"Silmät auki, ei sokosti" - Saariselän kesävaellus 2015

Koko kevät ja alkukesä oli vaelluskuumetta kasvatettu, kunnes koitti heinäkuun puoliväli ja se hetki, kun sai kääntää auton keulan nelostiellä kohti pohjoista. Suuntana tällä kertaa oli Saariselällä UK-puiston keskiosat. Tarkoitus oli ajaa auto Aittajärvelle ja siitä talsia Sokostia kohden Sarviojan kautta. Paluu tapahtuisi lännempää Suomujoen kautta.

Ensin oli kuitenkin matka Aittajärvelle ajettavana. Läksimme aamulla Torniosta kohti Saariselkää. Pohjoiseen on aina mukava ajella. Rovaniemellä tehtiin viimeisiä hankintoja. Oikeastaan mukava osuus alkaa Rovaniemen jälkeen Kemijärventien risteyksestä eteenpäin. Liikenne vähenee ja suorat pitenee. Tässä vaiheessa yleensä tulee ensimmäisen kerran ”se lappifiilis”, vaikka vasta Vuotsosta eteenpäin alkaa se minulle oikea Lappi. Lapissa ajellessa meillä on perinteenä kuunnella CHIC:iä. Kilometrit kuluivat Bernard Edwardsin bassolinjojen säestämänä.

Saariselällä syötiin Siula-talossa runsas buffalounas. Siitä matka jatkui pohjoiseen ohi Kaunispään nousun ja magneettimäkeä lasketeltiin Ivaloa kohden. Silmä kovana piti etsiä Aittajärvelle johtavan tien risteystä, ettei ajanut vahingossa ohi. Kuutuantie. Sinne siis! Tie oli leveä ja sinänsä hyväkuntoinen, mutta isoa irtosoraa oli paljon. Välillä hirvitti, etteivät renkaat vain puhkeaisi, sen verran terävältä sepeli näytti. Matkalla on ilmeisesti jonkinlainen autojen testausalue. Kartan perusteella paikalla on erilaisia ajoharjoittelu- ym. ratoja.

Ei ollut automaattiportti.

Nyt oli ihan muunlaiset radat mielessä. Hieman piti lukea karttaa, että kääntyi risteyksistä oikein. Kahdesta poroaidasta oli mentävä läpi (onneksi sai kuitenkin ihan portista ajaa). Tie perille asti oli karkeaa soraa lukuunottamatta erinomaisessa kunnossa. Aittajärven parkkipaikka oli suuri, mutta oli autojakin paljon.

Aiitajärven parkkipaikalle mahtuu useampikin auto.

Suomujoki

Lähtöviritykset tehtyämme kävelimme noin 200 m autotietä Suomujoen rantaan. Kauneutta heti alkumetreillä. Suomujoki virtaili rauhallisesti itään. Ylityspaikka ja -vaijeri oli noin 100 m jokea alaspäin. Joessa ei ollut kovin paljoa vettä, alle polvenmitan. Yli olisi päässyt ilman vaijeriakin, mutta oli se ainakin henkisenä tukena, jos ei muuta. Kylmää vesi tosin oli, ja joki leveä.

Ylityksen jälkeen polku nousi harjanteelle komeassa männikössä. Ensimmäinen nuotiopaikka Helanderin Kotajärven rannalla tuli pian vastaan. Paikalla on suojeltu mökinraunio. Elias Lönnrot ja M.A. Castrén viettivät mökissä joulun 1841 tutkimusmatkallaan. Aikamoista. (Luin myöhemmin Laineen ja Rovamon kirjasta ”Nuotiolla” (Gummerus 2014) selostukset Lönnrotin ja Castrénin matkasta. Oppainaan heillä oli ollut Korvasen kylästä poromiehiä, mutta sää oli ollut jouluaattona niin huono, että heidän oli pitänyt jäädä odottamaan sen paranemista.)

Alun nousua ylityspaikalta.

Helanderin Kotajärvi, Lönnrotin jalanjäljillä...

Kämpän jäännökset suojakatoksen alla.

