Paistunturin ja Kevon ruskavaellus 2019

Aina ei vaellusten suunnittelu mene putkeen. Kesän 2019 Vätsärin reissun jälkeen olimme suunnitelleet Tuomaksen kanssa suuntaavamme kesällä 2019 hieman suurempia tuntureita ihmettelemään Ruotsin suurimpaan kansallispuistoon Sarekiin. Heinäkuun lopulle suunniteltu reissu piti kuitenkin peruuttaa, kun Tuomas rikkoi jalkansa. No, kalenteroimme syyskuulle aikaa, ja kohteeksi valikoitui Muotkan erämaa Suomen Lapissa.

Tämänkin suunnitelman kohtalo oli kuitenkin ”vihtori-matti”, kun aikatauluongelmat muodostuivat ylitsepääsemättömiksi. Olin kuitenkin jo tehnyt tarvittavat vapaajärjestelyt ynnä muuta, joten päätin lähteä reissuun yksin. Kohteen valinta ei kuitenkaan ollut itsestään selvää. Syyskuun toinen viikko on yleensä jo varsin hyvä ruskaviikko, joten pyrin haarukoimaan kohteita sen mukaan. Muotkalle en halunnut yksin lähteä, mutta siinä karttoja tutkiessa silmiini osui vielä itselle käymätön kohde, Kevon luonnonpuisto ja sitä ympäröivä Paistunturin erämaa.

Paistunturin erämaan parhaimmistoa: Gáimmoaivi ja helppokulkuista paljakkaa.

Kevon luonnonpuistossa saa sulan maan aikaan kulkea vain merkittyjä reittejä, mikä rajasi aika lailla reittimahdollisuuksia. Vaihtoehtoina Kevolla on joko Kevon reitti Karigasniemen tieltä Sulaojalta nelostien varteen Utsjoen Kevolle tai sitten Guivin kierros, joka kulkee ensin mainittua reittiä, mutta käy Guivi-tunturin kautta takaisin Sulaojalle.

En halunnut kuitenkaan kulkea koko vaellusta pelkkiä polkuja pitkin. Siksi päätin jättää Sulaojalta lähdön kokonaan väliin. Ajatuksena oli kiertää Guivin kierrosta sen verran kun se kulkee luonnonpuiston alueella ja muuten mennä Paistunturin erämaa-alueen puolella omia polkuja. Tälle reitille mahtuisi kuitenkin alueen tärkeimmät nähtävyydet, Kevon kanjoni, Fiellun putos (Fiellogorži) ja Guivi-tunturi (641 m), joka on Utsjoen kunnan korkein tunturi.

Vaelluksen kohteet ja nähtävyydet. Tumma alue on Paistunturin erämaa-aluetta, sen sisällä Kevon luonnonpuisto. Punaisella alueen merkatut reitit.

Lähtöpaikaksi valitsin Karigasiniemeltä Utsjoelle kulkevan tien numero 970 varresta Outakosken kylän. Siitä pääsisi kinkeämään tunturiylängölle ja sopivasti tuntureiden kautta Kevon reitille. Kiertäisin sitä ja Guivin kierrosta vastapäivään aina Guivin huipulle, josta pääsee takaisin Paistunturin erämaa-alueelle. Sitten olisi vielä mahdollista kierrellä tuntureita oman fiiliksen mukaan ja palata Outakoskelle. Tämän reitin hyviä puolia olisi se, ettei samaa paikkaa tai polkua tarvitsisi kävellä edestakaisin (toisin kuin Sulaojalta lähtiessä, jolloin 12 kilometrin taipale olisi kuljettava edestakaisin) ja se, että tiettyjä oikaisuja Paistuntureiden alueella olisi mahdollista tehdä, jos alkaisi tehdä mieli pois maastosta. Varasin aikaa 6-7 maastopäivälle, vaikka laskeskelin, että kuusi päivää pitäisi riittää mainiosti. 

***

Reissuvalmisteluja ei kovin pitkään tarvinnut tehdä. Valtaosa retkimuonasta oli jo hankittu kesällä Sarekia ajatellen ja vihannekset oli myös kuivattu. Päätin tehdä saman matkataktiikan kuin aikaisemmillakin yksinvaelluksilla, eli pakkasin itseni ja autoni junaan Helsingistä Rovaniemelle. Palatessa ajaisin koko matkan ja olisi jossakin matkan varrella yötä. Menomatkassa säästää aikaa ja palatessa on vapaa aikatauluista.

Niinpä lähdön koittaessa kurvasin työpäivän jälkeen Pasilan autojuna-asemalle. Yksin vaellukselle lähtiessä on kuitenkin erikoinen fiilis. Reissua oli odotettu kuin kuuta nousevaa, mutta kun lähdön hetki koittaa, tuntuu usein jotenkin tyhjältä. Niin tälläkin kertaa. Osittain kyse on varmasti ihan terveestä jännityksestä, sillä yksin vaeltaessa voi olla todellakin yksin, jos jotain sattuu. Toisaalta yksinvaellus on aivan mahtavaa, kun voi olla aivan yksin omien ajatustensa kanssa luonnon helmassa.

***

Juna puksutteli läpi yön ja aamu Rovaniemellä valkeni harmaana ja sateisena. Laskeskelin ehtiväni hyvin maastoon ja kävelläkin hyvän tovin ennen illan hämärää, joka tulisi siinä kello 20 jälkeen. Rovaniemeltä Outakoskelle oli kuitenkin vielä 450 kilometriä taitettavana. Siispä kumipyörät rullaamaan.

Autojunailun tunnelmaa Rollossa.

Ajelin yhtä soittoa Ivaloon, jossa kävin tekemässä viimeiset ostokset. Arkipäivänä maastoon lähtemisessä on se hyvä puoli, että kauppaan oli juuri tullut tuoreet leivät. Ruispitkoa, porosalamia ja metukkaa, niistä on vaelluksen tuoremuona tehty. Lisäksi mukaan tarttui parmesania ja proteiinipatukat, joita ei ollutkaan kotivarastossa riittävästi. Lounasaika kolkutteli jo, mutta päätin kuitenkin ajaa vielä Inariin, jossa oli lounastauon aika. 

Matkaa oli kuitenkin jäljellä. Sää oli hieman kaunistunut, jopa aurinko pilkahteli pääosin harmaan taivaan välistä. Kaamasesta kääntyminen kohti Karigasniemeä, sitten sai lasetella menemään pitkiä Karigasniemen tien suoria. Viimeksi tällä suunnalla oli tullut liikuttua kuusi vuotta sitten, joten muistikuvat eivät enää olleet ihan tuoreita. Maisemat joka tapauksessa sekä Muotkan että Kevon suunnalla olivat oikein komeita. Ruska alkoi olla parhaimmillaan, maisema oli keltaista siellä, punertavaa täällä. 

Sulaojalla oli parikymmentä autoa parkissa. Pian sen jälkeen alkoikin pitkä lasku kohti Karigasniemeä. Pieni kylähän se Karigasniemi on, kovin pitkälle ei Tenontietä tarvitse ajaa, kun talot vähenevät. Tenontietä kehutaan Suomen kauneimmaksi tieksi, eikä suotta. Erityisesti nyt kun maisema loisti keltaisena ja Tenojoki välkehti vieressä, on vaikea keksiä, missä olisi kauniimpaa kuin täällä. Männyt vähenivät maisemassa koko ajan ja sitten nekin loppuivat. 

Tenojoki

Akujoen sillan jälkeen matkaa oli vielä noin kaksi kilometriä, kunnes tulin Outakosken hautausmaan kohdalle. Tiellä on sillä kohtaa sopiva levike, johon jätin auton vaelluksen ajaksi odottamaan. Auto seis, kamppeet ulos ja rinkka kuosiin. Kello oli noin neljä, joten ehtisin hyvin kävellä nelisen tuntia ennen pimeän tuloa. Ilma oli lämmin, kutakuinkin 11 astetta, joten vaihdoin ylleni vain kevyesti vaatetta. Sitten vain varmistus, että kaikki tarvittava on mukana ja eespäin!

Kutakuinkin hautausmaan kohdalla tien toisella puolella menevässä poroaidassa oli portti. Menin siitä läpi ja lähdin tunkemaan itseäni ryteikön läpi. Tajusin hyvin pian, että kotiläksyt reittisuunnittelussa oli huonosti tehty alkumatkan osalta. Päädyin lähes heti tuntureilta laskevan Čulloveaijohkan varteen, joka tässä kohdin oli varsin leveä ja vuolaasti virtaava. Taiteilin itseni kuin ihmeen kaupalla kiviä pitkin joen yli kastumatta. Kun kinkesin itseni joen jyrkän reunatörmän ylle, huomasin että perhana sentään, tässä menee leveä ura ja kunnon portti poroaidassa! Jos olisin malttanut kävellä asvalttia joen sillan yli, enkä olisi heti hypännyt metsän puolelle hautausmaan kohdalta, olisin säästynyt joen ylitykseen liittyvältä akrobatialta ja muutenkin kulku olisi ollut sujuvampaa…

Čulloveaijohkan ihmettelyä ylityksen jälkeen.

No, kerrankos sitä tekee elämässä huonoja valintoja. En jatkanut jokea myötäilevän uran suuntaisesti, vaan lähdin kiipeämään rinnettä ylöspäin. Jonkinlainen mönkijäuran tapainen siinäkin meni. Mutta hitto soikoon, mikä rinne! Äijästä otettiin heti mehut irti. Ei niin kovin monen metrin kiipeämisen jälkeen alkoi jo tuntua siltä, että minkä hemmetin takia sitä taas on pitänyt matkustaa tolkuttoman kauas vain siksi, että saa hikoilla itsensä kuoliaaksi epämääräisessä pöpelikössä. Ja jotenkin ihmeessä hyttysiäkin oli vielä säilynyt hengissä minun seurakseni.

Jykeviä haapoja ja jonkinlainen mönkijäura, joka muuttui järjettömän jyrkäksi rinteeksi.

Ehkäpä syyllinen löytyi taas peilistä. Vaikka kuinka tietää, että kun kartassa on tiheässä ruskeita viivoja, se todella myös tarkoittaa, että rinne on jyrkkä. Eikä silloin kävely etenkään täydellä rinkalla ole nopeaa tai mukavaa. Noin kilometrin rinnettä tuskailtuani maasto alkoi loiventua. Ja toki Tenojokilaaksoon avautuva maisema virkisti mieltä. 

Maisema alkaa avautua.

