Nellimistä Näätämöön: vaellus Øvre Pasvik -kansallispuistossa ja Vätsärin erämaassa 2023

Kämppiä, rajaseutua, erämaata ja vesiputouksia

Syksylle 2023 vaellusta suunnitellessani olin päätynyt tutkimaan Vätsärin karttoja. Tämä kaukainen erämaa on kiehtonut minua pitkään. Olen aiemmin käynyt Vätsärissä vuosina 2011 ja 2018. Oli siis korkea aika palata. 

Vätsärin helmi, Surnujärvi. Kaukana kaikesta.

Reittisuunnittelu rakentui ajatukselle tehdä yksi suomalaisten poluttomien vaellusten klassikoista, eli kulkea Inarin itäosien erämaan halki Nellimistä Näätämöön. Reitti rakentui kuin itsestään. Olin jo pitkään halunnut käydä sillä vähemmän tunnetulla kolmen valtakunnan rajapyykillä, eli Suomen, Norjan ja Venäjän välisellä rajalla. Norjan puolella – ja norjalaisten kannalta maan vihoviimeisessä kolkassa – sijaitsee myös Ylä-Paatsjoen kansallispuisto (Øvre Pasvik nasjonalpark), johon pääsisi kulkemaan samalla. Lisäksi rajan tuntumassa Norjan puolella on lukuisia autiotupia, joissa pitäisi tietysti päästä käymään.

Reitin eteläisemmän osuuden jälkeen olisi vuorossa Vätsärin erämaa-alueen suurin järvi, Surnujärvi. Sen jälkeen ohjelmassa olisi Vätsärin puuton ylänköalue, joka järvineen, kuruineen ja satoine pienine lampineen on yhdenlainen villien erämaiden helmi. Kulkijoita ei ole liiaksi eikä merkittyjä reittejä tai tupia ole (poislukien Rajapään autiotupa). Ylängön lisäksi ajatuksena oli käydä uudelleen katsomassa Routasenkurua, joka on ehkä jopa Suomen komein rotkomuodostelma.

Näillä ajatuksilla tein valmisteluja. Varasin vaellukselle aikaa lähtöpäivän lisäksi kahdeksan täyttä maastopäivää. Sen pitäisi riittää hyvin, ja aikaakin jäisi. Sääennuste lupaili lämmintä. Parhaaseen ruska-aikaan nähden olin todennäköisesti liian aikaisin liikkeellä joka tapauksessa. 

Rinkasta tuli jälleen pahuksen painava. Yksin ruokasäkin paino oli noin 5,3 kiloa, vaikka ruoka oli pääosin kuivattua. Kamerakamppeet painoivat myös noin viisi kiloa. Mukaan lähti ensimmäistä kertaa drone, mikä tarkoitti myös runsaasti grammoja varavirtalähteiden muodossa. 

 

Reissun sapuskat.

Reissun kuvauskalusto.

Olin hakenut rajavyöhykelupaa, sillä Muotkavaaraan kolmen valtakunnan rajapyykille kulkeva polku menisi lopussa lyhyen matkaa rajavyöhykkeen puolella. Päivää ennen lähtöä Lapin rajavartiolaitoksesta soitettiin, että lupaa polulle ei myönnetä. Rajavartija kertoi puhelimessa, miten Muotkavaaraan kannattaa kulkea, mistä saa ja ei saa mennä, sillä jos Venäjän puolelle erehtyy, ”tulee pidempi reissu”. (Suomen ja Norjan rajan saa ylittää mistä tahansa, mutta Venäjän puolelle ei ole syytä tassuaan laskea, toim. huom.) Lisäksi hän varmisti, että minulla on suunnistustaidot ja varusteet kunnossa – ja käytiinpä siinä koko vaellussuunnitelma läpi. Omainen se on viranomainenkin.

Rajavartijalta kuulin, että kulkijoita Kessin ja Vätsärin välillä on viime aikoina ollut aiempaa runsaammin. Tämä sai minut pohtimaan omaa toimintaa vaelluskertomusten, kuvien ja videoiden julkaisuun. Tykkään kulkea siellä, missä massat eivät liiku. Vaelluskertomukset kuitenkin motivoivat kulkijoita ja voivat lisätä väkimäärää. Joskus liikaakin; maasto kuluu ja usein valitettavasti myös roskaantuu. Mutta olehan itsekin toisten kertomuksia lukemalla saanut ideoita kohteista, eikä tiettyjä seutuja kukaan voi ”omia” itselleen. Ja kyllä kairaan kulkijaa mahtuu. Vätsärin syrjäisyys toivottavasti takaa sen, että jatkossakin siellä on rauhaa kulkea itsekseen.

 

1. päivä – 2.9.2023

Matka alkoi moottorimarssilla Ivaloon, josta olin sopinut taksikyydin Nellimin kylän ohi Kessintielle. Kyydin hinta oli 140 euroa. Useimmat kulkijat lähtevät Kessintieltä Piilolan polulle (mihin hinta olisi ollut 120 euroa), mutta minun oli tarkoitus lähteä kulkemaan rajavyöhykkeen reunaa myötäillen, eli vielä tästä polun alusta ohi mennen siten, että tie päättyisi rajavyöhykkeeseen. Siinä taksikuskin kanssa turistiin kaikenlaista. Hänenkin käsityksensä oli, että vaeltajia Vätsäriin on enenevässä määrin. Saipa nähdä, olisiko maastossa ruuhkaa.

Maastoon!

Sää oli lämmin. Perillä rajavyöhykkeen reunalla oltiin puoli seitsemän maissa. Taksikuski lähti ja heitin rinkan selkään. Tästä se lähtee! Ensimmäisen päivän – tai oikeastaan illan – ohjelmana olisi lyhyehkö noin seitsemän kilometrin kävely Käyräjärven vanhalle rajavartioasemalle. Kessintieltä lähti vahva mönkijäura, mutta se kääntyi aika pian pohjoiseen pois rajavyöhykkeen reunalta. Vyöhykkeen reunaa kulki kuitenkin selkeä ja aika helppokulkuinen polku.

Polku myötäili rajavyöhykkeen reunaa.

Talousmetsää.

 

Aurinko alkoi painua mailleen ja ilma sitä myöten hieman viiletä. Hikeä kuitenkin pukkasi, sillä lämpöä oli reilusti. Onneksi ötökkätilanne oli jo rauhoittunut, ilmassa oli vain yksittäisiä lentäviä ystäviä. Välillä polku oli kivisempi ja hetkittäin sai jumpata ylös harjanteille ja takaisin alemmas. Rajavyöhykkeen reunaa oli kulkenut myös puhelinlinja. Tolppia oli siellä täällä edelleen. 

Ei puhelinlangat laula enää.

Ristijärvi Käyräjärven polun varrella.

 

Päivän autossa istumisen jälkeen kävelymoodin päälle saaminen ei ollut ihan helppoa. Rinkka painoi ja askel myös. Tallustelu kuitenkin tuotti tulosta. Käyräjärvi tuli näkyviin ja hetken päästä myös rajavartioaseman masto. Rakennukset olivat tiukasti metsän siimeksessä. 

Rajavartioaseman masto näkyy!

 

Tukkikämpän rauniot Käyräjärvellä.

 

Pienen puron yli meni silta, josta polku johti suoraan saunalle. Laskin rinkkani kuistille ja kävin taloksi – paitsi etten sittenkään. Saunatuvassa oli vahva homeen tuoksu ja koko rakennus oli yllättävän huonossa kunnossa. 

Käyräjärven päärakennus ja rantasuna iltahämärissä.

Käyräjärven rakennukset ovat nykyisin yksityisomistuksessa, mutta omistaja on päättänyt pitää saunarakennuksen auki retkeilijöille. Suuri kiitos siitä. Kovin paljon kulkijoita toisaalta ei täällä raukalla rajalla ole; vieraskirjan mukaan koko vuodelta ennen minua oli vain kolme merkintää, minua edellinen kävijä oli käynyt heinäkuussa.

Sauna oli siis parhaat päivänsä nähnyt. Kattokin vuoti. Asiasta oli merkintä vieraskirjassa ja saunatuvan ylälaverilla oli sanko puolillaan vettä vuotokohdan alla. Myös vieraskirja oli pahoin kostunut eikä kaikista kirjoituksista saanut selvää. Kirjasta kävi kuitenkin ilmi, että jonkinlaista huoltoa omistaja on välillä pyrkinyt tekemään. Esimerkiksi tuvan takan luukut oli hiljattain uusittu.

Käyräjärven avoin rantasauna ja takkatupa.

 

Pystytin teltan saunan pihalle. Ilta tummui nopeasti. Lämmitin hieman saunaa. Kovin lämpimäksi en sitä saanut, sillä en halunnut käyttää kaikkia puita. (Puuvaja oli lukittu, eli rajavartion pihan puuvarastosta ei saanut tehtyä lisää puita.) Pienet löylyt kuitenkin sain ja paistelin kiukaassa myös makkarat iltaruoaksi. Minulla ei ole tapana raahata olutta erämaahan, mutta koska tiesin illan ohjelmassa olevan saunaa, olin yhden tölkin kantanut ja sen sitten nautinkin. Olihan makkara ja kalja aika huikea startti vaellukselle, mutta pidemmän päälle niiden kanniskelussa ei olisi tietenkään järkeä.

Uiminen jäi väliin, sillä rannan uintikelpoisuus ja kivet olivat pimeässä turha riski. Kömmin unille.

Project makkara.

2. päivä – 3.9.2023

Yöllä ropsautti kunnon sadekuuron, mutta yö oli lämmin. Heräsin kosteaan aamuun. Ilma oli kuitenkin kohtuullisen kirkas ja pilvipeite repeili. Keittelin aamupuurot saunan rappusilla.

Ei väsytä!

Kävin aamutoimien jälkeen tutustumassa paremmin rajavartioaseman vanhoihin rakennuksiin. Yllätyin, kuinka huonossa kunnossa rakennukset kaiken kaikkiaan olivat. Asema oli hylätty 1990-luvulla ja noin 30 vuoden käyttämättömyys todellakin näkyi. Ikkunoita oli rikki ja varsinainen päärakennus oli summittaisesti arvioituna purkukunnossa. Sisäkatto oli osin tullut alas, seinät repsottivat ja niissä oli reikiä. Kellarin ovi oli auki ja siellä odotti varsinainen hajuelämys. Kosteus ja home oli vallannut paikat.

Tämä on hyvä pitää mielessä.

Käyräjärven vartion päärakennus.

 

Asuinsiipi oli paremmassa kunnossa. Yhtä huoneistoa oli selvästi pidetty asuttavana. Olipa seinustalla ilmalämpöpumppukin kertomassa modernin teknologian läsnäolosta. Se tosin tarvitsee sähköä, joten jossakin täytyi olla toimiva aggregaatti. Sähkölinjaa Käyräjärvelle ei mennyt. Kummastelin sitä, sillä puhelinlinja asemalle oli ollut. Siinähän se sähköjohto olisi samalla tullut. Aseman pihalla oli myös isot polttoainesäiliöt, joilla sähköä on tuotettu aikoinaan.

Asuinsiipi. Ilmalämpöpumppu seinällä kertoo jonkinasteisesta käytöstä.

Käyräjärven vartion sivurakennuksia. Aggregaatit sijaitsivat ruskeassa rakennuksessa. Toivottavasti ruostuneet polttoöljysäiliöt eivät ole täysiä...

Kaikkiaan paikka oli jokseenkin aavemainen. Iso rapistuva rakennuskompleksi kaukana erämaassa. Mutta tulipahan käytyä! Ja ovathan vanhat rajavartioasemat osa rajavalvonnan historiaa. Saatoin vain kuvitella, millaista rajavartijan työ täällä on aikanaan ollut.

Hiljainen piha.

Käyräjärven rajavartioasema ilmakuvassa.

Heitin rinkan selkään ja lähdin jatkamaan rajavyöhykkeen reunaa pidemmälle. Polku jatkui jokusen kilometrin Muotkavaaranojan vartta, kunnes se puikkasi rajavyöhykkeen puolelle. Sinne minulla ei ollut lupaa mennä, joten lähdin tekemään kierrosta kohti Suomen ja Norjan välistä rajaa ja siinä kulkevaa poroaitaa. Koukkaus oli helppo tehdä. Muutama kosteampi suokohta piti kiertää, mutta muuten maasto oli polun puutteesta huolimatta melko helppoa. 

