Haltin kierros 2017 eli kolme korkeinta

Elokuun lopulla 2017 lastasin itseni ja autoni Helsingissä junaan kohti pohjoista. Pitkään odotettu mutta nopeasti valmisteltu reissu oli alkamassa. Olin liikkeellä yksin, sillä aikataulu- ym. syistä muu ei tällä kertaa ollut mahdollista. No, ei se mitään, luvassa olisi siis jatkumoa edellisvuonna tehdylle yksinvaellukselle. Tavallaan olin siten tietoinen siitä, mitä tuleman pitää, kun kinkeää rinkan selkään ja lähtee yksin tunturiin. Siitä huolimatta ajatus yksinvaelluksesta kutkutti pienenä jännityksenä.

Kohteen valinta oli lopulta helppoa. Karttoja tutkiskeltuani keksin aika pian, että suuntaisin jälleen Käsivarren maastoihin, tarkemmin ottaen päähän syttyi ajatus nousemisesta Suomen kolmelle korkeimmalle huipulle, jotka sijaitsevat kaikki lähellä toisiaan. Tämä tarkoittaisi siis suuntaa Haltin maisemiin, tarkalleen ottaen kyse olisi Haltin (oikeammin Ráisduottarháldin) tunturimassiivin ja viereisten tunturien huipuille nousemisesta.

Vaelluskohde kartalla. Punaisella on Ráisduottarhaldin tunturimassiivi 1000 metriä korkeammalta osin ja oranssilla Guolasjärven tie.

Kolme korkeinta kaverikuvassa, eli vaelluksen kohteet.

Olin käynyt Haltilla aikaisemmin vuonna 2014 (tästä reissusta vaelluskertomus tänne on vielä kirjoittamatta), joten maisemat olivat osaltaan jo tuttuja. Tuolla reissulla oli tarkoitus käydä myös Haltin oikealla huipulla eli Norjan puolella Ráisduottarhaldin 1361 metriin nousevalla huipulla, mutta sää sotki silloin suunnitelman. Samoin Ritničohkka, korkein Suomen varsinainen tunturinhuippu, jäi käymättä, kun keli ei suosinut.

Niin, jo tässä vaiheessa selvennykseksi, että Suomen korkein kohta on tosiaan Halti (1323 m), mutta tämä kohta on tunturin rinteessä ja varsinainen huippu Háldičohkka (1328 m) on Norjan puolella noin 20 metrin päässä. Juuri tämän Háldičohkkan lahjoitushanke Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi oli viime vuonna mediassa esillä, mutta se ei toteutunut. Tunturin varsinainen korkein huippu, Ráisduottarháldi, on puolestaan noin 2 km Háldičohkkalta pohjoiseen.

Koska olin 2014 kävellyt Kalottireitin Haltilta Kilpisjärvelle, päätin lähteä tällä kertaa matkaan Norjan puolelta, Guolasjärveltä, jonne pääsee autolla lähelle Haltia (moni käy päiväseltään huiputtamassa Haltin Norjan puolelta, koska matka tien päästä huipulle on vain noin 6-7 kilometriä). Suunnittelin kiertäväni Haltin massiivin vastapäivään, sain näin sovitettua reitin mukavasti viiteen vaelluspäivään. Myös autiotupia sattuisi reitin varrelle mukavasti, mikä on erityisesti huonon sään varalta hyvä juttu.

1. päivä - 26.8.2017

Pohjoiseen on pitkä matka. Juna oli aamulla aikataulun mukaisesti Rovaniemellä 7:14. Lähdin siitä heti ajamaan Kittilän ja Muonion kautta Kilpisjärvelle. Sää ei ollut kehuttava; vettä satoi oikeastaan koko ajan. Ostin Kittilästä viimeiset eväät ja muuten ajoin yhtä kyytiä Kilpisjärvelle asti, jossa olin perillä noin yhden aikoihin. Kävin luontotalolla kyselemässä Guolasjärven tien kunnosta ja kuulin, että tunturiin oli satanut jo lunta, lumiraja olisi noin 800 metrissä. Tiedossa olisi siis valkoista maisemaa, vaikka ei ollut edes syyskuu. Guolasjärven tie puolestaan kuulemma olisi ihan hyvin ajokelpoinen.