Ruskan värien loisto ei kuitenkaan päässyt täysin oikeuksiinsa, sillä taivas oli harmaa. Koivut helottivat keltaisina, varvikossa puolestaan loisti punaisen ja oranssin sävyjä. Erittäin hyvä ajoitus ruskaa ajatellen, ajattelin. Liekö sitten paksu pilviverho vai jo iltaan kääntyvä päivä, mutta valo ja sen seurauksena värimaisema oli jotenkin erikoinen. Kameran räpsyttely tuntui hankalalta, kun kamera ja oma silmä olivat valkotasapainosta ja värisävyistä kovin erimielisiä.

Hengissä, vaikka mehut poissa.

Tenon maisemaa pohjoiseen...

...ja etelään.

Kuljin Urravárrin pienen huipun eteläpuolelta kohti puutonta Suhpivárrin laakeaa lakea. Kun koivikko harveni, maisemaa ja maastoa alkoi hahmottaa paremmin. Tsiigailin karttaa ja totesin itsekseni, että lienee parasta hakeutua kulkemaan mönkijäuralle, joka kulkee maantieltä Akujärvelle. Vaikkei vielä myöhä ollutkaan, oli jotenkin jo hieman hämärää. Áhkovárri (555 m) hallitsi etelänpuoleista maisemaa. Mönkijäura erottui puolipuuttomalla tunturinrinteellä selvästi ja nyt maaston tasoituttua kulkukin sujui alun tapporinnettä helpommin.

Autereinen ilma, Akujoki virtaa jossain nousta montuista.

Áhkovárri hallitsi maisemaa.

Tamppasin mönkijäuraa eteenpäin ja nautin ruskan tarjoamasta väriterapiasta. Ura laski pienelle purolle, joka oli kuiva. Sen jälkeen pieni nousu selänteelle, jonka jälkeen ura laski Bogejohkan uomalle. Uoma oli kuitenkin sekin kuiva, vain muutama pieni kurainen lätäkkö muistutti siitä, että tässäkin virtaa joskus vettä. Huono juttu, sillä alkoi näyttää siltä, että vain isommissa joissa olisi varmuudella vettä.

Pienet purot olivat rutikuivia.

Heitin rinkan selästä ja tuumailin tilannetta. Sen verran pitkään ajomatkassa oli mennyt, että alkuperäisestä reittisuunnitelmasta oli poikettava. Olin ajatellut kulkevani Áhkovárrin huipun kautta etelään Akujoelle, mutta tämä oli ehdottomasti liian kunnianhimoinen tavoite. Kello oli noin puoli seitsemän, enkä olisi mitenkään ehtinyt Akujoelle ennen pimeää. Lisäksi se tosiseikka, että pienemmissä puroissa ei välttämättä olisikaan vettä, pakotti suunnittelemaan kulun siten, että yöpymispaikassa olisi varmasti vettä. Siksi oli helppoa tehdä päätös, että kulkisin mönkijäuraa Akujärvelle, josta etsisin leiripaikan.

Jalkoja painoi jo hiukan. Uudet vaelluskengät tuntuivat kyllä hyviltä, mutta pieni sisäänajo olisi ehkä ollut paikallaan. Päätin joka tapauksessa teipata jalat jo heti vaelluksen alussa, jos vaikka pahemmilta hiertymiltä ja luupiikeiltä siten vältyttäisiin. Siinä urheiluteipin kanssa säätäessäni huomasin jokiuoman toisella puolella koivikossa muutaman poron. Valo ei oikein riittänyt liikkuvien porojen kuvaamiseen, mutta yritin siitä huolimatta saada pari räpsyä.

Kun jalat oli huollettu ja porot kuvattu, oli aika painaa kaasua. Päässä soi Toton ”Caught in the balance” ja eikun jalkaa toisen eteen. Mönkijäura kulki varsin tasaisessa maastossa ja eteneminen oli siten reipasta. Kulkusuuntaan nähden vasemmalla alkoi avautua laaja, palsasoitakin sisältävä jänkä, Čulloveaijeaggi. Sen takana kohosi muita tuntureita selvästi ylemmäksi laki, joka ei voinut olla muu kuin Guivi.

Čulloveaijeaggin palsat, takana kohoaa Guivi.

Áhkovárri alkoi jo jäädä selän taa, kun jänkällä oli näky, jonka takia piti hieraista silmiä. Tupa. Vaalea lautamökki keskellä ei-mitään, eikä kartassakaan ollut merkintää (karttapaikasta kun tarkemmin zoomasi, niin näkyi, mutta 1:50 000 printissäni ei näkynyt). Pitihän tätä ilmestystä käydä ihmettelemässä. Paikalla tosiaan oli pieni tupa ja pihassa huusi. Ketään ei näkynyt, mutta ovi ei ollut lukossa. 

Čulloveaijeaggin kämppä.

Jatkoin kuitenkin matkaa tämän pienen koukkauksen kautta mönkijäuralle. Vähän ennen kuin ura laskeutui suolle ja kun Akujärvi jo alkoi sarastaa, kuului jostain laukaus. Tosiaan, lintumetsästyskausi on alkanut. Ja niinpä suon laitaan laskeutuessani vastaan käveli metsästäjä kahden koiran kanssa. Oli saalistakin näemmä tullut – pari riekkoa – ja selvisi, että lautamökki oli hänen tukikohtansa. Vaihdoimme siinä muutaman sanan ja lähdin sitten Akujärven rantaan telttapaikan etsintään.

Aurinko laskee Áhkovárrin taa.

Akujärvi näkyvissä!

Telttapaikka löytyi helposti järven länsipäästä. Selvästi usein käytetty leiripaikka, sillä myös kivikehä nuotiolle löytyi. Eipä muuta kun leiri pystyyn, vettä järvestä ja valmistelemaan illallista. Kyllä jo olikin nälkä. Ilta alkoi hämärtää, taivas selkeni yöksi, joten ihan säkkipimeää ei tullut. Olisi saattanut näkyä revontuliakin, mutta olin liian väsynyt tarkkailemaan taivasta. Ilma oli kuitenkin edelleen yllättävän lämmin, ei ollut pelkoa pakkasyöstä.

Gourmet-illallinen otsalampun valossa.

2. päivä - 12.9.2019

 

Huomenta!

Aamu valkeni pilvisenä. Ilma oli kuitenkin lämmin. Akujärvi näytti samalta kuin illallakin. Keittelin aamupuurot ja pakkasin leirin nopeasti. Tähän ei tehnyt mieli jäädä. Käpöttelin takaisin mönkijäuralle, joka jatkui kartan mukaan Akujärven itäpäähän. Ajattelin, että kuljen sitä niin pitkään kuin se jatkuu. Akujärven itäpäästä suunta olisi kuitenkin kohti etelää. 

Sitkeä sissi, yksinäinen mänty Akujärvellä.

Noin kilometrin tallustelun jälkeen ura tuli porokämpän pihaan. Kämppä oli lukittu. Ei mikään massiivinen, mutta ihan hienolla paikalla. Rantatörmän alla oli kuitenkin yllätys: kevytpeitteistä ja turpeesta tehty kammi, joka oli ilmeisesti sauna. Paikalla oli myös laituri ja vene. Ihan hieno saunapaikka, eipä siinä mitään. Ihmettelin hetken rakennelmia, mutta sitten jatkoin mönkijäuraa eteenpäin. Akujärven itäpäässä rannat ovat suota, joten jouduin hieman kiertämään lenkkiä ne välttääkseni. Suon läpi rämpiminen ei kiinnostanut.

Akujärven porokämppä ja rantasauna.

Mönkijäura katosi muutama sata metriä porokämpän jälkeen. Akujärven lahdenpohjukassa näkyi pari joutsenta. Ihan Akujärven rantoja ei kannattanut kulkea, sillä se oli pääasiassa suota. Tein siten jonkinlaisen kierroksen, jotta olisi selvinnut mahdollisman tasaisella maastolla ja ilman suorämpimisiä. Ei juuri tuullut, joten tunnelma oli jopa aavemaisen hiljainen. Pikkulintujakaan ei näkynyt, vaikka maisema oli muutoin harvaa tunturikoivikkoa. Ylittelin muutamat purojontkat ja kaarroin kulkureittiäni kohti etelää. Purot olivat aika lailla kuivia.

Akujärven itäpään jontka. Puro oli tässäkin lähes kuiva.

Akujärven itäpään maisemia, Áhkovárri tukevasti pilvessä.

Koivikko jatkui vielä jonkin matkaa, kunnes puut yhtäkkiä loppuivat kuin seinään. Maassa oli kuitenkin matalaa varvikkomaista vaivaiskoivua tiheänä mattona. Kuljin Eartnavađđan laakeaa ylänköä etelään kohti Dávit Eartnavárri -nimistä hieman korkeampaa tunturinlakea. Oikealle puolelle (länteen) jäi märän näköinen jänkä, jossa kohosi myös palsakumpuja. Kulku oli helppoa vaivaiskoivikosta huolimatta.

Maisema oli kuitenkin pilvinen ja värimaailma rusehtava. Kun koivikko oli jäänyt taakse, keltaisen sävyt katosivat ja jäljellä oli violettiin kääntyvää risukkoa ja tummaa yleisilmettä. Ei kovin kaunista, mutta auringonvalossa tämä olisikin näyttänyt toisenlaiselta. Jos malttoi katsella jalkoihin, näkyi kuitenkin kirkkaanpunaisena loistavia riekonmarjan lehtiä. Ruska on valikoivaa.

Dávit Eartnavárrin maisemia.

Kuljin Dávit Eartnavárrin huipun länsipuolitse, sillä en viitsinyt nousta muutamaa hassua metriä. Maisema ei kuitenkaan olisi ollut muuta ympäristöä kummempi. Ennen huippua ja sen jälkeen oli pieni kaistale, jossa kasvoi koivuja. Niiden jälkeen oli Akujoki tuli kunnolla lähelle ja oli aika alkaa tähystää sopivaa ylityskohtaa. Kartassa Akujoki on leveä, mutta koska vesi tuntui olevan vähissä kaikkialla, olin optimisti ylityksen suhteen. Tavoite oli päästä kuivin jaloin yli. Akujoen takana kohosi rosoisen näköinen Áitečohkka (n. 460 m), jolle aioin nousta. Huipulle olisi kuitenkin vielä parin kilometrin taivallus.

Laskua kohti Akujokea ja Áitečohkkaa.

