. Myös idässä Siliäselkä näytti komealta. Oma fiiliskin oli parantunut, kun eilinen sade alkoi olla taakse jäänyttä elämää. Palkitsin itseni hömpsyllä.

 

Mikäs tässä on ollessa.

 

Siinä hengaillessani pilvien reuna kohosi yhä ylemmäs. Myös Anteripää tuli näkyviin. Rallattelin kameralla kuvia taas vähintään riittävästi. Mikä siinä onkin, että hyvässä maisemassa pitää ottaa kuvia aivan tolkuttomasti, vaikka jossain vaiheessa huomaa ottavansa samaa kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta ei se mitään, muistikortteja on. Lähikuva teleobjektiivilla Kuikkapäästä, räps. Yksityiskohtia Anterinjoen mutkista, räps. Hieman panoraamaa maisemasta, räpy-räpy-räpsis. Huomasin katselevani jopa Vuomapään rinnettä ymmärtäväisesti. 

 

Kuikkapään huippu.

 

Anterinjoen mutkia.

Tunturipanoraamaa: vasemmalta alkaen Kuikkapää, Hirvaspäät (niiden edessä Rovapää) ja oikealla Korvapuoli.

360 asteen panoraamakuva Kielitunturilta. Kuvan keskikohta länteen.

 

Läksin laskeutumaan kohti Anterinjokea. Katsoin kartasta kohdan, josta ajattelin olevan helpohko päästä yli. Anterinjoki on Kielitunturin kohdalla jo varsin leveä, eikä minulla ollut tietoa virtaamasta ja syvyydestä. Maasto muuttui laskeutuessa rikkonaisemmaksi. Paikoin kivikko oli myös sammalen ja muun aluskasvillisuuden peitossa, mikä teki siitä petollisen. Kuljin hieman huolimattomasti ja jossain kohtaa onnistuin kompuroimaan itseni kumoon. Onneksi ei sattunut. Paikoin laskureittiä piti myös hieman hakea, ettei joutunut isoihin louhikoihin.

Vesi valuu pitkin kalliorinnettä - pohjavesi puskee kallion läpi useissa paikoissa Kielitunturilla.

 

Osuin jokea hyvään kohtaan. Joki ei ollut liian leveä, eikä myöskään syvä. Kahluuhommiksi toki meni, mutta ylitys oli helppo – vettä oli syvimmillään pohkeeseen. Aurinko lämmitti ja päivä oli mitä kaunein. Teepaitakeli. Päätin syödä lounasta, sillä olin jo kävellyt hyvän matkaa. Anterinmukan tuvalle olisi enää noin kolme kilometriä ja kello oli puoli kaksi. Levitin märät kamppeet taas kuivumaan. Nyt tuntui, että ne oikeasti alkoivat kuivua. Heitin pitkäkseni rantapenkereelle ja tuntui, että olisi voinut melkein nukahtaa.

Anterinjoki

 

 

Rantojen mies mallia Saariselkä.

Jatkoin matkaa puoli kolmen aikaan. ”Anterin valtatie” – joka aikoinaan ennen kansallispuiston perustamista on rakennettu tukkitien pohjaksi mahdollisia savottoja varten – oli nopea kulkea. Saavuin Anterinmukan tuvalle jo kolmelta. 

Saapuminen Anterinmukkaan.

 

Tuvalla olikin jo paljon porukkaa. Osa saunassa, osa tuvan kuistilla. Pihapiirissä oli hyvin telttapaikkoja. Pystytin teltan ilman sisätelttaa, jonka ripustin puuhun kuivumaan. Samoin makuupussi ja oikeastaan kaikki muutkin kamat saivat kunnon kuivatuksen auringossa ja leppeässä tuulessa.

Siirryin tuvalle juttelemaan muiden kanssa. Selvisi, että tuvalle oli tulossa isompi seurue (toki omiin telttoihinsa) ja väkeä oli kairassa liikkeellä paljon. Sovimme saunavuoroista. Moni seurue oli lähtenyt maastoon UK-puiston eteläreunalta Marivaarasta. Kävimme yhden hepun kanssa karttoja läpi. Näissä oppii aina uutta. Isomman seurueen johtohahmo oli selvästi ottanut myös tuvalla eräänlaisen isännän roolin. Hän oli kuitenkin kokeneempi kairankiertäjä, joten homma oli asiallista. Kun kerroin olevani Kuikkapäälle menossa, hän neuvoi menemään Maalpurinojan kautta, jossa kuulemma olisi hieno vesiputous. Aina oppii uutta.

