Sarek & Stora Sjöfallet 2022

Alkujorinat

Olin jo monta vuotta suunnitellut Sarekin vaellusta, mutta milloin mistäkin syystä suunnitelma oli muuttunut johonkin toiseen kohteeseen. Nyt kuitenkin päätin suunnata Ruotsin vuorille. Vaellus alkaa kuitenkin jo pitkään ennen lähtöä. Kaivelin vanhoja reittisuunnitelmia, joiden varaan päätin tukeutua. Lähtöpaikaksi valikoitui Suorvan pato, josta pääsisi vesistön yli erämaahan. Sarek on siten syrjässä, että kansallispuiston lähelle ei pääse autolla tai muullakaan kulkuvälineellä (helikopteria lukuun ottamatta) oikein mitenkään. Niinpä suunnittelemani reitti itse asiassa kulkisi suurelta osin viereisen Stora Sjöfalletin kansallispuiston alueella. Sarek, Stora Sjöfallet ja Padjelantan kansallispuisto muodostavat yhdessä valtavan erämaan, jossa myös maastot ovat vaihtelevia. Tämä oma pieni rengasreittini olisi vain pintaraapaisu tähän alueeseen. Jostain on kuitenkin aloitettava. 

Minulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa: joko kiertää Sarekin tunturimassiivi (eli kulkea Suorvasta etelään Bierikjávrrelle ja sitten Ruohtesvaggen laaksoa pohjoiseen) tai kulkea Sarekin massiivin itäpuolta, jolloin olisi mahdollisuus huiputtaa Sarekin korkein huippu, Sarektjåhkkån Stortoppen sekä ehtisi aina Akka-tunturille (Áhkka) saakka, joka olisi niin ikään huiputettavissa. Paluu olisi joka tapauksessa Stora Sjöfalletin puiston kautta, Átjek-tuntureiden lomasta ja Hállji-tunturin pohjoispuolitse takaisin Suorvaan.

Haasteena oli se, ettei minulla ollut kovin tarkkaa käsitystä siitä, millaisia maastot kyseisillä reiteillä käytännössä ovat. Ruotsalaiset kartat ovat kuin norjalaiset siinä, että niistä puuttuu valtavasti informaatiota. Yksin se, että korkeuskäyrien väli on 20 metriä, jättää paljon pientä jontkaa näkymättömiin. Myös kosteikot ja suot on merkitty puutteellisesti, vaikka se on kulkemisen kannalta aika olennaista tietoa. Sikäli reittisuunnitelmassa oli ”ilmaa”, koska minun oli vaikea hahmottaa, millaisia päivämatkoja olisi realistista ajatella. Ja onhan pelivaraa toki muutenkin hyvä olla. Sääkin kun voi olla mitä on.

27.8.2022 - Maastoon!

Sarek on kaukana. Olin edellisiltana ajanut mökille Keski-Suomeen, josta lähdin aamuvarhaisella. Auto liikkui kello 5:45. Matka sujui leppoisasti, mutta olihan se pitkä. Torniossa lounasta ja sitten rajan yli Ruotsiin. Tie Kalixista Jällivaaraan oli tylsääkin tylsempi. Ruotsin Lappi on paljon harvaanasutumpaa kuin Suomessa. Muutama hikinen huoltoasema ja suljettu turistirysä napapiirillä jäi tien varrelle, mutta muuten tie oli aika hiljainen.

Jällivaaran ohittamiseenkaan ei kauaa mennyt, vaikka tämä kaivoskaupunki vaikutti varsin eläväiseltä. Uutta taloa pystytettiin kovaa vauhtia. Kaiketi kaivosyhtiö LKAB:lla on homma hanskassa. Jällivaaran jälkeen leveää tietä sai ajella vielä useamman kymmenen kilometriä, ennen kuin koitti Stora Sjöfalletin tien risteys. Tätä tietä saisi sitten painaa menemään vielä satakunta kilometriä ennen kuin olisin Suorvassa.

 

Tie oli hyväkuntoinen, mutta muutamin kohdin siinä oli aikamoisia heittoja. Taloja ei tien varressa juuri ollut. Pari pientä kylää, siinä kaikki. Kauan tätäkin tietä sai ajaa, ennen kuin maisema alkoi muuttua komeaksi.

Ennen Suorvaa tien varressa oli Saltoluoktan tunturiasema ja vähän myöhemmin Naturum Laponia, eräänlainen vastine suomalaisille Metsähallituksen luontotaloille. Pistäydyin Laponiassa, joka oli komealla paikalla järven rannassa. Vastarannalla näkyi varsinainen Stora Sjöfallet (Stuor Muorkke), eli järvien välinen köngäs, joka ennen vesistön valjastamista sähkötuotannon käyttöön on ollut nimensä mukaisesti ilmeisen suuri.

Stora Sjöfalletin köngäs (Stuor Muorkke)

Katselin hetken ympärilleni Laponian näyttelyä ja jatkoin sitten matkaa. Vielä kymmenisen kilometriä piti ajella ja näkyviin tuli Suorvan säännöstelypato. Autoille oli parkkitilaa useammassakin paikassa. Noin puolet autoista oli Suomen kilvissä. Ajoin levikkeelle lähelle porttia, josta pääsisi kulkemaan padolle ja järven toiselle puolelle. Kello oli kuusi Ruotsin aikaa, eli olin tehnyt matkaa yhteensä 13 tuntia.

Suorva

Valoisaa aikaa olisi hyvinkin vielä pari-kolme tuntia. Tarkoituksena oli kulkea padon ja vastarannan poroerotuspaikan ohi etelään johtavalle polulle, jota pitkin useimmat vaeltajat suuntaavat kohti Guhkesvaggen siltaa ja Sarekia. Pakkasin loput varusteet, söin pikaiset eväät ja heitin rinkan selkään.

Tästä se lähtee! Suorvan padolla on avoin kulkuportti jalankulkijoille.

 

Panoraamaa Suorvan padolta.

Matka alkoi kauniissa ilta-auringossa. Padolla oli ohijuoksutus käynnissä ja veden pauhu oli melkoinen. Asfaltoitu tie jatkui Jiertas-saaren ympäri läntiselle padolle. Kuljin alempaa patovallia pitkin porokämppien luo. Hieman mittakaavaa patoalueesta saa siinä, että kulku autolta ja portilta patoja ja tietä pitkin järven toiselle puolelle oli matkana kolme kilometriä.

Sää alkoi pilvitellä runsaammin. Porokämppien jälkeen vastaan tuli suurikokoinen poroerotusaita. Ämpylöin hieman, miten poroaitojen ohi pääsisi parhaiten. Aita oli aivan eri tavalla ja eri kohdassa kuin mitä karttaan oli piirretty. Päädyin jotenkin erotusaitojen sisään ja sieltä ei sitten ihan suoraviivaisesti ulos päästykään. Vettäkin alkoi sataa. Hittolainen, ei tämä vaellus sittenkään alkanut ihan suunnitellusti.

Poroaitajumpan aika. Vältä tätä!

 

Kun lopulta pääsin ulos aitauksesta, olin taas melkein järven rannassa. Läksin erotusaitauksen viertä ylöspäin ja ajattelin, että polun on pakko tulla jossain vaiheessa vastaan. Maasto oli epätasaista pusikkoa. Varsin keljua. Onneksi polku löytyi suhteellisen pian. Polku oli selkeä, mutta hankala kulkea. Aivan täyttä paskaa. Mutaa ja kosteikkoja tuli vähän väliä. Jossain mutaisessa purokohdassa liukastuin ja kompuroin kyljelleni märkään maahan. Vahva alku todellakin, ajattelin, kun punnersin itseäni märästä kurasta takaisin tolpilleni.

Välillä parempaa polkua pusikossa.

 

Sade tihutteli ja heikkeni pikku hiljaa. Maaston puolesta ei vielä tehnyt mieli leiriytyä, sillä kelvollisia vesipaikkoja ei ollut hetkeen ollut. Polku nousi hiljalleen ylemmäs. Polulla piti kartan mukaan olla kahden joen kohdalla silta, mutta ensimmäisestä olin mennyt jo poroaitasekoilun takia ohi. Toinen oli vasta tulossa.

Maisema Jiertá- ja Gårtjejávrrelle alkaa aueta. Aurinko, ohut pilviharso ja sade värjäsivät maisemaa kellertäväksi.

Polku alkoi olla jo puuttoman rajalla, kun päätin poiketa siltä noustakseni vielä ylemmäs. Jotenkin pusikosta teki mieli mahdollisimman pian pois. Kun pusikko väheni, tuli Suorvan pato takana näkyviin. Näky oli jotenkin masentava; pato näytti olevan kovin lähellä eikä pusikossa tarpominen ollut vienyt vielä kovinkaan kauas. 

Alkoi jo hieman hämärtää, kun tulin iloisesti solisevalle purolle. Paikalla oli pieni putouskin. Hörpin vettä juodakseni ja täytin vesipussin. Olin jo jatkamassa matkaa, kun huomasin, että vain parinkymmenen metrin päässä putoukselta oli hyvännäköinen tasanne. Miehän leiriydyn tähän!! Aivan mainio telttapaikka, ja maisemakin komea kuin mikä.

Teltta pysytyssä. Taustalla Suorvan pato näyttää olevan ihan vieressä.

Teltta oli pystyssä varttia vaille yhdeksän. Matkaa oli kertynyt 7,5 kilometriä. Ilta tummui nopeasti. Söin illalliseksi risotto-valmisruoka-annoksen, joka ei ollut maultaan kaksinen. Aivan kuin kanaa olisi syönyt – tosin ilman kanaa. Currya oli vähintään riittävästi. Samoin setti oli älyttömän suolainen, mutta onneksi oli vettä juotavaksi.

Illallinen. Nälkä lähti, jano tuli.

Illan hämärryttyä idän suunnalla näkyi valoja. Tajusin, että Stora Sjöfalletin luontotalo näkyi leiripaikalleni. Samoin muutamia mastojen tai sähkölinjojen punaisia valoja näkyi. Puhelin siis kuuluisi vielä tässä. En kuitenkaan laittanut sitä päälle, vaan annoin olla. Taivas oli seljennyt, joten laitoin herätyksen aamuyölle auringonnousun varalta. Pohdiskelin reissun alkua. Alku on aina hankala, niin tälläkin kertaa. Nousumetrejä ei vielä ollut takana paljoa, joten hieman hirvitti, millaisia tulevat päivät olisivat. Mutta väsyneenä kaikki tuntuu aina vaikeammalta, niinhän se on.

Ilta tummuu. Harvoin on näin komeaa maisemaa leiristä!

28.8.2022

Heräsin yöllä yhden maissa ja kurkistin teltasta ulos. Hennot revontulet loimottivat idän suunnalla. Värkkäsin kameran valmiuteen ja aloin räpsiä kuvia. Pilviä oli jonkin verran ja ne liikkuivat vauhdilla. Sain kuitenkin muutaman kelvollisen ruudun Stora Sjöfalletin suuntaan. 