Katselin vuoroin karttaa ja edessä virtaavaa Akujoen uomaa. Suoraan Áitečohkkasta pohjoiseen joki haarautuu leveäksi useita pienempiä uomia sisältäväksi vyöhykkeeksi. Tämä näytti hyvältä mahdollisuudelta ylitykseen. Laskeuduin ripeästi joen rantaan ja totesin havainnon hyväksi. Ainakin näin matalan veden aikaan ylitys oli erittäin helppo. Usein kohdin sai kävellä kuivassa kivikossa ja niissä paikoissa missä oli vettä, ylittäminen oli kuvin jaloin helppoa. 

Akujoki I

Akujoki II

Pidin joella pienen tuumaustauon. Kulku oli sujunut reippaasti, mutta vielä ei oikein ollut nälkä. Ei siis ollut vielä lounasaika. Akujoen eteläreunalla oli korkeahko harjanne, jonka yli yritin päästä mahdollisimman matalasta kohdasta. Sykkeet sai kuitenkin kivasti nousemaan heti tauon jälkeen tässä nousussa. Ja heti harjun jälkeen piti laskeutua pienelle purolle, joka virtasi Akujoen suuntaisesti. Sitten vasta pääsi kunnolla aloittamaan nousun kohti Áitečohkkaa. Nousu oli kohtuullisen jyrkkä, mutta maaston muotoja pystyi käyttämään kohtuullisesti hyväksi, joten ylös-alas -jumpalta säästyi kelvollisesti. 

Rinne oli suureksi osaksi ruhjeista avokalliota. Ei kuitenkaan suurta louhikkoa karttamerkinnöistä huolimatta, joten kulku oli miellyttävää. Mittaa nousulla oli hieman yli kilometrin ja tokihan nousu rinkka selässä pisti hieman puuskuttamaan. Huipulla minua odotti kuitenkin ihan mukiinmenevät maisemat – ja aika kova etelästä käyvä tuuli. Siinä missä alempana tuntui, että elämä on kadonnut maailmasta, huippu palautti takaisin maan pinnalle. Onneksi huipun kivikummeli ja kallion reunukset tarjosivat myös tuulensuojaa.

Huipulla hymyilyttää.

Áitečohkkalta oli hienot näkymät erityisesti länteen, etelään ja koilliseen. Lännessä kiemurteli Akujoki ja sen painuminen kanjoniin erottui muuten harmaassa maisemassa hienosti. Etelän suunnalla puolestaan komeili Karigasniemen Ailigastunturi useine sivuhuippuineen. Láŋká -huipulla oleva tv-masto näkyi erittäin hyvin, joten myös puhelin kuului erinomaisesti. Koillisessa maisemaa komisti Guivi ja muut Kevon alueen tunturit.

Áitečohkkalta länteen: kiemurteleva Akujoki.

Tarkistin puhelimesta sääennusteen. Illaksi ja yöksi oli luvassa kunnon sade. Katselin kelloa ja karttaa. Olin saavuttanut kutakuinkin alkuperäisen reittisuunnitelmani. Vaikka en edellisenä päivänä ylittänytkään Áhkovárria ja mennyt Akujoelle, suunnitelmassa oli ollut kävellä sitten Akujoen vartta juuri tänne Áitečohkkalle ja sitten Kevon merkatulle reitille. Siispä suunnitelma oli tältä osin selvä: kun laskeutuisin Áitečohkkalta, suorisin merkatulle reitille ja kulkisin aina Ruktajärvelle asti yöksi. Hyvällä tuurilla saisin itseni tupaan ja jos sade ehtisi tulla ennen, saisin ainakin kuivattua kamat.

Akujoen kurvi.

Katselin aikani huipun maisemia ja räpsin kuvia. Akujoen varren koivikossa näkyi pieni porotokka. Ainoat elävät sielut lisäkseni tämän päivän palkisella. Muuten maisema oli kovin elottoman näköinen, vaikka komea olikin. En vaan voinut olla hämmästelemättä, kuinka monotoninen värimaailma ruskasta huolimatta lopulta oli.

Huipulta erottui myös merkitty polku Njávgoaivin puuttomalla rinteellä. Autiotupaa ei paljaalla silmällä oikein erottanut, sillä se oli koivikon kätköissä. Teleobjektiivilla sen kuitenkin sai näkyviin. Matkaa olisi enintään neljä kilometriä. Päätin, että lounaan aika olisi Njávgoaivin autiotuvalla. Olin kuitenkin jostain lukenut, ettei Njávgoaivin tuvalla ole vettä lähellä, joten lounaalla tarvittava vesi pitäisi varautua kantamaan. Jonkinlainen vesipaikka olisi n. 800 metrin päässä tuvalta, mutta tarkoitukseni oli täsmätä itseni tupaa ennen reilun kilometrin päässä olevan Njávgoaijohkan varteen sille kohdalle, jossa merkitty reitti ylittää joen. Siitä voisi täydentää myös vedet. 

Sade imaisi Áitečohkkalta laskeutuessa edessä kohoavan Njávgoaivin sisäänsä.

Lasku sujui ripeästi. Maasto oli todella helppoa kuljettavaa. Jossain vaiheessa nenäni hajureseptoreihin tulvahti yllättävä tuoksu. Tai oikeastaan löyhkä. Ihan kuin viemäri. Vielä äsken olin tuntenut kasvoillain raikkaan tunturituulosen, mutta tämä oli jotain ihan muuta. Muutaman askelluksen jälkeen hajulähde selvisi. Poronraatohan se siinä. Ei ihan tuore, muttei kovin vanhakaan. Sellaista se on elon kulku täällä tuntureilla.

Njávgoaijohka. Ylityspaikkaa piti hieman katsoa. Korkean veden aikaan tässä olisi kunnon kahluu.

Osuin Njávgoiaijohkalle täydellisesti siihen kohtaan, jossa Kevon reitti ylitti joen. Tälläkin kertaa selvisin kuivin jaloin, vaikka joessa oli melko vuolas virta ja paljon vettä. Hyvä niin, koska täydensin myös vesivarastot. En kuitenkaan jäänyt paikalle pidemmäksi aikaa, vaan jatkoin kohti Njávgoaivin tupaa. 

Saavuttuani perille katselin tovin ympärilleni. Tupa oli hienolla paikalla, mutta sulan maan aikaan toki siinä mielessä haastava, että vettä olisi tosiaan joko reilun kilometrin päässä Njávgoiaijohkassa tai n. 800 metriä tuvasta länteen kulkevassa purossa (jonka vesitilanne jäi nyt selvittämättä). Tuvan ympäristö oli varsin viihtyisä. Paikalla oli myös tilava kota. 

Ryhdyin lounaspuuhiin. Lounaaksi oli pikamakaronia, jota jatkoin porosalamilla, kuivatulla parsakaalilla, lantulla ja pussikeitoilla. Hyvä ja maittava setti, mutta pussikeitto teki ateriasta turhan suolaisen omaan makuuni. Onneksi oli raikasta vettä. 

Njávgoaivin tuvan ja kodan tiloja.

Siinä ruokailun lomassa kuulin tuvan ulkoa ääntä. Kaksi vaeltajaa lähestyi tupaa pohjoisen suunnasta. Parivaljakko osoittautui raumalaisiksi, jonka murteesta varsin helposti tunnistikin. Iskettiin siinä tovi tarinaa. Pojat olivat Guivin reittiä kiertämässä ja siten jo reissunsa loppuvaiheessa. Olivat suuntaamassa yöksi Ruktajärvelle kuten minäkin. Kehuivat maisemia Guivilla komeiksi. Hauskoja heppuja. 

Njávgoaivin tuvan pihapiiri.

He jatkoivat matkaa aiemmin, jäin vielä vähäksi aikaa kuvaamaan tuvan ympäristön maisemia. Jotenkin siinä sivussa onnistuin pudottamaan kameran tuvan pöydältä lattialle. Helkkari sentään, säihkähdin, että reissun kuvaaminen oli sitten siinä. Onneksi kamera kuitenkin vaikutti toimivan, joskin jäin epäilemään, tuliko normaalizoom-objektiivin tarkennukseen vikaa. Mutta ei auta itku markkinoilla, tunturista puhumattakaan. Yritin loppureissun ottaa kuvat mahdollisimman pienellä aukolla ja käsitarkennusta käyttäen, jotta tarkennuksen heitot eivät pilaisi kuvia, vaan terävyysalue riittäisi myös sinne, minne halusin sen riittävän.

Ruktajärven tuvalle oli noin kuuden kilometrin matka. Polku nousi pian puuttomalle ja sitä oli helppoa kulkea. Maisema etelän suuntaan oli Aligas-tunturin hallitsema. Njávgoaivin rinteellä juoksenteli iso porotokka, jota hätäisesti yritin kuvata. Muuten tallasin aika suoraviivaisesti kohti Ruktajärveä. Etelässä näkyi myös, kuinka sadepilvet tekivät tuloaan. 

Nousu Njávgoaivin tuvalta puuttomalle, taustalla vasemmalla Áitečohkka.

Karigasniemellä sataa.

Poroja Ristenašoaivin rinteellä.

Rauman pojat näkyivät edellä, ehkä parin kilometrin päässä. Aika vauhdilla kaksikko eteni. Itse otin hieman rauhallisemmin, mutta niin vain matka eteni yllättävänkin joutuisaan. Toisaalta ajatus tulevasta sateesta sai alitajuisesti pitämään vauhtia yllä… ja niinhän se sitten alkoikin ripsiä vettä. Vaihdoin sadekamat ylle, mutta onneksi vettä ei tullut kovasti.

Luomusjärvet näkyvissä, lasku kohti Ruktajärven tupaa alkaa.

Noin kilometri ennen tupaa polku alkoi laskeutua tunturikoivikkoon ja muuttui mutkaisemmaksi. Päivän viimeiset askeleet ovat aina raskaimmat, niin tälläkin kertaa. Tuvalle oli aikamoinen lasku, mutta siihenhän sitten tupsahdin pihaan. Piha-alue oli väljä, tupa ei niinkään. Se oli ihan perus-metsähallitus-tyyppitupa. Pihassa oli lisäksi komealla paikalla järven rannassa puolikota. 

Lasku tuvan pihapiiriin.

