Syysvaellus Käsivarren erämaassa 2021 - osa 2

Vaelluskertomuksen toinen osa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

6.9.2021: Raittijärvi – Poroharjut – Kekkosen kämppä

Sateisen aamun aamupalavalmisteluja absidissa.

Aamu valkeni harmaana. Yö oli ollut lämmin, vettä sateli pitkin yötä ja edelleen ilmassa oli pisaroita. Söin aamupuurot ja ryhdyin valmistautumaan lähtöön. Kuivasin telttaa rätillä, mutta se piti pakata märkänä, sillä vettä sateli hiljakseen lisää. Tarkoituksena oli kulkea Raittijärveltä pohjoiseen kulkevaa mönkijäuraa Poroharjuille. Siitä suunta olisi luoteeseen kohti Porojärven seudun tupia. Porojärvellä olisi vuokratupana toimiva niin sanottu Kekkosen kämppä ja myös autiotupa. Lännempänä Jogasjärvellä olisi toinen autiotupa.

Mönkijäura nousee Guolbanoaiville.

 

Lähdin tallaamaan uraa ylämäkeen. Laitoin sadekamat päälle, sillä sää vaikutti arvaamattomalta. Vettä ei kuitenkaan suuremmin sadellut, yksittäisiä hetkiä taivas antoi kevyttä sadetta. Maisema oli puutonta ja melko tasapiirteistä paljakkaa, jossa maaruska kuitenkin oli parhaimmillaan. Pilvinen sää piti tiukasti valon harmaana.

Ura oli helppokulkuinen, kuten olettaa sopi. Pian tulin risteykseen, josta lähti ura luoteen suuntaan, Kaitsajoelle ja aina Kahperusvaaroille. Jatkoin kuitenkin pohjoisen suuntaan. Ura ohitti pian pienet Áitejávrrit, jonka jälkeen oli lyhyt nousu Guolbanoaivin rinteelle matalaan satulaan, josta avautui näkymä pohjoiseen Poroenon suuntaan. Poroharjujen muodotkin alkoivat ensi kerran tulla näkyviin.

Tallasin nyt rinnettä alaspäin. Poroharjun muodostelma jäi lännen puolelle vasemmalle. Harjun yli pilkotti pilvien lomasta tutun näköinen kaksoishuippu. Kovddosgaisi se siellä! Iloinen jälleennäkeminen, vaikka välimatkaa oli noin 30 kilometriä enkä tällä reissulla ollut sinne asti menossa. Ura kierteli muutamat suot ja laski alemmas siten, että harju peitti näkymän länteen. 

Poroharjut alkavat muodostua. Sää oli vielä sateinen.

Harju toimi hyvänä tuulensuojana. Ura kulki harjun lomassa vielä noin kaksi kilometriä ennen kuin Poroeno tuli vastaan. Komea leveä joki. Nousin harjulle, josta maaston muodot ja joen näki paremmin. Myös Kovddosgaisi näkyi taas, edessään Annjaloanjin komeat kalliomuodostelmat.

Poroharjua eteen ja taa.

Harjua oli melko helppo kulkea, vaikka siinä kasvoikin yksinäisiä puskia. Maaruska rinteellä oli komeaa. Ilmakin oli kuivahtanut siten, ettei sade näyttänyt enää todennäköiseltä. Välillä aurinkokin pääsi paistamaan pilvien raosta. Ajattelin, että kuljen harjun päähän joen rantaan ja syön lounasta siinä. Taustamaiseman tarjosivat Poroenon takana kohoava Ádjatoaivi. Kauempana Doskalharj ja Bumbovarri olivat osin matalalla roikkuvien pilvien suojassa. 

Kameraakin saatoi räpsyttää. Siispä panoraamakimara Poroharjulta:

Katselin harjulta jo ennakoiden suuntaa länteen. Harjun päästä pitäisi palata jonkin verran takaisinpäin, jotta lännen puolen suosta pääsisi kuivemmalle maalle. Harjun pääty piti silti nähdä. Ja pian se tulikin eteen. Tältä kohdin joki on puhkaissut harjun, sillä harju jatkui pohjoiseen joen toisella puolen. Vastarannalla oli yksinäinen ruuhi. Vesi oli ilmeisen syvää, eli yli ei kahlaamalla tältä kohdin pääsisi.

Poroharjun pää ja ruuhi vastarannalla.

Ryhdyin lounaspuuhiin. Sen verran vilakka tuuli kävi luoteesta, että lisäsin vaatetta kuoritakin alle. Hanskatkin sai pitää käsissä. Söin jo tutuksi tulleen menun, eli pikamakaronia pussikeitolla, kuivatulla parsakaalilla ja porosalamilla. Ruoan valmistelun ohessa oli aikaa tutkia gps:n lukemia. Matkaa oli tullut vajaa kymppi tähän mennessä.

Ennen lähtöä kuvailin hieman ympäristöä ja katselin ympärilleni. Harjunniemen ympärillä oli useampi kivikehä, eli leiriä oli näillä main pidelty useasti ennenkin. Löytyipä talouspaperin roippeitakin eräästä pensaasta reilusti.

Tuuli kävi kylmästi. Muutenhan tässä olisi ihan biitsi.

Lähdin kulkemaan ensin harjun alla länsireunaa takaisin, mutta pian maasto meni niin vetiseksi, että katsoin paremmaksi nousta ylös harjulle. Yritin katsella harjulta sopivaa paikkaa laskeutua alas, mutta länsipuolen suo näytti joka paikasta samalta: pusikkoa. Eikä siinä kaikki. Pusikon lisäksi pitäisi päästä puron yli – vaihtoehtona olisi ollut kulkea pari kilometriä harjua takaisin, jotta olisi päässyt kosteikosta yli ja lännen suuntaan.

Parin isommalta näyttäneen lammen ohitettuani laskeuduin alas ja ryhdyin etsimään suopuron varresta paikkaa, mistä olisi päässyt yli. Puro perhana oli vaan joka paikasta reilun metrin leveä – ja yllättävän syvä. Kahlaushomman saattoi siksikin unohtaa, että pohja saattoi olla pehmeä ja uintihommat rinkan kanssa eivät ole kovin suositeltavia. Aikani kävelin puronvartta ylävirtaan ja yritin etsiä kapeampaa kohtaa. Jonkinlaisen kohdan löysinkin – tiedä sitten oliko kapeampi – ja päätin yrittää yli. Valtavalla tiikerinloikalla pääsin kuin pääsin yli. Jee! Nyt pääsisi pois kuivempaan maastoon. 

Parit porot. Taustalla tummana Poroharjut ja vasemmalla harjun loppu vesistöön.