Polku jatkoi rajavyöhykkeen reunaa.

Käyräjärven komeaa metsää.

 

Muotkavaaranoja ja jykevä silta sen yli.

Kävelin lähellä rajaa olevan lammen rantaan. Täydensin vettä ja jätin rinkan odottamaan. Pakkasin pikkureppuun trangian ja muut lounaskamppeet. Sitten lähdin noin parin kilometrin jotokselle rajan poroaidan vartta kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä.

 

Suomen ja Norjan välinen poroaita.

Rajalinja laskee Muotkavaaraan kolmen valtakunnan rajapyykille. Taustalla pilkottaa Paatsjoki.

 

Raja menee suoraan maaston muodoista välittämättä. Kosteissa paikoissa oli kuitenkin (huonokuntoisia) pitkoksia, joten kulku oli kohtuullisen helppoa. Aidan tuntumassa meni myös polku ja mönkijäura, joita pitkin kulku oli nopeaa. Ja ilman rinkkaa toki muutenkin kevyempää. Pian vastaan tuli jo keltainen kivikasa, eli viimeinen Suomen ja Norjan välinen rajapyykki, josta oli enää lyhyt matka kolmen valtakunnan rajalle. Hieman ennen sitä polku koukkasi enemmän Suomen puolelle ja vastassa oli poroaita. Siinä oli hiljattain uusittu portti. Portilta kulki leveä – ja kameravalvottu – polku vielä noin sata metriä varsinaiselle rajalle. 

Poroaidan portti Suomesta saavuttaessa.

Portin jälkeen mönkijäura kääntyi rajavyöhykkeelle. Sen vierellä oli rajavartiolaitoksen kolavarasto.

 

Kolmen valtakunnan rajapyykki Muotkavaarassa on siten rinteellä, että Suomen puolelta siihen saa hieman nousta ikään kuin montusta. Paikalla on rajavartiolaitoksen taukotupa, ilmeisesti lukittu ja strategisesti sijoitettu juuri rajavyöhyke -kyltin taakse. Vaeltajat eivät sitä siis voi hyödyntää. Muutenkin Suomen puolella tilaa on vähänlaisesti, sillä rajavyöhykkeen reuna tulee rajapyykille siten viistosti, että ”kulkukelpoista Suomea” alueelle jää vain kapea kiila.

Muotkavaara, kolmen valtakunnan raja.

Rajavartiolaitoksen taukotupa strategisesti rajavyöhykkeen puolella.

 

Norjan puolella tilaa sen sijaan on, sillä rajan ”pitkä sivu” kattaa Norjan rajan. Paikalla oli kaksi norjalaista rajavartijaa eräänlaisessa laavussa. He tulivat heti jutulle, kun huomasivat minut. Leppoisat (ja kovin nuoren näköiset) vartijat kyselivät kuulumiset ja antoivat pari ohjetta. Kuulemma paria metriä lähemmäs Venäjää ei ole hyvä mennä, mutta muuten ole kuin kotonasi. 

Infotauluja.

Norjan ja Venäjän raja-aukko ja valvontatorneja.

Norjan puolella oli myös tulipaikka, ruokapöytä ja vieraskirjan laatikko. Kaikkiaan ihan viihtyisä taukopaikka. Parinkymmenen metrin päässä oli myös poroaita ja portti Øvre Pasvik -kansallispuiston alueelle. Norjan puolelta rajapyykille tulee noin viiden kilometrin polku parkkipaikalta. Vuonna 2018 Vätsärin vaelluksen yhteydessä oli tarkoitus tulla päiväkävelyä sitä pitkin, mutta sateinen sää muutti silloin suunnitelmat. Polku kuulemaa olisi helppokulkuinen, mutta alusta hieman märkä.

Lounashommat.

 

Ryhdyin lounaspuuhiin ja melkein heti Norjan puolen polkua tulikin kolme päiväretkeläistä. Juteltiin siinä niitä näitä evästelyn ja lounaan ohessa. Päivä oli oikein komea, lämmin ja mukava. Vietin aikaa rajalla hyvän tovin. Kun olin lähdössä, Norjan puolelta tuli lisää porukkaa. Hyvä päiväretkikohde sieltä tämä tosiaan oli. Rajavartijat kertoivat, että he pitävät vartiota syyskuun loppuun, mutta sitten ei ole enää tarvetta. Muutenkin touhu oli lähinnä ohjeistamista. Kuulemma eivät venäläisiä kollegojaan juurikaan näe. Venäjän puolella pusikossa näkyi yksinäinen pöytä ja penkit, mutta muita rakenteita ei ollut.

Venäläisten taukopaikka.

 

 

Nousu rajapyykille Norjan suunnalta. Polku Norjan puolella kulkee aivan parin metrin päässä Venäjän rajasta.

Rajapyykin vieraskirjan laatikkoa koristi kolmen valtakunnan rajapaalujen pienoismallit.

Olihan se kuitenkin jotenkin kutkuttavaa ajatella, että tuossa – sinänsä mitättömän näköisessä – parin metrin levyisessä metsään hakatussa linjassa kulki raja, joka oli jännitteisempi kuin vuosikymmeniin.  NATO:n ja Venäjän raja. Ja olin nyt niin lähellä Venäjää kuin enää koskaan tulen todennäköisesti olemaan. Pitäköön paskamaa tunkkinsa. 

Oikealla Suomi, vasemmalla Venäjä.

Kuriositeettina on kuitenkin todettava, että tällä kohtaa Venäjän puoli oli sikäli ”vanhaa Suomea”, että toisen maailmansodan jälkeen Paatsjoen Jäniskosken alue luovutettiin osana sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Sitä siis ei luovutettu osana rauhansopimusta, vaan sillä kuitattiin osa sotakorvauksista. Samalla toki neukuille meni myös Rajakosken voimalaitos. 

Panoraama kolmen valtakunnan rajalta. Oikealla rajavartiolaitoksen taukomaja. Norjalaisten laavu jää kuvan vasemmalle puolelle.

Lähdin palaamaan takaisin rinkalle. Kulku sujui joutuisasti. Rinkalta jatkoin rajaa pitkin luoteeseen. Tavoitteena oli käydä katsomassa Joutsenpesäjärven porokämppää ja mennä sitten poroaidasta läpi Norjan puolella. Muutaman kilometrin päässä siellä olisi avoin tupa, Grenseparvasshytta. Olin suunnitellut olevani yötä joko siinä tai jatkavani pidemmälle, sen mukaan miten voimia olisi.

Porttivaara, rajapyykki 353 M.

Maasto oli kohtuullisen mukavaa kulkea, mutta aika muhkuraista. Ei mitään tasaista kangasmetsää, vaan kivikkoa, joka oli peittynyt turpeella ja varvuilla. Jalkoihin piti siis tuijotella, ettei olisi ollut turvallaan. Joutsenpesäjärvelle oli helppo löytää. Ennen porokämppää järven rannalla oli myös raunio, ilmeisesti vanha saunarakennus. Rakennus oli ollut aika pieni, noin 3 x 3 metriä. Sen jälkeen piti ylittää vielä joki. Se sujui aika helposti vuolaasta virrasta huolimatta, sillä paikalla oli tukkeja sillaksi.

 

Vanha sauna?

Silta kämpän tuntumassa.

Joutsenpesän porokämppä.

Kämpän viereltä lähtevä joki.

Joutsenpesäjärven kämppä oli lukittu ja kohtuullisen siistikuntoinen porokämpäksi. Järveltä kävi kova tuuli, joten en sen pidempää taukoa jäänyt pitämään. Jatkoin joen vartta takaisin poroaidalle. Alituspaikka löytyi helposti. Keplottelin itseni ja rinkan aidasta ali ja jatkoin Kertusjärven rannalle. Grenseparvasshytta olisi muutaman sadan metrin päässä. 

Norjan puolelle.

Grenseparvasshytta.

Grenseparvasshytta ja Grenseparvatnet (Kertusjärvi). Taustalla kohoaa Porttivaara, josta raja kääntyy kohti Muotkavaaraa.

Ja niin todella oli. Pieni tupa kauniilla paikalla järven rannassa. Sää oli niin lämmin, että päätin käydä uimassa. Ranta oli kuitenkin niin matala ja kivinen, ettei uinnista varsinaisesti tullut mitään. Mutta tulipahan vähän pulikoitua ja raikastettua hikistä kroppaani. 

Tupa on kauniilla paikalla järven rannassa.

Tuvan sisätilat.

 

Grenseparvasshytta oli todella pieni. Makuupaikkoja oli naftisti kolmelle. Mutta kovin nätti tupa. Minulle ei selvinnyt, kuka tai mikä taho tuvan omistaa, mutta selvästi sitä oli huollettu hyvin. Päivässä oli vielä tunteja ja jaloissa voimia sen verran jäljellä, että päätin jatkaa seuraavalle tuvalle, joka olisi Piilolan polun varressa Norjan puolella. Tämä ”Piilolaporten” tai ”Piilolahytta” -nimillä tunnettu tupa oli myös lähellä Norjan ja Suomen rajaa. 

Grenseparvatnet yläilmoista, taustalla laaja Ellijärvi.

Läksin kulkemaan kutakuinkin kompassisuunnalla, sillä tupien välissä ei kartan mukaan ollut lähinnä muuta kuin metsää. Ei siis isoja soita tai vesistöjä. Jonkinmoinen louhikko toki oli heti alkuun läpäistävänä. Näitähän tällä seudulla myös piisaa. Norjalainen kartta on valitettavan ylimalkainen paitsi korkeuskäyrien, myös muun datan osalta. Mutta eiköhän tuonne selviäisi.

Maasto oli välillä myös helpompaa.

 

Kulku oli pääosin sujuvaa, mutta jaloissa alkoi jo tuntua. Maasto oli myös paikoin ikävää, sillä vaikka maa oli varvikon ja kasvillisuuden peittämää, siellä varpujen alla epätasainen kivimuhkurikko oli koko ajan valmiina kamppaamaan onnettoman kulkijan. Jalkoihin oli siis katsottava. Lohdutuspalkintona maan katselu tuotti kuitenkin sen, että vähän väliä sai lapata naaman erittäin herkullisia mustikoita.

Mustikoiden kohtalo.

Hareryggen (Jänisselkä) maisemaa. Ilta alkaa jo tummua.

 

Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää, mutta matkaa tuntui vaan riittävän. Muutamia kertoja tarkastin gps:stä suuntaa, sillä kompassilla suunnistaminen on täällä kartan erannon vuoksi aika tarkkaa puuhaa. Pientä suunnankorjausta sai tehdä. Katsoin kartasta, että minun pitäisi ohittaa suo, jonka takana tupa odottelisi. Suon ohitettua pitäisi päätyä Piilolan polulle, joka sitten johtaisi tuvalle.

Näinhän se juuri sitten menikin. Kun saavutin suon reunan, Piilolahytta näkyi sen takana. Siispä vielä pari sataa metriä kiertämistä, jotta tuvalle pääsi kuivin jaloin. Ja kylläpä tuntui, päivän saldona oli 24 kilometriä kävelyä.

Tupa suon takana.

Tupa oli pieni jalasmökki. Aiemmin tupa on ollut viranomaiskäytössä, mutta noin vuonna 2007 muutettu autiotupakäyttöön. Makuupaikkoja on neljälle, mutta ylälaverit oli mahdollista nostaa pystyyn, niin tuvasta tuli hieman avarampi. Norjalaiseen tyyliin lavereilla oli pehmeät patjat. Kävin taloksi. Vaikkei ilta ollutkaan erityisen viileä, tein pienet tulet kamiinaan, jotta sain hikiset kamppeet kuiviksi. Vettä piti hakea sadan metrin päästä suolta laskevasta purosta, sillä tupa ei ole järven eikä isomman joen lähettyvillä. Tuvan pihapiirissä oli lisäksi tulipaikka ja yhdistetty puuvaja-huusi. Aika persoonallinen ratkaisu.