Menin tupaan sisään, jossa raumalaisparivaljakko olikin jo. Muita ei ollut, joten levitin makuupussini laverille. Jatkettiin juttua raumalaisten kanssa. Kävi ilmi, että kyseessä oli varsinainen sissipari. Velloksilla oli ollut muassaan yhteensä 28 tölkkiä olutta ja 2 litraa tiukkaa viinaa. En tiedä, olinko vaikuttunut vai huvittunut, ehkä molempia. Hyvin pojat olivat saaneet varastonsa kuitenkin reissunsa aikana kulumaan, sillä jäljellä oli vain pari olutta ja viinapullon pohjat. Ja jäljellä 12 kilometriä seuraavana päivänä Sulaojalle Karigasniemen tien varteen. 

Ruktajärven autiotupa ja kota.

Yleensä olen mieluummin teltassa kuin muiden kanssa tuvassa, mutta hiljakseen alkanut sade vaikutti siihen, että tällä kertaa aioin pysytellä tuvan puolella. Tupa vaikutti tulevan täyteen, sillä pian ovesta sisään rojahti kolmihenkinen märkä seurue. Teimme tilaa heille. Siinä missä raumalaiskaksikko oli oikein leppoisaa tupaseuraa, tämä kolmikko ei niinkään. No, kaikkien kanssa vaan ei kemiat kohtaa, mutta tämä porukka ei turhan kohteliasta ja huomioivaa ollut. 

Syötyäni ulostauduinkin tuvasta iltaa viettämään puolikotaan, jossa raumalaiset pitivät nuotiota. Paikalle tuli myös nuorehko pariskunta, joilla oli teltta pihapiirissä. He olivat tulleet Sulaojalta Kevon kanjonin reunalle ja nyt paluumatkalla. Turistiin siinä niitä näitä. 

Kävin jossain vaiheessa tiskaamassa astiani, jolloin koin pesuainepullon koston. Jotenkin ihmeellisesti pulloa avatessani se ampui kuin turauksen fairyä suoraan silmääni. Kirvelee muuten aivan perkeleesti, voin kertoa. No, ei siinä muuta kuin pikavauhtia järven rantaan ja silmää huuhtomaan. Huuhtelin silmää pitkään, jotta kaikki pesuaine poistuisi varmasti. Enpä osannut arvata, että tällainenkin mahdollisuus olisi reissun ryssimiseen olisi olemassa. Silmää kirveli huuhtomisesta huolimatta aika lailla. Siksi pohdin mielessäni jo sitä, että onneksi maantien varteen oli ”vain” 12 kilometriä. Siten hädän tullessa poispääsy olisi edes jossain määrin joutuisaa, vaikka oma auto olikin paljon kauempana Outakoskella…

Ruktajärvi illan sateiden välissä.

Näitä skenaarioita pohdittiin myös nuotion ääressä. Kirvely kuitenkin pikku hiljaa helpotti, joten ehkä keskeyttämiseen ei ollutkaan tarvetta. Ilta tummui ja painuin tupaan makuupussiini hyvissä ajoin. Tuvassa oli kuumankostea meininki, kun sateessa kastunut kolmikko kuivaili kamppeitaan. Sain kuitenkin jotenkin unenpäästä kiinni. Yöllä kuitenkin heräsin aina välillä kuorsauskonserttiin.

3. päivä - 13.9.2019

Heräsin aamulla ensimmäisenä. Olin päättänyt, että haluan päästä alta pois ennen kuin kolmikko ryhtyy aamutoimiin. Pakkasin kamppeeni ja söin aamupalan. Kolmikko oli jatkamassa kanssani samaan suuntaan, eli Kevon reittiä kohti Guivia. Toivoin mielessäni, ettei seuraavassa yöpaikassa tarvitsisi olla heidän kanssa samaan aikaan.

Ruktajärven aamu.

Huikkasin raumalaisille kiitokset ja tervehdykset ja nostin rinkan selkään. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen. Yöllisen sateen jäljiltä maa oli märkää, joten laitoin säärystimet jalkaan. Märkä maa kimmelsi komeasti matalalta paistavan auringon valaisemana. 

Polku kulki hiekkapohjaisena melko tasaisessa koivikossa. Matkanteko oli helppoa. Pian tulin Kevon luonnonpuiston rajalle. Tästä eteenpäin aina Guiville asti pitäisi pysyä merkatulla polulla, sillä luonnonpuistossa liikkuminen on rajoitetumpaa kuin kansallispuistossa. Polku nousi pian harjulle, josta avautui hieno järvimaisema etelään ja lounaaseen. 

Aamuaurinko kultasi maiseman.

Utsjoella vai Kenian savannilla?

Polku kulki harjua pitkin ja laski välillä alas tasaiselle. Maisema oli välillä hieman savannimainen, sillä hiekkamaasta puski paikoin erilaisia matalia puskia. Koivikkoa oli enimmäkseen harjun rinteillä. Ensimmäinen nuotiopaikka (Geavvogeašláttu) tuli jo parin kilometrin jälkeen pitkulaisen järven päätyyn. Hiekkaranta oli upea! Kesäkuumalla tässä olisi voinut viettää hetken jos toisenkin. Vesi oli matalalla, rannasta näki, että normaalisti vesi lienee aika lailla korkeammalla. 

Geavvogeašláttu-beach.

Maa oli kuitenkin märkää ja ilma viileä, joten tyydyin hetken ihastelemaan paikkaa ja sitten jatkoin matkaa eteenpäin. Nuotiopaikan jälkeen reitillä tuli eteen ensimmäisen rappuset. Järven rannasta reitti alkoi nousta kohti puutonta paljakkaa, jossa sitten kuljettaisiinkin reilut kahdeksan kilometriä ennen seuraavaa huollettua taukopaikkaa, Suohppasájaa.

Rappusten kiipeäminen vaelluksella tuntuu aina vähän, no, kaupunkimaiselta. Kevon reitin rinteet ovat kuitenkin sen verran jyrkkiä ja maasto altista eroosiolle, että kulumisen kannalta rappuset ovat erittäin paikallaan. Ja tokihan nousu rappusia pitkin on helpompaa, joten ei pidä valittaa, kun kairaan on palveluita rakennettu.

Luomusjärvet jäävät taakse.

Sää oli puolipilvinen ja maasto alkoi kuivahtaa leppeässä tuulessa. Koivikko muuttui harvemmaksi ja lopulta loppui kokonaan. Edessä näkyi loivasti kumpuileva tunturiylänkö ja niiden välissä laakso, joka myöhemmin muuttuisi Kevon kanjoniksi. Ei hassumpi maisema, mutta tällä osuudella paras maisema oli selän takana. Luopmusjärvet, Ruktajärvi ja mitä lie muita järviä siellä olikaan, piirtyivät hienosti tunturien lomaan. Oikein nättiä, kerrassaan.

Ylängöltä virtasi useita vuolaita puroja. Ei siis huolta vedensaannista.

Polku oli ylängöllä oikein helppokulkuista, vain jonkun verran kiviä polulle osui. Kuljin hyväntuulisena eteenpäin. Aika ajoin polku ylitti pieniä puroja, jotka laskivat ylängöltä laaksoon. Virta niissä oli varsin vuolas, joten myös näin matalan veden aikaan vedestä ei tällä välillä ollut pulaa. Vaikka jalkaa asetteli toisen eteen varsin reipasta tahtia, maisema vaihtui kovin hitaasti. Pikku hiljaa takana näkynyt järvimaisema kuitenkin painui tunturirinteen taa ja maisema oli hetken varsin yksitotista. Välillä alhaalla laaksossa välkkyi pieniä lampia, mutta muuten mitään mainittavaa ei näkynyt.

Sangen pian kaukaisuudessa polun varressa näkyi kuitenkin iso kivi. Lähempää katsottuna kivi muistutti hieman mongolien jurttaa ja olihan sillä kokoa. Matka jatkui kiven ohi. Mikäs tässä oli kulkiessa, hyvässä säässä ja hyvällä mielellä. Aivot narikassa. Polkua kun tamppaa, ei paljon suunnistuksesta tarvitse huolehtia. Kunhan vaan kilometrit taittuu. En kyllä väittäisi tätä kovin hankalaksi maastoksi, sillä lievästä kivisyydestään huolimatta polku oli helppo, kun alun nousun jälkeen korkeuserojakaan ei juuri ollut. Tietysti jos sää olisi oikein huono, kulku ei olisi mukavaa, kun tuulensuojaa ei olisi.

"Jurttakivi" polun varretssa ja syvenevä kanjonilaakso.

Ylänkötaival oli pitkä...

Polku laskee koivikkoon.

Lopulta polku kääntyi laskuun, jota kesti noin pari kilometriä Suohppasájan leiripaikalle. Paikalla oli kota, puuliiteri ja huussi. Vieressä virtasi myös vuolas ja leveähkö puro, josta pääsi kuitenkin kiviä pitkin loikkimaan yli. Olin kulkenut jo yli 11 kilometriä, joten pieni jalkojen lepuutus oli paikallaan. Kello oli vasta 12, eli olin tullut hyvää vauhtia.

Suohppasájan leiripaikka ja kota.

Kovin pitkään en ehtinyt jalkoja lepuutella, kun polun suunnalta alkoi kuulua ääniä. Kanjonin suunalta tulevalta polulta laskeutui kolme ”keppipappaa”. Raumalaiset olivat edellisenä päivänä maininneet tavanneensa nämä kolme vanhempaa vaeltajaa Guivin lenkillä. Kuvailu osui nappiin. Reippaat seniorit olivat lähteneet reissuun revontulia kuvaamaan, yhdellä oli kantamuksessa aika iso kamerajalusta. Kuulemma saalis oli vielä jäänyt laihaksi.

Koivikko hieman ennen kanjonin avautumista...

En kuitenkaan malttanut pitkäksi aikaa jäädä taukoilemaan tai lounasta syömään, sillä Kevon päänähtävyys, Kevon kanjoni ja Kevonseinä, oli enää alle kilometrin päässä. Ajattelin syöväni lounaan siinä. Niinpä kinkesin itseni taas ylängön puolelle ja lompsin malttamattomana polkua eteenpäin. Polku kulki tasaisessa harvahkossa tunturikoivikossa, ja vaikka suunnilleen tiesi, mitä edessä tuleman piti, maisema löi siitä huolimatta ällikällä. 

Kansallismaisema.

Kevon kanjoni ja kevonseinä oli omin silmin nähtynä kerrassaan upea. Aivan mahtava luonnonmuodostelma. Ehkä parasta oli kuitenkin se, että maisema ikään kuin lyö vasten kasvoja, kun se yhtäkkiä ilmestyy tunturikoivikon keskeltä esiin. Vasemmalla puro ryöppyisi putouksena alas kanjonin pohjalle ja liki pystysuora Kevonseinä näytti jylhemmältä kuin missään kuvissa. Kanjonin reuna hehkui keltaisen sävyissä. Ei ihme, että tätä paikkaa pidetään yhtenä Suomen kauneimmista maisemista. Ja siksi sitä on myös kuvattu. Tähän jatkumoon ajattelin osallistua ja räpsyttelin kameraa huolellisesti.