 

Maasto toden totta helpottui päästyäni kuivemmalle tamppaamaan. Pilvet rakoilivat ja maisema oli paikoin oikein kaunis. Ruska helotti. Paljakka oli kuitenkin petollista, sillä parin kilometrin päästä helppokulkuinen alue päättyi ja askel alkoi painaa.

Helpompaa paljakkaosuutta. Oikealla Rábátjávri, mutta maasto ei antanut kulkijalla rabattia, vaan edessä odotti tuskien taival.

 

Seuraavista kilometreistä ei jääkään paljoa kerrottavaa jälkipolville. Maasto oli mitä oli. Kartassa helpon näköistä, todellisuudessa täyttä paskaa. Pusikkoa. Ei sitä pahinta Käsivarren pajukkoa™, mutta napaan asti ulottuvaa koivikko-katajikko-mitälie -pensaikkoja, jonka takia suoraan kävelemisestä ei tule mitään, vaan kulku mutkittelee kuin humalaisen askel.

Muutama poro kävi katsomassa etelän miehen taivallusta, ihan kuin minulle nauraakseen. Ei sentään satanut, mutta muuten kulku ja ajatukset täyttyivät eriasteisesta sisulla puurtamisesta ja sadattelusta. Matka tuntui etenevän tuskaisen hitaasti. Jollakin ihmeen kaupalla punnersin vain eteenpäin (vaikka näin jälkikäteen tätä kirjoittaessa tuntuu siltä, ettei tästä osuudesta ole juuri lainkaan muistikuvia). 

Ilmeisesti Harrijoki. Ei mitään käryä, missä kohtaa mentiin, mutta eteenpäin.

 

Aina yhtä mieluisaa kulkumaastoa.

Helpotus oli suuri, kun viimein saavutin Jalges-Jantarin harjanteen, jolla maasto vaikutti helpottavan. Apinan raivolla sai silti vielä jatkaa, sillä harjanteen laskettua sama paskamaasto jatkui. Kello ei ollut vielä hirveitä, mutta kulkuun alkoi todella kyllästyä. Onneksi maisema sentään oli kaunis.

Kovddosgaisi kurkistaa tuplahuippuineen Annjaloanjin takaa.

Porojärven itäpäässä, noin kohdalla missä Valtijoki laskee Porojärveen ja itse järvi muuttuu Poroenoksi, sijaitsee niin sanottu Kekkosen kämppä. Kyse on kämpästä, jossa itse Kekkonen aikoinaan majoittui hiihtoretkillään. Nykyisin paikka toimii vuokratupana. Siinä eteenpäin tallatessani ajattelin, että pistäydynpä katsomaan, millainen paikka on kyseessä. Siitä ehtisi vielä kävellä kilometrin päähän Porojärven autiotuvalle yöksi.

Maasto oli varsin louhikkoista ja hankalaa kävellä. Kun Kekkosen kämppä tuli näkyviin, huomasin, että paikalla oli tekeillä jotain. Yhden kämpän katolla oli mies ja pihalla näytti olevan aivan uusi rakennus. Piipusta nousi myös savua. 

Saapuminen Kekkosen kämpälle.

Lähemmäksi kävellessä homman nimi selvisi. Kämpällä tehtiin remonttia. Katolla ollut mies tervehti, vaikka olin vielä kohtuullisen kaukana. Siispä kävelin reippaasti lähemmäs, jotta kuulin paremmin mitä hän sanoi. Tervehdysten jälkeen keskustelu eteni seuraavasti:

-         - Mistäpä oot tulossa?

-         - Raittijärveltä lähdin aamulla.

-        - No hyvän matkan oot kävellyt. Haluatko saunaan?

-         - No mikä jottei, jos kerran mahdollisuus on.

-        - Tuolla rannassa on sadan metrin päässä hyvä paikka teltalle. Laitat teltan siihen ja me kerrotaan kun saunaan pääsee.

Eipä tarvinnut kutsua kahdesti miettiä. Sauna oli tähän väliin varsin mainio juttu. Siispä kävin kantamassa kamani rantaan, jossa tosiaan oli hyvä tasainen paikka isommallekin teltalle. Palasin jututtamaan katolla ahkeroivaa heppua. Hän ja toinen mies olivat remontoimassa pihapiirin toista kämppää ja majoittuivat ”itse Kekkosessa”. Kattohuovat olivat menossa vaihtoon ja sisältä lattia oli hiottu ja lakattu. Lisäksi pihaan oli rakenteilla kokonaan uusi huoltorakennus. 

Siinä turistessa selvisi, että heillä oli projektina myös kalottireitin varrella oleva Saarijärven uusi tupa. Olen käynyt Saarijärven tuvalla aiemmin vuonna 2014, ja jo silloin tupa oli aika ankeassa kunnossa. Uusi tupa oli siten ehdottomasti tarpeen.

Pienelle teltalle paikka oli mainio.

Telttapaikka maastoutui hyvin rantaan.

Pystytin teltan ja jäin odottelemaan saunavuoroa. Paskamaaston paskafiilis oli tiessään. Sauna! Aivan mahtavaa. Olin salaa haaveillut, josko jollakin tuvalla tai kämpällä pääsisi saunomaan. 

 

Kekkosen sauna ja leppeät löylyt.

Parasta!!!

Sauna oli ihana. Otin antaumuksella useat löylyt. Olo oli autuas, kun kuivattelin itseäni ulkosalla. Avokado - aloe veran tuoksuisena kömmin saunalta teltalle ja illallispuuhiin. Tuntuipa kerrassaan mainiolta!

Leiri ilta-auringossa.

Maisema Meekon suuntaan ilta-auringossa. Meekonvaara hallitsi maisemaa. Vasemmalla töröttää Saivaara.

Kekkosen kämppä sijaitsee Porojärven itäpäässä, josta järvi muuttuu Poroenoksi. Taustalla kohoaa Ádjatoaivi.

Söin illallista aivan järven rannassa olevilla kivillä. Maisema Porovaaran ohi Meekonvaaran suuntaan oli komea. Idylliä haittasi kuitenkin yksi ilmiö: paikalla oli aimo annos mäkäräisiä. Aikaisemmin näitä Lapin lentäviä ystäviä – hyttyisiä ja mäkäriä – ei ollut näkynyt ainuttakaan. Syksy ja pakkasyöt olivat ne muualta jo hoidelleet, mutta ilmeisesti Porojärven laaksossa oli ollut sen verran lämpöä jäljellä, että tämä populaatio yritti tehdä tuttavuutta minuun oikein kunnolla. 

Illallinen á la Kekkoskämppä.

Kaunein ilta tähän mennessä.