Piilolaporten / Piilolahytta

Ryhdyin kynttilänvalossa illallispuuhiin. Ilta tummui vauhdilla. Lueskelin myös vieraskirjaa. Aika suomalaispainotteista kävijää vaikutti olevan, eikä tuvalla ollut kovin runsasta käyttöä. Tupa oli kuitenkin siisti ja sinänsä ihan viihtyisä, ainakin yksin ollessa tilaa oli riittävästi. Isommalle porukalle tunnelma olisi helposti ahdistavan tiivis.

Tuvassa oli mukava majoittua.

 

Vieraskirjasta kävi ilmi, että edelliskesänä tuvalla oli vieraillut Eero Hauholta; sama kaveri, joka oli vuonna 2021 kirjaillut Käsivarressa Ropin autiotupaan sellaiset kertomukset, että olin hykerrellyt vedet silmissä. Hyvää settiä nytkin oli. Terveisiä vaan Eerolle, jos sattuisit lukemaan.

Illallisen syötyäni ja päivän suklaapatukan nautittuani aloin unille.

3. päivä – 4.9.2023

Aamu valkeni pilvisenä. Ilma enteili sadetta. Kömmin ylös ennen yhdeksää. Kävin aamutoimien jälkeen kävelemässä noin 200 metriä polkua Suomeen päin, missä olikin raja-aidan ylittävä siltarakennelma ja Piilolan polun infotaulu. Taulussa kerrottiin Øvre Pasvikin kansallispuistosta ja Piilolan alueen historiasta. Mainittiinpa sekin, että Piilolan tupa oli rakennettu 1970-luvulla.

Aamun lukemistona kartta.

 

Valtakunnanraja ja Piilolan polun infotaulu.

Tuvan tiloja.

Tupaa ylhäältä, oikeassa reunassa erottuu pitkostettua polkua.

Kipaisin takaisin tuvalle ja keräsin kamppeeni. Lähdin kulkemaan polkua kohti Ellijärveä ja sen takana olevaa Ellenkoiaa. Tämä olisi vaellukseni ainoa osuus, kun kulkisin varsinaista merkittyä vaellusreittiä, Piilolan polkua. Piilolan polku on 35 kilometrin reitti, joka alkaa Nellimistä Kessintieltä ja kulkee Norjan puolelle Sortbrysttjernin pysäköintipaikalle. 

Piilolan polun reittimerkintää ja Øvre Pasvik -puiston vanhoja reunamerkintöjä. Puiston nykyinen rajaus on laajempi.

Brannvatnet, yksi Piilolan polun varren lammista.

 

Polku oli helppokulkuinen. Havaitsin jälleen, kuinka suuri merkitys kulkemiselle on sillä, että ei tarvitse katsoa jokaista askelta tai miettiä koko aikaa suuntaa. Kulku sujui ripeästi. Kevyt sade toki vaikutti osansa, ei tehnyt hirveästi mieli pysähdellä. Polun varressa oli siellä täällä luontopolkuhenkisiä infotauluja, milloin alueen perinnekäytöstä, milloin salamaniskemistä puista ja milloin karhuista. Olipa yhdessä taulussa kerrottu Elli- tai Ellen-nimen etymologiasta. Metsä oli komeaa soiden ja männikköjen mosaiikkia. Mutta oma mieleni kaipasi avotunturia ja avarampia näkymiä.

Kirveen koskematonta metsää.

Ellijärvi (Ellenvatnet) näkyvissä.

Polku kiersi järven rantaa pitkin.

 

Ellijärvelle saavuttaessa satoi jo ihan kunnolla. Onneksi tuuli kävi enimmäkseen selän takaa, niin rinkka otti suurimmat osumat vastaan. Ellijärvi oli komea, mutta sateen harmaudessa se ei päässyt oikeuksiinsa. Polku kiersi Ellijärveä rantoja pitkin. Pysähtely ei huvittanut, vaikka tauko olisi jo maistunut. Nyt teki mieli vain päästä sateelta suojaan Ellenkoialle. 

Ellijärven pohjoispäässä katselin maastoa tarkemmin, sillä tarkoitus oli vain käydä Ellenkoialla ja palata sitten polkua pari kilometriä takaisin. Sitten suuntaisisin taas poluttomaan erämaahan kohti pohjoista, ehkä tänään aina Føllvatnetille ja Føllvannskoialle saakka. Tosin jos kovasti sataisi, saattaisi tauko Ellenkoialla venähtää…

Vesistöjä Ellijärven pohjoisperukassa.

Ennen Ellenkoian polun risteystä piti ylittää pieni koskipaikka. Paikalla oli jykevät lankut siltoina, mutta ne olivat vedenpintaan nähden korkealla ja niille piti nousta liukkaita märkiä kiviä pitkin. Hiukan rinkka selässä hirvitti, sillä liukastuminen olisi saattanut aiheuttaa haverin. Varovasti vain, sillä se hoitui.

Ellijärven pohjoispää.

Ellenkoia.

 

Ellenkoia oli tilava tupa, jossa laverit kiersivät seinillä. Tupa oli selvästi sisustettu päiväkäyttöä silmällä pitäen. Olihan tuvalle vain noin viiden kilometrin matka polkua piki Sortbrysttjernistä, joka on Norjan puolen pääasiallinen portti Øvre Pasvikin kansallispuistoon. Sortbrysttjernissä oli myös maksullinen tupa ja sauna.

Ellenkoian sisätilat.

Olin tehnyt tulet ja aloin valmistella lounasta, niin tuvalle saapuikin norjalainen vanhempi pariskunta, jotka olivat päiväretkellä Sortbrysttjernistä. Söin kaikessa rauhassa ja selailin tuvalta löytyviä norjalaisia metsästys- ja kalastusaiheisia lehtiä.

Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaa, alkoi rankempi sade. Siispä pakitin takaisin sisään ja jäin odottelemaan ilman kuivahtamista. Kova sade ei jatkunut pitkään ja siirryin jatkamaan palkistani. Kuljin polkua takaisin pari kilometriä ennen kääntymistä pois polulta Ellijärven pohjoispäässä. 

Takaisin Piilolan suuntaan, mutta vain hetkeksi.

Øvre Pasvik -puiston metsää.

 

Maasto oli pääasiassa helppokulkuista havumetsää. Kivikoita, soita ja lampia sai kuitenkin kierrellä. Karttaa piti lukea tarkkaan, ettei kulku olisi käynyt liikaa sivuun. Järviä alueella tosiaan riittää. Tarkoituksena oli kulkea Kolvatnet-järven itäpuolta, joka kartan perusteella vaikutti vähemmän soiselta.

Vettä sataa ja kaikkia vituttaa.

 

Mutta taivas antoi jälleen vettä. Sade kasteli ihan kohtuullisesti, joten nautintoa homma ei ollut. Eespäin oli kuitenkin päästävä. Onneksi ilma oli sikäli lämmin, että painelin menemään teepaidalla. Muutamat hyttyset toisaalta lyöttäytyivät seuraani. 

Kolvatnet.

Kolvatnetille päästyäni sade oli lakannut. Siispä tauon paikka. Lappasin taas mustikoita suuhuni välipalaksi. Kolvatnetin ympäristö oli kivistä. Kulkua sai sovitella kivikoiden väliin. Järven jälkeen alkoi pidempi metsäinen osuus, jossa kulkuun meinasi tulla hieman ketunlenkkiä. Kompassia sai vilkuilla tiuhaan, mutta pari kertaa varmistin suunnan gps:stä. 

Blueberry business.

Kolvatnetin karua maastoa yläilmoista, taustalla kohoaa Mustavaara (Svartåsen, 189 m).

Harmaa sää jatkui vielä tunnin verran, mutta sitten pilvipeite repesi ja aurinko kultasi maiseman. Sää vaikutti selvästi parantuvan. Alkoi kuitenkin olla jo ilta. Aurinko painui mailleen. Aloin olla niin lähellä Føllvannskoiaa, että suunnitelma oli selvä. Ei telttahommia, vaan tuvalle yöksi ja kastuneet kengät ja takki kuivumaan.

Yellow after the rain.

Tällä välillä sai suunnistaa tosissaan.

Kaunis tyyni ilta.

 

Viimeisen nimettömän järven jälkeen olisi enää pari sataa metriä lammelle, jonka takana Føllvannskoia oli. Tupa näkyikin komeasti lammelle, jolle oli noussut illan myötä sumua. Rannassa näkyi myös kaksi henkilöä vedenhakupuuhissa. Harmittelin hetken, että tupa olikin jo miehitetty. Se siitä rauhasta. Ehkä millisekunnin mietin, että menisinkö sittenkin telttaan, mutta hylkäsin ajatuksen nopeasti. 

Siellä se tupa on!

Føllvannskoialle tuli idän suunnalta selkeä polku. Kartan perusteella jokusen kilometrin päässä olisi metsäautotien pää, joten ilmeisesti tuvalle pääsisi suhteellisen lyhyellä kävelyllä polkua pitkin sieltä. Tupaa ennen olevasta purosta pääsi yli puita pitkin. Samalla sai luoda silmäyksen Føllvatnet-järveen, joka on lähes viisi kilometriä pitkä rajan suuntaisesti pitkulainen järvi. 

Usvaa Føllvattnet-järven päällä.

Føllvannskoialla viimeinkin!

Laskin rinkkani tuvan pikkuruiselle kuistille ja astuin sisään. Sisällä oli kaksi leppoisaa savolaispoikaa, jotka olivat käyneet taloksi. Hyvinhän tupaan mahduin minäkin. Savon sankarit olivat lähteneet päivää minua myöhemmin Piilolan polun alkupisteestä ja kulkeneet Suomen puolta Piilolan autiotuvan kautta. Suuntana heillä olisi Surnujärven eteläpuolelta kuljettuna Sevettijärvi. Siinä sitten juteltiin niitä näitä ja kuivateltiin vuorotellen sateen kastelemia kamppeita. Sukista sai rutistaa vettä kuin tiskirätistä.

Føllvannskoia ja Føllvattnet ylhäältä.

Ilta jatkui sateisena. Kilometrejä oli sen verran takana (noin 24), että oli ihana oikaista ranka retkipatjalle. Untakaan ei liiemmin tarvinnut odotella.

4. päivä – 5.9.2023

Savon pojat tekivät aamutoimensa ripeästi. Menojalkaa selvästi vipatti. Minulla oli rauhallisempi aamu – paikat olivat eilispäivän suorittamisesta sen verran juntturassa, että käynnistelin konetta hitaasti. Kamppeet olivat kuivuneet mukavasti, kengätkin olivat lähes kuivat. Sain savolaisilta sanomalehteä lainaan, jolla sai kivasti imeytettyä kosteutta kengistä pois. 

Sää näytti paremmalta. Mittari näytti aamulla kahdeksaa astetta, mutta aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Lämmintä olisi luvasssa. Poikien lähdettyä tutkin tupaa tarkemmin. Seinältä löyty suomenkielinen infolappunen, jossa kerrottiin myös tuvan historiasta.

Føllvannskoia ja sisätilat. Tuvan ohjelappuset olivat myös suomeksi.

Føllvannskoia on FeFo:n (Finnmarkseiendommen) hallinnoima ja huoltama hyväkuntoinen tupa. Vuodepaikkoja on viisi ja patjat totta kai löytyy. Tupa on peräisin 1950-luvulta, jolloin se on rakennettu Porotaloudenkomission toimesta rajaa myötäilevan poroaidan rakennustöiden tukikohdaksi. FeFo on omistanut tuvan vuodesta 2006 alkaen. FeFo:n sivujen mukaan ikkunat on uusittu 2016.

FeFo omistaa Paatsjokilaaksossa yhteensä kuusi avointa tupaa, joista kolme (Føllvannskoia, Lerkevannskoia ja Vestkoia) sijaitsevan aivan Suomen rajan pinnassa. Olin 2018 vaelluksella käynyt jo Vestkoialla, ja nyt oli myös Føllvannskoia koettu. Hyvä tukikohta tämäkin eteläisen Vätsärin vaelluksille, mutta tupakirjan merkintöjen perusteella aika vähän kulkijoita täällä käy.

Føllvatnetin eteläpää tuvan läheltä.