Kanjonin detaljeja.

Laajakulmatutkielma Kevonseinästä.

Kun olin enimmät kuvat ottanut, ryhdyin lounaspuuhiin. Sää muuttui pikku hiljaa pilvisemmäksi, tuuli kävi pohjoisesta ja muutama pisarakin ripsi. Onneksi olin päässyt kuitenkin tähän asti hyvässä säässä ja aurinkokin oli pilkahtanut vielä tässä kanjonilla. Ainakin tämän vaelluksen ensimmäinen ”pakollinen nähtävyys” oli onnistuneesti nähty. 

Tein lounaaksi jo klassikoksi muodostuneen tomaatti-vuohenjuusto-pasta-salamisetin, jota antaumuksella lappasin naamariin pienen Talisker-hömpsyn kera. Koivikkoon ilmestyi pieni porotokka, josta piti toki napata pari kuvaa niistäkin. Jatkoin kuvaamista antaumuksella. Muutaman kilometrin päässä sade pyyhki kanjonin yli. Onneksi se ei osunut kohdalle. Kävin kurkkaamassa kanjonin reunalla puroa, joka syöksyi alas kohisten. Sen verran tiukka pudotus reunalta oli, että kovin paljoa ei tehnyt mieli kurkotella.

Tähän maisemaan ei heti kyllästyisi.

Noin puolitoista tuntia paikalla ihmeteltyäni heitin rinkan taas selkään ja lähdin noin kuuden kilometrin jotokselle kohti Fiellun putousta. Seuraava nuotiopaikka oli aivan lyhyen matkan päässä kanjonin reunasta, mutta paikkana se ei ollut mitenkään erikoinen. Aikamoinen jontkanpohja kuitenkin, eli siihen sai laskeutua aikamoisen laskun ja taas nousta uudelleen tunturipaljakalle. 

Kanjoni näkyi polulta vähän matkaa hienosti.

Gaskkamuš Suohppašája, leiripaikka.

Matka Fiellun putokselle ei ollut pelkkää paljakkaa, vaan pitkät pätkät polku kulki myös kauniissa koivikossa. Sade näytti väistyneen ja aurinko pilkahteli taas pilvien lomasta. Paljakkapaikoilta saattoi myös katsella kauniita Kevon kanjonin muotoja, vaikkei pohjalle nähnytkään. Sen verran kaukana kanjonin reunasta polku meni.

Yksittäinen punapää keltaisten kavereiden joukossa.

Vilkaisu taakse kohti Kevonseinää.

Kovin suurta kansoitusta reitillä ei kuitenkaan ollut. Ruktajärveltä lähdön jälkeen ainoat ihmiset olivat olleet edellä mainitut kolme keppipappaa. Olisin kuvitellut liikennettä olleen enemmänkin, mutta toisaalta ruskavaeltajat olivat ehkä suurimmalta osin jo käyneet. Mielessä liikkui kaikenlaista. Kolmas päivä alkoi kääntyä loppupuolelle, sillä olin jo hyvän aikaa sitten päättänyt leiriytyä Fiellulle. Siitä seuraava luvallinen leiripaikka olisi niin kaukana, ettei sille taipaleelle olisi enää mitään järkeä lähteä, vaikka pimeän tuloon olikin vielä aikaa. Noin kello neljän aikaan Fiellun putos tuli näkyviin, mutta jäljellä oli vielä melkoinen lasku alas aivan kanjonin pohjalle. Tämä oli päivän ehdottomasti fyysisin osuus. Rinne oli erittäin jyrkkä ja pitkä. Mutta olivat maisematkin kohdallaan; Fiellun putos näkyi komeasti polun varteen. Kasvillisuus oli myös rehevää; paikalla kasvoi järeitä haapoja ja kanjonin pohjalla myös vantteria mäntyjä, vaikka oltiinkin niin pohjoisessa, että mäntyjä ei kovin taajaan enää näillä leveysasteilla esiinny.

Lasku Fiellujoelle.

Fiellu kaukaa...

Alas päästyä piti ylittää Fiellujoki. Tämä oli kahlaushomma, paikalla oli avuksi myös kahlausvaijeri, mutta yli pääsi helposti ilmankin. Ryhdyin etsimään teltalle sopivaa paikkaa. Ihan helppoa se ei ollut, sillä maasto oli aika muhkuraista. Paikalla oli myös turvekammi, mutta en halunnut majoittua siihen. Lisäksi tällä virallisella telttailualueella oli ”näkkärialustoja” teltan alle. En kuitenkaan käyttänyt niitä, sillä ne olivat suurimmaksi osaksi huonokuntoisia ja telttani mallista johtuen niistä ei olisi ollut suurta hyötyä. Saipa niistä kuitenkin pöydän ruoanlaittoa varten.

Leiri pystyssä ja sapuska tulilla.

Kun olin löytänyt sopivan leiripaikan, oli aika tutusta paremmin ympäristöön. Kävin katsomassa putousta lähempää. Sen mittasuhteita oli vaikea hahmottaa kaukaa. Vasta läheltä huomasi, että kyse tosiaan oli Suomen mittapuulla erittäin korkeasta putouksesta. Veden jylinä oli melkoinen.. Aurinkokin paistoi komeasti, sillä sää oli seljennyt. Tämä tiesi kylmää yötä.

...ja Fiellu läheltä.

Tutustuin myös turvekammiin, jossa oli komea takka ja vieraskirja. Lueskelin kirjaa, sillä aikaa oli. Moni kulkija oli käynyt putouksella uimassa. Ajatus kieltämättä tuntui virkistävältä, mutta ulkona oli sen verran viileää ja vesikin niin kylmää, että päätin jättää väliin. Essi ja Jussi olivat menneet pari kilometriä aiemmin kihloihin ja olivat sitten syöneet juhla-aterian. Joku runoniekka puolestaan pohti syntyjä syviä ja oli kirjoitellut pitkät rivit lyriikkaa.

Fiellun kammi ja huoltorakennus.

Aurinko valaisi kanjonin rinnettä.

Minulla kävi kuitenkin aika pitkäksi. Täällä sitä oltiin, vihoviimeisen montun pohjalla, linnuntietäkin parikymmentäkilometriä lähimmästä tiestä. Yksin. Olihan näitä yksinvaelluksia tullut tehtyä jo ennekin, mutta silti jotenkin illan pimenemistä odotellessa yksinäisyys löi kasvoille aika lujaa.

Yöllä oli komea tähtitaivas ja lämpötila selkeästi pakkasen puolella. Täällä ei valosaaste häirinnyt, joten tähtiä tuntui näkyvän loputtomasti ja ne loistivat paljon kirkkaammin kuin ihmisasutuksen lähellä.

Talisker kaverina teltassa.

4. päivä - 14.6.2019

Aamu valkeni pilvettömänä. Yöllä oli pakastanut, sillä maa ja kasvit olivat kuurassa. Aurinko ei heti noussut niin ylös, että se olisi paistanut tänne montun pohjalle. Siten aamutoimia ehti tehdä varjossa hyvän tovin, vaikka kanjonin rinteet loistivatkin keltaistakin keltaisempina.

Kasvit olivat kuurassa.

Telttanäkkäreistä sai kätevän aamutoimi- ja aamupalapöydän, luksus-ergonomiaa vaellusarkeen! Keittelin aamupuurot ja harmittelin, että teltta oli kuuran vuoksi kerännyt itseensä hiekkaa maasta. Olisiko näkkäreiden käyttö kuitenkin ollut järkevää… Aurinko paistoi lopulta myös montun pohjalle ja ilma alkoi lämmetä. Pakkailin kamppeeni ja kävin vielä kertaalleen katsomassa Fiellun putousta.

Lähdin kulkemaan noin 8:45. Kammiin oli tullut illalla asukkaita. En tohtinut heitä häiritä aamutoimieni ohessa, mutta nyt kaksi mimmiä olivat jalkeilla. Vaihdettiin lyhyesti kuulumiset. Kuulemma kammin lattialla oli ollut mukava nukkua. 

Fiellun putos aamuauringon vahvassa valossa.

Fiellulta reitti jatkui jyrkkiä portaita pitkin kohti ylänköä. Päivän sai siis käyntiin heti kunnon porrastreenillä ja tokihan se pisti hieman puhalluttamaan. Kun ylänkö ja sitä myöten myös kanjoni alkoi jälleen avautua, maisema oli kerrassaan mainio. Matalalta paistava aamuaurinko teki varjoista teräviä ja kultasi ennestäänkin keltaiset koivut. Ylängölläkin oli lähes täysin tyyntä, eikä pilviäkään näkynyt missään. Ilma lämpeni entisestään.

Kanjonin muodot pääsevät oikeuksiinsa.

Kultainen koivukuja.

Ylängöltä koko kanjonin hahmotti hienosti.

Reittisuunnitelmana oli kulkea Guivin autiotuvalle (Guivvi stohpu), johon Fiellulta oli 13 kilometrin matka. Ylängölle nousun jälkeen oli noin kiloterin tasaisehko osuus, jonka jälkeen tunturin rinnettä sai taas nousta aina polkujen risteykseen saakka. Kevon kanjonia seuraava polku veisi Kevon reittiä pitkin aina Kenesjärvelle ja nelostien varteen. Minä kuitenkin käännyin kohti Guiville vievää polkua ja samalla tässä oli vaellukseni kääntöpiste. Tästä suunta olisi taas kohti lähtöpistettä, tähän asti jokainen askel oli vienyt autolta kauemmas.

Kanjoni ja Kevon reitti jatkui kohti Kenesjärveä. Guivin rengasreitti kääntyi kohti pohjoista.

Vaikka sinänsä puuttomasta paljakasta pidänkin, Kevon reitti menee paikoin kaukana varsinaisesta kanjonista, eikä maisema ole kanjonia ajatellen jatkuvasti 5/5. Sen sijaan avaraa tunturimaisemaa täällä saa ihan riittämiin. Maasto on myös suhteellisen vähäkivistä, joten polku on helppoa kulkea. Ainakin omasta mielestäni. En jotenkin osaa pitää Kevon reittiä erityisen vaativana. Toki muutamia pitkiä nousuja/laskuja on, mutta johtuneeko sitten siitä, että oma suhteellisuudentaju on hämärtynyt vuosien varrella erilaisia kivikoita ryynätessä. Mene tiedä. Joka tapauksessa kulku sujui vauhdikkaasti ainakin nyt. Kolme kilometriä Fiellulta kaikkine nousuineen polunhaaraan vei vain kolme varttia.