Illalla katselin teltassa vielä viskikuksan kanssa karttaa ja suunnittelin jatkoa. Vaellus oli edennyt lähes täysin suunnitelman mukaisesti, eli aikaa oli vielä. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi ainakin Porovaaran huiputus ja Saivaaralla käynti. Porojärven autiotupa ja Jogasjärven kämppä saisivat jäädä käymättä, sillä jokivarren paskamaasto ei huvittanut. Näissä ajatuksissa jäin unille.

 

Saunapuhtaana on kiva viettää iltaa karttoja tutkien ja viskiä siemaillen.

Ilta hämärtyy yötä kohti; aurinko on laskenut Annjaloanjin taa.

 

7.9.2021: Porojärvi – Porovaara – Saivaara

Aamulla ryhdyin normaalisti aamutoimiin ja ryhdin keräilemään kamppeitani. Olin nukkunut hyvin. Sää oli puolipilvinen ja selkeä, sadetta ei ollut näköpiirissä. Aamusella oli ollut hieman usvaa järven päällä, mutta ylös noustessani ilma oli jo lämmennyt ja aurinko pilkisteli. Pääasiassa taivas oli kuitenkin harmaa. 

Aamuseitsemän harmaus.

Saivaara kurkkii aamun valossa Porovaaran rinteen takaa.

 

Siinä kamppeita pakkaillessani ja touhutessani remonttimiehet lähtivät kalalle. Kämpän kalustoon kuului näemmä myös vene. Tunti kului ja aloin olla valmis lähtöön. Olin juuri heittämässä rinkkaa selkään, kun miehet tulivat järveltä takaisin. Kyselin, mahtoiko tulla kalaa. ”No tuu kattomaan”, kuului vastaus. Ja olihan sitä tullut. Varsinainen Pietarin kalansaalis. Toinen miehistä rupesi heti perkuuhommin. ”Ota kalaa”, kuului ystävällinen kehotus. Emmin hetken, sillä mietin, miten saisin kalan kulkemaan. No, ratkaisu järjestyi. Toinen miehistä survoi pari filettä muovipussiin ja sitten keskustelu siirtyikin suolaan ja voihin, joita niitäkin järjestyi mukaan asti. 

Kekkosen kämppä sisältä. Kämppä on tarkoitus säilyttää alkuperäisessä asussaan. Mukavuuksia löytyy: kaasuhella sekä aurinkopaneelit.

Niin sanottu perässähiihtäjien kämppä oli saamassa uuden katteet ja sisällä lattia oli juuri uusittu. Pihaan saunan viereen oli rakenteilla uusi huoltorakennus.

Kiittelin vuolaasti ja samalla pääsin katsomaan Kekkosen kämppää sisältä. Nappasin miesten luvalla pari kuvaa kämpästä sisältä ja työmaasta muutenkin. Hyvästelin miehet – joista toinen oli jo ehtinyt katolle korjaustyötä jatkamaan – ja suuntasin kulkuni kohti Porovaaran rinnettä. Ajattelin kulkea sen huipun kautta edelleen Saivaaraa kohti.

Kohti Porovaaraa.

Saunanraikkaus oli pian tiessään, sillä koko Porojärven eteläpuoli tuntui olevan maastoltaan aivan totaalisen viheliäistä kuljettavaa. Suomeksi sanottuna siis aivan helvettiä! Järkyttävää louhikkoa ja sen perään tajuton pusikko. Ja kun pusikko-pajukko päättyy, taas louhikkoa. Ja väliin joku pikkuinen lätäkkö, joka on sekin kierrettävä. Ja näitä vuorotellen aivan riittävän pitkään. 

Taas tätä paskaa.

 

Tämä parin kilometrin via dolorosa oli siis jatkoa eiliselle. Onneksi nyt oli lepoa takana ja virtaa äijässä. Mutta silti vitsit olivat vähissä. Edes kaunista ruskaa ei jaksanut ihailla, vaikka välillä yritinkin muistaa nappailla muutamia kuvia.

Näkymä rinteeltä taaksepäin Porojärven laaksoon. Taustamaisemaa hallitsi Ádjatoaivi.

 

Suuntasin suoraan Porovaaran rinnettä kohti. Harvoin on jyrkästä tunturinrinteestä yhtä iloinen kuin nyt. Se nimittäin merkitsi pusikon ja vesilampareiden loppua. Rinne pisti toki puuskuttamaan, mutta se oli suhteellisen helposti noustava. Ylempänä tunturin lakialue tasoittui, mutta suuntasin huipun korkeimmalle nousevalle kummulle, jossa kivikasat tarjosivat hyvää tuulensuojaa.

Helppo nousu, kivet eivät olleet liian isoja.

 

Porovaaran huippu.

Levitin hikiset paitani tuuleen kuivumaan ja laitoin kuivaa ylle. Sitten oli aika ryhtyä katselemaan maisemia. Porovaaralta oli hieno maisema erityisesti Meekon laaksoon, joskin tunturinlaki oli sen verran laakea, että se haittaisi hieman maiseman avautumista. Saivaara jäi matalampana hauskasti alemmas ja sitä oli siksi kiva kuvata. Samoin Annjaloanjin komea pahta näytti parhaat puolensa myötävalossa. Myös Kahperusrvaarat, Meekonvaara, Loassunibba ja Kovddosgaisi tarjoilivat komeaa materiaalia kameran kennolle. Haltin ja Ritničohkkan huiput jäivät kuitenkin pääosin piiloon pilvien alle.

Panoraama länteen; vasemmalla Guonjarvárri, Kahperusvaarat, Meekovaara ja oikeassa reunassa sateen alle jäävä Kovddosgaisi.

Saivaara, takanaan 1190-metrinen Loassonibba.

Reikämaan koskipaikkoja ennen Jogasjärveä.

Lounaassa Jápmajávri, takanansa Gohpevárri ja tumma pyöreä Jollánoaivin huippu.

Kovddosgaisi ja etualalla Annjaloanjin pahta.

Etelän suunnalla Hárroaivi peitti maisemaa, mutta taustalla saattoi tunnistaan Tsaibman ja Ropin piirteet.

 

Myös idän suuntaan oli hyvä maisema, mutta kovin erilainen. Idässä maisemaa täplittivät lukemattomat lammet sekä tietysti Porojärvi ja siitä alkava Poroeno. Kaukana kohosi myös yksittäisiä tuntureita, joista Čaibma ja Ropi erottuivat selkeästi. Myös Porojärven autiotupaa ja Kekkosen kämppää saattoi tiirailla teleobjektiivin läpi.

Porojärvi ja sen rantamökkejä.