Myös aamulla Vongoinvan kammilla tavanneeni kaksikko tuli tuvalle. Porukkaa valui vähän väliä lisää eri suunnista. Tupaan ei olisi millään mahtunut, sillä laskin jossain vaiheessa iltaa, että paikalla oli ainakin 30 henkilöä. Yhdessä vaiheessa paikalle saapui pari maastopyöräilijää, joilla oli vitsit vähissä. olivat siis tulleet yli 30 kilometriä Raja-Joosepista asti, ja ilmeisesti viimeiset kilometrit eivät enää pyörällä olleet varsinaisesti nautintoa. Olipa tuvalla myös yksi vaeltaja, jonka kengät olivat vaihtuneet edellisellä tuvalla numeroa pienempiin. Tiettyä kenkutusta oli myös hänen puheestaan havaittavissa…

Anterinmukan tupa.

Anterinmukan tupa on UK-puistossa jo käsite. Itse tupa on 1960-luvulla Keskon työntekijöiden rakentama, mutta tupa on alusta pitäen ollut kaikille avoin. Niinpä se tunnetaan myös ”Keskon kämppänä”. Kämppä on todella hienolla paikalla Anterinjoen mutkassa, rantatörmän päällä. Alhaalla joen varressa on sauna, ja muuten matalassa joessa on saunan kohdalla syvempi kohta, johon pääsee myös uimaan.

Anterinmukan tuvan sisätiloja.

Saunominen olikin ohjelmassa, jahka oma vuoro tuli. Sitä ennen huolsin varusteita, kaikki kamppeet olivat kuivuneet ja edellisen päivän sade oli muisto vain. Muuten aika kului tupaa ja sen ympäristöä ihmetellessä ja yleisesti lorvaillessa. Saunoin Vongoivan kammilla tapaamani kaksikon ja ison seurueen nokkamiehen kanssa. Hyvää juttuseuraa olivat ja onhan se todettava, että saunominen etenkin erämaassa on varsinaista luksusta. 

 

Anterinmukan sauna

Oikein mielellään tästä 7 euron saunamaksun maksoi. Tosiaan, puuhuolto erämaahan on ihan oma juttunsa; Raja-Joosepissa olin lähtiessä katsellut valtavia polttopuulavoja. Itsestään polttopuut eivät kairaan kulje, joten mielellään tästä palvelusta vähän maksaakin. Kova homma puun kuskaamisessa on, vaikka Anterinmukkaan johtaakin leveä mönkijäura ja enimmäkseen puut kuljetetaan talvella.

 

Leirielämää Anterinmukassa I.

 

Saunan jälkeen oli vuorossa illallinen, jonka nautin teltalla. En viitsinyt enää pyöriä tuvan kuistilla. Porukka tuvan ympäristössä tuntui edelleen lisääntyvän, vaikka kohta alkoi olla jo hämärää. Tuvan pihapiirin nuotiopaikalla oli elämää pitkälle yöhön.

Leirielämää Anterinmukassa II.

 

 

Anterinmukan tupa hiljenee hämärtyvään iltaan.

5. päivä - 8.9.2020

Yö oli kirkas ja kylmin tähän mennessä. Aamulla aurinko kuitenkin jo lämmitti. Heräilin ennen yhdeksää. Ulkona oli jo täysi tohina. Tuvan pihapiiri muistutti Woodstockin leirintäaluetta, porukkaa tuli ja meni. Tein aamutoimet aika rapsakasti, mieli teki jo maastoon. Olin tullut edellisenä päivänä tuvalle niin aikaisin, että paikallaanolo alkoi riittää. Teltta ja rinkka olikin pakattuna jo klo 9:15.

Kävin vielä kierroksella kameran kanssa tuvan ympäristössä. Joen rannassa oli kolme varttuneempaa vaeltajaa aamupuurolla. Siinä hieman vitsiä heitettiin ja kävi ilmi, että tämä pappaosasto on oikealla asenteella liikkeellä. Aivan mainio kolmikko.

 

Panoraama Anterinjoen kurvista; tupa joen törmällä vasemmalla.