Revontulet Stora Sjöfalletin yllä.

Jatkoin unia ja heräsin viideltä herätyskelloon. Uusi kurkistus ulos. Stora Sjöfalletin suunnalla aamurusko oli komeana, joten nappasin jälleen kuvia. Nousevan auringon kajo valaisi hienosti lähituntureita. Taivaalla oli kuitenkin myös jonkin verran pilviä.

 

Olisihan sitä noustakin voinut, mutta ajattelin kerrankin kuunnella itseäni ja jatkoin nukkumista. Eilinen oli ollut pitkän ajomatkan ansiosta kuitenkin suhteellisen tiukka, joten ajattelin, ettei uni olisi pahitteeksi. Nukkua posotinkin sitten kymmeneen saakka.

Kelpasi laittaa aamiaista.

 

Aamupäivä oli pilvipoutainen. Telttapaikan ympärillä kasvoi kiitettävästi mustikoita, jotka olivat juuri sopivan kypsiä. Keräsin niitä kuksallisen puuron jatkeeksi. Tein rauhassa aamutoimet ja ryhdyin valmistautumaan lähtöön. 

Teltta kasaan ja menoksi. Tummat pilvet vyöryivät.

 

Sää muuttui nopeasti. Pohjoisesta vyöryi tummia pilviä, ja ennen auringon menoa pilveen näkyi hetken pieni sateenkaarikin. Sade kuitenkin tuli ja meni. Sää vaikutti ainakin hetkellisesti taas paranevan. Lähdin liikkeelle vähän kello 11 jälkeen.

Maasto tuntui puuttoman rajalla helpommalta kuin alempana pusikossa. Helppous saattoi olla osin harhaa, rinne oli paikoin aikamoista jumppaamista. Mutta ilman puita näkyvyys luo ehkä illuusion helppoudesta, kun silmillä voi paremmin suunnitella omaa kulkuaan.

Suorvan pato ei hävinnyt näkyvistä millään. Sateenkaari seurasi takaa kulkua.

 

Yksi pienempi puro ja Jiertá- ja Gårtjejávrrit ennen Stora Sjöfalletia.

Punnersin rinnettä ylemmäs, mutta kuitenkin rinteen suuntaisesti. Tarkoitus ei ollut yrittää liian ylös, koska tavoite oli kulkea tunturin reunaa aika Guhkesvággen sillalle saakka. Jos menisi liian ylös, pitäisi tulla myös alas. 

Yli 1300 metriin kohoava Hállji jäi takaoikealle. Hálljin rinnettä sai kulkea aina Njavvejågåsj'lle saakka.

 

Polku oli jäänyt alemmas enkä jäänyt sitä kaipaamaan. Noin tunnin talsittuani saavuin Njavvejågåsj-joelle. Joki virtasi vuolaana ja kuohuen alas tunturiylängöltä. Katselin hetken jokivartta ja totesin, että tästä ei kuivin jaloin mennä. (Ilmeisesti jostakin kohdin ylitys kengät jalassa on mahdollinen, mutta en lähtenyt sellaista paikkaa etsimään.)

Muutama sata metriä minusta alavirtaan oli vastaan tulossa neljän vaeltajan ryhmä. He pystyttivät tarpin joen ylitettyään ja ryhtyivät ilmeisesti lounaspuuhiin. Heilautimme käsiä tervehdykseksi, mutta etäisyyttä oli sen verran, etten varta vasten lähtenyt jutulle.

Vastaantuleva kolmen vaeltajan ryhmä, taustalla 1279-metrinen Sluggá.

Sateenkaaren päässä ei ole aarretta, vaan vaeltajia.

 

Ylityspaikka Njavvejågåsj’sta löytyi, mutta ylityksessä meinasin kompuroida. Vettä oli korkeimmillaan noin polveen, joten kastelin hieman lahkeita, kun en ollut viitsinyt rullata niitä kunnolla ylös. Virta oli kuitenkin sen verran kova, että kunnon kastuminen oli lähellä. Tulosuunnassa selän taakse jäi komea ja voimakkaan värinen sateenkaari. Söin hieman metukkaleipää jalkoja joen rannalla kuivatellessani.

Njavvejågåsj ja vuolas virta.

Jatkoin matkaa eteenpäin. Vaikka kuinka siirteli jalkoja toisen eteen, tuntui, ettei maisema juuri vaihdu. Edessä kohosi pyramidin mallinen 1279-metrinen Sluggá-vuori ja vasemmalla Stora Sjöfalletin seutu tuntui pysyvän paikoillaan. Aina silloin tällöin taakse vilkaistessa Suorvan tuulivoimalakin vielä näyttäytyi.

Pilvet liikkuivat nopeasti. Välillä vihmoi hieman vettä, mutta pääosin oli satamatta. Aurinko paistoi enimmäkseen. Tuuli oli kova, kuten odottaa saattoi. Maasto oli muuttunut jonkin verran tasaisemmaksi, joten kulku oli pääosin ihan leppoisaa.  

Sateenkaari Njavvejågåsj'n yllä. Taustalla kohoaa Háljjin sivukieleke, Vuosskelvárátja.

 

Kilometrit kuluivat tunturinrinnettä kulkiessa. Kulkusuunta alkoi kääntyä hiljalleen etelästä länteen ja tunturiharjanteen takaa olisi voinut avautua näkymä Ähpárin tunturimassiiville. Ähpár jäi kuitenkin pilvihunnun sisään. Näkymä oli aika unenomainen; pilvi roikkui tunturin päällä siten, että sen takaa saattoi hennosti erottaa todella valtavan tunturimassiivin ääriviivoja, mutta esimerkiksi käsitystä siitä, kuinka korkealle rinne nousi, ei mitenkään saanut.

Ähpárin massiivi tukevasti pilvessä. Oikeassa reunassa 1400-metrinen Nienndotjåhkka ja sen alla tonniin nouseva Nienndooalgge, joka piti kiertää ylä- tai alakautta.

 

Noin viisi kilometriä Njavvejågåsj’n jälkeen saavuin seuraavan isomman vesistön, Njirávjågåsj’n varteen. Näiden välille oli jäänyt varmaakin toistakymmentä pienempää puroa, joista läheskään kaikkia ei ollut merkitty karttaan. Njirávjågåsj’n kohdallakin edessä oli pienoinen ylläri: joki kulki valtavan jontkan pohjalla.

Jouduin tovin jos toisenkin arpomaan, mistä uoman pohjalle pääsisi järkevästi laskeutumaan. Jokiuoma ilmestyi eteen lähes tyhjästä ja oli huomattavan jyrkkä. Siinä ihmetellessäni huomasin alempana jokiuomassa toisen yksinäisen vaeltajan pohtivan samaa. Hän tosin oli tulossa vastakkaiseen suuntaan. 

Njirávjågåsj valtavassa uomassaan.

Alas joelle päästyäni piti etsiä ylityspaikka. Tästä joesta pääsi kuivin jaloin yli, jopa suhteellisen helposti. Ylitin joen pienen könkään niskalta, jossa oli vielä kookkaita lumenviipymiä. Uoma oli varsin karu, kivissä ei kasvanut uoman pohjalla edes jäkälää. Saatoin vain kuvitella, millaiset lumimäärät ja vedet tässä liikkuvat keväisin.

Lumenviipymiä putouksella ja melkoinen lippa.

Kello kävi kolmea, joten päätin syödä Njirávjågåsj’n varressa lounaan. Lounasmössö koostui rakettispagetista, tuoreena kuivatusta porkkanasta ja kukkakaalista, soijarouhe/kuivattu jauheliha -sekoituksesta sekä Blå Bandin lämmin kuppi -tomaattikeitosta. Reissun lounaat koostuivat etukäteen tekemistäni tällaisista vaihtelevista raaka-aineista tehdyistä valmiista sekoituksista. Hyvää, vaikka itse sanonkin.

Lounasaika!

Lounaan jälkeen matka jatkui. Pieniä puroja sai jatkuvasti ylitellä. Yritin pysyä ylhäällä rinteellä, jotten olisi joutunut alempana näkyviin pusikoihin. 1444 metriin yltävä Niendotjåhkkå kohosi komeasti oikealla puolella. Rinne oli varsin jyrkän näköinen. Lulep Niendojågåsj’sta pääsi kuivin jaloin yli. Komea joki kuitenkin. Edessä alkoi näkyä Niendon ”olka”, Niendooalgge, joka työntyi tunturista kohti Liehtjitjávrrea. Vaihtoehtona olisi ollut joko kulkea ”olan” yli, tai laskeutua jyrkkäreunaisen Niendooalggen alapuolelle ja kiertää se järven rantaa pitkin.

Lulep Niendojågåsj

Valinta oli itse asiassa aika helppo. Nousu Niendooalggen satulaan ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, joten alaspäin vaan. Lasku rinteellä oli suhteellisen helppoa. Mitä nyt välillä puskaa ja kiveä. Mutta sama se oli kaikkialla.

Siinä alas lasketellessa sää näytti paranevan. Pilvet nousivat ylemmäs ja rakoilivat – saatiin siis hieman aurinkoakin. Ähpárkin näyttäytyi lähes koko komeudessaan. Alhaalta löytyi myös erittäin selkeä polku. Jossain siis polku oli alempana kulkenut koko ajan. En kuitenkaan harmitellut omaa ylempää rinnettä kulkenutta reittiäni, sillä se oli välttänyt mallikkaasti pajukkoja, joita karttaan oli merkitty. Mutta mistäpä sitä tietää, saattoihan polku olla helpompi. Joka tapauksessa lienee selvää, että aina Suorvasta tänne Liehtjitjávrrelle ja Guhkesvággen sillalle menisi myös polku.

Katse taaksepäin Nienndooalggen kohdalta rannasta. Tunturi, johon aurinko paistaa on Njavvetjåhkkå. Kulkemani reitti menee rinteen varjoisalla alueella oikealta vasemmalle - tunturia siis kierrettiin.

En päässyt polkua pitkälle, kun havaitsin Nienndooalggen kohdalla järven rantatöyräällä olevan porotokan. Pudotin rinkan ja ryhdyin räpsimään kuvia. Tokka oli komeasti kuvattavissa ja verrattain hyvässä valossa ainakin hetkittäin.

Ilma alkoi selvästi jo viiletä. Jatkoin polkua eteenpäin. Niendooalggen takaa näkyviin tuli hiljalleen Sarekin ensimmäiset huiput: Spijkka ja Sarvatjåhkkå. Molemmat olivat kuitenkin tukevasti pilvien peitossa. Sarekin kansallispuisto tosiaan alkaa vasta Guhkesvággen jokilaaksosta. Tähän asti kulku oli ollut Stora Sjöfalletin puolella. 

Välkommen till Sarek: Spijkka ja Sarvatjåhkkå - tosin valitettavasti pilvessä.