 

Uutena kohteena bongasin myös Toskaljärven, joka on 120 metriä korkeammalla kuin Porojärven ja Jogasjärven pinta. Paikka näytti hienolta, siellä pitää joskun mennä käymään. Samoin kuin ympäröivillä Annjaloanjin röpelöisellä lakialueella ja Doskalharj-tunturilla. 

Toskaljärvi tuntureiden syleilyssä sekä taustalla Ritničohkka, jonka oikeanpuoleisella laella oleva masto ja mökit erottuivat hyvin.

Porovaaralla oli luonnollisesti myös poroja. Räps vaan, sanoi kamera. Lännen ja luoteen suunnalla kulki muutamia sadealueita. Korkealta oli hyvä seurata niiden liikkeitä. Kuitenkin aurinkokin paisteli, eli yhtenäistä sadetta ei ollut näköpiirissä. Elättelin toiveita, että sateet jäisivät suurtuntureiden taa ja heitin rinkan selkään. Pitkä huiputtelun ja fiilistelyn jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti Saivaaraa.

 

Hei vaan, Porovaara!

 

Lasku kohti Saivaaraa. Alkuun oikein leppoisaa.

 

Lasku Porovaaralta oli alkuun helppoa ja leppoisaa. Rakkakivikkokin muuttui enemmän sekapaljakaksi, joten alaspäin sai rallatella mukavasti. Kun alemmas oli tultu reilummin ja Ođđajohka alkoi lähestyä, maasto muuttui. Taas tätä helkkarin pusikko-louhikkoa! Muutamassa kohdassa sai tosissaan taiteilla pysyäkseen pystyssä. Perse sentään, taas oli hauskuus kaukana. Taistelin itseni onneksi tällä kertaan nopeammin pensaistosta läpi ja siedettävämpään maastoon. Kivikko ja kumpareikko toki jatkui, ja lampien väistely kävi työstä, mutta pajukko jäi pian taakse.

 

Paitsi että sitten pusikko-kivikkoa. Ei enää niin leppoisaa.

 

Nälkäisenä tetsasin Saivaaran eteläpuolella olevan lammen (689 m) rantaan. Lounasaika! Aiemmasta poiketen ruokalistalla ei oli makaronisettiä, vaan paistettua kalaa. Siispä trangian pannulle voita, kalan päälle suolaa ja eikun paistopuuhiin.

Lounashommat tihkusateessa lammen rannalla.

 

Pensaikossa taistellessa sää oli muuttunut pilvisemmäksi ja paistopuuhien yhteydessä alkoi sade. Valitettavasti kyseessä ei ollut nopeasti ohimenevä kuuro, vaan sade tuntui vain yltyvän. Kaikkialla oli taas täysin harmaata. Kello oli noin kolme, joten aikaa olisi vielä hyvin – mutta sateessa ei tehnyt mieli lähteä Saivaaraa huiputtamaan. Niinpä päätin pystyttää teltan rantatörmälle ja odotella sateen loppumista.

Sade ei kuitenkaan loppunut, vaan jatkui ja jatkui. Onnittelin itseäni päätöksestä, sillä en ollut ehtinyt kastua juurikaan, ja sain lepäillä teltassa melko kuivin kamppein. Tunnit matelivat. Alkoi näyttää siltä, että yökin menisi tässä. Ei ollut järkeä jatkaa. Ryhdyin illallispuuhiin yhdeksän maissa. Sade oli tauonnut, mutta pilvet roikkuivat edelleen matalalla. Oli suorastaan hämärää.

 

Leiri Saivaaran kupeessa. Paikallaan olo meinasi käydä tylsäksi, mutta onneksi oli ruokaa.

Tästä ei eräsapuska parane!

 

Paistoin toisen kalafileen absidissa. Kuuntelin samalla ääniä. Saivaaralla oli parin hengen porukka, jonka siluetti vielä näkyi tummaa taivasta vasten. Hyvin ääni kantoi, kun ei tuullut, mutta sanoista ei sentään saanut selvää. Kala oli erinomaista. Olisi melkein pitänyt pyytää sitä enemmän.

Kuuntelin sateen ropinaa ja aloin unille.

 

8.9.2021: Saivaara – Kuonjarjoki – Jollánoaivi – Termisjärvi

Heräsin ennen seitsemää. Sade oli yöllä tauonnut ja sää oli suhteellisen selkeä. Päätin lähteä heti käymään Saivaaralla. Otin mukaan vain kamerakamat ja vesipullon. Rinteen kipaisi Saivaaran pahtan itäpäähän nopeasti. Saivaaralle pääsee helposti kiipeämään pahdan itäpäästä. Länsipäästä en ole koskaan ylös yrittänyt, vaikka ilmeisesti joku sankari on sieltäkin joskus ylös mennyt.

Saivaaran itäpään harjanne.

 

Kyllä siitä pääsee, vaikkei heti uskoisi.

 

Maisemaa kaakkoon ja leiripaikka lammen rannassa.

Itäpäästä menee ylös vahva polku, ja ylempänä on kaksikin nousukohtaa ylös laelle. Laella saa kävellä vielä tovin ennen Kekkosen muistolaattaa, joka on kiinnitetty kutakuinkin korkeimmalle kohdalle. Laelta on erittäin hieno maisema Meekonjärvelle ja myös Kovddosgaisi näkyy komeana. Meekon tuvan pihapiirissä oli runsaasti telttoja. Kalottireitillä onkin aina väkeä. Minä en ollut toistaiseksi törmännyt ensimmäisen päivän alun ja Ropin tuvan jälkeen yhteenkään vaeltajaan.

Saivaaran lakea länteen ja itään.

Urkin laatta.

Woodstock Meekonjärvi. Laskin autiotuvan pihapiiristä 12 telttaa. Keltaisessa ympyrässä neljä, muissa punaisissa yksi. Taaempana Meekon vuokratupia.

 

Pilvet roikkuivat edelleen alhaalla. Halti oli tukevasti pilven seassa ja Kovddosgaisin huiputkin aika ajoin peittyivät pilveen. Koska Saivaara on Käsivarren erämaan The Place To Be, laulattelin kameraa varsin antaumuksella. Laajakulmaa ja teleobjektiivia, panoraamaa ja muuta, räps räps. Tämä on parasta. Sää nyt ei ollut paras mahdollinen, mutta mukavaa oli silti. 

Kovddosgaisi kurkkii pilvien lomasta. Halti oli koko ajan pilvien peitossa.

Meekonvaara, Skádjajávri ja Annjaloanjin pahdat.

Saivaara on yksi parhaita paikkoja ikinä.