Lönnrot runoineen sai jäädä mökkiinsä. Jatkoimme sen suuremmitta isänmaallisitta menoitta polkua ylöspäin Maantiekurua kohti. Seuraavalla nuotiopaikalla syötiin eväsleivät ja jatkoimme saman tien matkaa. Hyttysiä oli vähintään riittävästi, eikä niiden seuraksi viitsinyt jäädä. Lähdimme pois polulta Kuotmuttipään lakea kohden. Nousu tuntui pitkältä. Mutta kuten aina, mitä rankempi nousu, sen nopeammin se palkitsee maisemana. Puuttoman paljakan raja ei ollut kovin selkeä, eikä oikein paljakasta voinut missään vaiheessa puhua. Jalan mittaista tunturikoivua oli tasaisena mattona kaikkialla.

Huipulla pelästytimme neljä riekkoa edestämme lentoon. Taisi olla 2 aikuista + 2 poikasta. Fjällpipare (siis kapustarintahan tuo taitaa olla) ilmestyi myös piipittämään. Yksi riekoista jäi juoksentelemaan ympäristöön. Taidettiin osua niiden hoodeille, sori.

Maisema alkaa avautua.

Kun riekkoa oli tsuumailtu tarpeeksi, oli aika jatkaa Kaarnepäälle. Siirtymä oli melko vaivaton. Maaston muodot ja lähitunturit hahmotti nyt hyvin. Kaarnepää oli kuitenkin siitä tyypillinen suomalainen tunturinlaki, että se antoi odottaa itseään. Laakea laki, mutta maisemat etelään ja kaakkoon olivat mainiot. Sää oli ollut todella hieno, vain muutamia pilviä, muttei liian kuuma. Ei koko päivänä. Eikä tuulta. Sen seurauksena hyttyset olivat seurana myös ylhäällä tunturissa.

Näkymä Kaarnepäältä kaakkoon. Vasemmalta lukien: Ruopimapäät, Hattupää, Ukselmapää ja Vaulopää.

Aurinko alkoi olla jo varsin alhaalla, kun läksimme Kaarnepäältä kohti Sarviojan autiotupaa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Kaarnepään itätörmältä oli tuvalle noin 1 km matka, koko ajan laskua. Ainoa jännitystä kohottava seikka oli vain, ettei menisi tuvasta ohi. Mutta kompassi on keksitty, ja suunnan otto on avotunturissa helppoa. Toki tämänkin voi mokata, lähinnä siis siten, ettei ota sitä suuntaa (tämä versio on joskus tullut koettua…).

Tällä kertaa pääsi kehuskelemaan onnistuneella suorituksella, laskeutuminen osui joen varteen vain noin 50 metriä tuvasta. Autiotupa oli tyhjä, varaustuvan puolella oli yksi pariskunta. Edellisenä yönä tuvalla oli ollut paljon väkeä. Kello oli noin puoli 12, joten tuskin enää olisi tuvalle tulijoita. Pihalla oli muutamia kelvollisia telttapaikkoja, mutta jäimme tupaan yöksi.

Onnistunut suunnistus: tuvan puusee näkyvissä.

Tuvassa oli avotakka, samanmallinen kuin millainen on ainakin Vaskojoen tuvalla Lemmenjoen kansallispuistossa. Tupa oli muutenkin sympaattinen. Keittelimme illalliseksi perinteisen pastapussin, lisättynä kuivatulla porkkanalla ja purjolla. Nams. Kävin vielä ennen nukkumaan menoa kiertelemässä tuvan ympäristössä kameran kanssa.

Yöpalaa

Sarviojaa pikkutunneilla.

2. päivä: Paratiisikurun kautta Sokostille

Aamu meni pitkäksi, niin kuin usein on tapana vaelluksella. Aamutoimia tehdessämme paikalle pölähti paikallinen miekkonen koiran kanssa. Turistiin siinä, hän kertoi olevansa päiväretkellä Aittajärveltä ja käyvänsä ”tässä lenkillä Paratiisikurussa ja sitten takaisin”. Mikäs siinä, kova ukko. Vaikka on toki rinkka selässä kävely aina hitaampaa, tsemppasin itseäni.

Sarviojan tupa ulkoa...