Liikkelle ja mönkijäuraa Raja-Jooseppia kohti...

 

Puoli kymmeneltä heitin rinkan selkään ja läksin mönkijäuraa kohti Raja-Jooseppia. Sinne matkaa olisi uraa pitkin noin 32 kilometriä. Olin jo jossain vaiheessa ajatellut, että rynnisin menemään rajavyöhykkeen reunaan kulkevaa mönkijäuraa koko palkisen aina Raja-jooseppiin asti. Kyllähän se päivässä menisi. Mutta enää ei tuntunut siltä. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, ja suunnitelmakin oli taas kirkas: ensin mönkijäuraa Anterinjoen vartta Maalpurinojalle, sitten ojaa pitkin putoukselle, josta ylös Kuikkapäätä huiputtamaan. Sen jälkeen Hirvaspäitä pitkin Peuranampumapäälle, josta laskettelua Kiertämäjärven suuntaan ja sopivaan paikkaan yöksi. 

Mönkijäuran maisemia.

 

Hyvä suunnitelma, joten eikun toteuttamaan. Mönkijäura on nopeaa kulkea. Ensimmäiset pari kilometriä menivät oikein sujuvasti. Ura kiersin Mukkavaaraa komeassa männikössä. Myöhemmin ura muuttui soisemmaksi ja paikoitellen se oli niin revittyä, että oli vaikea löytää kuivaa kulkureittiä. Pikkuisen piti myös tulkita karttaa, ettei mennyt vahingossa Maalpurinojasta ohi.

Lähdin seurailemaan Maalpurinojan vartta ylävirtaan. Paikoin siinä meni selkeä polku, joka kuitenkin tuntui katoavan välillä. Välillä polut näyttivät vievän myös aivan väärään suuntaan. Aluksi Maalpurinoja kiemurteli komeasti valtavan törmän alapuolella. Tämän takia oli syytä koukata hieman kauempaa joesta, sillä aivan joen noudattelu olisi tuonut turhia nousu- ja laskumetrejä. Niitä olisi luvassa riittämiin myöhemminkin. Jollakin kohdin kuljin pätkän myös heikkoa mönkijäuraa. Kaiken kaikkiaan polkuja ja uria tuntui risteilevän paljonkin.

 

Maalpurinojan mutkia Anterinjoen lähellä.

Kuikkapää kurkkii puiden välistä.

Ruska alkoi olla komeaa, joskin maasto oli mäntymetsävoittoista. Muutamat Maalpurinojaan laskevat sivupurot olivat kuivia, mutta muutama pulppuava lähde osui myös kohdalle. Kun maasto alkoi nousta, Kuikkapää, Hirvaspäiden laet ja Maalpurinpalon matalampi laki tulivat komistamaan maisemaa. Lopulta puro alkoi painua kallioreunaiseen syvennykseen, jonka päädyssä odotti paljon kehuttu Maalpurinojan putous.

 

Maalpurinojan putous.

Ja varsin komea paikkahan tuo toki oli. Vettä putouksessa oli kitsaanpuoleisesti, mutta siitä huolimatta hieno paikka. Pudotuskorkeutta oli noin 20 metriä. Paikka oli muutenkin täydellinen lounaalle: raikasta vettä ja luonnon muokkaama valmis retkipöytä, eli sopivan laakea kivi. Nautiskelin siinä lounasta, kun yhtäkkiä kulman takaa ilmestyi kaksi kulkijaa, Anterinmukalta perääni lähtenyt pariskunta. Melkein säikähdin, kun kuvittelin olevani yksin.

He jatkoivat saman tien matkaa jokivartta eteenpäin. Syötyäni kävin kameran kanssa katsastamassa putouksen yläpuolen, jonne pääsi nousemaan helposti putouksen vasemman puolen kautta. Oikea puoli olikin sen verran jyrkkä, että nousu ei olisi välttämättä ainakaan helposti onnistunut. Yläosa oli myös oikein hieno. Maisema Anterinjoen laaksoon itään tuli kunnolla esiin.

Puro putouksen yllä.

 

Hain rinkan alhaalta ja jatkoin matkaa. Punnersin jokilaaksosta ylös kohti pohjoisen puolen harjannetta. Siitä pitäisi olla suhteellisen leppoisa nousu aina Kuikkapään huipulle saakka. Alkuun nousu oli harvaa tunturikoivikkoa (havupuut jäivät putoukselle) ja varsin pian puut loppuivat kokonaan. Vuorossa oli hiekansekaista paljakkaa.