Lähempänä Guhkesvággen siltaa näkyi vielä muutamia poroja. Polku meni pusikoiden läpi varsin mukavasti, eikä kulkua voinut tässä kohdin moittia. Lähellä siltaa oli kaksi telttaa. Heilautin kättä tervehdykseksi teltan ulkona olleille vaeltajille ja aloin katsella omaa leiripaikkaa. Ajattelin, että ylitän sillan vasta aamulla.

Kohtuullinen telttapaikka löytyi suhteellisen pian. Mitenkään ylettömän hyviä paikkoja ei kuitenkaan suuremmin ollut. Vettä löytyi hyvin, ylhäältä Niendolta laski lukuisia pieniä puroja. Teltta oli pystyssä noin puoli kahdeksalta.

Sää oli muuttunut taas pilvisemmäksi ja tuuli voimistui. Hieman vettäkin vihmoi. Ilta ei ollut erityisen kaunis, se vain tummui. Kävin katsomassa riippusiltaa ja Guhkesvákkjåhkån kuohuja. Joki oli valtava. Vesi oli harmaan sameaa, eli kyseessä oli jäätikköjoki. 

Guhkesvákkjåhkån riippusilta.

Laittelin illallista ja suunnittelin tulevia päiviä. Vaihtoehtoina oli kulkea Guhkesvággea tai sitten lähteä kiertämään Sarekin massiivia Ruothesvaggeen. En osannut tehdä vielä päätöstä. Kulku tähän asti oli käynyt suhteellisen nopeasti. Toisaalta sään arvaamattomuus arvelutti; nyt keli ei todellakaan suosinut huiputtamisia, sillä kaikki isot huiput olivat tukevasti pilvessä. 

Illallinen.

Kuuntelin tuulen aiheuttamia ääniä, nautiskelin päivän suklaa-annoksen ja hieman 10-vuotiasta. Sitten aloin unille.

Hentoa iltaruskoa Ähpárin päällä.

29.8.2022

Yöllä satoi lähes koko ajan. Minulla oli puhelimessa pari herätystä siltä varalta, että taivaalla olisi ollut revontulia, mutta turhaan. Heräilin aamulla ennen kahdeksaa ja ryhdyin keittelemään aamupuuroa. Sää oli hieman parempi, mutta tuuli oli edelleen kova ja pilviä paljon.

Jotenkin fiilis ei ollut kovin kaksinen. Sään arvaamattomuus ärsytti. Päätöstä jatkosta oli vaikea tehdä. Mieltä kalvoi epävarmuus siitä, kumpi reitti olisi järkevämpi ja maisemallisesti parempi. Jos Ruohtesvaggen kierrokselle lähtisi, voisivat huiputukset ja Áhkkalla käynti jäädä välistä. Lisäksi saattaisi tulla hieman liian kiire ehtiä ajoissa pois maastosta, jos jotain yllättävää sattuisi. Esimerkiksi superhuono sää. Toisaalta Guhkesvágge-vaihtoehdossa jäisi komeat laaksot näkemättä, vaikka huiputusmahdollisuudet olisivat paremmat.

Vähän yhdeksän jälkeen sain teltan ja kamppeet pakattua ja lähdin astelemaan riippusillan yli. Nyt oli totuuden hetki. Kääntyäkö oikealle vai vasemmalle. Käännyin oikealle Guhkesvággeen. Näillä mennään, päätin.

Guhkesvágge voitti. Vasemmalla Sarekin massiivi (Spijkkakammen ja Nordtoppenin rinne); keskellä Sarekvárásj ja oikealla Skanabákte.

 

Nordtoppen teleobjektiivilla. Tuonne olisi tarkoitus nousta kuvan oikean reunan rinnettä. Jos nyt vaan sää sallisi...

 

Lähes heti sillan jälkeen aloin suunnata ylemmäs joelta. Maasto oli pientä pusikkoa, juuri sitä hankalaa, ja toisaalta märkää suota. Yritin skannata maastoa pidemmälle, mutta kovin selkeää kuvaa ei saanut siitä, mitä tuleman piti. Joka tapauksessa vaikutti siltä, että lähempänä jokea kosteikkoa olisi aivan riittämiin, joten mitä ylempänä kulkisi, sitä parempi.

Märkää alkumatkan maastoa.

 

Välillä kosteat paikat olivat helppokulkuisia ja lähes kuivia, kun taas toisaalla edessä oli leveitä ja pitkiä märkiä heinikoita, joihin upposi yli jalkapöydän. Askeleita piti tosissaan katsoa, luottoa kantavuuteen ei juuri ollut. Välillä märkien alueiden keskellä solisi kirkkaita puroja. Alue oli Vuojnesjågåsj-joen ”deltaa”, eli aluetta, jossa isompi joki hajaantuu suistomaiseksi alueeksi ja pieniksi puroiksi. Se selitti myös laajat kosteikot.

 

Yksinäinen poro pyöri ympärillä ja huomasin kauempana joen varressa pienen tokan. Aurinko tuli välillä pilvien lomasta valaisemaan edempänä laaksossa kohoavaa pikkutunturia, Sarekvárásj’ia. Niin, pikkutunturia, jonne matkaa oli kuusi kilometriä ja joka kohoaa yli 1100 metriin. Mutta tässä valtavassa laaksossa, jossa vasemmalla nousevat pilvien sekaan parhaimmillaan yli kaksitonniset huiput ja oikealla puolella 1700 metriin nouseva Skanátjåhkkå jyrkkine pahtaseinineen, tuommoinen reilun tonnin huippu tuntui lähes mitättömältä.

Jotenkin mittasuhteet tuntuivat muutenkin hämärtyvän. Sarekvárásj tuntui olevan ihan kivenheiton päässä, vaikka matkaa tosiaan oli vielä reilusti. Ylipäänsä oli vaikea hahmottaa, kuinka pitkä matka seuraavalle harjanteelle oli ja mistä kannatti kulkea. Ympäristön suuruus sekoitti pään.

Näkymä taakse Liehtjitjávrrelle.

Määrätietoisesti pyrin nousemaan yhä ylemmäs, jotta vältin kosteita paikkoja. Välillä tihutteli vettä. Pilvet roikkuivat yhä alempana. Ajatuksena oli päästä huiputtamaan Sarekin korkeimpaan tunturiin kuuluvaa huippua, Sarektjåhkkån Nordtoppenia joko tänään tai huomenna. Lähdemateriaalista olin lukenut, että juuri Guhkesvággen puolelta nousu pitäisi olla mahdollinen ilman erityisvarusteita.

Koska pilvet roikkuivat matalalla, oli vaikea hahmottaa Sarekin massiivin huippuja. Eteenpäin oli vain tallattava. Pääasiassa kulku oli ihan mukavaa, kun kosteikot vähenivät. Helppoa maasto ei kuitenkaan ollut. Välillä kivikot olivat isoja, ja erilaista jontkajumppaa sai vähän väliä harrastaa. Vettä oli myös paljon, pieniä ja välillä isompiakin puroja sai olla jatkuvasti ylittelemässä. Ylitykset sujuivat kuitenkin pääasiassa kuivin jaloin.

Lulep Sarekjågåsj

Joki syöksyy alas Sarekjiegna-jäätiköltä. Kuva antaa väärän vaikutelman joen koosta.

Ensimmäinen isompi joki oli ylhäältä jäätiköltä laskeva Lulep Sarekjågåsj. Joki ei ollut leveä, mutta virtaus oli erittäin vuolas. Lisäksi harmaa vesi näytti lähinnä lonkerolta, eli pohjaa oli turha tiirailla. Muun muassa tätä varten ylityskengät tai sandaalit ovat ehdoton juttu. Paljain jaloin ylitys olisi iso riski. Ylityspaikkaa sai tovin etsiä. Itse ylitys ei lopulta ollut kovin haastava, mutta hitto soikoon, miten kylmää vesi saattoi olla! En edes halunnut kuvitella, millainen virtaus paikalla olisi pahimpana tulvahuippuna…

Yli mentiin että heilahti!

Jatkoin matkaa. Sää oli seljennyt hieman. Pian vastaan tuli nimetön puro, jossa oli hieno vesiputous. Pidin pienen evästelytauon ja napsin kuvia. Laakson toisella reunalla Skanábákte, eli Skanátunturin pahtaseinä oli komeimmillaan. Juuh, siitä ei noustaisi ylös, ei sitten millään. Täältä takaisin Suorvaan oli vain kaksi reittiä, joko takaisin samoja jälkiä tai koko Skanátjåhkkån massiivi kiertäen.

Onneksi nyt ei tarvinnut miettiä vielä paluuta, sillä menossa oli vasta kolmas vaelluspäivä. Pian vastaan tuli seuraava jäätikköjoki, Alep Sarekjågåsj. Kahlaushommiksi meni, mutta ylitys ei ollut kovin vaikea. Pian ylityksen jälkeen huomasin muutaman sadan metrin päässä vastaantulevan vaeltajakaksikon. Kulkureittimme ei ristennyt, eivätkä he luultavasti edes huomanneet minua.

Alep Sarekjågåsj; joessa monta haaraa.

Yksi Alep Sarekjågåsj'n sivuhaara ja maisema taaksepäin.

Sarekvárásj’n huipun ohituksen jälkeen saavuin samannimisen järven rantaan. Järven rannalta löytyi useita hyviä telttapaikkoja. Jopa karttaan oli merkitty, että alueella on saamelaisten kotapaikkoja. Kello oli noin puoli neljä. Pysytytin teltan ja ryhdyin laittamaan lounasta. Menussa oli tällä kertaa kuivattuja keitettyjä perunoita. Tämä kokeilu oli ihan hauska, vaikka suutuntuma jäi sitkeäksi. Perunat olisi voinut pilkkoa pienemmiksi jo kuivausvaiheessa. 

Leiri Sarekvárásj-järven (989 m) rannalla. Taustalla pilven lomasta pilkottaa Áhkkán massiivi.

Olin nyt Nordtoppenille vievän rinteen juurella. Sää ei ollut kovin kaksinen, pilvet roikkuivat edelleen alhaalla ja välillä tihkui vettä. Oli taas valinnan aika. Lähteäkö huiputusyritykselle, vai odottaa seuraavaan päivään. Koska kello ei ollut vielä paljon, päätin yrittää huiputusta. 

Pakkasin pikkureppuun tarvittavat kamppeet, lisävaatetta, vettä ja hieman evästä. Lähdin teltalta noin 15:20. Alkuun rinne oli vaihtelevasti kivikkoa ja nummea. Nousu alkoi heti yllättävänkin tiukkana. Järvi muuttui nopeasti pienemmäksi ja maisema alkoi avautua pohjoisen suuntaan. Sarekvárásj-tunturikin jäi nopeasti alle. Nousumetrejä alkoi siis kertyä vauhdilla.