Lähdin matkaan yhdeksän maissa. Kuljin tuvalta pari sataa metriä länteen, jotta tavoitin rajan poroaidan. Sitä sai taas myötäillä. Kulku aidan viertä oli sinänsä helppoa, mutta vähän tylsänpuoleista. Sää oli onneksi mainio. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja oli aika lämmin.

Iloinen jälleennäkeminen poroaidan kanssa.

 

Føllvatnet.

Føllvatnetin pohjoispää.

Føllvatnet-järven pohjoispäästä alkoi nousu pienelle nyppylälle. Føllvatnet avautui etelän puolella ja olihan se mukava nähdä hieman maisemaa. Nyppylän päällä oli vuonna 1929 pystytetty rajapyykki 353G. Kulku oli mukavaa ja raja-aidan myötäily suoraviivaista. Eipä tarvinnut suunnistuksesta huolehtia.

Føllvatnet jää taakse. Rajalinja erottuu selvästi metsäisellä alueella.

 

Čordnoaivi lähenee. Maasto oli hyvin metsäistä.

Kivikot, metsiköt ja pienet suot vaihtelivat. Pari kilometriä nyppylän jälkeen vastaan tuli poikittainen poroaita, joka jakoi Vätsärin erämaan kahtia. Siinä ajattelinkin, että eipä poroja ollut näkynyt tällä reissulla vielä kertaakaan. Toki olin kulkenut paljon myös Norjan puolta, mutta edes merkittäviä papanakasoja ei ollut silmiin osunut.

Lounasta ja kartanlukua.

 

Jatkoin vielä palan matkaa eteenpäin. Alkoi olla nälkä. Söin lounaan pienen lammen rannalla juuri ennen Čordnoaivia, joka oli ensimmäinen kunnon tunturi tällä reitillä. Čordnoaivi, norjalaisittain Haglklumpen on rajalla Surnupään kaakkoispuolella ja sen huippu nousee noin 335 metriin. 

Nousu pisti puuskutuksen sijaan hymyilyttämään.

 

Erämaata silmän kantamattomiin.

 

Nousu etelän suunnalta oli paikoin jyrkähkö, mutta lopulta aika lyhyt. Puuton alue tuli pikaisesti vastaan. Ja samalla maisema avautui kunnolla, ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Välittömästi alkoi tuntua taas siltä, että olen elementissäni. Avara maisema ja auringonpaiste helli, mutta ylhäällä puuttomalla tuuli myös kovaa.

Poroaita kiemurtelee rinteellä.

Venäjän puolen tunturit alkoivat näkyä.

Maisema rinteeltä etelään, taustalla Føllvatnet ja kaukana horisontissa sen oikealla puolella Nammivaaran laki.

Paatsjokilaako näkyi komeasti tunturiin. Isot järvet, itse Paatsjoki ja komeat Venäjän puolen tunturit hallitsivat maisemaa idässä. Suomen puolella puolestaan Surnupään laki blokkasi osan maisemasta, mutta muutoin pienten järvien täplittämä havumetsä tuntui jatkuvan loputtomiin.

Čordnoaivin huippu.

Kuljin huipulle, jossa oli vanha kolmiomittaus- tai palovartijan torni. Rajapyykki 353F oli poroaidan toisella puolen, mutta keplottelin taas kerran itseni aidan ali. Pyykillä oli lahoamispisteessä oleva laatikko ja parhaat päivänsä nähnyt vieraskirja, käytännössä vihkonen. Siispä nimi ja päivämäärä kirjoihin ja kansiin. Allu kävi täällä(kin).

Allu kävi täällä.

 

Panoraamaa pohjoiseen.

 

Sää oli mitä parhain. Vietin huipulla pitkän tovin. Kiipesinpä torniinkin, vaikka se tuntui hieman huteralta. Osa laudoista alkoi olla melko lahoja. Huipulta saattoi bongata myös Vätsärin vakionähtävyyden, eli Nikelin (suomalaisttain Kolosjoki) kaivoskaupungin Venäjällä. Saastuttava nikkelisulatto oli lopettanut joitakin vuosia sitten toimimintansa, ja toden totta, piipuista ei tullut savua. Aiemmilla Vätsärin reissuilla piippujen savuvanoista oli voinut päätellä tuulen suuntaa. 

Kyllä tunturissa on kivaa!

Čordnoaivin röpelöistä lakea. Taustalla Surnupää ja sen takana Surnujärvi.

 

Nikelin piiput, etualalla Store Spurvattnet, jonka rannalla on runsaasti norjalaisten mökkejä.

 

Huipulta saattoi katsella teleobjektiivilla myös norjalaisia tele- ja valvontamastoja sekä Store Spurvatnet -järven mökkikeskittymiä. Jotenkin hauskaa, miten paljon enemmän ”elämää” Norjan puolella oli Suomen erämaahan verrattuna. Toisaalta Norja on tältä paikoin varsin kapea. Lähimmillään Venäjä olisi Paatsjoen toisella puolella alle kymmenen kilometrin päässä.

Čordnoaivilta pohjoiseen.

Seuraavaksi ohjelmassa oli siirtyminen itse Surnupäälle, jonka laki jää noin 20 metriä Čordnoaivia matalammaksi (eli noin 315 metriin). Ennen huiputusta piti kuitenkin laskea satakunta metriä rinnettä alas, minkä jälkeen alkoi jälleen loiva nousu ylös. Maasto oli varsin helppoa nummea, Čordnoaivin röpelöisen kallion jälkeen kivikkoja ei juuri ollut.

Lasku Čordnoaivin ja Surnupään väliseen satulaan ja ylös.

Sarvet tervehtivät Surnupäällä.

 

Nousu palkitsi, sillä laelta näkyi komeasti Surnujärvi koko komeudessaan. Yhdenlainen tavoite oli nyt saavutettu, sillä linnuntietä mitattuna vaellukseni oli suunnilleen puolivälissä. Tästä eteenpäin muutenkin alkaisi edessä olla vain sitä tutumpaa Vätsäriä, mistä niin kovasti pidän. Fiilis oli erittäin hyvä, vaikka päivä alkoi jo tuntua kropassa. Kilometrejä oli taittunut ja nousumetrejäkin ihan kiitettävästi. Välipalapatukka maistui. Huipulta oli mainio napsia kuvakimaraa.

Čordnoaivi torneineen Surnupäältä nähtynä.

Surnujärveä panoraamana.

Entisen Petsamon 351-metrinen Kaskamatunturi (nykyisin Venäjän puolella).

 

Surnujärven pohjoispäätä ja Vätsärin ylänköä.

Oksfjellet, vuoden 2018 vaelluksen ensimmäisen päivän kohde.

 

Venäläinen Nikkelin kaivokaupunki (ent. Kolosjoki) Paatsjoen toisella puolella ja norjalaisia tele- ja valvontamastoja Lyngklumpen-vaaran laella.

Kello kävi kuutta, kun lähdin laskeutumaan idän suuntaan, jossa noin 2,5 kilometrin päässä olisi Norjan puolella Lerkevannskoia-niminen autiotupa. Lasku oli loivaa ja leppoisaa. Jostain välistä punainen tupa pilkottikin, vaikka rajan molemmin puolin oli aika pusikkoista maastoa ja runsaasti tunturikoivikkoa. 

 

Laskun maisemia, Paatsjokilaakson toisella puolella Venäjän tunturit.

Järvien avulla suuntaa hakemalla osuin varsin mallikkaasti rajapyykin 353Ea kohdalle, josta tuvalle oli enää kivenheiton verran matkaa. Ensin piti kuitenkin (jälleen kerran) jumpata poroaidan ali, mutta alituspaikka löytyi helposti rajapyykin tuntumasta. Maasto oli hyvin kivikkoista. Telttapaikkaa olisikin saanut etsiä tosissaan. Laskeva aurinko valaisi kauniisti maiseman ja punaisen tuvan, joka tuli pian näkyviin.

Poroaidan linja Čordnoaiville.

Taas vaihtuu valtio.

Lerkevannskoia ja rajapyykki 353Ea.

 

Myös Lerkevannskoia on FeFo:n huollossa. Tupaa oli kaikesta päätellen remontoitu hiljattain; ikkunat ja ovet olivat uudet, myös katto näytti uudelta. Tuvan ulkoverhous uusittu ja samalla oli rakennettu tupaan pieni eteinen. Pihalla oli pressun alla rakennustarvikkeita. Myös huusi oli aivan tuore. Vanha huusi näkyi poltetun paikalleen. 

Lerkevannskoia.

 

FeFo:n nettisivut kertovat, että remonttia olisi tehty 2017. Alun perin tupa oli rakennettu 1970-luvulla poroaidan rakentajien käyttöön. Pikkuinen tupa oli siisti ja erittäin viehättävä. Tilaa oli mukavasti kahdelle, mutta neljäkin ihmistä tässä majoittuisi. Vieraskirjan mukaan kulkijoita oli riittänyt. Sulan maan aikaan useimmat kävijät olivat suomalaisia. Mutta eipä ihme, tässä olisi voinut viettää pidemmänkin ajan. Tupa oli myös hyvin valoisa, sillä ikkunat olivat molemmilla seinillä.

 

Kävin taloksi. Kylläpä tuntuikin hyvältä heittää patjalle pitkäkseen. Ilta viileni pilvettömänä. Tulisi kylmä yö. Tupaa ei kuitenkaan tarvinnut lämmittää erikseen, sillä se oli päivän aikana lämmennyt hyvin ja kaasulieden käyttö toi aivan riittävästi lisälämpöä. Arttu Lohjalta oli käynyt saman päivän aikana lounastauolla tuvalla matkallaan Nuorgamista etelään. Olimme siis päivän aikana ohittaneet toisemme jossain vaiheessa. Liekö hän lämmittänyt vähän tupaa myös, sillä tuvassa oli valmiiksi mukavan lämpöistä.

Mustikkahommia.

Illan värit.

 

Keräsin mustikat aamupuuroa varten valmiiksi tuvan pihasta. Tupakirjaa lueskellen ja viskiä siemaillen aloin unille.

5. päivä – 6.9.2023

Päivä valkeni aurinkoisena. Yöllä oli pakastanut, kasveissa näkyi hieman kuuraa. Heräsin aikaisin, olin aamutoimissa jo ennen seitsemää. Aamiaisen lomassa inventoin ruokasäkin sisällön. Ruokaa oli vielä viideksi täydeksi päiväksi, eli kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan.

Go hiking. It'll be fun and refreshing, they said.

 

Lerkevannskoia ja viihtyisät sisätilat.

Rinkan selkään heitettyäni kävelin takaisin poroaidalle ja kinkesin itseni takaisin Suomen puolelle. Lähdin kulkemaan raja-aidan suuntaisesti pohjoista kohden. Päivän tavoitteena oli kulkea Lujapuolijärvelle. Matkaa oli linnuntietä noin 12 kilometriä. 

Maisema alkoi muuttua avoimemmaksi ja karummaksi.

Maasto muuttui avoimemmaksi ja kivisemmäksi, eli se alkoi olla enemmän tyypillistä Vätsäriä. Muuta kerrottavaa maastosta ei juuri ollut. Välillä Surnujärvi pilkahteli näkyviin, mutta muuten maisema oli aika tasapaksua. Vasta Njuhčâjävrväärin puuttomalta alueelta ympäristöä hahmotti selkeämmin. Surnujärven pohjoispuolella näkyi Joulujärvien pirstaleinen alue sekä kauempana kohoava puuton Vätsärin ylänköalue, se minulle virallinen Vätsäri. 

Vätsärin ylänkö alkoi piirtyä. Oikealla kohoaa Rajapää.

Söin lounasta pienen lammen rannalla. Samalla näin reissun ensimmäiset porot. Kolme poroa tuli ihmettelemään kulkijaa vastarannalle. Hetken töllisteltyään ne kipaisivat tiehensä.

Lounastauko!

 

Olin kulkenut reippaasti ja aloin lähestyä jo seuraavaa norjalaista tupaa, Vestkoiaa, joka on vain parinkymmenen metrin päässä rajan poroaidasta. Myös Vestkoia on FeFo:n omistuksessa ja kunnostettu joitakin vuosia sitten. FeFo:n sivujen mukaan tupa on alun perin rakennettu 1950-luvulla rajaa myötäilevän poroaidan rakentajia varten. Nykysijainnilleen se on siirretty 1980-luvulla. Talviaikaan Vestkoialle tulisi myös latu.