Olin huipulla noin tunnin. Sää alkoi näyttää uhkaavasti siltä, että sadetta olisi tulossa, joten kiirehdin alas teltalle. Sade alkoikin ripsiä ja voimistua pikku hiljaa. Pakkasin teltan. Ajattelin, etten enää jää päivystämään tähän, vaikka sataisi. Olin illalla jo päättänyt, että jos sää ei parane, pusken kalottireitille ja sitä pitkin Kuonjarjoen kämpälle miettimään jatkoaskeleita. Nyt olisi aika siis toimia. Siispä rinkka selkään ja töppöstä toisen eteen.

 

Laskumanööverit.

Sade voimistui edelleen. Nyt sitten tuli se kunnon sade, jota ei tällä reissulla vielä kävellessä ollut vastaan tullutkaan. Sateessa kävely on paskaa. Ei siitä mihinkään pääse. Vaikka kuinka on kuorta päällä, kosteus tulee kulkiessa myös kuoren alle. Ja sitten tulee kylmä. Sikäli pakkaskeli on parempi, että ainakin pysyy kuivana. Mutta nyt piti painaa. Aivot siis suoritusmoodiin ja eteenpäin. 

Tää ei oo nyt kivaa.

Saavutin kalottireitin. Jei. Ei kun eteenpäin. Onneksi muistini mukaan juuri Meekon ja Kuonjarjoen väli on varsin helppokulkuinen. Sitä se toki olikin, polkua oli nopea mennä, mutta eipä sade silti matkanteosta herkkua tehnyt. Kilometrejä oli taivallettavana ihan riittävästi. Pakko myöntää, että vähän väliä vilkuilin gps:stä paljonko matkaa oli jäljellä. Lähtökohtaisesti haluaisin pitää gps:n vain seurantaa ja hätätilanteita varten mukana, mutta nyt jouduin tästä periaatteesta tinkimään.

Come and see kalottireitti, they said...

 

Vajaa neljä tuntia matkaan meni. Heitin rinkan Kuonjarjoen tuvan kuistille ja kömmin sisään. Autiotuvan puolella olikin paljon porukkaa. Sadetta pitelivät yksi jos toinenkin kulkija. Kalottireitillä on aina paljon vaeltajia, joten siksi en mielelläni olisi tullut tänne. Alun perin olin ajatellut suuntaavani Saivaaralta suoraan Siedjonjavrin kautta kohti Jollanoaivia ja Termisjärveä, mutta nyt tuntui hyvältä ajatukselta tukeutua tupaan, jossa voisi kuivata kamppeita. 

Kuonjarjoen tupa, vihdosta viimein.

Laittelin tuvalla lounasta. Porukkaa tuli ja meni. Meininki oli rauhallinen, mutta eipä kukaan juuri toisilleen jutellut. Siinä mielessä oli hieman erikoinen tunnelma. Kävin välillä ulkona haistelemassa tuulia. Säästä oli mahdoton sanoa, miten se oli kehittymässä. Kuistilla juttelin muutaman vaeltajan kanssa. Keskustelimme reiteistä ja vaihdoimme tietoja. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko kävellä kalottireittiä Saarijärven tuvan suuntaan tai suunnata Kuonjarjoelta suoraan etelään ja mennä Jágon Ántte Várrin kautta Jollanoaiville ja siitä Termisjärvelle. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi mielekäs, mutta vain, jos sää paranisi. Jos sade jatkuisi, olisi sama painaa aivot nollassa kalottireittiä kohti Kilpisjärveä. Matkaa kuitenkin oli vielä sen verran, että yksi maastoyö pitäisi viettää.

Tapoin aikaa ja yritin välttää tylsistymistä. Jälkikäteen selvisi, että toissapäivänä tuvalla oli ollut kaikkea muuta kuin tylsää. Vieraskirjamerkinnän mukaan kolme humalaista miestä oli ajanut illalla 6.9. kahdeksan aikoihin kahdella mönkijällä autiotuvan pihaan. Heistä kaksi oli jatkanut matkaansa paikan päältä jonnekin muualle.

Kaikista kännisin mönkkärimies oli jätetty tuvan pihaan nuokkumaan ajopelinsä päälle. Telttailijat olivat kantaneet miehen tuvan sisäpuolelle. Miehellä oli vieraskirjan mukaan mukanaan kivääri, jota hän piti laukussa.

Myöhemmin toiset mönkijämiehet olivat palanneet takaisin tuvalle. He olivat ottaneet puita liiteristä ja istuttaneet kaverinsa takaisin mönkijän selkään, jotta hän voisi itse ajaa pois. Tämä oli pystynyt ajamaan vain muutaman metrin, kunnes hän oli ruvennut kaivamaan kivääriään esiin. Tämän vuoksi autiotuvalla olleet vaeltajat olivat rynnänneet kivien taakse suojaan.

Aika hurja juttu, josta mediassakin kirjoitettiin. Vaikkei tapauksesta ole sittemmin taidettu kirjoitella, lienee selvää, että torvelot ovat olleet paikallisia. Muille mönkijällä ajo ei ole erämaassa sallittua.

Sää selkenee.

 

Sää alkoi näyttää paremmalta, joten päätin suunnata kalottireitin sijaan etelään kohti Termisjärveä. Alea jacta est. Kuonjarjoesta pääsi kiviä pitkin yli. Sitten läksin kulkemaan kohti etelään maassa makaavia talven risuviittojen mukaisesti. Jatkoin matkaa noin varttia vaille kaksi.

Kuonjarjoen tupa jää taakse; alkunousu oli helpohkoa.

Terävä Kalkkinippa ja oikealla Kahperusvaaroja. Maasto oli vielä helppoa.

Alku oli helppokulkuista, mutta noin kahden kilometrin jälkeen louhikko muuttui aika vaikeakulkuiseksi. Tästä olisi voinut kulkea Viittakurun kautta ns. suoraa reittiä Termisjärvelle (jolloin kulku olisi käynyt Naalivaaran itäpuolitse ja Salmikurua pitkin Termisjärven tuvalle), mutta oma suuntani oli Jollánoaivin huiputus. Siksi tarkoitus oli nousta Jágon Ántte várri -tunturin rinteelle ja kulkea korkeuskäyrien myötä Jollanoaiville.

Isompaa louhikkoa Viittaukurun latvalla; kuvan suunta Siedjonjärven suuntaan.

Iso louhikko loppui pienen jumpan jälkeen, kun sain noustua Viittakurulta idän puolelle harjanteelle. Maasto muuttui varsin helppokulkuiseksi. Idän puolella maisemia ei juuri Kuonjarjoelta lähdön jälkeen ollut, mutta lännessä Guonjarvárri ja sen pohjoisen reunan Kalkkinippa jyrkkine rinteineen näytti komealta. Aurinkokin paistoi yhä enemmän, kun pilvipeite rakoili.