Ennen varsinaisen jyrkemmän rinteen alkua ohitin pienen, 1286-metrisen nimettömän nyppylän pohjoispuolelta. Yllättävän iso sekin oli läheltä, vaikka kauempaa se näytti vain pieneltä kikkareelta. ”Kikkareen” kohdalla oli tasaisempi kohta, mutta pian eteen tuli jo jyrkempi seinämä, josta nousureittiä piti hieman hakea. Sen jälkeen, noin 1350 metrissä maasto taas hetkeksi tasoittui ja edessä oli painanne, joka oli toiselta reunalta vielä paksulti lumen peitossa.

Tasaisempi kohta "kikkareen" jälkeen. Eikä tuo "kikkare" tästä niin pieneltä enää näytä...

 

Tämän pienen tasaisen alueen jälkeen alkoi varsinainen jyrkempi nousuosuus. Aloitin nousun kulkemalla lunta pitkin ylemmäs. Lumeen saikin hyvin askeleet ilman suurempaa huolta. Tästä Nordtoppenin etuhuipulle oli matkaa noin 1,5 kilometriä ja nousumetrejä puolestaan reilut 650.

Alkuun nousu sujui hyvin. Lumen loputtua touhu muuttui kuitenkin vaikeammaksi. Kivet olivat isoja ja rinne jyrkkä. Nouseminen on raskasta, joten vähän väliä piti hengähtää ja katsella maisemia. Vaikka pilvet roikkuivat matalalla, niiden välistä pilkotteli välillä sininen taivas. Olin siten optimistinen sen suhteen, että huiputus voisi onnistua. Pohjoisen suunnalla saattoi hahmottaa Áhkkan massiivin, vaikka se jäikin suurelta osin pilven taakse piiloon. Gássaláhkon tasankoalue kutienkin järvineen näkyi komeasti, ja pilkotteli suuri Ahkkajaurekin taustalla. Kaakon suunnalla puolestaan siinsi Liehtitjavri ja edellisen yön telttapaikan seutu.

Nousureittiä. Lumialueella nousua n. 100 metrin edestä.

Panoraama rinteeltä Guhkesvággeen. Keskellä "kikkare", jonka takana Sarekvárásj. Vasemmalla Gássaláhkon tasanko, keskellä Skánatjåhkka (pilvessä) ja oikealla Liehtitjávri.

Jatkoin nousua. Homma alkoi tuntua hullun touhulta. Kivet suurenivat ja välillä askelten paikkoja joutui katsomaan todella tarkkaan. Lisäksi kello kävi. Nousu oli paljon hitaampaa, kun oli osannut ajatella. Ajattelin, että nousen enintään siihen saakka, että kello on kuusi. Sitten on aloitettava lasku takaisin, muuten ei välttämättä ehtisi teltalle ennen pimeää. Ja kivikossa laskeutuminen liian hämärässä olisi liian suuri riski.

Näkymät vasemmalle/luoteeseen (Áhkká / Gássalahko) ja oikealle/kaakkoon (Liehtitjávri / Skánabakte). Pilviä meni myös alempana vauhdilla.

Noin 1600 metrin kohdalla kivet alkoivat olla lumisia. Ja liukkaita. Nousin varovasti vielä jonkin verran ylemmäs, mutta sitten totesin, ettei hommassa ollut järkeä. Nousu oli ollut yhtä helvettiä, kun suoraan sanotaan. Ylempänä näkyi vain pilviä. Huipulla ei siis todennäköisesti olisi nähnyt mitään, ja toiseksi aika loppui kesken. Kello oli puoli kuusi, enkä mitenkään olisi puolessa tunnissa ehtinyt ylös asti.

Totuuden hetki. Ei tästä tullut nyt mitään.

 

Suoraan sanottuna harmitti. Olin pahasti aliarvioinut huiputuksen vievän ajan, eikä siihen olisi pitänyt ryhtyä tässä säässä. Lisäksi rinne oli haastavampi, mitä kuvittelin. Hetken manailin itsekseni asiaa, mutta ajattelin, että mieluummin tulen ehjänä pois kun lähden urheilemaan. Heti kun päätös laskeutumaan lähtemisestä oli tehty, mieli keveni. Päätin pitää teltalle päästyäni lettukestit tappion sulattemiseksi. Olin ottanut lettujauhoja mukaan ja nyt jos koskaan olisi sille oikea aika.

Kuvailin laskun yhteydessä muutamia tunturikasveja ja kivien hienoja raidoituksia. Lasku sujui ripeästi, mutta tarkkana piti olla. Pari kertaa sain pienen kivivyöryn aikaan.

Ylikukkineet jääleinikit 1600 metrissä.

Sadan metrin pyllymäki ennen tasaisempaa osuutta... josko kuitenkin kävellen. Lumella näkyy nousun jälki.

Jyrkän osuuden päätyttyä kulku muuttui sinänsä helpommaksi, mutta jaloissa alkoi jo painaa. Oikeassa pohkeessa tuntui hieman kipua, mitä ihmettelin. Jalat olivat siis eriparisia, vaikken tietääkseni ollut oikeaa jalkaa erityisemmin kolhinut.

Laskeutuessani pilvet alkoivat muuttua paksummiksi ja pilven reuna laski alemmas. Päätös jättää huiputus kesken oli selvästi oikea. Saavuin teltalle noin kello seitsemän aikaan. Melkein heti alkoikin sataa. Survoin itseni telttaan ja aloin valmistella illallista.

Illallisgourmet piti laitella pienen telttani pienessä absidissa. Sade ropisi ja tuuli oli yltynyt. Minulla oli kuitenkin kaikki hyvin; teltassa kuivaa, ruoka tulossa ja mieli hyvä. Lopulta voi olla aika vähään tyytyväinen, vaikka yksi reissun tavoitteista oli mennytkin penkin alle. En nimittäin uudestaan lähtisi Nordtoppenin rinteelle keikkumaan.

Ensin ruokaa, sitten lettuja.

Ilta jo pimeni, kun ryhdyin paistamaan lettuja. Lämmönsäätö trangialla meni jotenkin pieleen, sillä lopputulos ei näyttänyt varsinaisesti letuilta. Mutta söihän sitä vadelmasopan kanssa… Makoilin teltassa ja kuuntelin sateen ropinaa. Kelailin itsekseni päivän kulkua ja mietin tulevia päiviä. Päivä oli lopulta ihan mukava, vaikka kulku oli paikoin ollut aika tuskaista. Kummastelin myös hieman oikeaa jalkaa, jossa pohje tuntui olevan jumissa. Noh, josko se levolla hellittäisi.

30.8.2022

Yöllä satoi melkein koko ajan. Sade jatkui myös aamulla. Muutamia taukoja sateessa oli, ja ajattelin jo, että ryhdynkö keräilemään kamppeita. Mutta sade jatkuikin taas, joten eikun lisää unta palloon. Kymmenen aikaan ei enää uni maistunut, mutta sade senkun jatkui. Mietin siinä itsekseni, että miten täältä pääsisi pois mahdollisimman pian. Homma ei tuntunut kovin kivalta. Ajatus sateeseen lähtemisestä vie tehokkaasti pois vaellushalut. Jatkoin rötväämistä ja mietin, että eihän tässä mihinkään kiire ole.

 

Ja ei tosiaan ollut. Meni pitkälle iltapäivään, ennen kun aloin keräilemään leiriäni. Sade oli lakannut, mutta maisema oli edelleen harmaa. Tuuli oli kova ja ilma varsin viileä. No, niin kauan kun taivaalta ei sada vettä, kaikki on plussaa.

Kåtatomt - kuten karttaan oli merkitty - eli selkeä kota- tai leiripaikka Sarekvárásj'n rannalla.

Lähdin tallaamaan laakson reunaa kohti luodetta. Paikalla oli useita selkeitä kota- tai leiripaikkoja. Puroja tuli ja meni, mutta niistä pääsi kuivin jaloin yli. Sää oli kylmä ja jotenkin kalsea. Maasto muuttui hieman helppokulkuisemmaksi. Maaruskakin oli paikoin värikästä. Pilvet kuitenkin roikkuivat edelleen niin matalalla, ettei vuoriston maisemaa päässyt liiemmin ihailemaan. Suottastjåhkkån teräväpiirteinen huippu hieman matalampana kuitenkin erottui välillä hienosti. Áhkkan massiivi puolestaan oli tiukasti pilvien peitossa.

Sarekvárásj ja Guhkesvággen maisemat jäävät taakse.

Suottasjtjåhkkå (1861 m) tuli näkyviin harjanteen takaa. Ylängöllä maaruska alkoi olla paikoin värikästä.

Etelän suunnalla näytti selkeämmältä. Törmäsin pieneen kiirunaparveen, jota jäin hetkeksi väijymään kameran kanssa. Kovin yhteistyökykyisiä linnut eivät olleet, mutta sainpa sentään jotakin jälkiä muistikortille.

 

Sareklåbbdån kiirunat

Maisemaa taaksepäin Sarekvárásj-järvelle ja -huipulle.

Päivän ainut hetki, kun aurinko pilkahti pilvien raosta.

Várdasjåhkå

Várdasjåhkån ylityksen jälkeen päätin pitää lounastauon. Kello kävi neljää. Sain isosta kivestä hieman tuulensuojaa, mutta lämmintä oli silti laitettava ylle. Oikea jalka oli alkanut vaivata. Lepo ei ollut auttanut, vaan polvitaipeessa tuntui selvästi kipua. En keksinyt syytä kivulle. Onneksi se oli kuitenkin siinä määrin lievää, että kävely sujui, vaikkakin hieman hitaammin. Vaellussauva päätyi kuitenkin jatkuvaan käyttöön.

Yksi lukuisista nimettömistä puroista.

 

Yritin tiirailla lounaspaikaltani matalien Alep ja Lulep Gássavárásj -tuntureiden etualalla olevaa porokämppää. Paljaalla silmällä sitä ei erottanut. Pohdin myös reittiäni. Ajatuksissa pyöri kulkea aina Sarekin massiivin pohjoisimman huipun, Nijákin, tuntumaan, mutta toisaalta en ollut lainkaan varma, onko järkeä kulkea sinne asti. Penteleen sää. Olin joskus kuullut sanonnan, että ”Sarekissa sataa aina”, ja nyt olin kokemassa tätä omakohtaisesti. Toisinkin voisi sanoa, eli että Sarekissa on aina paska keli, etenkin jos maisemat kiinnostaa.

Vasemmalla Såltatjåhkkå, keskellä Suottasjjiegŋa -jäätikkö, oikealla Suottasjtjåhkkå (1861 m).

 

Maasto oli onneksi suhteellisen helppokulkuista. Aloin lähestyä valtavan Suottasjjiegŋa -jäätikön reunaa. Maisema oli kuin kuusta, mustaa kiveä vailla häivähdystäkään mistään elävästä,  kuten kasveista. Jäätikkö näkyi hienosti, mutta sen koosta ei alhaalta katsottuna saanut oikeaa käsitystä. Ja eipä aikaakaan, kun eteen avautui Suottasjjågåsj, eli jäätiköltä laskeva joki. Juuh, elikkäs. Tämä ei mikään pikkupuro ollutkaan.