Guolasjärvelle menee tosiaan tie, mutta sen kunnosta liikkuu netissä monenlaisia tarinoita. Henkilöautolla pääsee kyllä perille, mutta tie voi olla pitkälle heinäkuuta käytännössä ajokelvoton - tietä kun ei pidetä talvisin auki. Kilpisjärveltä ajetaan ensin noin 50 kilometriä Skibotniin ja sitten Birtavarren kylään Kaivuonon (Kåfjord) kuntaan. Sieltä jatketaan kylätietä kohti vuonon pohjaa, josta tie alkaa nousta ylös tunturiin ja lopulta Guolasjärvelle, joka itäpäästä löytyy parkkipaikka.

Birtavarren kylässä on selkeä opaste Ráisduottarháldille. Guolasjärven tie on itsessään elämys ajaa.

.

Matkaa Kilpisjärveltä Guolasjärvelle on noin 120 kilometriä, mutta ajamiseen meni lopulta noin kaksi ja puoli tuntia. Tie oli paikoin varsin kuoppainen ja etenkin loppupäästä hyvin kivinen. Hiljaa oli siis ajettava, jos ei halunnut särkeä autoa. Maisemat puolestaan olivat mainiot, erittäin komeat. Paikoin tie kulkee jyrkkien rotkojen reunaa ja jo nousun ihan alkuvaiheessa ylitetään noin sata metriä syvä kanjoni kapeaa siltaa pitkin. Kovin heikkohermoiselle kuskille tämä tie ei siis sovi. :)

Korkealla tunturiylängössä Ráisduottarháldin tunturimassiivi tuli näkyviin Guolasjärven takana. Lumiraja oli tosiaan aika alhaalla, silmämääräisesti arvioiden noin 900 metrin hujakoilla. Pilvet roikkuivat matalalla, vettä vihmoi ja tuuli oli navakka.

Guolasjärvi ja Ráisduottarháldin massiivi.

Guolasjärven "erikoiskokeesta" selvittyäni ryhdyin laittamaan itseäni ja varusteitani lähtökuntoon. Paikalla oli pari muuta autoa ja yksi suomalaispariskunta tuli kanssani parkkipaikalle samaan aikaan, olivat lähdössä päiväseltään Haltille. Kello oli jo yli viiden, joten vauhdilla saisi painaa, jos meinaisi ennen pimeää takaisin. Annoin ylimääräisen kartan pariskunnalle, he kun olivat lähdössä tunturiin ilman minkäänlista karttaa. Kukin tyylillään, mutta ilman karttaa ja kompassia tunturiin ei pitäisi koskaan lähteä.

Guolasjärven parkkipaikka ja oveton mökki. Vasemmalla taustalla hyväkuntoisempi lukittu tupa.

Guolasjärven parkkipaikalla oli mökinrämä, jonka ovi oli rikottu. Sisällä oli kerrossänky ja kamina, mutta oven puutteen vuoksi kopista ei olisi ollut edes kunnon sääsuojaksi. Hieman kauempana oli isompi tupa, joka oli lukittu. Parkkipaikalla oli myös opastetaulu Haltille, mutta itse en maastossa huomannut reitin merkkejä, vaikka opastetaulussa kovasti väitettiin, että reitti olisi merkitty.

Hieman puoli kuuden jälkeen heitin rinkan selkään ja lähdin taivaltamaan rinnettä ylöspäin. Tarkoitus oli nousta jonkin matkaa tunturinrinnettä ylös ja kulkea sitten Guolasjärven rannan suuntaisesti kohti länttä ja kiertää tunturimassiivia vastapäivään. Yöksi ajatus oli ehtiä vedenjakajan yli Bizusjohkan tuvalle lähelle Suomen rajaa. Bizusjohka laskee Suomen puolella Pitsusjärveen ja siitä edelleen etelään.

Ráisduottarháldin uhkaavalta näyttävä pohjoisseinämä. Vaelluksen ensi askeleet otettu.