...ja sisältä. Tuvassa on sekä autio- että varauspuoli.

Ohjelmassa oli Sarvijoen ylitys. Vähemmän veden aikaan menisi vaelluskengillä, mutta nyt oli helpompi suosiolla kahlata sandaaleilla. Olisi joen yli päässyt massiivista kelotukkia myöden myös, mutta jotenkin kahlaaminen tuntui riskittömämmältä. Tukki oli nimittäin yli metrin vedenpinnasta, joten sieltä olisi tullut aika vauhdilla rinkka selässä alas, jos askeleet olisivat menneet solmuun…

Kello oli noin 13:30, kun joesta oli selvitty. Vastaan tuli heti kolmen hengen porukka, ja tuvalle oli tullut hetki aiemmin jo yksinäinen kulkija. Kovasti porukkaa, mutta sitähän UK-puistossa aina lienee. Sateli hiljakseen vettä. Polku kohti Paratiisikurua oli helppo ja pienen alkunousun jälkeen myös maisemiltaan komea. Sade loppui, aurinko kuivatti maan ja vaatteet nopeasti. Oli taas lämmin. Sadepilviä kierteli ympärillä, mutta ne kiersivät meidät sopivasti.

Hattupään ohitettuamme ja hieman ennen Paratiisikuruun kääntymistä aamun lenkkeilijä tuli takaisinpäin vastaan. Toivoteltiin hyvät jatkot puolin ja toisin. Paratiisikuru oli alusta pitäen hieno, nimensä mukainen. Polku nousi kurua hiljalleen ylöspäin. Lounastimme kurussa pienen ovaalin muotoisen lammen yläpuolella, josta näkyi jo koko kurun peräseinä. Tajuttoman hieno paikka! 

Lampi alta...

...päältä...

...ja kurun perä.

Lounaan jälkeen tarkoituksena oli lähteä nousemaan kurun jyrkkää reunaa menevää polkua Ukselmapäälle, ja… ennen kuin lounas oli edes valmis, alkoi sataa. Kunnolla. Sapuska oli vasta valmistumassa, kun hanat aukesi. Voi paska. Kaatosade vie allekirjoittaneelta fiiliksen aika tehokkaasti, niin tälläkin kertaa.

Sadekamat päälle, äkkiä, sitten syötiin siinä sateessa. Odoteltiin tovi, josko sade olisi lakannut, mutta ei näyttänyt siltä. Harmaata kaikkialla. Ei ollut mieltä lähteä sateessa kapuamaan kurun seinämää ylös. Tunturissa ei kuitenkaan näkisi minnekään. Siinä sitten odoteltiin sateen lakkaamista hyvä tovi.

Lisäys 29.10.2017: Paratiisikurussa sadetta pitäessämme päätimme pykätä teltan kasaan ja jäädä suojaan pitämään sadetta. Nukuimme siinä odotellessa reilun parin tunnin päikkärit. Jokin aika reissusta palattua minulle selvisi, että olimme rikkoneet lakia. Paratiisikurussa leiriytyminen on kielletty kansallispuiston järjestyssäännöissä. Kirjoitintästä oman blogikirjoituksensa.

Sateen lakattua keittelimme kaffet. Paikalle tuli toinen pariskunta, joka oli matkalla Sarviojalle. Juteltiin niitä näitä. Sää oli taas kaunis. Jatkoimme noin klo 19 matkaa, nyt siis kurun seinää ylös, hii-op. Nousu oli helpompi kuin miltä se näytti.

Paratiisikurun rinnettä alempaa...

...ja ylempää.

Tunturin lakialueelle päästyä Paratiisikuru hävisi nopeasti näkyvistä. Teimme pienen lenkin Pirunportin suuntaan, mutta kuvauksellisesti se ei toiminut, tai olisi pitänyt mennä paljon lähemmäs. Paikalle tuli jälleen yksi heppu, tällä kertaa vaeltaja, joka kertoi majoittuvansa Paratiisikurussa, mutta tuli paljakalle soittamaan puhelun. Hän kertoi, että säätiedotus on luvannut seuraavalle päivälle sadetta. Tämä sai meikäläisen mietteliääksi reittivalintojen suhteen.