Avaraa maisemaa.

Jotenkin rinkka ei tuntunut pahalta kannettavalta ja matka etenkin ripeasti, vaikka pakosti rinkassa oli painoa vähintään riittävästi. Joko kyse on siitä, että maasto oli helppokulkuista tai sitten olen kovemmassa kunnossa kuin aikaisemmin. Veikkaan kuitenkin ensimmäistä pääasialliseksi syyksi.

Seuraavat viisi kilometriä olivat maisemiltaan melkoinen tylsyyden ylistys. Kun Kevon kanjoni katosi selän takana näkymättömiin, joka suunnalla oli vain ”kaaheen laakee aakee”. 

Polku lasketteli leppoisaa rinnettä kunnes vastaan tuli jontka numero 1. Eli jälleen alas-ylös. Muutama sata metriä sen jälkeen oli jontkan numero 2 vuoro. Taas sama jumppa, eli jyrkästi parikymmentä laskumetriä alas, purosta loikka yli, ja vastaava kinkeäminen ylös. Tämä hemmetin hissinä oleminen onneksi jäi näihin kahteen isompaan jontkaan. Onneksi virtaa ja jerkkua oli reidessä, väsyneenä nämä olisivat kunnon hajoilupaikkoja.

Jontka nro 1.

Kun polku alkoi lähestyä Buortnajeaggin suoaluetta, maisema muuttui monipuolisemmaksi. Edessä näkyi kumpuilevia tuntureita ja suo tarjosi vaihtelua paljakkaan. Lisäksi suon reunamilla kasvoi koivuja siellä täällä, joka myös piristi maisemaa. Suolla oli jopa pieni pätkä pitkospuita, joka kieltämättä helpotti märimpien paikkojen kohdalla. Hieman pilvittelevällä taivaalla liiteli kotka.

Sen verran hyvää tahtia kulku oli sujunut, että ajattelin säästäväni lounaan Guivin autiotuvalle. 

Karttaan oli merkitty Buortnajeaggin pohjoisreunalle nuotiopaikka. Se oli satakunta metriä polusta sivulla, mutta täytyihän se käydä katsomassa. Kyseessä ei ollut huollettu nuotiopaikka, joten kovin paljoa nähtävää tässä ei ollut. Puita ei siis todellakaan ollut missään ja muistakaan mukavuuksista ei ollut jälkeäkään. Pidin kuitenkin pienen evästelytauon ja kevensin rinkasta hapanleipää ja metukkaa parin palan verran pois. 

Gamajeaggi, taustalla vasemmalla Hoigadanoaivi ja oikealla Cuollavárri ja Gottetvárri.

Paikka ei ollut erityisen viihtyisä, joten jatkoin matkaa reippaasti. Lämmin oli, vaikka pääosin puuttomalla ylängöllä kävikin välillä tuuli. Polku nousi loivasti ylöspäin. Edessä kohosi komea pyöreälakinen Buortnávárri, joka peitti taakseen Guivi-tunturin. Fundeerailin taas mielessäni kaikenlaista. Yksinvaelluksella aikaa omille ajatuksille olisi, mutta jotenkin oma pää tuntuu usein toimivan ”autopilotilla”, eikä mitään elämää suurempaa välttämättä tule mietittyä. Nyt lähinnä pohdin tulevia päiviä ja hieman orastavaa koti-ikävää. Vaikka mikäs täällä oli ollessa, sääkin oli mitä mainioin ja ruokaakin vähintään riittävästi, joten minkään valtakunnan syytä huoleen ei ollut. Helkkari kun joskus on vaikea osata nauttia ihan vaan kuluvasta hetkestä. 

Buortnávárri jäi polusta vasemmalle ja alkoi lähes tasainen osuus kohti Gamajohkaa ja sen takana olevaa Guivin autiotupaa. Reilun kymmenen kilometrin tallustelun jälkeen askel painoi jo vähän. Lounastauko tulisi tarpeeseen. Katselin pohjoisen suunnalla horisontissa nousevia suuria tuntureita. Ne olivat oletettavasti Norjan puolella. Yhden tunturin rinteessä oli mielikuvitusta stimuloiva lumilaikku. Se näytti ensin ihan lentävältä lautaselta, kun se ilmestyi näkyviin lähempänä olevien tuntureiden takaa.

Guivin tupa näkyvissä!

Saavuin Guivin tuvalle kello yhden aikaan. Tupaa ennen piti ylittää Gamajohka, mutta se oli onneksi helppo, kun vesi oli matalalla. Korkean veden aikaan tässäkin saisi kahlata ihan tosissaan. Tuvan pihapiirissä käyskenteli kesyn oloinen poro. Siispä piti räpsiä muutamia kuvia ja lounas sai vielä odottaa. Mutta mikäs siinä oli ollessa, kun sääkin oli edelleen hieno.

Joessa oli vesi vähissä.

Guivin pihaporo, taustallaan Gamoaivin pyöreä rinne.

Guivin tupa oli muuten metsähallituksen ”tyyppitupa”, mutta tuvan peräseinällä oli ovi liiteriosaan, joka on rakennettu myöhemmin. Näitä vastaavia ratkaisuja ei kovin usein tuvilla näy, mutta ainakin Tsuomasjärven tupa Kaldoaivissa on tehty samantyyppisellä järjestelyllä. 

Tuvan ovella oli lappu, jossa varoitettiin sisäilmaongelmasta. En kuitenkaan havainnut mitään ylimääräistä hajua tai mitään muutakaan. Samalta tuoksui kuin autiotuvissa yleensä. Lounasannoksessa oli tällä kertaa juusto-parsakaalikeittoa makaronin, porkkanan ja porosalamin kera. Uutta lounaskonseptia pitäisi taas alkaa kehittelemään, sillä nämä alkoivat hieman jo tympäistä…

Guivin autiotupa ja sisätilat.

Lunch

Lounastelun jälkeen katselin hieman ympärilleni ja huomasin saman poron jälleen kiertelemässä tupaa. Nyt mukana oli toinenkin poro. Lähdin paremmin varustautuneena kuvausväijyyn ja sainkin täytettyä muistikorttia ihan mukavasti. 

Katselin samalla Guivi-tunturin suuntaan. Matkaa huipulle olisi merkittyä reittä noin neljä kilometriä. Guivilta merkityn reitin pitäisi jatkua vielä kilometrin verran luonnonpuiston rajalle. Kello ei ollut vielä juuri mitään, joten suunnitelmana olisi huiputtaa Guivi ja poistua sitten luonnonpuistosta ja leiriytyä jonnekin Paistunturin erämaa-alueen puolelle. Ehkä Guovdoaivin ja Ráššoaivin välillä olevan vedenjakajan alueelle, josta sai alkunsa sekä etelään virtaava Akujoki että pohjoiseen virtaava Nilijoki. Itse jaksan viehättyä aina ajatuksesta, että vedenjakajalla vesi valitsee, mihin suuntaan lähtee. Toki tässä etelän valitseva vesi päätyy lopulta Tenojokea pitkin jäämereen, mutta noin 60 kilometriä pidempää reittiä pitkin (kyllä, minulla oli lounastelun ohessa liikaa aikaa tutkia karttaa).

Parin tunnin lounas- ja huilailutauon jälkeen kirjoitin vieraskirjaan tilannekatsauksen. Takana 63 kilometriä, nyt suunta Guivin kautta kohti Outakoskea. Tuvan mittarin näytti vain +6 astetta, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että lämpöasteita oli enemmän. Suljin tuvan oven takanani ja lähdin tallaamaan loivasti nousevaa polkua Guivia kohti.

Guivin autiotupa jää taakse, oikeassa reunassa kohoaa Buortnavárri, jonka oikealta puolelta Guivin rengasreitti kulkee.

Guivi ei ollut erityisen komea tuvalta päin nähtynä, sillä rinne oli loivempi juuri itäpuolelle. Maasto oli ruohikkopaljakkaa ja nousu varin helppokulkuista. Taivaalta ripsaisi hieman vettä ja näinkin idässä muutamia sadekuuropilviä. Onneksi ne eivät kunnolla osuneet kohdalle. Nousu oli myös siinä mielessä miellyttävä, että Guivin huippu näkyi koko ajan. Ei ollut siis pelkoa ”valehuipuista”, joita Lapin tuntureilla usein on.

Tässä tunturissa ei ole petollisia valehuippuja.

Polku muuttui selvästi kivisemmäksi oikeastaan vasta hyvin lähellä huippua. Ei siis mitenkään paha nousu, vaikka lopussa rinne olikin selvästi jo jyrkempi. Mutta siinä se oli, Guivin huippu ja Utsjoen korkein paikka! Kyllä tunturin huipulle nousu vaan on parasta mitä vaelluksella on. Ei siitä etelän mies mihinkään pääse.

Huippufiilis, kirjaimellisesti.

Maisema Guivilta itään, autiotuvan suuntaan.

Sanomattakin oli selvää, että huipulta oli mainiot maisemat joka suuntaan. Pohjoisessa Guovdoaivi ja Gáimmoaivi, nuo Paistuntureiden suuret tunturit ja kaukana Norjassa vielä massiivisemmat huiput, mukaan lukien yli tuhanteen metriin nouseva Rastigáisa. Etelän ja lounaan puolella lähempänä Kevon luonnonpuiston tunturit ja kaukana horisontissa Karigasniemen Ailigas mastoineen. Puhelin siis kuului, joten sääennusteen saattoi katsoa. 

360 asteen panoraama Guivin huipulta (kuvan keskikohta luoteeseen).

Idän puolella meni muutamia kuurosateita ja näkyipä pieni sateenkaarikin. Parempaa huiputussäätä ei kuitenkaan voinut edes toivoa. Huipulla toki tuulee lähes aina, mutta sää oli kuitenkin yllättävän lämmin. Join huiputusviskit ja ihan vaan köllöttelin auringonpaisteessa tovin. Sitten lähdin tutkimaan huipun ympäristöä tarkemmin.

Tuntumaa tunturiin.