Parkkipaikka mökkeineen jäi taakse. Alun tievakumpareikko muuttui nopeasti kivisemmäksi.

Alkunousu oli helppoa. Kiviä ei ollut erityisen paljon, mutta maa oli kosteaa, paikoin liukasta. Lunta alkoi olla 900 metrin hujakoilla, mutta sitä ei ollut erityisen paljon. Pilviverho oli paksu, joten maisema oli melko synkkä. Tunturin huippu oli tukevasti pilvessä. Tuuli oli kohtuullisen kova, mutta kylmä ei varsinaisesti ollut. Jotenkin maisema oli kaikkea muuta kuin kutsuva, mutta eteenpäin oli mentävä. Oli kuitenkin vähän petetty olo; tätä reissua oli odotettu kuin kuuta nousevaa, ja nyt kun maastoon pääsi, fiilis oli kaikkea muuta kuin vaellusboogie. Ehkäpä se tästä, ajattelin tampatessani eespäin.

Lumiraja tuli vastaan. Maasto oli pääosin helppokulkuista.

Pohdin mielessäni reittivaihtoehtoja - periaatteessa Bizusjohkan tuvalle voisi kulkea tuntureiden yli noin 1000-1100 metrin korkeuden kautta tai sitten kiertämällä Guolasjärven rantoja Márfeluoktan lahteen asti ja sieltä vedenjakajan yli Bizusjohkan latvoille. Ylhäällä vaikutti melko sumuiselta (tai siis pilvet roikkuivat niin alhaalla). Kohta kuitenkin Lágosjohka tuli eteen - joki kulki parikymmentä metriä syvässä kanjonissa, täysin ylitsepääsemättömästi. Olin lukenut joistakin vaelluskertomuksista, että Haltilta Guolasjärvelle laskeutuessa oli vaarana ajautua liikaa länteen, jolloin törmää Lágosjohkan jyrkänteisiin.

Tästä kanjonista ei mentäisi yli... edessä nimetön 1085 m korkea huippu, jonka alla on lampi 937 m korkeudella, josta Lágosjohka saa alkunsa. Tämä reitti ei houkutellut...

...vaan oli laskeuduttava ja palattava alas noin 900 metrin päähän kohti Guolasjärveä, jotta Lágosjohkasta pääsi yli.

Päättelin kartasta, että rinnettä olisi pitänyt nousta parisataa metriä ylös, jotta joesta olisi päässyt yli. Ei houkutellut. Niinpä nöyränä läksin jokivartta alaspäin Guolasjärveä kohden, kunnes joen kanjoni oli loiventunut niin, että siitä pääsi yli. Ei olisi ollut järkeä lähteä liukastelemaan ylärinteen sumuiseen kivikkoon. Tämä lyhyt episodi sinetöi reittivalinnan: en lähtisi yli 900 metriin lainkaan, vaan kävelisin vedenjakajan kautta Bizusjohkan lähteille.

Lágosjohka. Kuvista ymmärtää, miksi vaihtoehdot ylitykseen olivat vähissä...

Valinta osui oikeaan, sillä pian alkoi vihmoa vettä, ja näkyvyys meni yhä huonommaksi. Tuuli oli kuitenkin myötäinen, joten sade ei juuri haitannut. Edellä meni porotokka, aivan kuin ne olisivat näyttäneet minulle tietä. Nimittäin aina kun saavutin tokan, ne siirtyivät juuri siihen suuntaan, johon olin kulkemassa. Sade kuitenkin synkensi maisemaa entisestään, ja aloin epäillä, ehtisinkö Bizusjohkan tuvalle ennen pimeää. Siispä laitoin jalkaa toisen eteen vauhdilla. Maasto oli onneksi helpohkoa kulkea.