Suottasjjiegŋa -jäätikkö ja sieltä laskeva Suottajjågåsj.

 

Suottasjjågåsj alavirtaan, taustalla Áhkka (edelleen pilvessä).

Katselin jokea aikani ja kävelin vähän matkaa alavirtaan. Olisi tuosta varmasti kahlaamalla yli päässyt, mutta tällä kertaa oli helppoa todeta, että ei. Jos nimittäin olisi mennyt yli, olisin joutunut ylittämään saman joen toiseen kertaan, jotta olisin pysynyt rengasreitilläni. Siispä suunta oli selvä: kuljin alas laaksoon vedenjakaja-alueelle, josta Suottasjjågåsj lähtee virtaamaan luoteeseen ja Guhkesvággjåhkån latvavedet alkavat valua Guhkesvággea pitkin kaakkoon. Vedenjakajan välistä pääsisin kulkemaan laakeiden Gássavárásj-tunturien välistä kohti Gássalahkon tasankoa ja Áhkkaa.

Pelisuunnitelma olisi siis harvinaisen selkeä. Kellokin oli jo sen verran, että kunhan vedenjakajasta pääsisi yli, voisi alkaa katsella telttapaikkaa. Ajattelin, että se voisi olla Gássavárásj-tuntureiden välisen järven tienoilla.

Vedenjakajan tasankoa Guhkkesvággen suuntaan. Taustalla Skánatjåhkkå edelleen pilvessä.

Mutaa ja savea, onneksi ei kovin upottavaa.

Vedenjakajan alue oli laakea mutainen tasanko, jossa pikkuruiset purot virtailivat sinne tänne. Onneksi vettä ei ollut kovin paljoa, joten kulku oli suhteellisen vaivatonta. Alempaa Guhkesvággen suunnasta vesistön ylitys olisi saattanut olla hankalampi ja ennen kaikkea märempi kokemus, tuumailin.

Kun vedenjakaja oli ylitetty, näkyi Suottaksen porokämppä jo hyvin. Pieni ketunlenkki tuvalla käymisestä tuli, mutta se säilyi kohtuuden rajoissa. Ovathan porokämpät aina eräänlaisia nähtävyyksiä, joten pitihän se käydä katsastamassa. Kämppä oli varsin iso, ja sisältö siisti, mitä ikkunasta kurkistin. Ja olihan paikka todella komea vuorten kainalossa. Harmi vain, että sään puolesta maisema oli kolkko.

Suottas stugan; Sirkan saamelaiskylän omistuksessa oleva porokämppä.

Läksin kulkemaan kohti vajaan kilometrin päässä olevaa 971 metrin korkeudella olevaa järveä. Reitille osui valtava kivenlohkare, jonka päättelin olevan jonkinlainen seitakivi. Kiven juurella oli joitakin homeisia poronsarvia, jotka näyttivät siltä, että ne on tarkoituksella tuotu paikalle, uhrilahjoiksi saamelaisten jumalille.

 

Ilmeinen seitakivi; kiven korkeus n. 3 metriä.

Maasto oli varsin louhikkoista. Kiviä oli paljon, ja ne olivat isoja. Järven ranta tuli näkyviin ja se oli kuin louhostyömaa. Niinpä jatkoin matkaani järven länsireunaa pitkin telttapaikkatutka päällä. Mikään telttapaikkojen paratiisi tämä ei ollut, mutta läheltä järven pohjoispäätä löytyi kelvollinen tasanne. Teltta oli pystyssä puoli kahdeksalta. Virittelin timelapsekameran kuvaamaan pilvien liikettä ja ryhdyin majoittumaan.

Avolouhosta á là Gássavárásj.

 

Vettä ripsi taas hieman. Tajusin, että koko päivänä aurinko oli vain kerran hieman vilkahtanut pilvien välistä. Sään puolesta päivä oli ollut suoraan sanoen perseestä. Myös jalka vaivasi. Tuntui kovin kankealta, sillä kaikenlainen kyykistely kävi polven päälle. Edellisen yön ja aamupäivän lepo ei ollut auttanut.

 

Pohdiskelin myös tulevaa. Aikaa oli vielä hyvin jäljellä, mutta oli hieman sellainen olo, että miksi olen täällä. Jos keli on näin huono, hommassa ei tuntunut olevan järkeä. Sarek on sellainen paikka, johon pitäisi tulla oikeasti katselemaan maisemia, eikä vain seurailemaan pilvien liikkeitä ja sateiden kulkua. Onneksi oli ruokaa ja teltassa lämmintä. Muusta ei juuri nyt tarvinnut olla oikeasti huolissaan.

Uni ei heti tullut, joten rauhakseen makoilin, söin iltasuklaan ja join viskihuikan. Sadetta kuunnellen ilta pikku hiljaa pimeni, ja jossain vaiheessa nukahdin.

Suklaa tekee hankalastakin päivästä paremman.

31.8.2022

Aamu alkoi taas tutuissa merkeissä. Satoi vettä. Hämmentävästi puoli kymmenen aikaan huomasin, että aurinko paistaa telttaan! Wau. Tosiasia kuitenkin oli, että vettä satoi pienestä auringonpaisteesta huolimatta. Odottelin jonkin aikaa, kunnes kymmenen hujakoilla sade lakkasi. Ja uskottava se oli: pilvipeite repeili enemmän kuin moneen päivään.

Reikiä pilvipeitteessä!

Aamupäivän auringonpaiste, totta se oli!

Aamutoimien jälkeen keräsin kamppeeni ja lähdin kulkemaan kohti Áhkkan massiivia. Parin kilometrin kulkemisen jälkeen poistuin Sarekin kansallispuistosta ja siirryin takaisin Stora Sjöfalletin puiston alueelle. Rajaa ei tosin ollut merkitty maastoon mitenkään. 

Nimetön lampi, takana Várdotjåhkkå, joka 1230 m korkeudesta huolimatta näytti pikkuruiselta Áhkkan ja Sarekin massiivin rinnalla.

Áhkkaa lähestytään.

Gássalahkon alue on pienten lampien ja järvien täplittämää. Maasto oli varsin tasaista, muttei silti mitenkään helppokulkuista. Pientä jontkaa ja kivikkoa oli riittämiin. Osa järvistä oli kauniin turkooseja, etenkin kun aurinko pääsi välillä valaisemaan niitä paremmin. Sää oli myös lämmennyt selvästi. Nyt kulkeminen tuntui taas mukavalta, joskin jalka vaivasi jonkin verran.

Aurinkoa oli kaivattu!

 

Puikkelehdin vesistöjen lomasta kohti Áhkkan kaakkoiskulmaa. Ajatuksena oli, että jos sää sallii ja jalka kestää, nousen kaakon suunnasta ylös Áhkkalle, ehkä aina Stortoppenille saakka. Kun olin selättänyt järvialueen, etsin teltalle paikan pienen puron tuntumasta ja pystytin teltan. Sitten tein lounashommat ja ihastelin alati paranevaa säätä. 

Gássalahko, taustalla Guhkesvágge.

 

Noin neljän aikaan lähdin nousemaan ylös. Mietin, tuliko taas lähdettyä liian myöhään, mutta päätin yrittää. Alun nousu oli loivaa ja varsin helppoa. Olin huomannut, että jalka ei vaivannut ylöspäin noustessa, mutta laskussa siihen kävi kipeämmin.

Alkunousun maisemaa Gássalahkon tasangolle, takana Guhkkesvágge.

Maisemaa etelään: Várddojávrre ja takana Sarekin massiivi.

Gássalahko jää pilveen, vasemmalla ensimmäiset näkymät Ahkkajauren altaalle.

Vaikka sää olikin parantunut, välillä koko Gássalahkon alue jäi pilviharson taakse piiloon. Mahdollisuudet, että ylhäältä näkyisi kunnolla jotain, olivat siis pienet. Nousumetrejä kertyi varsin nopeasti. Rinne ei ollut kovin jyrkkä, joten nousu oli verrattain helppoa. Toki aina nousu pistää puuskuttamaan.

Alkunousua sai tehdä puron vartta. Maa oli melko irtonaista tällä kohdin.

 

Noin 1450 metrissä alkoi olla lunta kivien päällä. Rinne ei kuitenkaan ollut pelkkää kivikkoa, vaan soraa, moreenia ja jopa multaa oli edelleen siellä täällä, mikä helpotti nousua. 1500 metrissä oli pieni välitasanne, jossa pidin pidemmän tauon. Maisemat olivat harmillisesti päässeet katoamaan, sillä pilvet roikkuivat sen verran alhaalla, että näkyvyys oli vain ehkä satakunta metriä.

Korkeus 1500 metriä, näkyvyys 100 metriä.

 

Rinne jatkui ylöspäin suhteellisen loivana ja helppokulkuisena. Kivet muuttuivat pikkuhiljaa suuremmiksi, mutta myös lumen määrä lisääntyi. Lunta pitkin oli paikoitellen helppo nousta. Vain muutaman kerran jalka humpsahti syvemmälle hankeen. Tätä loivempaa vaihetta oli noin kilometrin verran, kunnes noin 1700 metrin kohdalla rinne jyrkkeni olennaisesti.

Rinteen nousukulmaa ennen jyrkempää osiota.

 

Rinne oli tosiaan jyrkkä, mutta lumen kanssa sen nouseminen ei ollut mahdottomuus. Päinvastoin rinne tuntui helpommalta kuin pari päivää aiemmin noustu Sarekin Nordtoppenin rinne. Näkyvyys oli kuitenkin aika lailla olematon, vain muutama kymmenen metriä. Nousu oli kuitenkin ollut sikäli nopeaa, että kello ei ollut vielä edes kuutta.

Jyrkän vaiheen päätyttyä tulin pienelle välilaelle. Vaikka näkyvys oli mitä oli, saattoi paikalla hahmottaa, että vasemmalle jatkui huipulle johtava harjanne ja oikealle harjanne jatkui alemmas kohti tunturin rinteen jäätiköitä. Ja edessä olisi pyllymäki Áhkkan massiivin väliin jäävään laaksoon. Jännä kyllä, vaikka tässä vaiheessa oltiin jo varsin ylhäällä, yhtään ei pelottanut. Ehkä se johtui huonosta näkyvyydestä, kun ei ollut käsitystä, kuinka pitkä ja jyrkkä rinne kulloinkin oli.

Siitä olisi jonkinlainen pyllymäki alas - onneksi ei nähnyt, kuinka pitkä tai jyrkkä.