Näkymä Ukselmapään rinteeltä koilliseen.

Jatkoimme kohti Ukselmapään huippua. Nousua oli vielä, mutta se oli melko loivaa. Laki oli laakea, mutta maisemat 698 metrin korkeudesta olivat kuitenkin kelvolliset. Niin, Ukselmapää on Saariselän toiseksi korkein laki, vain Sokosti yltää 20 metriä korkeammalle.

Ukselmapää, check!

Huipulta näki sadepilvien menevän menojaan. Lähdimme kohti Lumipäätä. Silmä valehteli ensin laskun ja sen jälkeisen nousun kohdalla pahasti, ne näyttivät jyrkiltä, mutta eivät todellakaan olleet. Ukselmapäältä oltiin katseltu Sokostia ja vitsailtu, että pitäisikö tuonne vielä mennä, eihän se ole kaukana. Sokosti ei siis kuulunut alkuperäiseen reittisuunnitelmaan, mutta se ei tosiaan näyttänyt olevan kaukana. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, että sinnehän muuten mentiin!

Ensimmäiset porot ja väärä linssi kamerassa... arvaahan tuon miten siinä käy.

No, tällainen siitä tuli: pari poroa ja Sokostin tukiasema mökkeineen.

"Paljakka on vaelluksen parasta aikaa"

Tunturipaljakka hyvässä säässä on parasta mitä vaelluksella voi olla. Kulku on miellyttävää, jalkoihin ei juuri tarvitse vilkuilla ja koko ajan maisema on kohdillaan. Eri asia on sitten kulkea eriasteisessa rakkamaastossa. Käsivarren kivihelvetti on jotain ihan muuta kuin leppoisa ruohopaljakka… joskin myös ihan omalla tavallaan hienoa.

Paras mahdollinen kulkumaasto.

Lumipäällä kokeilin puhelimen kuuluvutta. Hyvin pelasi Elisan verkko. Sokostin huipulla on Soneran tukiasema, mutta myös oma Elisan liittymäni jaksoi siirtää dataa hienosti. Alhaalla laaksossa kuuluvuutta ei toki ainakaan Elisalla olisi. Ja lyhyenä vertailuna, DNA on Lapissa aivan paskaa. Kaikista kolmesta on omakohtaista kokemusta vaellusreissuilta, ja DNA on ainakin aiemmin ollut heikoin. Reissua suunnitellessa on aina hyvä tsekata mahdolliset puhelimen kuuluvuusalueet hätätilanteiden varalta. Kuuluvuuskartat löytyvät esimerkiksi täältä. Kartta ei toki takaa kuuluvutta jossain tietyssä paikassa, mutta mitä ylempänä tunturissa on, sitä todennäköisemmin verkkoa löytyy.

Evästauko.

Lumipäällä tarkistettiin säätiedotus, joka lupaili seuraavalle päivälle sadetta vasta puolilta päivin ja nekin vain kuuroja. Ihan ok siis. Pidimme tuumaustauon. Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Lumipäältä länteen paljakkaa ja tunturiharjanteita pitkin ja laskeutua yöksi jonnekin Pälkkimäpään läheisyyteen. Virtaa kuitenkin tuntui molemmilla riittävän, ja tarpeetonta sanoa, valoa myös. Tässä vaiheessa aiempi vitsi Sokostilla käymisestä ei enää tuntunutkaan vitsiltä, vaan ihan toteuttamiskelpoiselta vaihtoehdolta. Kävelyä Lumipäältä Sokostille tulisi noin 5 km. Sitten tietysti Sokostilta pitäisi laskeutua jonnekin sopivaan paikkaan leiriytymään. Pälkkimäojan laavu olisi yksi vaihtoehto, mutta sinne olisi sitten vähintään se 5 km vielä lisää. Päätimme lähteä kulkemaan kohti Riitelmäpäätä, josta pääsisi vielä helposti Pälkkimän suuntaan, jos oma poweri loppuisi kesken. Kello oli jo niin paljon, että yökävelyksi menisi joka tapauksessa.