Sää paranee, vaikka Kahperusvaara Kuonjarjoen tuvan takana kävi välillä pilvessä.

 

Nyt kulkeminen tuntui taas hyvältä. Olin saanut tuvalla kuivattua vähän kamppeita ja vaihdettua kuivaa ylle. Säätila vaikuttaa mielentilaan, ainakin vaelluksella. Rallattelin menemään ja hyräilin itsekseni.

Maasto helpotti Jágon Ántte várrin rinteellä; Jollánoavi tummana taustalla.

Jágon Ántte várrin rinteellä nousin noin 900 metriin, kunnes ryhdyin kävelemään korkeuskäyrää myöden kohti Jágon Ántte várrin ja kahden nimettömän pienemmän tunturin välistä satulaa. Siitä kulkisin edelleen käyriä pitkin pienten lampien kautta Jollanoaiville. Kun Jágon Ántte várrin harjanne oli ylitetty, avautui maisema myös lounaaseen. Ja täältä näkymää sitten riittikin: ensin näkyviin tuli Naalivaara ja sen vieressä oleva Jágonajávri (jonka rannalla yövyin 2012 syysvaelluksella). Hieman myöhemmin tunturin rinteen takaa tuli näkyviin tuttuakin tutumpi tunturiprofiili. Saanahan se siellä, edessään Saarijärvi ja Käsivarren ”peukalonhankaan” jäävä Čoahpejávri. Saanan huippu oli ensin tukevasti pilvessä, mutta hetken päästä se näkyi kokonaan. Saanan näkyminen tarkoitti myös sitä, että puhelin kuuluisi. Rinteeltä saattoi tiirailla teleobjektiivilla myös Saarijärven tuvan suuntaan, mistä helposti näkikin uuden tuvan työmaan. Uusi tupa näkyi vaaleana pitkälle.

Saarijärvi, Čoahpejávri ja Saana. Vasemalla Saarijärven vanha tupa. Uutta tupaa rakennettiin sivummalle järvestä (oikealla).

Vaikka rinne oli melko kivistä, kulku oli suhteellisen helppoa ja nopeaa. Toki pyrin kulkemaan ilman nousua ja laskua, mikä osaltaan helpotti, mutta kivien välissä oli myös kohtuullisen paljon maakaistaleita. Kivet eivät olleet myöskään liian suuria.

Siedjonjávri näkyi tuntureiden lomasta. Vuoden 2012 vaelluksella tästä pudoteltiin alas.

Kun saavutin Jollánoaivin pohjoispuolen jontkan pienet lampareet, oli aika aloittaa nousu ylös. Kivet olivat muuttuneet taas suuremmiksi, ja nousureittiä piti välillä hieman etsiä. Sinänsä nousu ei ollut jyrkkä, mutta isojen kivien louhikko teki siitä raskaan. Jollánoaivin huiput sijaitsevat luode-kaakko -linjassa, joista kaakossa oleva huippu on terävämpi ja korkeampi. Luoteen huippu on oikeammin laakea tunturilaki. Nousin lammilta melko suoraan etelään noin tuhanteen metriin, jonka jälkeen suuntasin kohti kaakon varsinaista huippua. 

Näkymä taakse Jollánoaivin rinteeltä. Kulkureitti merkattu punaisella. Oikealla Siedjonjávri.

 

Loppunousu Jollánoaiville.

 

Kivikkoa oli melkoisesti, mutta ylempänä helppokulkuisempaa kuin rinteessä. Mahtuipa sekaan vähän maatakin. Ennen päähuippua oli vielä laskeuduttava pieneen jontkaan ennen loppupunnerrusta ylös huipulle 1025 metriin, jonka saavutin noin klo 16:45. Kokonaisuudessaan kuljin Kuonjarjoen tuvalta huipulle noin 3 tuntia. Aikamoista vauhtia siis. 

Jollánoaivin huippu, 1025 m.

Huipulta oli mahtava maisema, mutta massiivinen oli myös tuuli. Pystyssä oli vaikea pysyä. Onneksi huipulla oli kalliotörmä, joka tarjosi tuulensuojaa. Mutta ne maisemat: taas tuli kameralle työtä. Termisjärvi välkkyi 400 metriä alempana. Idässä maasto tasoittui Rommaenon laaksoon, jossa suot ja vesistöt täplittivät maata. Näkyipä Raittijärven kyläkin huipulle hyvin. Etelän puolella Rommaenon laaksoa rajasi hauskannäköinen pyöreälakinen Bollu, josta länteen näyttäytyi koko komeudessaan Termisvaaran pahtaseinä ja itse huiput. Vaikka Termisvaara kohoaa kutakuinkin samoihin lukemiin kuin Jollánoaivi, näytti siltä kuin se olisi jäänyt selvästi pienemmäksi. Tosiaan, Jollánoaivi oli tämän reissun ensimmäinen (ja viimeinen) yli 1000 metrin huippu.

Maisemaa itään Rommaenon laaksoon. Raittijärven kylä erottui selvästi.

Termisjärvi ja Termisvaaran pahtaseinä. Ei tästä maisema parane!

 

Pohjoisessa Siedjonjávrin takana erotti Saivaaran, pienen siivun Annjaloanjin pahtaa sekä sen Doskalharjin ja muiden korkeiden tuntureiden huiput. Kaikkein korkeimmat – Halti ja Ridničohkka – jäivät kuitenkin edelleen pilvien sisään. Silmä oli jo harjaantunut erottamaan kaakon suunnalla myös Čaibman ja Ropin, jotka kohoivat horisontissa muiden harjanteiden takana.

 

Maisemaa kaakkoon; etualalla vasemmalla pyöreälakinen Bollu, Čaibma ja Ropi horisontissa.

 

Čaibma ja Ropi teleobjektiivilla nähtynä.

 

Kaikkiaan Jollánoaivi oli aivan mahtava tunturinlaki. Olin onnellinen; reittivalinta ja uhkapeli sään kanssa oli kannattanut. Ainoastaan tuuli teki olosta hieman hankalaa, sillä se myös viilensi ilmaa. Vaikka päällä oli paljon vaatetta, tuulessa oli vähän vilu. Mutta kerrassaan fantastinen paikka.

360 asteen panoraama Jollánoaivilta. Kuvan keskikohta länteen.