Nousua pusikosta paljakalle ja maisema taaksepäin.

 

Kuikkapää kutsuu. Nousureitti oikean puolen harjannetta oli helppo.

 

Maisemaa harjanteelta Anterinjoen laaksoon idän suuntaan.

 

Kuikkapään huipun muodot alkoivat näkyä selvemmin. Eteläreunalla oli jyrkänne, mutta muilta suunnilta nousu huipulle vaikutti helpolta. Nousin hiljalleen itäisen harjanteen reunaa myötäillen ylöspäin. En suotta noussut harjanteen laelle, vaan pyrin kulkemaan mahdollisimman loivasti, mutta koko ajan nousten kohden huippua. Nousu oli lähes koko matkan erittäin helppokulkuista nurmipaljakkaa, kun vähän katsoi, mistä meni. Pienehköjä kivikoita oli, mutta ne oli helppo välttää.

Maisemaa itään harjanteelta, josta oli enää lyhyt nousu ylös huipulle.

Maisema koko itäisellä sektorilla oli mainio. Iltapäivän myötäinen auringonvalo loi hienot puitteet myös kuvien ottamiselle ja sääkin oli mitä parhain. Tuuli kävi lounaasta, ja kovasti kävikin. Huipun kivikummeli toimi hyvänä tuulensuojana. Hirvaspäät näyttivät komeilta ja Venäjän puolen tunturialue hahmottui hyvin. Aikanaan tuo alue kuului osana Petsamoa. En voinut välttyä ajattelemasta, millaisia vaellusmaastoja sinne kätkeytyisikään. Myös Anterinjoen laakso näkyi komeasti.

Huipun kivikasat ja tornin jäänteet.

Huipulla oli kaksi kivikummelia sekä jonkinlaisen tornin jäänteet. Liekö ollut palovartijan torni tai kolmiomittaustorni – joka tapauksessa vastaavia lahoavia puukasoja löytyy yleisesti korkeimmilta tuntureilta.

Siinä aikani kuvattua huomasin, että aikaisemmin Maalpurinojan putouksella tapaamani pariskunta nousi kohti huippua. Heillä oli ollut eri reitti huipulle, sillä en ollut huomannut ohittavani heitä. Vaihdettiin muutama sana, he olivat matkalla kohti Aittajärveä. Neuvoin heille Harrijoen ja Muorravaarakanjoen risteyksessä olevan leiripaikan, jota kohti heti pian lähtivätkin. Jatkoin kuvaamista ottamalla hieman panoraamakuvia ja sitten teleobjektiivilla lähikuvia maastosta.

 

Noin 270 asteen panoraamanäkymä Kuikkapäältä etelään.

Sokostin tunturimassiivi. Pikanttina yksityiskohtana Nattasten huippu näkyi juuri ja juuri tunturien lomasta.

Anterinjoki kiemurtelee kohti Venäjää. Puiden välistä pilkistää Anterin entinen rajavartioasema.

Jatkoin vielä huippuhengailua. Täytyy sanoa, että Kuikkapää on Saariselän tuntureita parhaimmillaan. Maisemat ovat komeat oikeastaan joka suuntaan. No, pohjoisessa maisema on aika lailla vain päättymätöntä metsää, mutta jokaiseen muuhun suuntaan saa katsella kumpuilevia tunturinlakia silmän kantamattomiin. 

Parasta UK-puiston maisemaa. Valtakunnanraja kulkee kuvan keskelllä näkyvän tasaisen tunturin (Helttamorosto) takana. Vasemmassa reunassa näkyy vaaleana jäkälän peittämä Venäjän puolen tunturi.

Lähtö kuikkapäältä.

 

Vaikka mukavaa oli, piti matkaa jatkaa. Lähdin laskeutumaan koillisrinnettä, joka osoittautui huomattavasti kivisemmäksi kuin nousemani kaakkoisrinne. Ei kuitenkaan kovin paha. Saavuin Hirvaspäiden länsilaelle puoli neljän aikoihin. Siirtymään Kuikkapäältä kului myötätuulessa noin kolme varttia.

 

Kohti Hirvaspäätä.