Kun Márfeluokta alkoi lähestyä ja tunturimassiivi loppua, ryhdyin kaartamaan korkeuskäyriä pitkin oikealle, toisin sanoen käännyin kohti etelää. Pieniä järviä näkyi siellä täällä harmauden seassa. Tarkka paikanmääritys oli vaikeaa, koska isompia huippuja ei nähnyt, ne olivat pilvessä. Kirosin mielessäni norjalaiset kartat, jotka eivät yksityiskohdilla prameile. Kun korkeuskäyrien käyräväli on kartassa 10 metriä (yleensä jopa 20 metriä!), jää aika paljon pientä nyppylää ja jontkaa kartasta pois.

Yksi lukuisista tunturipuroista.

Tarkistelin suuntaa kompassista, jotta en ajautuisi liikaa länteen. Kunhan isommat järvet jäisivät oikealle puolelle, olisin oikealla reitillä. En pitänyt kävellessä turhia taukoja, jotta ehtisin ajoissa perille. Sään kehnoudesta huolimatta oli todettava, että maisemat olivat komeita!

Roikkuvien pilvien blues.

Saavuin hieman isommalle järvelle, jonka päättelin olevan 847 metrin korkeudessa oleva nimetön järvi. Ei kuitenkaan mikä tahansa järvi, vaan Bizusjohkan alkulähde! Bingo! Nyt olisi vain seurailtava järvestä laskevaa jokea ja reitti olisi selvä. Jatkoinkin reippaasti kulkua, tuvalle olisi matkaa enintään noin kaksi kilometriä. Nyt fiilistä ei laskenut edes se, että eteen tuli kosteikkoja ja jontkaa.

Bizusjohkan latvavesiä, vasemmalla 829 metrin korkeudessa oleva nimetön järvi.

Ei kovinkaan paljon myöhemmin, kun rinteen takaa pilkoitti jokin keltainen koppero - tuvan huussi. Itse tupa tuli parin parin askelen jälkeen näkyviin, nyt olisi enää ylitettävä joki ja tämän päivän kävely olisi siinä.Bizusjohkasta pääsi hyvin kuivin jaloin yli tuvalta hieman yläjuoksulle päin. Tupa oli tyhjä ja asetuin taloksi. Tupa oli identtinen Norjan puolella Lossujärvellä olevan Loassuhyttan kanssa, jossa yövyin 2014 Käsivarren vaelluksella. Olin perillä puoli kymmenen aikaan (Suomen aikaa). Kävelyä kertyi noin 13 kilometriä.

Bizusjohka ja tupa, taustalla Čachavárrin rinne.

Tuvan käyttöaste ei ollut korkea; edellinen merkintä vieraskirjassa oli viikon takaa ja koko vuonna 2017 oli tähän mennessä 8 merkintää ennen minua. Tupa oli kuitenkin siisti ja avara, merkillepantavaa on myös, että sängyissä oli patjat. Puita tosin ei ollut kovin paljoa ja nekin vähät olivat melko märkiä. Sain kuitenkin pienen tulen kamiinaan, kiitos edellisen kävijän, joka oli jättänyt hyvät sytykkeet.

Vaikka vaihdoin kuivaa ja lämmintä ylle, oli melkoisen holotna olla. Tuvan ulkomittari näytti +2 astetta. Ulkona vihmoi räntää. Kokkasin illallisen. Siitä tulikin varsinainen makuelämys, kun sekaan lipsahti aivan järkyttävä kasa mustapippuria. Ihan sama. Olin sen verran uupunut, että kömmin petiin melkein heti.

2. päivä - 27.8.2017

Nukuin hieman huonosti, heräsin puoli kolmen aikaan yöllä. Lämpötila oli nollassa. Jatkoin unia aamuseitsemään asti, mutta en tohtinut nousta lämpimästä makuupussista, joten torkuin vielä kahdeksaan. Sää oli selkeästi parempi, vaikka taivas olikin vielä pääosin pilvinen. Pilven alareuna oli korkeammalla, nyt hahmotti paremmin Bizusjohkan laaksoa ja tuvan sijaintia suhteessa isompiin tuntureihin. Tuvan mittari näytti +4 astetta. Tein aamutoimet ja suunnittelin päivän kulkua.

Bizusjohkan tupa ulkoa ja sisältä.