Lumipäältä alaspäin lähteissä porotokka juoksenteli lähistöllä edestakaisin. Räps. Räp-räp-räps, sanoi kamera. Matkan varrelle osui vielä komea lumitöyräs kurun latvoilla. Olipa vielä pari metriä nietosta jäljellä kurun pohjoisreunalla. Kulku Riitelmäpäälle oli nopea, vaikka loppunousu oli jyrkähkö. Huipulla ollessamme päätimme, että käydään Sokostilla. Sinne oli enää reilun parin kilometrin matka. Kello kävi tässä vaiheessa puoltayötä. Ilma oli viilennyt sen verran, että hyttyset vähenivät. Kylmä ei kuitenkaan ollut. Taivas oli kuitenkin vetänyt pilveen, aurinko pääsi vain välillä pilkahtelemaan pilvien raoista. Yövaelluksessa on taikaa! Ainakin jos ymmärtää painaa menemään silmät auki eikä sokosti. Sokosti! Heh heh.

Riitelmäpään huipputöppänä, taustalla Sokosti.

Päätimme jättää rinkat Riitelmäpään ja Sokostille johtavan harjanteen väliseen satulaan. Rinkkojen kanssa Sokostille ei kannattanut vain urheilun vuoksi kiivetä. Mukaan huiputukseen otimme karttalaukun ja kompassin, vaikka olimme avotunturissa, jossa on helppoa suunnistaa. Niin, siis hyvällä säällä. Huonolla säällä se on huomattavan vaikeaa ilman kompassia, tästä(kin) on omakohtaista kokemusta… vahingosta kuitenkin viisastuu. Mukaan myös kamerat (tottakai, aina!) sekä vettä ja pientä evästä.

Näkymä Riitelmäpään rinteeltä Pälkkimäojalle ja Lupukkapäälle; tuonne laaksoon laskeuduttaisiin yöksi.

Nousimme ensin tunturiharjanteelle, jota pitkin kuljimme aina huipulle asti. Koko matka oli rakkaa, mutta onneksi varsin miellyttävää kulkea. Vasta loppunousussa kivet olivat isompia. Harjanteelta näki mukavasti kahteen suuntaan, Ukselmapään tunturimassiiville sekä etelään Luirojärvelle ja Nattastuntureille.

Harjanteelta avautui näkymä Jaurutuskuruun ja Luirojärvelle, taustalla Nattaset.

Pohjoisen puolella maisemaa hallitsi Riitelmäpäiden ja Ukselmapään massiivi.

Ennen viimeistä huippua kävimme katsastamassa Soneran tukiaseman, joka jää varsinaisen huipun taakse hieman piiloon lännestä katsottuna. Koska sähköjä tunturiin ei ole vedetty, laitos toimii aurinkopaneeleilla. Niiden rivistö oli kunnioitusta herättävä. Kävin katsastamassa itärinteellä hieman alempana olevan vanhan huoltorakennuksen. Aurinko pilkahteli juuri pilvien lomasta, kun kävelin vanhalle rakennukselle. Tupa oli hyväkuntoinen, jämerällä metalliovella lukittu. Ikkunaluukut eivät kuitenkaan olleet kunnolla kiinni, joten tupaan pystyi tiirailemaan sisälle. 

Tupa vaikutti siistiltä, sisällä oli kerrossängyt ja patjat. Sähköä tupa saa ilmeisesti tukiaseman aurinkopaneeleista, vaikka sähkölaitteita ikkunasta ei näkynyt. Tuvan vieressä alarinteen puolella on massiiviset betonianturat, jotka eivät kuitenkaan ole tuvan perustuksina. Lieneekö varsinainen tukiaseman masto ollut aiemmin vanhan huoltotuvan paikalla? Tähän kysymykseen en ole löytänyt vastausta. Kyseessä on joka tapauksessa yksi Suomen korkeimmalla olevista asuttavista rakennuksista, ja maisemien puolesta varsin ainutlaatuinen ainakin. Tuvan ikkuna oli raollaan, joten periaatteessa olisi ollut mahdollista avata ikkuna ja viettää yö tässä erikoislaatuisessa tuvassa. Tämä mahdollisuus jäi kuitenkin kokeilematta.

Tukiasema aurinkopaneeleineen.