 

360 asteen panoraama Hirvapäältä. Kuvan keskikohta pohjoiseen.

Hirvaspää oli kokonaisuutena Kuikkapäätä kivisempi. Kuitenkin tämä Saariselän alueen rakkakivikko on jotenkin hienompaa ja helpompikulkuisempaa kuin Käsivarren louhikot. Maisema oli edelleen hieno, mutta ei ihan Kuikkapään veroinen. Aurinko paistoi Venäjän tuntureille siten, että vaaleat jäkäliköt loistivat vaaleina. Hirvaspäiltä saattoi myös zoomailla Suomen puolella Kiertämäpään laella olevaa rajavartioston valvontatornia (parempi näkymä niihin oli kuitenkin myöhemmin Peuranampumapäältä). Myös muutamia tietoliikennemastoja näkyi, kun maisemaa teleobjektiivilla haravoi. kaikista ei kuitenkaan voinut olla varmoja, kummalla puolella rajaa ne olivat.

 

Tarkoitus oli jatkaa Peuranampumapäälle, kulkea tunturin lakea kohti pohjoista ja etsiä sitten telttapaikka. Laskeuduin Hirvaspäiden väliseen satulaan ja lähdin sitten kulkemaan itähuipun rinnettä kohti Peuranampumapäätä. Heilautin hyvästit Reututuntureille ja Vongoivalle, joita ei pian enää näkyisi. Tarkoitus oli kulkea mahdollisimman loivasti laskien. Riskinä on, että laskeutuu liikaa, jolloin joutuu jumppaamaan takaisin ylemmäs myöhemmin. Nyt tähtäin oli Peuranampumapään ja Hirvaspäiden välinen satula.

Lasku Hirvaspäiden väliseen satulaan ja maisemaa Venäjälle Anterinjoen laaksoon. Etualalla satulan jälkeen Maalpurinpalo.

Rinteen kulkeminen oli paikoin vaikeampaa, sillä vaikka maasto ei ollut pelkkää kivikkoa, paikoin joutui etsimään järkevää kulkuväylää. On helpompi laskea tai nousta suoraan kuin kulkea rinteen suuntaisesti. Toki jaloissa tuntui jo se, että päivä alkoi olla pitkällä. Fiilis oli kuitenkin hyvä. Kaikkiaan tämä päivä oli ehkä ollut paras tällä vaelluksella. Tuulikin oli jäänyt Kuikkapään huipulle, joten eteenpäin sai tallustaa lähes tyynessä. Hyräilin ja vähän lauleskelinkin rinnettä tampatessani.

Ilma tuntui kuitenkin jo hieman viilentyneen. Peuranampumapäälle nousu ei ollut Kuikkapäähän ja Hirvaspäiden jälkeen kummoinen suoritus, mutta maastoltaan Peuranampumapää oli aivan toisenlainen. Maata ei juuri jalkojen alla ollut, vaan koko tunturi on avokalliota ja siitä rapautunutta kiviaineista. Sekä tietysti isompia lohkareita. Hieman samanlaista kuin Kielitunturi, jolla kuljin aikaisemmin. Peuranampumapäällä oli myös lukuisia pieniä lampia.

Peuranampumapään maisemaa.

Maisemat olivat komeat Venäjän suuntaan, mutta myös Hirvaspäiden ja Kuikkapään muodostama tunturijono oli alkuillan auringossa erityisen hieno. Tällaista vaellus on parhaimmillaan. Viheltelin mennessäni ja improvisoin. Välillä piti ottaa kuva, räps, ja sitten taas jalkaa toisen eteen. 

 

Hirvaspäät läheltä kuvattuna. Kuikkapää jää vielä taakse piiloon.

 

Kallioiden lomassa oli yksi isompi lampi. Kumarruin sen rannassa ottamaan kuvaa tupasvilloista ja kun nousin taas ylös, huomasin vähän matkan päässä miehen. Kävelin lähemmäs ja huomasin myös teltan kallion kupeessa. Enpä ollut olettanut ketään täällä tapaavani, telttakin maastoutui niin hyvin, etten ollut sitä huomannut.

Peuranampumapään lampi ja teltta, jota en huomannut.