Vanha ystäväni, poroaita. Metsikössä Norjan puolella lymyili toinen vanha tuttavuus, Vestkoia.

Olin käynyt paikalla vuoden 2018 vaelluksella, jolloin tuvan etsintä oli tuottanut tuskaa, sillä se oli norjalaisella kartalle merkitty yli 500 metriä sivuun oikeasta sijainnista. Nykyisin sijainti on myös norjalaisilla kartoilla oikea. Etelästä katsottuna ennen tupaa on pieni rinne, jonka alla on louhikkoa. Etelästä käsin tuvan paikka on komea; viehättävässä pihapiirissä kasvaa järeitä mäntyjä. Ainoa miinus tulee siitä, että tuvan lähellä ei ole vesipaikkaa. Siten kesäkäytössä vesi on kannettava mukana tai haettava muutaman sadan metrin päästä.

Pihapiiri entisellään. Huusi oli uusittu.

Vestkoia ja sisätilat.

Norjalaisen FeFo:n sivuilla todetaan Vestkoiasta, että vaeltajalegenda ”Lars Monsen har vært på besøk.” No, niin on myös Allu. Peräti kahdesti. Vieraskirjasta löytyi vielä vuoden 2018 Vätsärin vaelluksen kuittaukset. Liikaa porukkaa tällä tuvalla ei ole käynyt, mutta vaikutti siltä, että tupa oli tullut aktiivisemman käytön piiriin. Löytyipä vieraskirjasta tälläkin kertaa tuttuja kuittauksia. 

Sää oli käynyt pilvisemmäksi ja tuuliseksi. Tuntui siltä, että ilma enteili sadetta. Suuntasin kohti Lujapuolijärven ja Harrijärvien välistä kannasta. Mutta voi juupeli sentään, mitä maastoa. Tämä kolkka Vätsäristä on mielestäni kaikkein vaikeinta suunnistamisen kannalta. Suuria kiintopisteitä ei näe, ja maasto on täynnä monttua, jontkaa ja pieniä lampia. 1:50 000 mittakaavan kartasta ei hirveästi apua ole, siinä kumpareet ovat sen verran pienipiirteisiä, että korkeuskäyrien tutkiminen kartalta on lähes mahdotonta tihrustamista. Suoraan kulkeminen on täysi mahdottomuus. 2018 vaelluksella tuskailtiin samalla alueella.

Jontkaa, beibe.

Lisää jontkaa. Ja joka suunnalla näyttää samalta.

Jonkin aikaa kuljettuani yritin lukea huolella karttaa ja suunnata Harrijärveä päin. Kuitenkin jotekin jontkat ohjasivat minut kulkemaan hetkellisesti suoraan länteen – eli noin 90 astetta pieleen. Asiaa ei helpottanut se, että edessä näkyvä kalliojyrkänne näytti aivan samalta joka suunnalla. GPS:stä otin sitten korjaussarjaa, mutta jonkinlaista ketunlenkkiä tuli heitettyä. Ja aikamoista ylös-alas-jumppaa.

Sade lähestyy takaa etelästä Surnupäiden suunnalta.

Lähempänä Harrijärveä alkoi ripsiä vettä. Ajattelin, että painun joka tapauksessa Lujapuolijärvelle asti ja leiriydyn vasta siellä sadetta pitämään. Ensin piti kuitenkin päästä kiipeämään järvien välisen kannaksen kallioreunan yli. Se ei onnistu ihan mistä tahansa, joten tässäkin kohtaa piti hieman pakittaa ja etsiä sopivaa kohtaa.

Harrijärven poukama. Oikeassa reunassa taustalla Rajapään siluetti.

Eipä tuosta kalliosta mistä tahansa mennä...

Lasku Harrijärven ja Luojapuolijärven väliselle kannakselle.

Harrijärven seutu oli kyllä komeaa. Sateen vuoksi otin kuitenkin vain pikaiset kuvat ja jatkoin kohti Lujapuolijärven rantaa. Skannailin samalla jo potentiaalisia telttapaikkoja, joita Harrijärven rannalla näyttikin olevan. Järvien välissä meni vahva polku-ura. Kuljin ripeästi viimeiset sadat metrit Lujapuolijärvelle, sillä sade voimistui. Yritin saada teltan mahdollisimman lähelle rantaa, mutta kovin lähelle ei päässyt, rinne vietti sen verran voimakkaasti, eikä telttaa kannata pystyttää vinolle alustalle.

 

Loppumatka Lujapuolijärvelle oli kunnon lehmipolkua.

Teltta pikavauhtia pystyyn.

Illallismeininki.

Sade jatkuikin pitkään. Otin syömisen päälle pitkät päiväunet Ne tulivat tarpeeseen. Illalla sää selkeni, ja lähdin tekemään pienen iltakävelyn Lujapuolijärven etelärannalle. Järvi on vuonomainen, joten rannat ovat jyrkät. Hienoa seutua kyllä, maasto on todella muhkuraista. Ilta-aurinko toi kauniin tunnelman viilenevään iltaan. Poimin jälleen mustikat valmiiksi aamupuuroa varten.

Lujapuolijärven rantatöyräitä etelään...

...ja pohjoiseen.

Näkymää Lujapuolijärven rantatörmän päältä ylängön yli etelän suuntaan. Taustalla Surnupäät ja Surnujävi.

Lujapuolijärvi linnun silmin. Ylävinkkelistä hahmotti myös erämaan mittasuhteita. Aikamoinen matka oli kuljettu päivässä Surnupäiden tienoilta tänne.

 Ilta oli erittäin kaunis. Auringon laskiessa taivaalle oli kuitenkin kerääntynyt jälleen runsaasti pilviä. Mutta nyt oli jälleen reissun yksi tavoite saavutettu. Lujapuolijärvi oli edellisellä kerralla jäänyt oikeastaan välistä, kun sen editse painettiin menemään kaatosateessa. Päiväunista huolimatta unta ei tarvinnut kauaa odotella.

Aikas nättiä.

6. päivä – 7.9.2023

Aamulla satoi. Siispä en kiirehtinyt aamutoimien kanssa, vaan nukuin pitkään. Uni kyllä maittoikin, ei siinä. Vasta klo 11 aikaan nousin ylös ja ryhdyin aamutoimiin. 

 

Sää oli selkenemään päin. Teltan ja kamppeet pakattuani lähdin kulkemaan. Tein lenkin Harrijärvien kautta, kävin vielä katsastamassa paikkoja ja maisemaa kannaksella olevalla törmällä. Täytyipä taas todeta, että kartan perusteella on vaikea kuvitella, millaista maasto ihan oikeasti on.

 

Leiripaikan panoraama Lujapuolijärvelle.

Harrijärvet.

 

Vaikka lämpömittari näytti kymmentä astetta, ilma tuntui viileältä. Tuuli kävi kohtuullisen kovasti. Kiersin Lujapuolijärven koilliskulman laakson. Se näytti märältä, joten helpompi oli hieman kiertää, jottei tarvinnut kastella kenkiä. Sitten kuljin rinnettä hiljakseen nousten Pirukaamua kohti. Pirukaamu on Lujapuolijärven pohjoisrannalta alkava kanjoni, joka ulottuu noin 1,5 kilometriä pitkänä railona pohjoiseen. Vaikka maasto on muutenkin rikkonaista, Pirukaamu on kuin valtava arpi Vätsärin pinnalla.

Rinnettä sai punnertaa ylös.

 

Lampi ylängöllä. Puissa alkoi olla ruskan merkkejä.

 

Vuonomainen Lujapuolijärvi.

 

Kanjoni vetää vetoja monelle tunnetummalle luontokohteelle. Itä-länsi-suunnassa kuljettaessa Pirukaamu kannattaa välttää, koska helppoja kohtia sen ylittämiseen ei ole. Kannattaa siis kulkea joko Lujapuolijärven rantaa tai sitten pohjoisen kautta.  

Pirukaamua pohjoiseen ilmasta käsin.

 

Pirukaamun itäpuoli. Järkyttävää kulkumaastoa kaikin puolin.

 

Yritin päästä kuvaamaan maisemaa, mutta se ei ollut kovin helppoa. Onneksi dronella sai hyvän kokonaiskäsityksen Pirukaamusta. Kuljin vähän matkaa kanjonin itäreunaa, mutta sekin on työlästä. Joka paikka on täynnä pieniä (ja isompia) jyrkänteitä. Rinkan kanssa taiteilu ja lasku kanjonin pohjalle ei ollut mitenkään miellyttävää. Mutta tätähän tänne oli tultu tekemään. 2018 vaelluksella Pirukaamuun tutustuminen oli jäänyt vajaaksi, kun kaatosateessa lähinnä keskityttiin rämpimään täyttä höyryä kohti Rajapään tupaa.

Pirukaamua ees ja taas.

 

Nousin Pirukaamun toisen reunan ylös. Punnertamiseksi meni, mutta lopulta nousu oli lyhyt. Ylhäältä olikin hyvät näkymät joka suuntaan. Pirukaamun länsipuolella on Vätsärin ylängön korkeimpia kohtia, joten maisemaa sai ihailla moneen suuntaan. Erityisesti Lujapuolijärvi ja sen kolme pyöreälakista saarta näkyi hienosti. Kuitenkin myös Näätämön suunta pohjoisessa ja Routasenkurun latvat erottuivat. Näätämön tutka-antenni ja telemasto erottuivat kun tarkasti katosi. Samoin Nikelin tehtaanpiiput näkyivät Rajapään huipusta oikealle.

Ylängön maisemaa pohjoiseen. Näätämö odottelee jossain tuolla, mutta eipä kiirehditä!

Pirukaamu on pirun hieno.

Suuntasin seuraavaksi kulkuani Taimenlammille. Ensi piti kuitenkin laskeutua alemmas, jotta pääsi helpommin kulkemaan. Siinä missä edellisenä päivänä oli ollut alue, jossa suunnistaminen oli vaikeaa, nyt olin sillä Vätsärin osuudella, jossa kulku on työlästä. Ympäristö Lujapuolijärven ja Taimenlampien seudulla on aivan käsittämättömän komeaa, mutta niin kumpuilevaa, että kulku on raskasta ja hidasta. En silti valittanut. Juuri tämä alue Vätsärissä on lähellä sydäntäni.

Lujapuolijärven pohjoispäätä rinteeltä.

Jontkaa, beibe, jontkaa! Taustalla Lujapuolijärvi.

 

Taapersin lampiketjua ylävirtaan, kunnes näkyviin tuli ison Taimenlammen yläpuolinen pienempi lampi. Halusin tulla juuri tästä, sillä 2018 vaelluksella pidimme tällä lampien välisellä kannaksella sadetta. Paikka oli syöpynyt mieleen. 

Tälläkään kertaa sää ei ollut täydellinen, mutta ei satanut. Paikka on tosi hieno: pienemmän yläpuolisen lammen vastaranta kohoaa jyrkkänä ja kannaksen toisella puolella, niin ikään jyrkänteiden alla, loiskuu ison lammen aallot komeiden kallioseinämien kera. Mikäs tässä ollessa.

Sen verran rempomisessa oli tullut hiki pintaan, että ajattelin pulahtaa uinnille. Ylempään pieneen lampeen pääsi uimaan helposti. Syviähän nämä lammet ovat, joten rantakivillä ei paljoa tarvitse keikkua. Vesi oli jäätävää, mutta kylläpä virkisti! Ja kevyt tuulonen kuivasi nopeasti. 

Hei hulinaa!

Kuivattelun lomassa ryhdyin lounaspuuhiin. Siinä kun ruokaa lappasin naamaan, ohi meni puolijuoksua yksinäinen vaeltaja. Olin toki jo pukeissa ja istuin männyn juurella, mutta huikkasin kuitenkin tervehdyksen ja kysyin, minne matka. Kiire tuntui kulkijalla olevan, sain pikaisen vastauksen, että ”Rovijärvelle”, ja kohta koko ukko oli kadonnut näkyvistä.