 

Muutamia sateita kierteli siellä täällä, mutta pääasiassa aurinko paistoi pilvien lomasta. Olin huipulla noin tunnin ja lähdin sitten laskeutumaan kohti Termisjärveä. Ajattelin laskeutua järven itäpäähän siten, että kulkisin pienen huipun, Jollan-Mallan kautta. Vuoden 2012 syysvaelluksella juuri Jollan-Mallan juurella oli käynyt kunnon telttapaikkajackpot, mutta eiköhän paikkoja muutenkin löytyisi.

 

Näkymä Termisjärven itäpäähän ja Termisjoen niskalle.

 

Kyllä siitä pääsee... kai.

 

Notkon kautta nousu Jollan-Mallalle.

 

Lasku oli ensin leppoisaa, mutta muuttui noin kilometrin jälkeen varsin jyrkäksi ja kiviseksi. Askelta oli katsottava tarkkaan. Yritin kiertää mahdollisimman taloudellista reittiä, mutta siitä huolimatta ajauduin varsin vaaralliselle rinteelle, jossa piti kulkea kapeaa törmää. Olin siis ajautunut liian alas – minun olisi pitänyt pysytellä pidempään ylempänä ja koukata lännempää. Varovasti etenemällä kuitenkin pääsi kulkemaan ja maasto tasoittui ennen pientä nousua Jollan-Mallalle.

 

Jollan-Mallalta oli melkein pystysuora pudotus järven rantaan.

 

Aurinko kultasi rinteen koivikon, taustalla Salmikurua.

Ja sehän se vasta paikka oli! Järkyttävän hienossa ilta-auringossa paikka pääsi todellakin oikeuksiinsa. Tuuli kävi edelleen kovaa lännestä, mutta nyt se oli siedettävää, verrattuna Jollánoaivin huippuun. Jollan-Mallan reunat olivat erittäin jyrkät, joten varovainen piti olla. Itse laki oli kuitenkin varsin tasainen ja laakea. Mutta huikeaa, kaikin puolin huikeaa. Ei oikein muuta voi sanoa.

Termisjärvi.

 

Lasku Jollan-Mallalta oli jyrkkä. Termispahta taustalla.

Lasku Jollan-Mallalta Termisjärven rantaa kesti puolisen tuntia. Rinne oli lyhyt, mutta jyrkkä. Tässäkin sai varovasti tulla, ettei tarvinnut pyöriä rinnettä alas. Telttapaikka löytyi rannasta kohtuullisen helposti. Aika muhkurainen maasto kuitenkin oli. Teltan pystytys olikin tällä kertaa vaikeampi operaatio, sillä tuuli oli edelleen kovin voimakas. Vaikutti siltä, ettei se tyyntyisi edes yöksi. Mutta olipa ollut päivä!

 

Ilta tummuu.

Hyvä päivä ja ruoka maistuu!

 

***

Koska illalla taivas selkeni, minulle tuli etiäinen mahdollisista revontulista. Niinpä kurkistin teltasta puoli kahden aikaan ulos. Taivaalla oli jonkin verran pilviä, mutta myös laakea vihreä juova länsi-itä-suuntaisesti koko järven yli. Upea näky, jota ei kameralla saattanut vangita. Heitin vaatetta ylle ja tein makuupussista itselleni ns. toukka-asun ja ryhdyin kuvauspuuhiin. Tunti siinä sitten vierähtikin.

 

Järven suuntainen revontulinauha peitti taivaankannen.

Tuuli kuljetti pilviä lännestä, mistä myös revontuliraita loimosi Termisjärven suuntaisesti.

Revontulihäntä kurvasi Jollan-Mallan takaa.

9.9.2021: Termisjärvi – Termisvaaran seita – Paihkasvaara – Kilpisjärvi

Heräilin vaelluksen viimeiseen päivään seitsemän jälkeen. Termisjärvi näytti upealta aamuauringossa. Tuuli kävi edelleen kovasti lännestä, mutta teltta kesti hienosti. Tämä Helsportin Ringstind Superlight on tosiaan varsin kevyt (painoa himpun verran alle kilo), mutta se on osoittautunut luotettavaksi kumppaniksi kovaankin keliin.

Kaunis aamu Termisjärvellä.

Desinfiointia. Aamulla kattilasta löytyi joku epämääräinen mönjä.

Ohjelmassa olisi tänään kävely pois erämaasta ja vaelluksen loppu. Mutta saisi tästä kunnon vaelluspäivän: tavoitteenani oli käydä katsomassa Termisvaaran länsirinteen seitakiveä. Suorinta tietä Kilpisjärvelle olisi noin 18 kilometriä, joten tämä ylimääräinen lenkki toisi aika lailla kävelyä lisää.

Teltan purku kohtalaisen kovassa tuulessa.

 

 

 

Mönkijäura. Termisjärven tupa näkyy pienessä niemessä.

 

 

 

Lähdin kulkemaan puoli yhdeksältä. Termisjärven rantaa pitkin kulkee Raittijärveltä tuleva mönkijäura, jota pitkin kulku oli reipasta. Eipä aikaakaan kun olin jo Termisjärven autiotuvan kohdalla. Tuvan pihapiirissä oli muutamia telttoja ja väkeä aamutoimissa. Kuljin suoraan ohi. 

 

Salmikuru kauempaa ja purolta lähempää.

 

 

Termisjärven tupa.

 

Termisjärven maisemat ovat tuttuja jo useammalta reissulta, mutta aina ne ovat yhtä sykähdyttäviä. Tämä on eittämättä yksi Suomen komeimmista järvistä. Mönkijäuraa oli helppo kulkea, mutta muutamissa kohdin ura menee varsin kosteiden alueiden läpi.

Järven länsipäässä poikkesin uralta ja lähdin kohti Paihkasvaaran ja Termisvaaran välistä satulaa. Ensin oli ylitettävä Termisjärveen laskeva Paihkasjoki. Ylitys kävi kiviä pitkin kuivin jaloin. Rinteellä oli siirrettävä poromiesten tupa. Katselin sitä hetken ja jatkoin nousua Termisvaaralta laskevan puron vartta.

Termisjärven länsipää ja siirrettävä porokämppä.

 

Nousu oli aika hapokas. Järveltä tulee nousumetrejä ihan kiitettävästi, ja toki seitsemäs vaelluspäivä jo tuntui jaloissa. Nousun tasoituttua maasto oli helppoa kulkea. Nurmipaljakkaa ja harvakseltaan kiviä. Erittäin leppoisaa siis. Seitakivelle oli kuitenkin ihan kunnon matka, eikä se tästä suunnasta tullut kovin pian näkyviin. 

 

Paihkasvaaran ja Termisvaaran satula; maisema länteen Kilpisjärven suuntaan.