Jatkoin matkaa harjannetta ylöspäin. Harjannetta jatkui vielä reilut kolmesataa metriä, kunnes saavutin noin 1900 metriin nousevan huipun. Tämä ei ollut varsinainen Stortoppen, joka nouseen yli kahden tonnin, vaan sen viereinen sivuhuippu. Stortoppenille olisi ollut vielä noin kilometrin kävely ja oli itsestään selvää, etten sinne enää ollut menossa. Kello oli kuitenkin jo puoli seitsemän ja pilven sisällä hämärää.

Ensimmäinen huiputus tälle reissulle!

Kutakuinkin oikeat lukeat taulussa.

Laen "maisema".

 

Nautin pienen huiputusviskin ja otin pakollisen huiputuskuvat. Tuuli ja sen mukana tullut lumituisku viilensivät nopeasti. Meininki oli todella talvinen. Pitkään hengailuun ei toki muutenkaan ollut aikaa. Mutta olipa hieno fiilis! Vaikka huipulta ei mitään nähnytkään, tämä oli tähänastisen vaelluksen ehdoton huippuhetki. Kirjaimellisesti. Jokin adrenaliiniryöppy huiputuksista varmaan tulee, sillä en osaa sitä selittää, miksi tuntui niin hienolta. 

Puolisen tuntia huipulla meni, ennen kuin lähdin laskeutumaan alas. Lasku lumella oli helppoa, kun sai palata omia jälkiään. Jyrkkä osuuskin meni helposti. Noin 1700 metrin korkeudessa pilvi alkoi rakoilla, ja ympäröivästä maisemasta sai jonkinlaisen käsityksen. Oltiihan tässä oltu melko ylhäällä!

Laskumetrejä vielä paljon edessä, maisema hieman pilkottaa pilvenraosta.

 

Laskeutuminen sujui nopeasti. Ilta alkoi jo hämärtää, eli alas oli syytäkin ehtiä. Pilven reunan alle päästyä huomasin, että aurinko valaisi Akkajauren rantoja. Tästä saattaisikin tulla vielä kaunis ilta. Olin teltalla takaisin noin kello 20:20. Pimeää ei vielä ollut, sillä taivas oli seljennyt. Hämärä kuitenkin. Oli tulossa kylmä yö. 

Lasku pilven alle; vasemmalla pilkottaa Akkajaure, edessä Gássalahku ja oikealla Várdojávrre.

 

Áhkka paljasti huippunsa (Nordtoppen).

Lähes samaan aikaan kun ryhdyin teltalla illallispuuhiin, Áhkkan huippu vapautui hetkeksi pilvestä, joka oli jo muutenkin käynyt vain pieneksi hunnuksi tunturin päälle. Tämän olisi voinut ottaa luontoäidin kuittailuna, mutta minusta ei tuntunut siltä. Ennemmin tunturi osoitti minulle hyväksyntää paljastamalla ensi kerran koko muotonsa.

Jalkateipit vaihtoon. Jalkahuolto on näissä hommissa olennaista.

Tein teltassa iltatoimia ja pohdin päivän saldoa. Tuntui siltä, että vasta nyt tällä vaelluksella oli saavuttanut jotain.

Puolilta öin katsoin teltasta ulos. Revontulia! Kamera pikapikaa valmiuteen ja kuvaamaan. Kuvat puhukoon puolestaan. Taivas oli pilvetön ja Áhkka näyttäytyi nyt vieläkin upeammassa valaistuksessa. Valoshow jatkui noin tunnin, ennen kuin taivas alkoi rauhoittua. Myös muutamia pilviharsoja alkoi kertyä taivaalle, joten oli korkea aika käydä levolle.

Stortoppen ja taivaan tulet.

 

1.9.2022

Kurkkasin puoli kuudelta ulos. Lumihuippuiset Sarekin huiput näyttäytyivät ensi kerran kunnolla. Pakkohan siitä oli pari kuvaa ottaa, mutta jatkoin unia vielä yhdeksään. Aamutoimia pääsi tekemään ensi kertaa kirkkaassa, erittäin kauniissa säässä. Hetken mietin, olisiko pitänyt tehdä uusi keikka Áhkkaa huiputtamaan, mutta en pitänyt sitä järkevänä. Jalka oli edelleen pökkelö, ja vaikka kulku sinänsä sen kanssa sujui, olo oli hieman kankea.

Sarekin massiivin pohjoisimmat huiput ensi kertaa ilman pilviverhoja. Vasemmalla Suottasjtjåhkkå ja oikealla Niják.

 

Tämä aamu oli siinä mielessä vaelluksen kulminaatiopiste, että tästä kulku kävisi jo kohti autoa. Olin äärimmäisessä käännepisteessä, josta jokainen askel veisi nyt lähemmäs maalia. Sikäli tämä oli helpottava ajatus, että ylhäällä Áhkkallakaan puhelin ei ollut kuulunut. Se siis ei kuulu kertakaikkiaan missään. Tämä on hyvä huomioida, jos reissuja Sarekiin tai Stora Sjöfalletiin suunnittelee.

Riekonmarjaa.

 

Áhkkan huippu; punaisella edellisen päivän nousureittiä ja 1900-metrin välilaki, johon nousin.

 

 

Oli aika lähteä. Suuntasin kulkuni matalan Stuor Stuodak -tunturin ja Stuodakjávrren välistä kohti Átjek-tunturiparia. Olin edellispäivänä ylempää Áhkkan rinteeltä katsonut, että tämä suunta olisi kaikista vähiten kivinen. Maasto olikin suhteellisen helppokulkuista. Puroja ja lampia riitti, mutta vain yhdessä ylityksessä meni kahlaushommiksi.

 

Ilma oli lämmin. Jalka kuitenkin vaivasi, joten vaellussauva tuli tarpeeseen. Välillä alkoi miettiä, että onkohan jalassa jokin isompi juttu mennyt rikki, mutta en antanut sen vaivata liikaa. Niin kauan kuin jalka toimi edes jotenkin, ei ollut mitään hätää. Jos kävelystä ei olisi tullut mitään, oli kotijoukoilla kuitenkin reittisuunnitelma tiedossa, ja apua olisi hälytetty, jos en olisi määräajassa ilmoittanut mitään. Ja kun ruokaa ja vettä oli riittämiin, ei hengenhätää olisi kovin helposti tullut.

Vielä suhteellisen helppoa kuljettavaa.

 

Kulku sujui alkuun hyvin, mutta lähempänä Stuodakjávrrea maasto alkoi muuttua selvästi hankalammaksi. Jontkaa riitti ja tulipa sitä kuuluisaa pajukkoakin välillä eteen. Pyrin pysyttelemään ylempänä rinteellä, jotten joutuisi järven rannan hankalalta näyttävään maastoon.

Aina välillä piti vilkuilla taakseen, sillä Áhkkan massiivi näytti koko komeuttaan, ja komea se totta vie oli. Myös Akkajauren valtava järvi näkyi ylängölle komeasti. Järven pinnan ja Áhkkan korkeimpien kohtien välillä on korkeuseroa jopa noin 1500 metriä, mikä on Skandinaviankin mittarilla aika huikea luku.

Áhkkan komea massiivi.

 

Akkajaure ja Ritsemin tunturiasema. Ritsemin kautta kulkee merkattuja vaellusreittejä ja veneyhteys järven yli.

 

Olin jo lähes ohittanut Stuor Stuodakin tunturin, kun katse osui jalkoihin. Hilloja, perhana! Ja paljon! Siispä rinkka pois ja poimimaan. Aina on aikaa poimia hilloja. Niitä olikin sen verran runsaasti, että sain poimittua seuraavalle aamulle aamupalahillat. Ja miten hyviä ne olivatkaan! Jotenkin kylmänä tunturinraikkaana hillan maut pääsevät paremmin esiin kuin lämpimässä suolta poimittuna. 

 

 

 

Ylijäämähillojen kohtalo.

 

Pilvet olivat vihdoin väistyneet myös Sarekin massiivin päältä. Miten kaunis, kun sen näkee kunnolla. Noin 20 kilometrin jono toinen toistaan komeampia huippuja ja jäätiköitä. Tämä päivä antoi aika lailla anteeksi edellisten päivien sadetuhnut. Mutta näinhän se aina menee, yksi kaunis päivä pyyhkii pois monta rumaa.

Osa Sarekin massiivista panoraamana.

Ryhdyin lounaspuuhiin neljän maissa. Reissun rasitukset alkoivat tuntua sen verran, että kroppa tuntui väsyneeltä. Maasto oli muuttunut hankalaksi. Koko ajan sai kierrellä valtavia lohkareita ja jumpata pientä nyppylää ylös ja alas. Jalkakin alkoi väsyä.

Tuonne.

 

Pikaisen lounaan jälkeen jatkoin matkaa kohti Átjek-tuntureita. Varsin pian tajusin, että tänään ei kovin pitkälle tässä maastossa päästäisi. Reittisuunnitelma loppuvaellukselle oli ollut varsin ylimalkainen. Nyt kuitenkin todellisuus sekä maaston että jalan suhteen alkoi olla se, ettei kovin pitkiin kiemuroihin ollut motivaatiota. Päätin kulkea Unna Átjekin eteläpuolitse ja etsiä jostakin sopivan leiripaikan. Vettä riittäisi, mutta telttapaikkoja ei juuri ollut.

Ei tänne telttaa mihin vain laiteta.

 

 

Etsintä kesti kauan. Maasto oli ihan täyttä persettä. Paskinta ikinä. Kuvista ei saa lainkaan oikeaa käsitystä, kuinka hankalaa kulku oli. Jumppausta ylös-alas, järkyttäviä louhikoita ja jatkuvaa sujuvan reitin hakemista. Lounaspaikalta kuljin noin neljä kilometriä, kunnes yhden isomman lammen rannalta löytyi säädyllinen paikka teltalle. Ei toki täydellinen, mutta sellainen, jossa nyt yhden yön nukkuisi.

Olin aivan poikki. Teltta oli pystyssä noin klo 19. Edelliset kilometrit olivat vieneet tehokkaasti mehut miehestä. Mietin mielessäni, että tuota väliä en halua kulkea enää ikinä, missään tilanteessa. Pohdin myös tulevia päiviä. Autolle Suorvaan ei enää ollut paha matka, eli periaatteessa päivässä olisi voinut punnertaa aina maastosta poiskin, jos olisi pakko. Kuitenkin tuntui siltä, että nähtävääkin vielä olisi, eli jos sää sallii, voisi jollain huipulla käydäkin. Matkalle osuisi ainakin Átjek-tunturit ja mahdollisesti Hállji, joka on jo Suorvan lähellä.

Illalla alkoi olla taas pilvistä. Illallispuuhien jälkeen olo alkoi tuntua taas paremmalta. Syöminen kannattaa. Tutkailin pitkät tovit karttaa ja annoin ajatusten vaellella. Nautin täydellisestä rauhasta.

2.9.2022

Yöllä oli pilvistä. Olin laittanut revontulten varalta pari herätystä, mutta turhaan. Aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena. Kahdeksan maissa havahduin ja huomasin, että teltan päälle oli sadellut hieman lunta. Maa olikin valkoinen ja lämpötila oli nollan tuntumassa. Aurinko lämmitti kuitenkin jo.