Vuoden 2018 vaelluksen rekonstruktiota. Lounasta saman männyn suojassa.

Sinnehän minunkin matkani jatkui, kun sain tauon pidettyä. Ylös sai taas punnertaa, mutta aurinko pilkahteli pilven raosta ja maha oli täynnä, joten kaikki oli hyvin. Vähän matkaa käveltyäni pääsin tasaisemmalle osuudelle, josta pääsi katsomaan myös Äälisjärven pohjoispäätä ja toisaalta luoteessa siintävää Iso Rovijärveä ja sen takaista päättymätöntä havumetsää. Olin selättänyt Vätsärin ylängön.

Parasta Vätsäriä Taimenlampien tienoilla.

Taimenlammet ja ympäristö yläilmoista. Maasto on vaikeakulkuista, joten eteneminen täällä ei ole järin nopeaa.

 

Rovijärvet ovat tuolla edessä ylängön takana.

Kulku oli jälleen vauhdikkaampaa. Lähestyin Ison ja Pikku Rovijärven välistä salmea rivakasti. Ylängöltä sai laskea alas rantaan aika matkan, mutta edessä oli paljon suurempi punnerrus ylös. Ison ja Pikku Rovijärven välissä on kaksi kohtaa, jossa vesistön pääsee ylittämään. Kuljin itäisemmän kautta. Läntisellä näytti olevan teltta. Ylityksen jälkeen piti nousta Rovipään jyrkkää rinnettä ylös. Lopulta nousumetrejä kertyi noin 80, jotta pääsi Rovipään kallioisen laen länsilaidalle. Huipulle en lähtenyt könyämään, sen verran alkoi päivän jumppa jo tuntua. 

Lasku Rovijärvien väliseen salmeen...

...josta pääsi helposti yli.

Rovijärvien väliset salmet Rovipään rinteeltä.

Ryhdyin silmäilemään mahdollisia telttapaikkoja. Ilta alkoi painaa hiljakseen päälle, vaikka valoisaa olisi vielä. Laskeuduin Rovipään luoteispuolella olevalle nimettömälle järvelle, jonka länsirannalta löytyikin kiva paikka aivan rannasta. Telttapaikka oli tasainen ja rannassa oli hieno pieni jyrkänne veteen. Pystytin telttaa laskevan auringon kauniissa valossa. 

Nimetön lampi Rovipään kainalossa ja telttapaikka.

 

Oli juhlaillallisen aika. Minulla oli eväänä yksi säilyke, vaikka säilykkeet eivät ole painon kannalta kovin optimaalisia. Mutta tämä ei ollut mikä tahansa säilyke, vaan Pulled Pork BBQ -lihasäilykettä. Lämmitin ensin kantarellikeiton (iso pussikeitto), johon sotkin lihat. Makuyhdistelmää ei ollut etukäteen varsinaisesti suunniteltu, joten kyse oli niin sanotusta kokeellisesta keittiöstä. Mutta hyvää oli! Ja kelvollista vaihtelua perusmenuun. 

Mitähän tästä tulee...

Ilta tummui ja kävin unille. Puoli kolmen maissa kurkistin teltasta ulos. Revontulia! Taivaalla oli joitakin pilviä ja kuu oli melkein täysi, mutta vahva revontuliraita kulki taivaankannen yli. Otin muutamat kuvat, mutta suurempaa valonäytöstä ei tällä kertaa ollut ohjelmassa. 

Reissun ensimmäiset revontulihavainnot.

 

7. päivä – 8.9.2023

Heräilin kauniiseen aamuun puoli yhdeksän maissa. Oli lämmin. Vaelluksen yksi teema oli ollut erinäisten autiotupien kiertäminen. Tällä kertaa kämppiä oli katseltu enemmän Norjan puolella, mutta tänään oli varsinaisen erikoisuuden vuoro. Jos aikaa olisi, olin suunnitellut etsiväni Luolikkopuro-nimellä kulkevan kivikämpän, josta olin lukenut Turhankävelijän kämppäsivustolta, eli patikka.netistä. Sivusto on aivan mainio tietolähde Lapin autiotuvista ja kämpistä kiinnostuneille. Minulla on tapana ennen vaellusta selailla kämppätietoja, sillä ne ovat itseäni kiinnostavia kohteita. Ja aikaa tällä reissulla vielä oli, sillä Näätämössä piti olla vasta kolmen päivän päästä aamulla. 

Aamun kaakaohetki rannalla.

Kaunis aamu.

 

Mutta se kivikämppä. Kyse olisi tosiaan etsinnästä, sillä kämpän tarkka sijainti ei ollut tiedossa. Alkutietoina oli vain se, että kämppä olisi ”noin kilometrin” päässä Tuulijärven koillispäästä, ”luolikosta laskevan puron varressa”. Museoviraston kokoelmissa on kuva kivikämpästä, josta todetaan, että ”asumus on rakennettu kallion kupeelle niin, että takaseinänä on kallio. Takaseinällä on puinen lavitsa. Takka on muurattu kivistä.” Rakennelman ikä ei ole tiedossa, mutta katto siihen oli rakennettu 1900-luvun alkuvuosina.

Olin lukenut tarkoin kuvaukset kämpän sijainnista ja tutkinut paljon karttaa, jotta osaisin kohdistaa etsinnän mahdollisimman oikein. Onneksi kohdalle sattui aurinkoinen ja lämmin päivä, joten etsiminen oli mukavaa. Jätin teltan ja rinkan leiriin ja lähdin päivärepun kanssa etsimään kämppää. Jätin teltalle lapun, johon kirjoitin päivämäärän ja maininnan päiväretkestä. Eipä kukaan luulisi leiriä hylätyksi.

Etsintäreissu alkakoon!

Iso Rovijärven pohjoispää, taustalla Tuulipään laki.

Kuljin ensin Iso Rovijärven pohjoispuolitse (jossa lampia ja puroja sai väistellä ja ylitellä urakalla), josta jatkoin kohti Tuulijärven koillispään tuntumassa kohoavaa kallioaluetta. Jonkin verran päädyin tekemään ketunlenkkiä, kun päädyinkin Iso Rovijärven pohjoispäässä liikaa etelään, jolloin jouduin kiertämään lahtea. Pyrin tähtäämään kulkuani Tuulijärven suuntaisen kalliomuodostelman pohjoisreunaan, josta pääsisi Tuulijärvestä laskevan joen varteen. Joen varressa menee myös Jankkilaan johtava polku, mikä on ilmeisen vanha kulkureitti.

Tuulijärvestä laskeva joki ja pieni köngäs.

 

Pikkurepun kanssa kulku oli kevyttä ja ripeää. Saavutin polun ja kuljin Tuulijärvestä laskevan joen könkäälle. Lähdin siitä kulkemaan joen vartta Tuulijärveä kohden ja kiertelin etsiskellen sopivan näköisiä kallioita, jotka olisivat voineet täsmätä kivikämpän kuviin. Kartassakin näkyvä polku kulkee joen eteläpuolella ja se on erittäin selkeä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Ehdin jo ajatella, että näinköhän tuli turha keikka.

Joen porras.

Joenvarren maastoa. Kämpän sijainnin kuvaukseen sopivia kallioita oli runsaasti.

Vanha reittimerkki? Näitä oli myös kaatuneena maassa joen koillispuolella.

 

Komeita känkkärämäntyjä.

Tuulijärven koillispäässä ylitin joen ja lähdin takaisinpäin joen pohjoispuolta. Siellä täällä näkyi vanhoja reittimerkkejä. Polkua ei kuitenkaan ollut. Merkkejä oli sen verran harvassa ja huonossa kunnossa, että ajattelin niiden voivan liittyä vanhaan kulkureittiin ja ehkä myös kivikämppään.

Maasto alkoi vaikuttaa lupaavalta, sillä kivikosta alkoi pieni purontapainen. Ja toden totta; siellä kämppä todellakin oli. Se nökötti yksinäisenä kallioseinää vasten. Uskomattoman tarkasti sijaintia oli kuvattu lähdemateriaalissa. Kämppä oli noin 100 metriä siitä könkäästä, jonka kohdalta joen toiselta puolelta olin etsintäni aloittanut. 

Siellä se kämppä on!

Kämppä oli käytännössä raunio. Seinät toki olivat pystyssä, kiveä kun oli, mutta katto oli romahtanut jo aikoja sitten eikä sisällä ollut mitään esineistöksi tunnistettavaa. Kaikki oli paksun sammalen ja suopursun peitossa. Paikka sai myös mielikuvituksen liikkeelle, millaista elämä tässä tuvassa oli aikanaan ollut. Toki kämppä oli ilmeisesti kulkureitin varrelle rakennettu taukotupa eikä pysyvä asutus, mutta kuitenkin.

Onnistunut löytyretki hymyilyttää.

Pyrin dokumentoimaan kämppää ja sen ympäristöä mahdollisimman tarkasti. Pienestä asumuksesta todellakin oli kyse. Koko oli ehkä 2 x 3 metriä ja oviaukon korkeus enintään metri. Rakennelman nurkassa on kivistä ladottu tulisija ja hormi. Kämppä oli rakennettu pystysuoran noin 2–3 metriä korkean kallioseinämän viereen siten, että oviaukko osoittaa luoteeseen. Kämpän edessä oli noin 2 metriä tilaa ennen pudotusta pieneen hetteikköön ja siitä alkavaan louhikkoon. 

Kivikämppä kallion kupeella.

Katosta ja mahdollisesta sisustuksesta ei ollut mitään jäljellä. Suopursu ja sammal peitti lattiaa. Kulmassa näkyy pieni takka.

Kylläpä kämpän löytäminen ilahdutti. Olin etukäteen vaellusta suunnitellessa miettinyt, ehtisinkö ylipäänsä etsiä kämppää, sillä Tuulijärvi oli aika lailla sivussa muista vaelluksen kohteista. Reittisuunnitelmassa oli toki pelivaraa, mutta Vätsärin maastot ovat ennekin yllättäneet, joten nytkin olin hieman stressannut sitä, ehdinkö kulkemaan ajoissa Näätämöön (tai vaihtoehtoisesti Sevettijärvelle). Julkisten kulkuneuvojen varassa ollessa aikataulussa on suurempi merkitys kuin jos maalissa odottaa oma auto.

Joen köngäs noin 100 metrin päässä kivikämpästä.

Palasin takaisin Rovipään leiriini kutakuinkin yhtä vauhdikkaasti. Tällä kertaa onnistuin kävelemään suoremmin ja välttämään suurimmat mutkat. Aurinko lämmitti toden teolla. Oli melkein kuuma. 

Tankkaustuokio könkäällä ennen paluuta teltalle.

Paluumatkan maisemaa: Ylimmäinen Porijärvi metsän takana.

 

Tyypillistä rikkonaista Vätsärin maastoa.

 

Söin teltalla lounaan ja katselin karttaa. Seuraava tavoite oli kulkea mahdollisimman suoraa reittiä Pikku Rovijärven pohjoispuolta ja siitä itään jatkuvaa järviketjua yhteensä (linnuntietä) noin 6,5 kilometrin päähän Ristijärven seudulle, jossa tiesin olevan komean leiripaikan. Paikka olisi laveasti ymmärrettynä Routasenkurun latvaa, eli varsinaisen kurun yläpuolella olevaa vesistöä, jonka ylävirran puolella olisi vielä pieni pätkä kurua ja vesiputous, josta vedet valuvat Vätsärin ylängöltä Routasenkuruun. Näissä maastoissa olin kulkenut vuonna 2011 ensimmäisellä Vätsärin vaelluksella.

Pikku Rovijärveä Rovipään kallioilta, taustalla Rajapää.

Tuumasta toimeen. Kuljin Rovipään pohjoispuolitse ja yritin vältellä pahimpia jontkia. Maasto oli alkuun suhteellisen helppoa. Kun Pikku Rovijärvestä oli päässyt ohi, alkoikin sitten vaikeampi osuus. Maasto oli varsin viheliäistä. Vätsäri ei täälläkään päästä kulkijaa helpolla: koko seutu oli täynnä aivan järkyttävää kumpareikkoa, jossa kumpareiden rinteet ja jontkat olivat helposti parikymmentä metriä korkeita tai syviä. Siis aivan tajutonta jumppaamista. Ja jos käytössä on 1:50 000 mittakaavan kartta, ei sen perusteella ole mahdollista arvioida tarkkaan, missä maasto on näin kamalaa.