Vaatimaton mökki, vaan ei maisemat!

Varsinainen Sokostin huippu kohoaa 718 metriin. Maisemat etelään olivat erittäin hienot. Pohjoiseen paremmat maisemat oli tukiasemalta. Perinteiset huiputuskuvat tuli otettua ja hetki hengailtua valoisassa kesäyössä.

Aurinko pilkahteli pilvien välistä; näkymä Sokostin huipulta koilliseen. Vasemmalla Riitelmäpäät, joiden takana Ukselmapää.

Huipulla

Kun lähdimme laskeutumaan takaisin rinkkojen luo, päivän pituus alkoi tuntua jaloissa. Lasku oli hitaanpuoleinen. Rinkoilta jatkoimme kohti Pälkkimäojaa (siis ei laavua, vaan jokea). Alaspäin meno on periaatteessa helppoa, mutta kyllä sekin osaa käydä jalkoihin. Jokihaarassa oli kitsaasti teltanmentäviä tasaisia paikkoja, mutta kohtalainen paikka löytyi pitkähkön tiedustelun päätteeksi. Telttapaikka oli puurajalla.

Illallinen (tai oikeastaan aamiainen) syötiin siinä klo 7 hujakoilla, jonka jälkeen unta ei tarvinnut kauaa vartoa… Nyt sade saisi vaikka tulla, tänään oli ylitetty tavoitteet ja nautittu ikimuistoinen vaellusyö!

3. päivä – Lupukkapään hapotus

Pälkkimäojaa alas kuljettaessa Lumipää jäi selän taakse...

Nukkuessamme satoi pariin otteeseen. Kun noin kahden aikoihin iltapäivällä könysimme ylös, aurinko paistoi täydeltä terältä. Sen vuoksi teltta lämpeni jo epämiellyttävän kuumaksi. Pakkasimme romppeemme ja läksimme kohti Pälkkimän laavua. Joen varressa meni helppokulkuinen polku. Itse laavu tuli nopeasti vastaan ja ryhdyimme laittamaan lounasta.

Kuusimetsän raja kulki Pälkkimän laavun seudulla. Komeita kynttiläkuusia kohoili siellä täällä. 

Pälkkimäoja

Pälkkimän laavu & le chef

Laavulta kuljimme Aittajävi-Luirojärvi -polulle (jota Maantiekurun moottoritieksikin voidaan kutsua), jota kuljimme noin kilometrin pohjoiseen. Sitten ylitimme vieressä söpösti mutkittelevan puron. Puron varressa oli hietikkoja, joissa porotokka oli selvästi majaillut hiljattain. Puron ympäristössä oli täydellisiä teltta- ja leiripaikkoja.

Laiskuuksissani olin jo ajatellut, että kävelisimme suoraan Maantiekurun kautta takaisin Aittajärvelle, siis nopeinta mahdollista reittiä. Onneksi laiskuri-minä ja keskinäisessä päätöksentekomenettelyssä vähemmistöön. Lähdimme nousemaan Lupukkapään itärinteille. Jyrkkä rinne palkitsi nopeasti ja huis vaan olimme jo paljakan rajalla. Kuuset reunustivat erittäin komeaa maisemaa, jota hallitsi Sokosti taka-alalla ja Pikku Luirojärvi etualalla. Tämä takia vaelluksella ollaan, näitä maisemia jaksaisi katsella vaikka kuinka kauan. Ja jotta niin voisi myös käytännössä tehdä, räps-räps-räps. Kolmen kuvan panoraama hieman ylempää, olkaapa hyvä:

Lupukkapää on varsin iso tunturi monine sivuhuippuineen. Päätimme ensin nousta itäiselle huipulle ja päättää siellä, kivutaanko varsinaiselle huipulle. Nousu oli aika hankala, motivaatiojontkaa peräjälkeen, välillä isoja kiviä ja paikoin jyrkkää. Ei mikään ihanteellinen tunturipaljakka. Nousu kuitenkin kannatti, sillä maisema oli erittäin hieno myös täältä. Ja sää edelleen täydellinen.