Karttaan oli merkitty huipun tuntumaan muinaisjäännöksen symboli ja teksti ”uhriluola”. Lähdin tätä tietysti innokkaasti etsimään, mutta mitään jälkeä tällaisesta en löytänyt. Tai sitten en vain huomannut, mutta muutama syvennys kalliossa ei mielestäni täytä ”luolan” käsitettä. No, eipä minulla mitään uhraustarkoitustakaan ollut, joten olkoot saamelaisten jumalat rauhassa.

 

Norjan puolen komeat tunturit; vasemmalta lukien pyörealakinen Jorbbot (946 m), tasalakinen Geaidnogáisá (1038 m) ja Rastegáisá (1066 m).

Huipulla oli myös kyltti ”Vuovdaguoika 18”. Kevolla kaikki kyltit ovat saameksi, joten minulla meni hetki ennen kuin hoksasin, että tässhän opastettiin Outakoskelle (Vuovdaguoika). Autolle olisi siis 18 kilometrin palkinen, jos suoraan aikoisi. Reittiä toki ei olisi merkattu sen jälkeen kun luonnonpuiston alue loppuu. Mutta päivässähän tuon kävelisi, ottaen huomioon aikaisempien päivien kokemukset maastosta. Eikä kartan puolesta edessä oleva maasto olisi sen kummempaa.

Tarkastelin maastoa teleobjektiivilla. Katselin alkuvaelluksen maamerkkejä; Akujärvi jäi matalampien tuntureiden taakse lähes piiloon, mutta Áhkovárri ja Áitečohkka erottuivat helposti. Katselin myös maastoa suroaan Ráššoaivin suuntaan, jonka eteen jäi Leakšagoahti-niminen kosteikko, juurkin edellä mainittu vedenjakaja-alue. Guivin suunnasta laski puro sinne, ja ajattelin, että suuntaisin etsimään leiripaikkaa sieltä.

Noin 17:20 heitin rinkan selkään ja läksin seurailemaan reittimerkkejä kohti länttä. Reittimerkkejä oli harvakseltaan ja niitä oli suorastaan etsittävä välillä. Siinä missä nousu Guiville oli ollut selkeääkin selkeämpi polku, nyt koko polkua ei oikeastaan ollut. Laskussa oli muutaman sadan metrin jälkeen jyrkempi kivinen osuus, mutta muuten rinne oli helppokulkuista nurmipaljakkaa. Laskettelu alas sujui vauhdilla. Noin 20 minuuttia lähdön jälkeen ohitin luonnonpuiston rajaa merkkaavat valkoiset tolpat. Samalla olo tuntui hieman haikealta, mutta vapaalta. Nyt olin jälleen omien polkujeni herra. Myös reittimerkit loppuivat rajalle. 

Puoli tuntia myöhemmin olikin jo teltta pystyssä. Telttapaikka löytyi vuolaasti virtaavan puron pohjoispuolelta, aika tarkkaan 2,5 kilometriä Guivin huipulta noin suuntaan 290°. Maasto oli tasaista, joten telttapaikkaa ei tarvinnut kauaa etsiä. Ilta alkoi selvästi jo viiletä. Heitin kuivalihat ja kasvikset likoamaan ja ihailin laskevaa aurinkoa. Se valaisi ruskaisen paljakan ja Guivin rinteen punertaviin sävyihin. Pohjoisella taivaalla oli muutamia pilviä, mutta muuten taivas oli kirkas. Taas tulisi kylmä yö.

Teltan pystytys.

Laskeva aurinko värjäsi Guivin punaiseksi.

Nautiskelin päivällistä rauhalliseen tahtiin. Aurinko painui lopullisesti mailleen noin kahdeksalta. Köllöttelin makuupussissa ja pohdin mennyttä ja tulevaa. Vaellus oli sujunut oikein mallikkaasti ja kaikki tärkeimmät nähtävyydet, Kevonseinä, Fiellu ja Guivi oli nyt koettu. Aikaa olisi vielä, jos halua riittää. Vähintään päivä autolle kävelyyn menisi, mutta aikaa olisi tehdä vielä ekstralenkkiäkin. Yritin nukahtaa.

Olin laittanut pari herätystä alkuyölle, jos vaikka taivaalla sattuisi näkymään revontulia. Vähän kymmenen jälkeen kurkkasin teltasta ulos. Pohjoisella taivaalla näkyi heikkoa leiskuntaa. Yritin ottaa kuvia, mutta niistä ei oikein tullut mitään. Puoli kahdeltatoista koitti toinen yritys. Tällä kertaa revontulet olivat hieman voimakkaammat, mutta enimmäkseen yhtenäisenä kaarena taivaanrannan yläpuolella. Luovutin kuvaamisen kanssa tälläkin kertaa, mutta näinpähän sentään jotain.

Oli siellä taivaalla jotakin.

5 päivä - 15.9.2019

 

Aamuyöllä täysikuu oli noussut. Nousin auringon kanssa yhtä aikaa, puoli kahdeksan tienoilla. Huitaisin aamupuurot nassuun ja ryhdyin purkamaan leiriä. Aurinko lämmitti, vaikka vielä olikin varmasti pakkasen puolella. Olin yöllä päättänyt, että kävelisin melkein suorinta reittiä kohti Outakoskea. Joitakin pikkuhuippuja voisi huiputella, mutta Suuret tunturit kuten Gáimmoaivi tai Duottar-Mávnna saisiva jäädä toiseen kertaan.

Täysikuu aamukuudelta. Teltta jäässä.

Aurinko nousee Guivin suunnalta.

Kävin vielä pienellä kamerakierroksella ennen matkaan lähtemistä. Kuljin vedenjakajalle, jossa olikin melkoista turvekumpareikkoa ja lampareita. Onneksi en tullut illalla pidemmälle, sillä täältä ei todellakaan ollut helppoja telttapaikkoja. Pienet lammikot olivat jäässä, mutta virtapaikat sulia. Varsinainen puro oli yllättävän vuolas ja leveä. Hetki piti etsiä paikkaa, josta pääsi kuivin jaloin yli. Gáimmoaivin kolmihuippuinen tunturi oli erittäin komea ja loi hienon näkymän pohjoiseen.

Vedenjakajan tässä vesi virtasi kohti pohjoista, joten kyse on Nilijoen latvasta. Taustalla kohoaa komea Gáimmoaivi.

Lähdin nousemaan Ráššoaivin rinnettä ylös. Kauempana rinteellä jolkotti pieni porotokka. Napsin niistä kuvia ja kuljin puoliajatuksissani eteenpäin, kunnes läheltä edestäni pölähti kiiruna lentoon. Välitön kamerahälytys! Rinkka putosi sille paikalle ja ryhdyin vaihtamaan teleobjektiivia kameraan kiinni. Tarkkailin hetken ympäristöä ja huomasin, että kiirunoita oli yhteensä kolme. Uros selvästi pyrki suojelemaan muita ja otinkin sen kohteekseni.

Kiirunakimara (lagopus muta)

Kiirunat oleskelivat kookkaan sulamisvesiuoman reunamilla, ja seuraavaksi tällä selkosella käytiin ei-niin-tavanomainen näytelmä. Harmaisiin pukeutunut kamera-kalle pyrki hiippailemaan harmaisiin pukeutuneen alkuperäisasukkaan läheisyyteen ja kun kriittinen etäisyys alittui, alkuperäisasukas pyrähti siivilleen ja uuteen paikkaan. Kamera-kalle yritti sitten parhaansa mukaan paikallistaa siivekkään ja sama leikki jatkui. Tässä tuli tampattua rinnettä edestakaisin aika monta kertaa, kunnes olin saanut haluamani kuvat. Mutta onpa todettava, että kiirunan suojaväri on kyllä mahtava; kesäpuvussaan sitä on todella vaikea erottaa rakkakivikosta.

Kiirunan erinomainen suojaväri suojaa sitä hyvin.

Tästä episodista ilahtuneena jatkoin kohti Ráššoaivin lakea, joka oli kuitenkin turhuuden huippu. Olisi se toki kartasta pitänyt ymmärtää, että laki oli noin parisataa metriä suuntaansa oleva tasainen pannukakku. Ei siis todellakaan mikään maisemien mekka siinä mielessä. Olisi voinut jäädä väliinkin, sillä jotenkin nousu otti yllättävän paljon voimille. Ainoa valopilkku oli teleobjektiivin läpi bongattu Nuvvus-Áilegas, jolla törrötti kaksi mastoa ja sen takana kohoava osittain pilvien syleilyssä makaava Norjan Rastegáisa. 

Zoomaus Ráššoaivilta kohti Rastegáisaa: Nuvvus-Áilegas jää korkeudessa selväksi kakkokseksi lähes tuplasti korkeamalle Norjan puolen tunturille.

Kävin huipulla siis lähinnä kääntymässä. Jatkoin parin kuvan ottamisen jälkeen luoteeseen Suobbatoaivi-tunturia kohti. Se näytti ainakin kartan perusteella lupaavammalta. Maasto oli edelleen erittäin helppokulkuista. Se on luettava Paistuntureiden erämaan eduksi, sillä moni muu Lapin erämaista on kaikkea muuta kuin nopeaa ja helppoa kulkea. Mutta sää oli mitä mainioin ja kävely miellyttävää, joten mitä sitä valittamaan.

Panoraamaa Ráššoaivilta koilliseen.

Porotokkia juoksenteli ympärillä silloin tällöin. Ei aikaakaan ja olin Jeagelveaijohkan varressa, josta helppo ylitys ja kohti Suobbatoaivin eteläistä huippua. Rinne oli aika loiva. Tuuli oli kuitenkin voimistunut, joten liian lämmin ei todellakaan ollut. Itärinne oli merkittävästi jyrkempi, joten se tarjosi myös hiukan tuulen suojaa. Istahdin pitämään taukoa. Maisema oli komea: lännessä alkoi näkyä taas koivuja (joita ei ollut näkynyt sitten Guivin autiotuvan) ja maaston muodot jyrkkenivät kohti Tenon laaksoa. 

Tarkistin puhelimesta sääennusteen. Tämä päivä olisi vielä kaunista, mutta seuraavalle päivälle luvattiin sadetta koko päiväksi. Tämä sinetöi päätökseni. En jäisi enää yöksi maastoon, vaan kävelisin suorinta reittiä tästä autolle. Kello kävi puoltapäivää ja matkaa olisi jäljellä karkeasti arvioiden yhdeksän kilometriä. Ei pitäisi olla paha rasti.

Maisema oli niin hieno, että katselin ja kuvailin paikallani melkoisen tovin. Aikaa oli myös ihan vaan nautiskella. Hieman metukkaleipää ja viimeiset Taliskerit. Lounasnälkä ei vielä ollut, joten se saisi jäädä myöhemmäksi.