Pysähdyin juttelemaan. Tuloani oli kuulemma osattu odottaa: viheltelyni oli kuulunut pitkän matkan päästä. Teltasta tuli myös toinen henkilö ja naurettiin siinä, että ei edes keskellä erämaata voi vihellellä rauhassa ilman että joku kuulisi. Pian kävi ilmi, että pari oli pidemmän linjan retkeilijöitä. Mies kuvaaja ja nainen kirjoittaja. Juttelimme paljon vaeltamisesta, erityisesti siitä, minkä takia vaellukselle pitää aina päästä. Annoin myös blogini osoitteen (jos luette tätä, kiitokset inspiroivasta juttutuokiosta!) ja päädyin siinä myös kuvattavaksi ”viheltävänä kulkurina”. Kai tämmöinen yksinäinen kulkija on jotenkin kiinnostava.

 

Kaverikuva: Hirvaspäät ja Kuikkapää.

Kiertämäpään valvontatorni ja Helttamorostan viranomaismasto.

Peuranampumapään lakea; takaa pilkottaa Hirvaspäät ja Kuikkapää oikealla.

Tunti siinä rupatellessa vierähti. Jatkoin kulkuani Peuranampumapään yli. Ilta-aurinko valaisi upeasti Hirvaspäiden ja Kuikkapään rinteitä. Äskeinen kohtaaminen lämmitti mieltä. Taivalsin kevein askelin hämärtyvässä illassa Peuranampumapään lakien yli. Lopulta lakialue loppui ja edessä oli lasku kohti lampea, jonka rannalta olin ajatellut etsiväni telttapaikan. Lampi näkyi hyvin rinteeltä, joten suunta oli helppo ottaa. Taaempana kohosi Kiertämäpää, ja myös Kiertämäoja pilkotteli paikoin. 

 

Laskua yöpymislammelle. Taustalla kohoaa Läntinen Kiertämäpää ja vasemmalla pilkottaa Kiertämäoja.

 

Lasku oli paikoin yllättävän jyrkkä ja varvikon alla oli paljon irtonaisia kiviä. Piti siis ottaa rauhallisesti, ettei ollut nenällään pöpelikössä. Lammen eteläpää löytyi kuitenkin helposti, mutta telttapaikkaa piti hieman katsella. Lampeen laski pieni, joskin hyvin virtaava puro, mutta eteläpääty oli muuten hyvin epätasainen ja soinen. Itärannalta löytyi kuitenkin suhteellisen pian hyvänoloinen leiripaikka, hieman vino, mutta kuitenkin. Kello kävi kahdeksaa ja alkoi olla jo vähän hämärä.

Iltapuuhia leirissä.

 

Söin illalliseksi jo tutuksi käyneen menun, jonka kruunasin viimeisellä suklaapatukalla. Pian oli jo pimeä. Kävin mielessäni läpi kulunutta vaellusta ja eritoten kulunutta päivää. Elämä tuntui hyvältä. Kaiken kaikkiaan tämä vaellus oli sujunut oikein hyvin. Uinahdin makuupussiini tyytyväisenä.

 

6. päivä - 9.9.2020

Aamu oli kaunis. Taivaalla oli jokunen pilvi, mutta aurinko pääsi hetken paistamaan lähes selkeältä taivaalta, jolla näkyi yön jäljiltä myös puolikuu. Heräsin kahdeksan aikoihin ja ryhdyin laittamaan aamupalaa. Telttapaikka oli sen verran hyvä, että sain ihan mukavat unet. 

 

Aamu valkeni kauniina.

 

 

Ilma oli lämmin ja sen verran kävi tuulevire, että teltan sai pakattua kuivana. Viimeiseen vaellusaamuun liittyi myös tiettyä haikeutta. Nyt edessä olisi enää kävely Raja-Jooseppiin autolle ja tämä seikkailu alkoi lähestyä vääjäämättömästi kohti loppuaan. Siinä missä olen aiemmilla yksinvaelluksilla alkanut jo hieman kyllästyä neljännen päivän kohdalla, nyt oli jo kuudes päivä, eikä minulla ollut vielä kiire pois. Mutta aika aikaa kutakin. 

Massiivinen petäjä, jonka runkoon oli kaiverrettu teksti "1/11 1961 PV"

Lähdin liikkeelle yhdeksältä. Kuljin lammen pohjoispäähän, jossa näkyi selvästi olevan nuotio- ja leiripaikka. Ehkä se olisi ollut parempi, ehkä ei. Ylitin hennon laskuojan ja aloin seurailla sitä alaspäin. Oja painui nopeasti kanjonintapaiseen, joten helpompi oli kulkea hieman kauempana. Taivas oli alkanut mennä pilveen ja näytti siltä, että vettäkin saattaisi sataa. 