God morgon!

 

Aamiaisella oli luvassa herkkujen herkkua, kun edellispäivältä jääneet hillat päätyivät puuron kaveriksi. Njam! Kylmät, raikkaat hillat maistuivat ihanilta.

Luksusaamiainen

Lähdin kulkemaan puoli kymmenen aikaan. Levänneenä maasto ei tuntunut niin pahalta, ainakaan alkuun. Kuljin Unna Átjekin etelärinnettä ja yritin löytää mahdollisimman helppoa reittiä. Sitä ei kuitenkaan ollut luvassa. Pian nimittäin huomasin olevani taas siinä saamarin pajukossa. Metrinen pajukko on to-del-la vittumaista kulkea. Jalkoihin ei kunnolla näe, ja siellä voi olla ties mitä kiveä, kuoppaa ja juurta valmiina kampittamaan onnettoman kulkijan. 

Saamarin pajukko...

 

No, pajukosta kun selvisi, oli edessä taas kunnon avolouhos. Ja sitten taas vähän pajua… perse sentään. Onneksi hankala vyöhyke ei kestänyt kovin pitkään. Kun Nuortap Átjek -järvi tuli näkyviin, maasto muuttui jo siedettävämmäksi. Olin päättänyt, että kierrän Átjek-järvet pohjoisen puolelta. Nyt siis tavoite oli päästä järvelle ja mahdollisesti lähteä huiputtamaan Stuor Átjek -tunturia, joka nousee 1380 metriin. Sieltä olisi todennäköisesti hyvä maisema lähes joka suuntaan.

Nuortap Átjek -järvi, viimein! Taustalla vasemmalla Hállji ja oikealla Skálariehppe, joka on Skánatjåhkkån sivuhuippu.

 

Kurvasin Unna Átjekin pitkälle työntyvän harjanteen yli lähellä järveä. Vastaan tuli taas erittäin kookkaita hilloja, jotka piti poimia parempiin suihin. Ilma oli sen verran lämmin, että oikaisin ruotoni hetkeksi ja nautin lämmöstä.

Stuor Átjek ja lammet. Nousureitti oikean reunan harjannetta.

 

Laskeuduin Átjek-tuntureiden väliseen laaksoon ja etsin mukavan taukopaikan pienen lammen rannalta. Kello oli noin 12. Vielä ei ollut lounaan aika, joten pakkasin pikkureppuun hieman evästä ja tärkeimmät tarvikkeet huiputusta varten. Stuor Átjekin kaakkoisrinne näytti siltä, että siitä pääsisi ylös. Edessä oli siis reilut 400 nousumetriä, joten paaaljon vähemmän kuin esimerkiksi toissapäivänä Áhkkalla. Eikun menoksi!

Alkunousu olikin suhteellisen helppoa. Ja maisema mitä mahtavin, kun sää kerrankin suosi. Koska taukoa täytyi vähän väliä pitää, nyt oli hyvin aikaa katsella maisemiakin. Taakse jäi mahtava panoraama, joka alkoi vasemmalta Hállji-tunturilla, jatkui Átjek-järvillä ja niiden takana kohoavalla Skanátjåhkkån massiivilla, Sarekin mahtavalla vuorijonolla ja päättyi Unna Átjek-tunturiin ja sen takaa pilkottavaan Áhkkaan. Näkyipä taivaalla liitelevän myös kotka.

 

Vilkuilin aika tiuhaan gps:n korkeusmittaria. Olipa taas todettava, että on se 400 nousumetriäkin yllättävän paljon. Noin 1100 metrissä rinne alkoi muuttua jyrkemmäksi. Se oli kuitenkin ihan vielä ihan noustavissa ilman suurempia pelkokertoimia. Sen sijaan noin 1200 metrissä rinne muuttui jo varsin jyrkäksi. Eikä pelkkä nousukulma vielä pahaa tehnyt, mutta kivet muuttuivat sen verran suuriksi, että välillä reittiä sai etsiä ihan tosissaan. 

Tuolta tulossa...

...ja tuonne menossa.

Panoraamaa rinteeltä itään. Punaisella merkitty joen ylityspaikka.

Eipä tullut muuta kuin pari pakollista kuvaa napattua, kun pelkkä nousureitin etsiminen ja pieni jännitysadrenaliini veivät kaiken huomion. Helkkari sentään, homma oli paikoin ihan oikeasti hieman pelottavaa. Oli parempi olla katselematta alas… kun rinteellä ei ollut lunta, lipsahdus ei olisi tarkoittanut kivaa pyllymäkeä, vaan jotain aivan muuta.

Osittaisella nelivedolla selvisin kuitenkin ylös harjanteelle, jossa maasto alkoi tasoittua. Eteläinen harjanne ei kuitenkaan ollut varsinainen huippu, vaan sitä varten piti vielä kulkea pätkä tunturinlaella olevan laakson poikki varsinaiselle huipulle. Tämä homma oli kuitenkin niin sanotusti helppo nakki hetkeä aiemman kauhunousun jälkeen.

Aikas makea maisema... Átjek-järvet ja Sarekin massiivi taustalla.

Joku poroparka oli kohdannut laella loppunsa.

Lakialue oli varsin helppoa kulkea. Vaikka laki oli lähes pelkkää kivirakkaa, kivet olivat kohtuullisen kokoisia. Varjopaikoissa yöllä satanut lumi oli vielä maassa. Kuljin nopeahkosti varsinaiselle huipulle. Nousuun meni kokonaisuudessaan aikaa noin puolitoista tuntia.

Se on siinä!

 

Paikka oli huikea. Pakollisten huiputuskuvien jälkeen rallatin kameraa oikein huolella. Täältä näkyi kaikki! Suorvan tuulivoimala näkyi juuri ja juuri Sliehkok-tunturin takaa, mutta patoalue jäi isommin näkymättömiin. Puhelin kuului ensimmäistä kertaa alun jälkeen.

Áhkka ja minä. Sinne palaan vielä joskus...

 

Maisema Ahkkajaurelle oli sanoinkuvaamaton. Ja muutenkin oli aivan älytöntä katsella näin laakeita näkymiä, ensi kertaa tällä reissulla. Tätä olisin kaivannut paljon enemmän, mutta enpä osannut harmitella mennyttä. Pääasia oli tämä hetki. Tunturin huippu hyvässä säässä, se on vaan parasta. 

Huipulta saattoi myös tarkastella maastoa tulevan reitin kannalta. Tarkoitus oli jatkaa rinkalle paluun jälkeen Nuortap Átjek -järven rantaa seuraillen järven pohjoispuolelle, josta laskee joki. Katselin, että joki kannattaisi todennäköisesti ylittää ennen kuin se hetkellisesti laajenee pieneksi lammeksi. Sitten olisi vielä noustava noin tuhanteen metriin Hállji-tunturin pohjoisrinteelle, josta matka jatkuisi Sliehkkojávrrea, jonka rosoisten tuntureiden välistä alkaisi lasku kohti Suorvaa. Koko tämä alue näkyi mainiosti huipulle.

Tulevan tarkastelua. Erottuipa teleobjektiivilla myös luontotalo ja Vietaksen rakennuksia. Suorvan pato jää vasemmalle harjanteen taakse piiloon.

Menneen tarkasteltua. Teleobjektiivilla saattoi katsella myös Sarekin Nordtoppenia ja sitä, mihin asti pääsi. Nousin lumilaikkua pitkin ja sitten vielä noin nuolen osoittamaan kohtaan.

Huipun lakialueella kohosi myös jonkinlainen tukiasema. Puhelinta varten se ei ollut, ja varsinainen käyttötarkoitus jäi epäselväksi. Kuljeskelin lakialuetta kameran kanssa edestakaisin. Fiilis oli kohdillaan. Nautin myös pakollisen huiputusviskin ja skoolasin Sarekin suuntaan.

 

Huipulla kului aikaa reilusti, mutta eipä mihinkään ollut kiire. Olin kuitenkin päättänyt, että samaa reittiä en laskeudu. Stuor Átjekin rinne on varsin loiva koillisen suunnasta. Päätin, että laskeudun sitä kautta, vaikka se tarkoittikin aikamoista lenkkiä takaisin rinkalle.

Aurinko lämmitti mukavasti.

Lähdin hissukseen kulkemaan alaspäin. Maiseman Áhkkan suuntaan oli mainio. Samalla saattoi katsella eilisen via dolorosaa ikään kuin yläilmoista. Ja olihan se maasto suoraan sanottuna aika rupisen näköistä.

Siitä sitten alas.

 

Kurvasin kuitenkin ehkä liiankin aikaisin idemmäs, jossa laskurinne jyrkkenikin yllättävän nopeasti. Ainahan sitä alas pääsee – tai niin sitä luulisi. Paikoin rinne oli kuitenkin sellainen seinä, että oli hieman etsittävä turvallista lasku-uraa. Pannahinen, tulihan tästä laskustakin lopulta jonkinlainen pelkokerroin. Muutamassa kohdassa rinteeltä tihkuva vesi teki vielä kivistä ja niiden päällä olevista sammalista petollisen liukkaita. 

Perhana miten jyrkkää...

Selvisin kuitenkin ehjin nahoin laakson pohjalle, josta tamppasin reippahasti kohti rinkkaa. Rinkalla olikin vuorossa lounaan valmistus. Sen verran tehokkaasti huiputus oli vienyt mehuja, että kovin pitkää kävelyä en enää ajatellut tehdä. 

Lounasta ja kartanlukua.

Kello oli yli viiden, kun heitin rinkan taas selkään ja jatkoin matkaa. Nuortap Átjekin ranta oli erittäin kivinen, joten kuljin suosiolla hieman kauempaa helpompaa reittiä. Järven rannassa oli myös porokämppä, mutta nyt en jaksanut tehdä sen takia mutkaa. Tyydyin ottamaan siitä kuvan matkan päästä.

Átjek-järven porokämppä.

Tähtäsin kutakuinkin suoraan joen koskikohtaan, jota olin tiiraillut ylhäältä Stuor Átjekin huipulta. Joki oli aika leveä, mutta ylityspaikka löytyi hieman ennen kohtaa, missä joki levenee suvannoksi. Ylitys ei ollut erityisen vaikea. Väsyneillä jaloilla piti kuitenkin olla tarkkana.

 

Ylityspaikka. Stuor Átjek näyttää kaakon suunnalta ihan hatulta.

Päivä alkoi olla jo siinä vaiheessa, että nyt ei juuri muuta ollut mielessä kuin leiripaikan etsintä. Punnersin rinnettä ylös noin tuhanteen metriin. Maasto oli kerrankin helppoa. Tällaista nurmipaljakkaa ei oikeastaan ollut tällä reissulla vielä aikaisemmin osunut kohdalle. Onneksi kuitenkin nyt, sillä hankalaa maastoa ei olisi kaivattukaan.