Maisemaa Suobbatoaivilta lounaaseen. Ensimmäisen päivän kulkureittiä mönkijäuralla pystyi hahmottamaan.

Sää oli täydellinen. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kuljin Suobbatoaivilta suoraan länteen. Kello oli vähän vaille yksi, kun jatkoin matkaa. Ainakin kolme tuntia kävelyä olisi edessä, jos painaisi suoraan autolle. Järkeilin rinnettä alaspäin tampatessani, että autolla olisi hyvä olla viimeistään viiden-kuuden aikaan, jotta ehtisi etsiä paluumatkalle yöpaikkaa. Ei siis ollut kiire.

Leppoisaa laskua Suobbatoaivilta.

Otin kompassisuunnan suoraan länteen. Ensimmäisessä laaksossa Suobbatoaivilta laskun jälkeen tuli vastaan vuolas puro, Suobbatoaijohka, josta täydensin vettä. Katsoin kartasta, että lounasta voisi syödä Uhca-Bárššáš -nimisellä töppäreellä, josta vaikutti kartan perusteella olevan mahdollisesti komea maisema Čulloveaijohkan laaksoon ja kohti Outakoskea.

 

Suobbatoaijohka

Puron jälkeen jatkui harva ja helppokulkuinen tunturikoivikko, joka noin kilometrin kävelyn jälkeen muuttui jängäksi. Onneksi oli suhteellisen kuivaa, muuten tämä olisi ollut hankala paikka, mutta nyt pienellä hälläväliä-asenteella saattoi mennä puskuttaen kuin juna myös hieman kosteammista paikoista läpi… nyt selvästi alkoi olla loppuvaellukselle tyypillinen ”ihan sama” -moodi päällä. Jos olisi hieman koukannut pohjoisen kautta Suobbatoiaijohkan jälkeen, olisi tämän suopätkän voinut kiertää. Mutta nyt mentiin suorinta reittiä. Soista viis.

Suobbatoaivi jää taakse, muutama jänkä edessä.

Vajaa kilometri tätä märkää jänkää riitti, ennen kuin maasto kuivui. Taas oli harvaa koivikkoa. Kuitenkin pienen laskun jälkeen edessä alkoi hahmottua pieni laki, jonka takaa kajasti Čulloveaijohkan laakson jylhät rinteet. Kartanluku oli onnistunut. Pienen kinkeämisen jälkeen pääsin Uhca-Bárššáš -laelle etsimään komeinta maisemaspottia. Ja hieno maisema toden totta oli!

 

Uhca-Bárššáš: maisemana Čulloveaijohkan laakso

Ryhdyin heti lounaspuuhiin, sillä nälkä alkoi jo olla. Olin säästänyt ns. helppoa lounasta pahan päivän varalle, mutta enää ei tarvinnut säästellä. Lounaana siis oli pussilounas, johon tarvittiin vain kiehuvaa vettä. En perusta kovin paljon näistä valmisruuista, mutta onhan se toisaalta helppoa kun ruuan saa syötyä suoraan pussista eikä tiskiä tule. Toisaalta tämäkin pasta carbonara-annos oli niin suolainen (kuten tämäntyyppiset valmiit retkiruuat tapaavat olla), että ihan kovin suuri makunautinto ei ollut kyseessä.

 

Maisemaravintola.

Mutta maisema – ah, kullankeltaiset rinteen ja pohjalla sinisenä välkkyvä joki – ei tästä paljon parane. Edestä hahmotti helposti Norjan puoleisen Tenojoen rannan rinteen ja Vuovdavárri-tunturin sekä Suomen puolen pienet tunturilaet. Tämä olisi kuitenkin tämän reissun viimeinen ns. kohde. Matkaa oli linnuntietä noin neljä kilometriä jäljellä. Nyt ei voinut mennä suoraan, vaan oli hieman kierrettävä, jotta kulku olisi helpompaa.

Tenojoen laakso hahmottui jo selvästi Čulloveaijohkan laakson takana. Horisontissa kohtaa Norjan puolen Vuovdavárri.

Kun olin saanut syötyä ja tuijoteltua maisemaa tarpeekseni, oli aika lähteä viimeiselle etapille. Päätin, että seuraavan kerran rinkka lasketaan selästä autolla. Ensi oli päästävä Uhca-Bárššákselta alas. Koska joki oli syvällä kanjonissa, rinteet olivat joka suuntaan jyrkät. lähdin kiertämään Čulloveaijohkaan laskevaa sivupuroa (jonka puolella rinne oli ihan yhtä jyrkkä) pohjoisen kautta. Laskumetrejä tuli lyhyellä matkalla karkeasti arvioiden noin 70. Eipä siinä muuten mitään, mutta tämän montun pohjalta piti vielä nousta ylös.  Muuten vaihtoehtona olisi ollut joko kulku suoraan Čulloveaijohkan varteen tai olisi pitänyt tehdä ylhäällä ylängöllä parin kilometrin lenkki, jos olisi halunnut kulkea tasaisella.

 

Lähtö ja maisema taakse Uhca-Bárššákselle.

Siispä viimeiseen kunnon nousuun. Puuskutti. Samanlainen jyrkkä nousu kuin vaelluksen ihan alussa. Mutta tsemppasin itseäni sillä, että tämän jälkeen suunta olisi vain alaspäin. Pelkkää laskettelua kohti Tenoa. Harjanteelle päästyä oli pakko tasata hengitystä hetki ja nojailla koivuun.

Sitten lähdin talsimaan alaspäin. Jossakin vaiheessa vastaan pitäisi tulla mönkijäura, jota pitkin saisi loppumatkan kävellä. Koivikko tihentyi, eikä maisemia oikein enää nähnyt. Yksi puro tuli vielä vastaan ennen mönkijäuraa, josta myös maisema laaksoon aukeni hienosti. Pian myös ensimmäiset männyt tulivat näkyviin. Ja samalla myös heikko mönkijäura.

Mönkijäura laski koivikkoon. Oikealla koivussa maalattu reittimerkki.

Alemmas laskettaessa mönkijäura tuli selkeämmäksi. Puissa oli myös maalattuja reittimerkkejä. Eiköhän tästä talvella mennä kelkalla, tuumailin. Kun joki tuli kanjonin pohjalla vastaan, mönkijäura haarautui. Toinen ura jatkoi ylempänä rinteellä. Päätin mennä alas joen varteen. Muuten hyvä, mutta parinsadan metrin jälkeen mönkijäura meni joesta yli, mutta minä en. Ylitykseen olisi tarvinnut riisua kengät eikä virta todellakaan houkutellut. Jatkoin rantaa pitkin alavirtaan ja tajusin reittivalintavirheeni. Joen törmä jyrkkeni lähes pystysuoraksi. Vielä oli siis jumpattava jyrkkä rinne ylös törmälle, jossa se perhanan mönkijäura meni.

Tämän jälkeen ajattelin pysyväni vahvimmalla uralla, ihan sama vaikka missaisin jotakin maisemia. Matkaa oli ehkä puolitoista kilometriä jäljellä ja jaloissa tuntui jo ihan kunnolla. Vaelluksen viimeiset kilometrit ovat raskaimmat, aina.

Hämmästyksekseni huomasi, että joen varrella oli muutama mökki. Ne oli merkattu karttaan niin pienillä pisteillä, etten ollut kiinnittänyt niihin huomiota kartalla. Mökkien kohdalla joen yli meni myös silta. Ylitin sillan, jonka jälkeen ei enää voinut puhua mönkijäurasta, vaan kyse oli jo oikeammin metsätiestä. Siispä jatkoin ripeää askellusta asvalttitietä kohti. 

Čulloveaijohka, silta ja kärrytie.

Kilometrin verran tätä tietä sai tampata, ennen kuin tulin tutunnäköiseen paikkaan: Čulloveaijohkan mutkaan, josta yli taiteilemalla olin aloittanut vaelluksen. Tällä kertaan en moiseen tyhmyyteen lähtenyt, vaan kuljin coolisti poroaidan metalliportista. Sen jälkeen asvalttitie oli aivan kulman takana. Olipa tällä välillä kuitenkin aivan normaalisti puskassa vanha Nissan odottamassa kenties ihmeheräämistä ja rekisterikilpeä. 

Ympyrä sulkeutuu: Čulloveaijohkan tuttu mutka. Tästä vaellus oli alkanut temppuilemalla joesta yli kiviä pitkin.

Asvalttitien näkeminen levensi väkisin hymyä. Muutama sata metriä vielä tallaamista ja sitten sai laskea rinkan selästä! Auto oli tallella Outakosken hautausmaan pysäköintilevikkeellä. Kello oli 25 minuuttia vailla viisi.

Seuraava operaatio oli vaatteiden vaihto ja rinkan tyhjennys. Vaelluskenkien jalasta otto tuntui taivaalliselta. Teltta oli pitänyt aamulla pakata jäisenä, joten levittelin sen auton takakonttiin mahdollisimman ilmavasti. Rinkan purkamisen ja auton pakkauksen jälkeen kävin vielä katsomassa Outakosken pientä hautausmaata. 

Outakosken hautausmaa

Autolla avasin taktisen kolatölkin ja mässypussin. Auto käyntiin ja Toto soimaan. Tambu on muuten omasta mielestäni Toton yksi kovimmista levyistä. ”Gift of Faith” pauhaten kurvasin tielle ja ryhdyin rullaamaan kohti Karigasniemeä ja etelää.

Kaamasen tiellä etelää kohti...

Ilta oli kaunis. Summasin mielessäni tehtyä vaellusta. Säät olivat suosineet ja Ruktajärven fairyepisodia lukuun ottamatta kaikki oli sujunut ongelmitta. Jotenkin minun oli kuitenkin ollut vaikea vain nauttia, vaan kulku oli osittain mennyt ns. suorittamisen puolelle. Kuitenkin yhtä kokemusta rikkaampana käännyin Karigasniemellä kohti Kaamasta ja Inaria. Etenkin Paistunturi oli positiivinen yllätys. Tänne täytyy joskus palata. Ja toki myös Kevon luonnonpuiston nähtävyydet olivat kokemisen arvoisia. Etelää kohti ajaessa tien oikealla puolella kohosi Muotkatunturien erämaa. Ehkä kuitenkin sinne seuraavaksi, kun näille tienoille kulku tuo.

Vaelluksen reitti. Klikkaa isommaksi.