Ei perk.... ja samanlaista joka puolella.

 

Alkoi tuntua siltä, ettei hommassa ole järjen hiventä. Mietin mielessäni, että olinko vain sattunut valitsemaan surkeimman mahdollisen reitin, vai oliko maasto oikeasti kaikkialla näin kamalaa. Toki muistoissa edelleen oli vuoden 2011 reissu, jolloin kuljimme hieman etelämpänä Kalatonjärven ja Hirvasjärven seudulla päinvastaiseen suuntaan. Aikamoista jumppaa sekin oli ollut ja Vätsäri veti nuoria poikia silloin kunnolla kölin ali. Mutta eteenpäin oli punnerrettava.

Vielä vähän... järvi edellä jo melkein näkyy.

Viimeisellä kilometrillä mehut alkoivat olla jo aika vähissä. Puuskutin kuin höyryveturi. Aurinko alkoi jo olla alhaalla, kun saavuin tutulle lammelle. Hauskasti osa paikoista oli kohtuullisen kirkkaana muistissa vielä 12 vuoden jälkeenkin – ja toiset paikat eivät lainkaan. Kävelin suorinta tietä suunnitellulle leiripaikalleni, joka oli pienen kallioiden välistä virtaavan könkään äärellä. Hieman ennen sitä oli isompi tasainen alue, jossa olikin kulunut ja selkeästi usein käytetty leiripaikka nuotiokehineen. Olipa paikalla myös teräskattila, retkituoli ja muuta rompetta. Könkäälläkin oli vanhan nuotiopaikan pohjat. 

Leiripaikalla tykötarpeet talon puolesta.

Pystytin teltan ja vaihdoin kuivan paidan ylle. Lähdin sitten kiertämään pientä saareketta, joka sijaitsi könkään ja sen ylä- ja alapuolen lampien välissä. Saarekkeen pohjoispuolella oli vuonna 2011 telttasaunan kehikko. Se oli edelleen tallella. Paikalla oli myös iso pressu, jonka olisi voinut viritellä kehikon päälle. Puita vain olisi pitänyt hommata. 

Järvien välinen koski ylävinkkelistä.

Aurinko alkoi käydä mailleen, mutta se värjäsi hienosti könkään viereisen kalliojyrkänteen. Paikka oli yhtä hieno kuin mitä muistin, näin illan valossa jopa hienompi. Keräilin hieman oksia ja tein pienet kynsitulet. Kokkailin samalla illallista – havaijinpata maistui mainiosti. Vaikka rinkka selässä kävelyä oli tullut vähemmän kuin muina päivinä, jontkahelvetti oli vaatinut veronsa ja energialle oli tilausta. 

Tulipaikka rantakalliolla.

Ilta viileni nopeasti auringon laskettua. Oli tulossa kirkas yö. Painuin ajoissa unille, mutta minun oli hieman vaikea nukahtaa könkään kohinaa kuunnellessa. Puoliltaöin kurkkasin teltasta ulos. Taivas oli pilvetön, joten kömmin hetkeksi ulos ihailemaan tähtitaivasta. Linnunradan erotti selvästi, kuun valosta huolimatta paljon selkeämmin kuin etelän valosaasteen keskellä. Revontulista ei ollut jälkeäkään, joten menin pian unia jatkamaan. 

Linnunrata.

 

8. päivä – 9.9.2023

Nukuin aamulla kohtuullisen pitkään. Nousin yhdeksän jälkeen ja kävin katselemassa tuorein silmin ympäristöä. Tämän päivän ohjelmana oli käydä katsomassa Routasenkurun latvaa, josta tarkoitus oli kurvata Routasenkurun itäpuolelle, katsoa ison kurun vesiputous ja lähteä kulkemaan kohti Näätämöä. Routasenkurun itäpuolella kulkee rajamiesten (ja poromiesten) mönkijäura, joka myötäilee rajaa. Sitä pitkin olisi nopea kulkea. Aikaa oli vielä kaksi kokonaista päivää. Vaikkei varsinaisesti kiire ollutkaan, ajattelin, että tämän päivän aikana olisi hyvä ehtiä ainakin Uutuanjoelle yöksi.

Leiripaikalta ylös kohti Routasenkurun latvaa.

 

Kuljin telttasaunapaikan ohitse ja pian vastaan tuli kookas kotakehikko. Se oli ollut paikalla myös 2011. Paikalla meni selkeä polku. Pian kehikon jälkeen polku nousi jyrkän kallion reunaa ylös, ja maisema Ristijärvelle avautui. Ristijärven eteläpäästä alkoi niin sanottu Routasenkurun latva, eli vajaan kilometrin pituinen kanjoniosuus. 

Paikka oli yhtä komea kuin muistin. Kurun perällä vesi ryöppyää alas kapeaa kallionhakeman sisällä olevaa vesiputousta pitkin. Erikoinen, mutta älyttömän hieno paikka. Maaston rikkonaisuus ja karuus on täällä ihan omalla tasollaan.

Putous kallion sisällä kuvan vasemmassa laidassa.

Panoraama kurun latvalta. Vasemmalta virtaa pieni ylängöltä laskeva puro, joka putoaa alas kuruun.

Puuttomalla ylängöllä tuuli kävi kovasti. Muuten ei ollut lainkaan kylmä, päinvastoin. Jatkoin kuitenkin kohta matkaa kohti varsinaista Routasenkurua. Vuonna 2011 olimme kävelleet kurun länsipuolta näille seuduille. Nyt kulkisin toiseen suuntaan kurun itäpuolta. Itse Routasenkuru on noin kahdeksan kilometriä haarautuva rotkomuodostelma, jonka pohjalla on useista lammista ja puroista muodostuva pohjoiseen virtaava vesistö. Se laskee Uutuanjokeen lähellä Suomen ja Norjan rajaa. Kurun reuna on todella vaikeakulkuista lukuisten poikittaisten jyrkänteiden ja rikkonaisen maaston vuoksi. 

 

Kuljin kurun nimettömän latvajärven itäpuolelle. Tämän saman järven etelärannalla olin leiriytynyt edelliseksi yöksi, ja järven keskelle työntyvässä niemessäkin näytti olevan hyviä leiripaikkoja. Latvajärvestä alkaa kalliota pitkin valuva pieni koski, joka muuttuu komeaksi vesiputoukseksi kuruun. Upea paikka.

Routasenkurun putous.

 

Katselin aikani maisemaa ja tallensin näkyä myös muistikortille. Juuri ennen koskea järvessä oli pieni poukama, joka suorastaan kutsui vilvoittelemaan. Siispä munasilleen ja veteen! No, sen verran kylmää vesi oli, etten varsinaisesti uinut. Tulipa kuitenkin vähän pestyä hikiä pois.

Auringossa oli mukavan lämmintä kuivatella. Tuuli oli jäänyt ylös puuttomalle. Nyt oli melkein tyyntä. Jatkoin kulkuani vähän matkaa kurun reunaa, mutta se osoittautui liian vaikeaksi. Otin siksi suunnan kohti Norjan rajaa, jota ennen kulkisi rajan suuntaisesti mönkijäura. Sitä ainakin olisi helppo kävellä.

Kurua putoukselta pohjoiseen. Maasto kurun vierellä on erittäin vaikeakulkuista.

Routasenkuru lintuperspektiivistä.

Ennen mönkijäuraa oli kuitenkin vielä kierrettävä yksi lampi, sillä heti lammen vastarannalla oli pitkä pohjoisen suuntainen jyrkänne, joka on itse asiassa osa Routasenkurun muodostelmaa. Jyrkänteen päällä olevalla vähäpuisella lakialueella kulki tuo mainittu mönkijäura.

Lakialueelta olikin komea maisema joka suuntaan. Etelässä kohosi Rajapää, Vätsärin korkein tunturi, joka tällä kertaa jäi minulta käymättä (olin tosin käynyt siellä kahdesti aiemmin). Idän suunnalla näkyi Paatsjokilaaksoa ja Venäjän puolen tuntureita. Pohjoisessa saattoi bongata Näätämössä olevan tutka-antennin ja telemaston. Maisema oli tyypillistä Vätsäriä. Karua, mutta kaunista.

Ylängön maisemia, mönkijäura ja raja-aita.

 

Ura laski alas metsikköön, jossa oli komeita järeitä mäntyjä. Pian ura kulki Rajavartiolaitoksen partiomajan ohi. Ura laski yhä alemmas. Se kulki paikoin aivan poroaidassa kiinni ja päättyi lopulta Uutuanjoelle, josta piti mennä kahlaamalla yli. Mönkijäuran kohdalta ylitys oli helppo. Vettä ei ollut syvimmässäkään kohdassa kuin noin polveen. Joen toisella puolella olevassa pienessä niemessä näytti olevan yksi vaeltaja leiriytymässä. Morjenstettiin siinä toisiamme, mutta koska joki kohisi ja välimatkaa oli, en kunnolla saanut hänen puheestaan selvää.

Rajavartiolaitoksen kämppä "Routanen".

 

Ylängöltä laskettaessa maasto tasoittuu rajan vierellä.

 

Uutuanjoen leveä ylityspaikka.

Kävely oli sujunut sen verran vauhdikkaasti, että ajattelin käydä samalla katsomassa myös Norjan puolella noin kahden kilometrin päässä olevaa vesiputousta, Munkelvfossenia. Uutuanjoki on Norjan puolella nimeltään Munkelva.

Oikealla Uutuanjoki, vasemmalla Munkelvfossen. Ja kun Saamenmaalla ollaan, molemmilla puolilla Uvdujuuhâ.

 

Maasto on Uutuanjoen molemmilla puolilla aivan tasaista pannukakkua. Kulku on harvahkossa kangasmännikössä helppoa. Paria kilometriä ei rinkka selässä kuitenkaan ihan vartissa tarvo, vaikka reippaasti kuljinkin. Päättymätön tasanko päättyi melkoiseen jyrkänteeseen, jonka pohjalla joki virtasi. Putouksen kohina ei kuulunut kovin kauas. Puita oli niin paljon, ettei putousta nähnyt kunnolla

Munkelvfossen ilmasta...

 

...Munkelvfossen vesirajasta.

 

Laskeuduin alas joen rantaan ja koitin etsiä hyvää maisemapaikkaa. Rannassakin oli vahvaa puustoa, joten kovin hyvin tältä puolen jokea putosta ei päässyt ihailemaan. Ehkä joen itäpuolella olisi ollut parempia paikkoja lähempänä putousta, mutta sinne ei ollut tällä kertaa asiaa. Onneksi dronella pääsi lentämään lähemmäs ja ottamaan kunnon maisemakuvat. Olihan paikka kyllä käymisen arvoinen. Ja ehkäpä jollakin toisella reissulla sitten tulisi tutustuttua putokseen paremmin.

Ilta alkoi painaa päälle, joten lähdin kulkemaan takaisin Suomea kohti. Teltan olisi voinut pystyttää tässä ihan mihin vaan, mutta jotenkin seutu oli ankeaa. Laitoin jälleen pikamarssivaihteen päälle ja otin suunnan rajapyykille 352D, joka on Uutuanjoelta noin 1,2 kilometriä pohjoiseen. 

Back to Finland, rajapyykki 352 D ja mönkijämoottoritie.

Rajapyykin tuntumassa olevassa painanteessa piti mennä pieni puro, mutta se oli kuiva. Siispä matkaa piti jatkaa eteenpäin, jotta leirin lähellä olisi vesipaikka. Aurinko alkoi painua mailleen. Raja-aidan vierustaa oli nopea kulkea. Vajaan kilometrin päässä tasanko päättyi Mustakuruun, joka oli yllättävän suuri painanne. Pohjalla virtasi vesi. Paikka ei kuitenkaan houkutellut, joten jatkoin mönkijäuraa vielä eteenpäin.

Puroa Mustakurulla.