Pidimme pitkähkön tauon. Oli myös aikaa hioa reittisuunnitelmaa. Tarkoitus oli mennä yöksi Lupukkaojan ja Sotavaaranojan risteyksen seuduille. Kun karttaa katseli ja kilometrejä mittaili, oli helppo tehdä päätös jättää Lupukkapään huiputus väliin. Nousu näytti myös vähemmän houkuttelevalta, mutta itähuippu, jolla parasta aikaa olimme, olisi myös todennäköisesti peittänyt näkymää idän suuntaan. No, ainahan sitä keksii perusteluita olla huiputtamatta…

Huiputtaako vai eikö huiputtaa...

Siispä lähdimme kiertämään Lupukkapäätä korkeuskäyrien mukaisesti pohjoista kohti. En tiedä korkeuskäyristä, mutta tuntui siltä, että vähän väliä mentiin ylös-alas. Maasto oli luvalla sanoen aika hankalakulkuista. Pakettiauton kokoiset kivenmurikat eivät tehneet kulkemisesta helppoa, kun samalla piti joko mennä ylös vain päästäkseen kiven takana alas tai päinvastoin. Vain noin 2 km kulkemiseen meni toista tuntia. No, joskus tällaisillekin ”reiteille” vaan on eksyttävä. Kun pääsimme Lupukkapään pohjoispuoliselle paljakkatasanteelle, maasto helpottui. Toki täälläkin oli puskittaista tunturikoivua, jonka vuoksi suoraan kävely ei onnistu, vaan on pujoteltava puskien välissä. Tällä kertaa ei tarvinnut väistellä riekkoja.

Kuljimme Lupukkaojan länsipuolista tunturiharjannetta niin pitkälle kuin sitä riitti. Aurinko painui edessämme kohti horisonttia. Sitten alkoi lasku metsän sekaan, ja aurinkokin jäi tuntureiden taakse. Lasku oli loivempi kuin mitä kartasta olisi voinut päätellä. Matkalle mahtui kuitenkin pari suurempaa jontkaa, joiden suuntaisesti pystyi onneksi kulkemaan jonkin matkaa. Kun joki alkoi näkyä, aloin haukan katseella väijyä telttapaikkaa. Yksi hyvä löytyi, mutta ajattelin lähempää jokea löytyvän myös. Näin kävikin, jokitörmällä täydellisen tasainen paikka. Tai oikeastaan kenttä. Telttoja olisi mahtunut vaikka kuinka.

Laaksossa oli hämärää, koska keskiyön aurinko jäi tuntureiden taakse. Ilma oli jonkin verran autereinen, jotenkin eteerinen. Ilma oli kylmähkö, ehkä noin +5 astetta. Villapaidan sai laitaa päälle. Mutta eipä ollut hyttysiä! Illallinen oli mallia tuhti, laitoimme hieman ekstraa sekaan. Iltatoimien jälkeen uinahdus tapahtui noin klo 2.

Illallinen

4. päivä - jokivartta pitkin kotia kohti

Kännykkä pirahti herätyksen merkeissä klo 9. Heräilimme rauhassa viimeiseen maastopäivään. Taivas oli ohuessa pilviharsossa. Vaikutti ihanteelliselta vaellussäältä. Tänään pitäisi ehtiä kävellä takaisin Aittajärvelle ja ajaa Tornioon saunaan ja yöksi. Oli siis syytä yrittää lähteä ennen puoltapäivää kävelemään. Klo 11 lähdimme Lupukkaojan vartta alajuoksun suuntaan. Suhteellisen pian vastaan tuli Sotavaaranoja ja sen varressa hyväkuntoinen polku. Sää parani, ilma lämpeni ja pilvet väistyivät. Teepaitakeli. Matka eteni joutuistasti, pian vastaan tuli Sotavaaranojan nuotiopaikka, joka oli komealla paikalla. Joki virtasi paikalla pienessä kalliokanjonissa könkäänä. Itse nuotiopaikka oli joen toisella puolella, mutta kanjonin päällä meni kelvollinen lankkusilta. 

Sotavaaranojan maisemia.

Couscous-lounas: lisää vain ainekset ja vesi - that's it!