Karttaan oli piirretty kaksi varsinaista puroa, jotka laskivat tunturista alas. Kun saavutin ensimmäisen, ryhdyin katsomaan telttapaikkaa. Kovin runsaasti niitä ei ollut, mutta kelpuutin hieman kyseenalaisen kohdan. Viimeinen maastoyö oli edessä, se menisi missä vaan. 

 

Kello oli puoli kahdeksan ja aurinko alkoi jo laskea. Maisema oli hieno ja laskevan auringon valo kultasi maaston. Näkyipä pohjoisen suunnalla jopa Kebnekaisen huiput. Taivas värjääntyi pastellisävyillä, kun aurinko painui lopulta Unna Átjekin ja sen takaa pilkottavan Áhkkan taa. Ilma oli sen verran lämmin, että pidin pitkään teltan ovea auki ja ihalin maisemaa. Maisemien puolesta tämä nimittäin oli ehkä reissun paras telttapaikka.

Paljon nähneet luottokaverit.

Söin reissun viimeisen ehtoollisen ja nautiskelin vielä maastossa olon rauhasta. Seuraavana päivänä olisi edessä enää viimeinen etappi, eli paluu autolle. Siihen ei enää liity niin suurta nautintoaspektia, sillä kyse on enemmänkin suorituksesta. Nyt kuitenkin vielä oli aikaa ottaa rennosti ja fiilistellä vaellusta.

Illan värit.

3.9.2022

Aamu valkeni pilvisenä eikä yölläkään näkynyt revontulia. Aamutoimien jälkeen lähdin kulkemaan noin 8:45. Hálljin pohjoisrinteen tasanko oli mukavaa kulkea. Alun kilometrit taittuivat nopeasti. Maasto oli tosiaan edellisiin päiviin verrattuna leikintekoa – vielä. 

 
Kuljin vähän matkaa, kunnes ilmassa alkoi leijua tympeä tuoksu. Vastoin sitä ilmeisintä vaihtoehtoa, hajun lähde en ollut kuitenkaa minä itse, vaikka reissun tuoksua varmasti tässä vaiheessa jo ylläni olikin. Haju muistutti viemäriä. Hetken päästä hajun lähde löytyikin - jälleen yksi poronraato mätäni tunturinrinteessä. Katku oli sen verran kova, että menin nopeasti ohi.

Aloin lähestyä Sliehkkojávrrea, jonka kohdalta oli tarkoitus laskea alas kohti Suorvan patoa. Leppoisa tasamaasto oli takana, sillä laskua järvelle tuli ensin reilut parisataa metriä, josta olisi vielä laskettava noin 350 metriä padolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta rinne kävi perhanan jyrkäksi. Tuntui paljon jyrkemmältä, kun kartan perusteella olisi saattanut odottaa. 

Sliehkkojávvre lähenee.

Rauhassa vaan, se on ainoa oikea tapa. Onneksi maasto oli kuivaa. Sopiva laskureitti löytyi suhteellisen kivuttomasti, mutta oikeassa pohkeessa lasku tuntui ihan tosissaan. Ähkimisen kera ja metri kerrallaan Sliehkkojávrre lähestyi. Samalla saattoi ihailla Sliehkok-nyppylää ja sen eteläpuolelle jäävää nimetöntä kalliomuodostelmaa. Hemmetin hieno paikka tämäkin.

Päätin kiertää järven länsipäästä ja kulkea siitä nyppylöiden väliseen satulaan. Se näytti järkevimmältä reitiltä. Länsipäässä järveen laski useampi pieni puro. Niistä pääsi vaivatta yli, mutta kosteita paikkoja piti vähän kierrellä. 

Järven pohjoisranta(kin) oli komean kallioinen. Pidin hieman taukoa. Päivä oli aika lämmin – ja toki olin edellisten päivien kulkua jo merkittävästi alempana, millä oli varmaankin myös merkitystä. Järven rannassa oli yksinäisen vaeltajan teltta. Hän oli aamupuuhissa. Huomasin hänet vasta etsiessäni parempaa kulkureittiä hieman ylempää rinteeltä. Järven rannalta sai punnertaa ihan kunnolla ylöspäin, jotta löysi loogisen reitin kohti satulaa, jonne korkeuseroa järveltä oli noin 50 metriä. 

Heippa vaan, Stuor Átjek!

Satulassa meni selvä polku. Tämä olisi toinen looginen reitti tunturiin Suorvasta – siis vaihtoehto ensimmäisen päivän reitilleni. Ei siten ihme, että kulkijoita on ollut. Satulan jälkeen avautui komea maisema Suorvaan ja Gårtejávrrelle sekä aina Stora Sjöfalletiin asti. Istuin hetkeksi vetämään henkeä. Nyt matkaa ei ollut enää kuin pari kilometriä. 

Muutama askel vielä, ja...

...Suorvan pato näkyvissä! Niin lähellä, mutta silti vielä kaukana.

 

Mutta ei pidä matkan lyhyyden antaa hämätä. Lasku alas oli aivan hirveä. Onneksi rinne oli enimmäkseen mukavaa nurmipaljakkaa, eikä mitään avolouhosta. Mutta jyrkkä se oli. Paikoitellen piti tosissaan katsoa, että mistä alas pääsee. Koukkasin hieman pohjoisen puolelta, missä avoalue jatkui pidempään. Pusikkoon ei tehnyt mieli joutua yhtään aiemmin kuin olisi pakko. Maisemassa ei kuitenkaan ollut valittamista ja sääkin oli aika mainio.

Kun pääsin pohjoisen avokalliolle, maasto tasoittui. Silti välillä piti katsoa eteensä, ettei löytänyt itseään umpikujasta, tai siis paikasta, jota ympäröi joka puolelta parin metrin pudotus. Tällaisia kielekepaikkoja oli useita. 

Lasku oli jyrkkä.

 

Pikkuhiljaa koivuja alkoi olla yhä enemmän ja sitten löysinkin itseni rehellisestä tunturikoivikosta, joka tosin oli varsin sankka. Ok, nyt oli sitten maisemat katseltu ja jäljellä enää puhdasoppinen suorittaminen autolle. Pari jontkaa piti vielä kuitenkin nousta. Sitten eteen tuli mönkijäura. Lähdin kulkemaan sitä, eikä aikaakaan, kun tulin aukealle, jota reunusti poroaita. Aukean jälkeen olinkin yläpadon kohdalla.

Patoa sai kulkea komeassa auringonpaisteessa. Alkoi olla todella lämmin. Matkaa autolle oli kuitenkin vielä kolme kilometriä. Puuskuttaen painoin menemään, ei tehnyt mieli pysähdellä enää eikä keventää vaatetusta. 

Saapuminen Suorvan padolle ja Jiertásuoloj -saaren tie.

Pian padon jälkeen vastaan tuli neljän iloisen ruotsalaisen seurue. Hejsanit siinä vaihdettiin, mutta olin sen verran hengästynyt, että piti vaihtaa kieli toisesta kotimaisesta kolmanteen, eli englantiin. Eikä siitäkään meinannut tulla mitään, kun viikkoon ei puhu kenellekään, taitaa kieli kangistua… Sen verran kuitenkin juteltiin, että selvisi porukan olevan matkalla Guhkesvággeen (tai ”Kukkesvakkeen”, kuten se ruotsalaisittain äännettiin). Neuvoin heitä välttämään poroaidan kiertoa, jos polulle mielivät. 

Jatkoin taivallustani asfalttitietä kohti toista patoa. Padolla ei tällä kertaa ollut ohijuoksutusta käynnissä, joten meteliä ei ollut. Viimeiset metrit ovat raskaimmat. Aina. Mutta taivaltamalla se matkakin loppuu, ajattelin, kun suljin padon portin takanani. Olin maalissa ja auto tallessa.

Maalissa!

 

Rinkan pois heittäminen selästä ei sujunut kuin tanssi. Jalka oli sen verran kipeä, että kyykistyminen ei onnistunut kunnolla. Oli kuitenkin autuasta vaihtaa vaelluskengät tennareihin ja ryhtyä järjestämään kamppeita. Ja autossa odotteli taktinen tölkki – tsih. 

 

Kyllä maistuu.

 

Vaihdoin vaatteet, mutta tuoksu oli silti melkoinen. Kurvasin liikkeelle ja ajelin Stora Sjöfalletin tunturiasemalle ruokaa ja mahdollista suihkua etsimään. Noh, paikka oli tarkoitettu ihan toisenlaisille kulkijoille. Koppava respan kaveri totesi, että päivällinen alkaa klo 17 ja muuta ruokaa ei ole. Moido. Ei siis rahoja tänne. Sen sijaan ajoin takaisinpäin luontotalolle, josta tilasin jonkun paikallisen täytetyn rieskan. Hyvää oli, mutta aika kevyt annos. Kävin myös vessassa naamapesulla ollakseni edes hieman raikkaampi. Palvelut vaikuttivat täällä olevan enemmän päiväretkeilijöille.

Laskeskelin ehtiväni järkevästi illaksi Tornioon yöksi. Siispä asfaltti rullalle ja kohti etelää. Nyt tie oli jo tuttu, mutta tylsä se oli edelleen. Ehdin siinä ajellessa ihmetellä jalkaani – istuminen tuntui pakottavalta, olo oli kuin jalka olisi jatkuvasti krampissa – ja muutenkin kelata mennyttä. Vaellus oli sujunut muilta osin mallikkaasti, mutta Sarek osoitti olevansa raaka ja rankka kohde. Kiireellä sinne ei kannattaisi lähteä. Sää ei alkuun suosinut, sille ei voi mitään, mutta hyvissä olosuhteissa paikka olisi aivan taivaallinen. Ja rauhallinen. Vaikka ihmisiä näinkin, sai rauhassa olla. Ja toki maasto ja ympäristö oli aivan erilaista kuin mihin Suomen Lapissa oli tottunut. Eiköhän tännekin joskus tule palattua.

Vaelluksen reitti GPS:n taltioimana.

 

* * *

Tornioon päästyäni pääsin vihdoin pesulle ja saunaan. Tuntui, ettei paskanhaju lähtenyt, vaikka kuinka jynssäsi. Huomasin myös hotellissa peilistä itseäni katsoessa, että oikea jalka oli turvonnut nilkasta aina polveen asti. Taitaa olla lääkärikeikka edessä, arvelin. Onneksi on matkavakuutus. 

Jalka polvesta alaspäin turvoksissa ja kipu melkoinen...

 

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä kurvasin Oulussa lääkäriin, josta tulin pois kyynärsauvojen kanssa ja resepti kädessä. Koska oli sunnuntai, tarkemmat tutkimukset tapahtuisivat kotosalla, mutta tulipa varmuuden vuoksi käytyä. Ja siitä sitten klenkkaamaan apteekkiin ja sen jälkeen kohti etelää.