Maasto oli sinänsä helppokulkuista, mitä nyt aluskasvillisuus oli välillä yllättävänkin rehevää ja peitti paikoitellen rinteen kivet alleen. Seurailin ojaa siihen asti, että Ylempi Kiertämäjärvi tuli näkyviin. Sitten suuntaisin länsipään rannan suoalueen kiertäen kohti karttaan merkittyä poroaidan porttia.

On sitä ennenkin poroaitoja alitettu...

No eihän siinä poroaidassa mitään porttia ollut, mutta alittaminen onnistui helposti. Sitten pian olikin aika etsiä Kiertämäojasta ylityspaikkaa. Sekin löytyi varsin helposti kohdasta, jossa leveämpi suvanto muuttuu nopeammin virtaavaksi. Tuntomerkkinä Raja-Joosepin suunnasta kulkeville toimii hyvin se, että tällä kohtaa polku tulee aivan joen rantaan. Ylitys oli kahluuhomma, mutta helppo. Kuivattelin hetken jalkoja ja jatkoin sitten matkaani polkua pitkin. Nyt olisi helppo homma, pitäisi vain pysytellä polulla aina Luttojoelle asti.

 

Kiertämäojaa hieman Ylemmältä Kiertämäjärveltä alaspäin.

Ylitys oli helppo.

 

Heti parin sadan metrin jälkeen vastaan tuli nuotiopaikka, jossa oli kahden kulkijan leiri. Olivat aamukahvia keittelemässä. Nämä kaverukset olivat kutakuinkin samanikäisiä kuin minä, ja jäin siihen sitten toviksi turisemaan. Tuoretta kahviakin olisi ollut tarjolla, mutta kahvi-absolutistina jouduin kieltäytymään.

Juteltiin siinä niitä näitä reitistä, vaeltamisesta, kameroista (toinen paljastui harrastajaksi) ja muusta. Kävipä ilmi, että oltiin ”saman kylän poikia”, siten kuin sen nyt pääkaupunkiseudulla on mahdollista. Neuvoin heille ylityspaikan Kiertämäojasta, koska he kertoivat suuntaavansa Peuranampumapäälle. Pyysin myös kertomaan terveisiä, jos törmäävät tunturissa vanhempaan pariskuntaan.

Ajattelin matkaa jatkaessani, että miten sitä välillä osuukin matkalle näin mukavia kohtaamisia. Polku oli mukava ja nopea kulkea. Matka taittui ihan itsestään. Jokivarsi oli hyvin samanlaista kuin Muorravaarakkaan kuljettaessa: mäntykangasta ja toisinaan kosteampaa maastoa. 

Polun maisemia.

 

Välille osui myös louhikkoja.

 

Taivas oli edelleen pilvessä. Kuljin pari kilometriä Karhupalon nuotiopaikalle, jossa päätin syödä lounaan. Heitin ekstraa sekaan, koska tämä olisi viimeinen maastolounas. Kaasukin oli riittänyt jälleen mainiosti. Varakaasu oli turhaan mukana, koska pullo ei osoittanut vielä minkäänlaisia hiipumisen merkkejä, vaikkei siellä enää paljoa tavaraa ollutkaan.

 

Karhupalon nuotiopaikka ja Kiertämäoja.

Lounaalla totesin myös, että tämä oli viimeinen reissu, kun käytän LightMyFire:n Spork -aterinta. Tällä kertaa vempele ei mennyt poikki, mutta eipä tuo näemmä kestä kuumaakaan. Lusikan kärki oli reissun aikana kipristynyt, eikä syöminen ollut enää kivaa.

Alempi Kiertämäjärvi

 

Jatkoin matkaa yhdeltä. Parin kilometrin jälkeen tulin Alemmalle Kiertämäjärvelle. Nätti järvi, muttei erityinen. Vähän ennen laavua polun varressa oli huonokuntoinen rakennus, puoliksi maan sisään rakennettu kammintapainen. Katto oli pettänyt ja ikkuna rikki. Vilkaisin sisään, eikä näky hivellyt silmiä. Nyt tupa palveli lähinnä roskiksena, mutta aikanaan se on ollut ihan käytössä Kiertämän kammi -nimisenä. Omia roskia en toki jättänyt. Olin aiemmin tällä reissulla poiminut polulta jo yhden lonkerotölkin ja Kuikkapään rinteeltä sormipariston. Säähavaintoanturia unohtamatta.