Söimme tukevan lounaan (150 g couscousta mausteilla + salamia reilu pätkä). Aamiainen oli ollut mallia kevyt, joten olikin jo nälkä. Lounaan jälkeen kuvaustauko. Kuvailin köngästä pitkällä valotuksella. Jalustana oli appiukon lainaama Manfrotto Compact Light -jalusta, joka osoittautui 7D:lle aivan liian rimpulaksi. Tulipahan testattua. Pokkarikameralle tai mikrojärkkärille jalusta olisi todennäköisesti juuri hyvä, ja painoahan sillä ei ollut juuri mitään.

Tulipaikan vieressä oleva köngäs.

Lounaan jälkeen jatkoimme polkua kohti Suomujokea. Tällä kohtaa polkua ei ollut merkattu peruskarttaan, mutta polku oli vähintään yhtä hyväkuntoinen ja selkeä kuin ennen nuotiopaikkaa. Vähän ennen Suomujokea polun varrelle jäi ”riukujen valintamyymälä”. Myrsky oli kaatanut vuosia sitten suurelta alalta isoja puita. Hädän yllättäessä oli siis valinnan varaa siinä, että mihin istahtaa.

Sotavaaranoja levenee, Suomujoki lähenee.

Suomujoen ja Sotavaaranojan risteyksessä oli vanha Metsähallituksen tulipaikka, jota ei selvästi enää huollettu. Polku kohti Aittajärveä oli leveä. Paikoin polku kulki ylhäällä männikkökankaalla, paikoin rantapusikossa. Kevyt sade alkoi, mutta emme viitsineet vaihtaa sadekamppeita, koska oli viimeinen päivä sekä toisaalta paita oli jo valmiiksi hiestä märkä. Sade lakkasi vähän Sotavaaran nuotiopaikan ja poroaidan ohitettuamme. 

Poroaita ylitti Suomujoen.

Siikavuopaja

Siikavuopajan laavulle tullessa paistoi taas aurinko. Laavu oli parin kalamiehen tukikohta. Tämän saattoi päätellä siitä, että nuotiopaikalla oli tuli, vaikka ketään ei näkynyt laavulla + paikalla oli avattu kaljakeissi. Tämä spotti oli sen verran lähellä Aittajärveä (sekä tähän pääsisi sieltä myös veneellä), että kaljan roudaus erämaahan kävi edes jotenkin järkeen. Mutta on sitä saanut kantaa useamman kilometrin, jos jalkaisin on Aittajärveltä tullut… Varvikko alkoi kuivahtaa, mikä on aina positiivista. Kostea varvikko kastelee lahkeet ja kengät jopa tehokkaamin kuin pelkkä sade. Tästä eteenpäin polku oli vieläkin leveämpää. Oikea moottoritie. Autolle pääsy oli jo sen verran voimakkaana toiveiden prioriteettilistalla, ettei hirveästi viitsinyt pysähdellä ihmettelemään. Jalkoja toki piti pariin kertaan lepuuttaa. 

Aittajärvi

Vasemmalla Aittajärvi, oikealla Heladerin Kotajärvi. Ei enää pitkä matka...

Loppumatka oli komeaa männikkökangasta aina Suomujoen ylityspaikalle asti. Ympyrä oli sulkeutunut, kun kahlasimme joen yli. Kylmä vesi teki gutaa hionneille jaloille. Saavuimme autolle noin puoli seitsemän aikaan.

Maali näkyvissä.

Vaellusreitti.

Saariselällä Grilli Muossi ei pettänyt tälläkään kertaa, kebab naamariin, Kuukkelista mässyä autoon ja nelostietä etelään. Kävelyä oli tullut neljälle päivälle noin 57 kilometriä. Tää on hienoo. UK-puisto on vaelluskohteena aika varma valinta, se ei petä, joskaan ei välttämättä tarjoa niitä kaikkein huikeimpia eräkokemuksia. Plussaa on kuitenkin saavutettavuus ja monipuolisuus. Vaikka onhan minulla tietysti UK-puistosta vielä paljon näkemättä, eli lopullista tuomiota ei voi antaa... Nyt kun länsi- ja keskiosat on käyty, seuraava reissu tänne täytynee tehdä puiston itäosiin.