 

Olin ohittanut seitakiven 2012 vaelluksella, kun olin sumussa kulkemassa samaa reittiä Termisjärven tuvalta Ailakkajärven tuvalle. Silloin seitakivi jäi näköetäisyyden päähän. Tilanne oli sellainen, ettei ylimääräistä silloin halunnut mennä. Nyt oli siis ”paikkauksen” vuoro. Lopulta kivi tuli näkyviin. On helppoa ymmärtää, miksi kyseessä on seita: Kivi on kookas, ainakin 4 metriä korkea ja lännestä päin katsottuna aivan kodan muotoinen. Se näkyy siis pitkälle ja erottuu selvästi muusta ympäristöstään.

Kodan mallinen seitakivi erottuu selkeästi ympäristöstään.

 

Kunnioittaen lähestyin mahtavaa kiveä. Kiven edessä olevalle kalliolle oli koottu valkeita kiviä ja niiden sekaan jätetty ”uhreja”, muutamia kolikoita, lämpömittari-avaimenperä ja poronsarvi. Nautiskelin viimeiset viskini ja kaadoin lopputilkan kiven viereen. 

 

Termisvaaran seita; taustalla vasemmalla Ailakkajärvi ja kiven takana Ailakkavaara.

Mittakaavaa.

Saamelaisten jumalat taisivat olla minulle suotuisia, sillä sää oli todella hieno. Maisema oli siten kaunis. Lähdin kulkemaan viivasuoraan kohti Paihkasvaaran satulaa. Näin onnistuisin välttämään Láhkogieran palsasuon. Maasto oli erittäin leppoisaa kuljettavaa.

Leppoisaa Áillahasláhkun maisemaa, joskin suo kannattaa kiertää pohjoisen kautta koukaten, jos Ailakkajärvelle mielii.

 

Hetken kuljettuani alkoi kuulua etäistä mönkijän pörinää. Ensin näkyviin tuli yksi mönkijä, jonka perässä juoksenteli porokoira. Pian näkyviin tuli toinen. Mönkijät menivät Termisjärveä kohti, mutta en ollut lähelläkään niitä.

Kulku Paihkasvaaralle oli nopea. Muutamat kosteikkopaikatkin olivat lähes kuivia ja rinne ylös loiva. Etelän suunnan laakea maisema vaihtui Paihkasvaaran satulassa komeaksi näkymäksi länteen. Saana ja Kilpisjärvi näkyvät tänne hienosti. Samoin Tsahkaljärvi ja sitä edeltävä laakso näkyivät komeasti ruskan sävyissä. Sää oli mitä parhain.

Kilpisjärvi näkyvissä, mutta matkaa on vielä...

Vaellus alkoi kuitenkin olla jo siinä pisteessä, että mieli alkoi kääntyä poiskävelymoodiin. Nyt siis ei enää kauniskaan maisema samalla tavalla jaksa hetkauttaa, vaan pää on jo maastosta poistumisessa. Mutta matkaa oli vielä reilusti. Lasku Paihkasvaaralta oli leppoisaa. Yritin linjata kulkuani siten, että vältin pahimmat jontkat (joita rinteessä jonkin verran oli) ja toisaalta suurimmat suot. Tavoite oli kulkea Termisjärven mönkijäuralle, jota pitkin olisi leppoisa lasketella Tsahkaljärvelle.

Maisema taakse Termisjärven laaksoon; Jollánoaivi ja Jollan-Mallan pikkuhuippu vasemmalla, Termisvaara oikealla.

Laakson pohjalla oli vielä näkymää Termisjärven laaksoon, vaikka itse järvi jäikin piiloon. Pohjalla joutui myös enemmän väistelemään soita. Eli Siksakkia.

Kun aivot ovat siirtymässä maastomoodista pois, myös tarkkaavaisuus herpaantuu helpommin. Mönkijäuralle pääsyyn olisi pitänyt tehdä pieni mutka, joten ajattelin meneväni pienen suon yli niin että heilahtaa. No ei heilahtanut. Lurps vaan, kenkä valahti pehmeään mutaan ja kasteli koko jalan. Voi helvetti! Vielä oli useampi kilometri jäljellä ne nyt piti painaa sitten märällä kengällä. Toisaalta, tässä vaiheessa aivan sama. 

Laskua Tsahkaljärvelle.

Saavutin mönkijäuran ja nollasin aivot. Automaattiohjauksella laskettelin kohti Tsahkaljärveä. Jossain vaiheessa hairahduin polulta, koska tulin Tsahkalin poroaidalle eri suunnasta kun ajattelin. Porttikin oli eri. Aivan sama. Aidan toisella puolella olikin heti porotokka, joten hieman piti vielä kameraakin käyttää.

Poroaita ja Tsahkaljärvi.

Tsahkaljärvellä oli myös lukuisia telttoja. Ruska olikin kauneimmillaan. Kun koivuja tuli taas näkyviin, ne täydensivät maaruskaa siten, ettei tästä maisema enää paranisi. Olisihan sitä tässä paikoillaankin voinut maisemaa ihmetellä.

Ruska alkoi olla parhaimmillaan.

Kilometrejä oli takana jo reippaasti. Nyt maaliin pääsy alkoi kiinnostaa jo aika lailla. Pahalta haisevana rynnin menemään polkua Tsahkaljärven tulipaikalle, jossa olikin Instagram-kuvaussessiot täydessä käynnissä. Ohitin tämän fjällräven-kuvaston ja jatkoin ryysyissäni viimeiselle pikataipaleelle, eli sorastetulle leveälle tielle kohti Kilpisjärven luontotaloa. 

Leveää baanaa alas Tsahkaljärveltä. Kilpisjärvi aaltoilee taustalla, mutta Norjan tunturit jäivät sateiden sekaan.

 

Luontotalo näkyy, vielä viimeiset metrit. Salmivaara kohoaa taustalla.

 

Kilpisjärven luontotalon parkkipaikalla olin 16:15.

Se on siinä!

 

Kamppeiden järjestelyn ja puhtaan paidan vaihdettuani suuntasin ravintola Haltinmaahan syömään. Tuntui oudolta olla taas ihmisten ilmoilla. Kilpisjärven järkevät majoitusvaihtoehdot olivat täynnä (väkipaljous näkyi ihan ”katukuvassakin”), joten buukkasin itselleni majoituksen Äkäslompolosta ja lähdin ajamaan.

Kohti etelää. Heippa vaan Yliperä!

 

Matkaa sai tehdä komeassa auringonpaisteessa. Sauna mielessäni ja onnistunutta reissua fiilistellen ajelin auringonlaskuun ja kohti etelää.

Karesuvannon lähellä sai ajella oikein sateenkaaren ali.