Kiertämän kammi

Kiertämäjärven laavu

 

Järven jälkeen polku muuttui kosteammaksi. Maali alkoi olla sen verran lähellä, että kulku oli luokka ”nollat taulussa”, ilman aivotoimintaa. Kuka sitä nyt polulla eksyisi. Niinpä. Seurasin orjallisesti polkua, kunnes se yhtäkkiä päättyi. Olin hämilläni. Eihän polku nyt noin vain voi loppua. Palasin jonkin matkaa polkua takaisinpäin, mutta selkeää polkua ei enää löytynyt.

Olin ajatuksissani onnistunut kävelemään pääpolulta sivuun. Tutkin tämän pikkupolun suuntaa kompassin kanssa ja yritin arvuutella, mihin olin päätynyt. Kovin montaa sataa metriä en voinut olla sivussa. Metsän takana näkyi lampi, joka ei mitenkään sopinut pääpolun reittiin. Päättelin, että kyseessä on polun itäpuolella oleva lampi, josta löysin karttaan sopivan puron. Purolta kävelin suoraviivaisesti takaisin polulle. Eipä tämä mikään pitkä ketunlenkki ollut, mutta täysin tarpeeton. Näköjään polullakin voi eksyä.

Ketunlenkin jälkeen takaisin Kiertämäjoelle ja polulle.

Polkua kulkijan on hyvä kulkea.

Aurinko helotti täydeltä terältä. Sää oli kirkastunut ja lämmintä oli. Minulla oli vähän liikaa vaatetta päällä, mutta maali oli jo niin lähellä, etten viitsinyt pitää taukoa. Nyt painetaan suoraan autolle, ajattelin. Viimeiset pari kilometriä eivät tarjonneet enää uusia maisemia. Vanhan toistoa. Lopulta vastaan tuli ”Anterin moottoritie” eli rajamiesten mönkijäura. Jäljellä oli enää loppukäpöttely Luttojoelle, sillan ylitys ja nousu parkkipaikalle. Rinkka selästä. Kello oli tasan kolme. Kilometrejä mittarissa noin 93.

Anterin moottoritie, mönkijäura Luttojoen lähellä.

Riippusiltaa ylittäessä jo hymyilyttää.

 

Kun olin saanut kamppeet setvittyä ja kuivan paidan ylle, lähdin käymään vielä Raja-Joosepin kentällä, joka oli matkan varrella. Pihapiiri rakennuksineen on vaikuttava paikka. Joosef Sallila kuoli 1946 ja ennen sitä hänellä oli parhaimmillaan neljä lehmää navetassa. Hienoa, että paikka on säilynyt ja museoitu kertomaan tulevillekin sukupolville elämästä keskellä erämaata, mutta rajan tuntumassa.

Raja-Joosepin kenttä.

Sisätiloja Huhti-Heikin kämpästä, savusaunasta ja navetasta.

 

Aikani kenttää ja rakennuksia ihmeteltyäni lähdin ajamaan Ivaloon, jossa hain kaupasta purtavaa. Katselin majoitusvaihtoehtoja ja päätin ajaa Saariselällle. Holiday Club oli kuitenkin myyty jo loppuun, joten lähdin kyselemään huonetta Santa’s Hotellista. Mukava respan mimmi hoiteli minulle saunallisen (!) ylimmän kerroksen huoneen varsin sopuhintaan, joten kaupat syntyi nopeasti. Siispä kiuas päälle ja relax.

Koko reissun jätteet irrallaan ja pussitettuna. Ja "tuliaiset" maastosta.

Kelpasi vilvoitella. No, olihan kairassa toki komeampia maisemia...

 

Siinä kamppeita selvitellessä ja saunomisen lomassa oli aikaa käydä itsekseen debriefingiä. Olipa onnistunut reissu kerrassaan. Ja taas oppi uutta, kuten vaelluksilta aina. Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika aloittaa pitkä ajo kotiin.

Vaelluksen reitti. Klikkaa isommaksi.