Mustakurun jälkeen maasto muuttui taas kumpuilevaksi. Märissä paikoissa ura oli pitkostettu, joten kulkeminen oli mukavaa. Kun Ceenlampi tuli näkyviin, päätin etsiä teltalle paikan. Laskeuduin uralta lammen rantaan, mutta se oli pelkkää varvikon peittämää kivikkoa. Noin puoliväistä lampea löytyi länsipuolelta tasainen paikka, joka olikin komealla töyräällä. Leiri pystyyn. 

Ceenlampi / Ceenluubbâl

Ei pöllömpi leiripaikka.

Alkoi jo hämärtää, kun ryhdyin illallispuuhiin. Kylläpä havaijinpata maistuikin taas.

Puoliltaöin taivaalla näky vihertävää nauhaa. Revontulia! Pilviä oli jonkin verran ja kuu jäi enimmäkseen niiden taakse, mutta kaakon suuntaan oli avoimempi taivas. Vihreän värin lisäksi revontulissa oli poikkeuksellisesti myös selkeämpää punertavaa sävyä. Nauha pysyi pitkään aika stabiilina taivaalla, mutta vähitellen siihen alkoi ilmaantua tanssivaa liikettä. Otin kuvia minkä kerkesin, mutta pilvet mokomat liikkuivat niin vauhdikkaasti, että se vaikeutti kuvaamista. Tyydyinkin välillä vain tuijottamaan tähtitaivasta. Pari tähdenlentoakin näkyi, joten olisi saanut vaikka toivoa jotakin.

 

Taivaan tulet.

 

9. päivä – 10.9.2023

Aamuyö oli pilvetön, mutta kahdeksan jälkeen heräiltyäni taivas meni nopeasti pilveen. Tuuli oli kohtuullisen navakka, ja pilvet liikkuivat nopeasti. Jotenkin tuntui siltä, että olisi saattanut alkaa sataa. Aamutoimien ohessa huomasin lammella ison parven kuikkia. Lähemmäs kymmenen, mutta etäisyyttä oli sen verran, että eipä tullut kaksista kuvaa.

Aamuyö vaihtuu aamuksi.

Käynnistelin rauhassa viimeistä täyttä vaelluspäivää. Seuraavana aamuna bussi starttaisi Näätämöstä kello 8. Kiire ei ollut, sillä Näätämöön oli enää alle kymmenen kilometrin kävely. Mieluummin näin kuin että olisi joutunut kiiruhtamaan.

Vaikka kiire ei ollutkaan, jotenkin pää alkoi olla jo poiskävelymoodissa. Se iskee yleensä viimeisenä (tai viimeisinä) vaelluspäivinä, kun kaikki suunnitellut kohteet jo nähty tai käyty. Toki yksi kohde oli vielä jäljellä. Parin kilometrin päässä rajan tuntumassa Norjan puolella olisi Partisanhytta -nimellä tunnettu kämppä, jonka aioin vielä käydä katsomassa. 

Koskematonta luontoa.

Poroaita taas kaverina.

Leirin pakattuani palasin mönkijäuralle ja jatkoin kulkua. Tässä vaiheessa maasto ei enää tuottanut yllätyksiä. Ura oli helppokulkuinen. Kalatonjärven jälkeen poikkesin uralta ja alitin poroaidan. Partisanhytta olisi noin 300 metrin päässä rajapyykistä 352A, jyrkänteen alla olevan nimettömän lammen rannalla. 

Tupa lammen rannalla koivikossa.

Tupa löytyi helposti, sillä se näkyi koivikon keskeltä jyrkänteen päälle. Olin kuulevinani puhetta, mutta en ollut havainnostani aivan varma. Rinne oli jyrkkä, mutta onneksi puista sai tukea. Pohjalla piti ylittää pieni puro, josta sai kiivetä törmän yli tuvan pihaan.

 

Tupa oli tyhjä, mutta kamiina lämmin. Vieraskirjasta selvisi, että tuvalla oli juuri yöpynyt suomalainen kolmikko, ja he olivat ilmeisesti lähteneet jatkamaan matkaa aivan hetki sitten. En siis ollut kuullut omiani.

Tupa oli pieni, ei kovin siisti, mutta hyvin käyttökelpoinen. Sisällä oli vain leveä laveri, pöytä ja kamiina. Vieraskirjasta selvisi myös tuvan historiaa: kämppä tunnetaan myös nimellä ”veteranbu” ja se on siiretty nykysijainnilleen vuonna 1962 Havgijärveltä. Mutta mikä ihmeen Partisaanitupa tai veteraaniasumus? Seinän hyllyssä oli kirjoja, joihin tutustuminen valaisi asiaa, vaikka norjankielisen tekstin lukeminen vähän tankkaamista itselleni onkin.

Partisanhytta / Veteranbu.

Hyllyssä oli mm. Etelä-Varangin alueen varuskuntien satavuotishistoriikki, jossa kerrottiin Norjan puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen toiminnasta eri aikoina. Kirjasta löytyi kuvat muun muassa kolmen valtakunnan rajalla tapaamieni rajavartioiden joukko-osastotunnuksille. Hyllyssä oli myös toinen teos, joka kertoi Pohjois-Norjassa toimineista ”partisaaneista” toisen maailmansodan aikaan. Jos ymmärsin tekstin oikein, kyse oli neuvostomielisistä norjan kansalaisista, joita Neuvostoliitto käytti sissitoiminnassa Pohjois-Norjassa. Heillä oli Paatsjokilaakson alueella useita tämän kämpän kaltaisia asumuksia, jossa he piileksivät. Epäselväksi jäi, oliko tämä kyseinen kämppä ollut todella jo tuolloin käytössä.

Loput eväät. Vähiin käy.

Norjalaisia kasarmeja.

Söin lounasta tuvalla. Ruoka alkoi olla vähissä, kuten pitikin. Sää oli kalsea, mutta sadetta ei tullut, vaikka taivas sitä kovasti enteili. Oikaisin itseni laverille ja lepäilin pitkän tovin. Lueskelin myös kirjoja, sen mitä nyt norjaa jaksoin tavata.

Jatkoin matkaa vasta puoli kahdelta. Punnersin rinteen ylös ja jatkoin kulkemista rajaa myöden Joulutunturille, jonka korkeimmalla kohdalla rajapyykillä 352 raja kääntyy hieman jyrkemmin pohjoista kohti. Tunnelma ei ollut erityisen jouluinen, mutta huipulta oli hyvä tähystellä Näätämöä, jonne oli linnuntietä enää alle neljä kilometriä. Näätämössä olevan puolustusvoimien tutka-aseman torni ja telemasto olivat näkyneet jo aiemmin, mutta nyt sai katsella kylää kokonaisuudessaan.

Matkan pää. Näätämö sekä Palovaaran masto ja tutka-asema.

Joulutunturilta pohjoiseen ja etelään.

Joulutunturin valtias?

Kuvailin joulutunturin maisemaa. Ruska oli parina edellisenä päivänä alkanut heräämään kunnolla, ja etenkin Norjan puolella tunturikoivikko alkoi olla hyvissä väreissä. Sää oli kuitenkin kalsea. Vaikkei kylmä ollutkaan, tuuli kävi ja ilma oli jotenkin painostava. Jatkoinkin aika pian matkaa.

Ryömin viimeistä kertaa rajaa myötäilevän poroaidan ali ja hakeuduin mönkijäuralle. Hetkessä olinkin jo laskeutunut puuttomalta takaisin metsän siimekseen, missä mönkijäura leveni entisestään. Pian maasto muuttui tasaiseksi, ja otin suunnan Nuortijokea kohden. 

Poroaidan alitus, ties kuinka monennen kerran.

Näätämön rajamotelli oli lopettanut toimintansa aiemmin tänä vuonna. Jos se olisi ollut avoinna, olisin todennäköisesti kävellyt sinne syömään ja yöksi. Mutta nykyisellään Näätämössä ei ilmeisesti ole majoitustoimintaa, joten edessä olisi vielä yksi telttayö. Ajattelin kulkea lähelle kylää, mutta kuitenkin sellaisen matkan päähän, että tien äänet eivät kuuluisi. Näillä aatoksilla tallaisin tappotasaista männikköä, kunnes saavuin Nuortijoelle. 

Näätämö highway, suuntana tutkat.

Telttapaikkaa ei varsinaisesti tarvinnut etsiä, sillä jokitörmän yllä maasto oli tosiaan pannukakkua. Melkein heti teltan pystytettyäni alkoi sataa. Vettä tuli ihan kunnolla. Kävipä mäihä, että ehdin leiriytyä ennen sadetta. Oikaisin itseni makuualustalle ja nukahdin melkein heti.  

 

Nukkua posotinkin yhteen mittaan useamman tunnin. Herätessäni ulkona ilta-aurinko paistoi telttaan. Oli oikein kaunista. Ryhdyin valmistamaan illallista. Kävin myös keräilemässä risuja ja tein rantaan nuotion. Fiilistelin vaellusta, joka nyt alkoi olla oikeasti lopullaan. Näätämö oli noin kilometrin päässä, joten aamulle jäi enää lyhyt stintti käveltäväksi. 

Sateen jälkeen paistaa.

Kynsitulet.

 

Vaellus oli sujunut erinomaisesti. Mikään ei ollut mennyt rikki, kameran akut olivat riittäneet hyvin ja varavirtaläheitä oli ollut drone huomioiden sopivasti. Tämä oli ensimmäinen pitkä vaellus dronen kanssa, ja se osoittautui erinomaiseksi lisäksi kuvaamiseen. Vaikka drone itsessään kevyt olikin, sen mukanaolo lisäsi rinkan painoa aika lailla. Dronen virrankulutus on kova, minkä vuoksi varavirtalähteitä oli mukana melkein kilon verran. Toki niistä ladattiin runsaasti myös goprota ja vähän myös kännykkää. Mutta mitäpä sitä ei harrastuksen vuoksi tekisi…

Puoli kahdeltatoista huomasin taivaalla puiden takana vihreää kajoa. Nyt oli kirkkaat revontulet tulossa! Säntäsin äkkiä teltasta rantaan ja virittelin kameran minijalustalle. Pohjoisella taivalla alkoikin komea näytös. Revontulinauha tanssi ja mutkitteli välillä hyvinkin nopeasti. Paikoin hyvinkin kirkkaasti. Kuvailin revontulia noin tunnin, kunnes se alkoi hiipua. Sattuipa somasti, että viimeiselle yölle sattui reissun paras revontulishow.

10. päivä – 11.9.2023

Yöllä oli pakastanut. Aamulla herätessäni puoli seitsemän maissa teltta oli jäässä ja lämpömittari näytti nollaa. Viimeisen aamupuuron kunniaksi laitoin sekaan Blå Bandin mustikka-vadelma-kiisseliä, mitä ei saa enää mistään. Tämä on ollut minun (ja monen muunkin retkeilijän) luottoainesosa, minkä vuoksi onkin harmi, ettei sitä enää saa.

Viimeiset aamupuurot.

 

Pakkasin kamppeet ja lähdin tallustamaan. Metsässä oli usvaa pakkasen jäljiltä. Päivästä oli tulossa kaunis. Pian olinkin jo leveällä mönkijäuralla ja saavuin Näätämön vahnan rajavartioaseman kohdalla maantien varteen. Kävelin kohti kauppoja, josta bussi lähtisi. Vastaan tallustikin bussin kuljettaja. Hän oli käynyt aamukävelyllä ja oli menossa autoa hakemaan. 

Näätämön vanha rajavartioasema.

Näätämö PUB mainosti lonkeroa ja wingsejä. Se ei kuitenkaan ollut vielä auki, eivätkä myöskään kaupat. Laskin rinkan kaupan eteen penkille ja välittömästi jostain kurvasi pihaan auto ja sieltä tuli ukko jutulle. 

GPS:n mittari pysähtyi tasalukuun: 172 kilometriä. Aikamoinen palkinen siis. Hetken päästä bussi kurvasi pihaan. Edessä oli kolmen tunnin moottorimarssi Ivaloon, jossa auto odotteli. 

 

Ivalossa vaihdoin puhdasta ylle ja kurvasin Lauran Grillille. Tilasin lounaaksi ananashampurilaisen ja hain kaupasta vähän matkaevästä. Sitten kotimatka sai alkaa. Olipa taas hieno seikkailu!