360 asteen panoraama Bizusjohkan tuvan ympäristöstä.
(Klikkaa isommaksi)

Lähdin liikeelle puoli kymmenen. Ylitin joen samasta kohdasta kuin illalla ja läksin kulkemaan rinnettä loivasti ylöspäin. Halusin nousta ylemmäs, vaikka kulijnkin sinänsä joen suuntaisesti, jotta paikka ja maisemat hahmottuisivat paremmin. Sää selkeni koko ajan enemmän ja lumiraja tuli selkeästi vastaan noin 900 metrin paikkeilla. Kovddosgaisin pohjoisrinne hallitsi maisemaa etelän suunnalla. Väkisinkin nauratti, kun muisteli kolmen vuoden takaisia manööverejä ukkosen ja kaatosateen keskellä juuri tuolla pohjoisrinteellä. Oli hauska nähdä aiempia kulkureittejä myös toisesta vinkkelistä.

Panoraamanäkymä Bizusjohkan laaksoon, joen takana Čachavárri. Tupa erottuu pienenä oranssina pisteenä oikealla, valtakunnanraja kulkee vasemassa näkyvän järven/suvannon kohdalla.

Paikallistin Bizusjohkan toiselta puolelta Čachavárrin, jonka poikki Suomen ja Norjan raja menee. Tajusin olevani kutakuinkin rajalla. Rajaa ei ole merkitty maastoon, mutta oli kutkuttava tajuta, että nyt oltiin ikään kuin kotona. Maisema koti-Suomessa oli luminen ja erittäin kaunis. Lunta oli paikoin tuiskuttanut paksuiksi nietoksiksi. Kulkiessa sai olla tarkkana, sillä hanki kantoi paksummilla kohdilla pääpiirteissään hyvin, mutta välillä jalka saattoi humpsahtaa hankeen. Toki lumipeitteen paksuus vaihteli; joillakin kohdin lunta oli vain pari senttiä.

Welcome to Finland! Maisema muutama askel rajan jälkeen Suomen puolella; nimetön lampi noin 930 m merenpinnan yläpuolella Gieddečohkkan rinteellä. Oikealla taustalla Kovddosgaisin pohjoisrinne.

"Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää - täytyy mennä läpi!"

Järven jälkeen keplottelin itseni poroaidasta läpi. Kipaisin pienen harjanteen yli, jonka takana avautui Haldečahcan notkelma. Jostain käsittämättömästä syystä juuri tämä paikka oli karttojen perusteella kiehtonut minua ja halusin ehdottomasti kulkea tätä reittiä. "Čacha" tarkoittaa solaa korkealla kahden vaaran välissä, eli tämä oli Haltin sola. Kaunista kyllä oli, maisema oli graafista lumen, kivien ja sulan maan mosaiikkia. Aurinko lämmitti etelärinnettä. Rinne oli helppokulkuinen, pääosin ruohikkoa, jota ohut lumikerros tosin peitti.

Haldečahca

Ihailin kävellessäni edessä avautuvaa maisemaa. Pitsusjärvi siinsi edessä ja sen oikealla puolella kohosi kova Kovddosgaisi - tunturi, jolla oli minulle erityinen merkitys siksi, että se oli yli 1000 metrin suurtuntureista ensimmäinen, jolle olin kiivennyt. Fiilis oli kohdallaan; sää oli erittäin hieno ja lähes tyyni.

Pysyttelin korkeuskäyrillä, eli en lähtenyt laskemaan alas Pitsusjärveä kohden. Sen sijaan kuljin kohti Etu-Haltilta laskevan Rihtujohkan kurua, josta tarkoitus oli nousta ylängölle ja huipuille. Rihtujohkan kohdalla oli hyvä paikka pitää lounastauko. Mikä maisema! Lounaana oli pikamakaronisetti, johon lisäsin purjoa, tomaatti-vuohenjuusto -pussikeiton tuplnana ja porosalamia. Hyvää oli! Tauko venähti reilun mittaiseksi, aurinko lämmitti ja oli oikein hyvä olla.

Tässä maisemaravintolassa söisin mieluusti useammin!

Yksityiskohta tunturipurosta, joka syöksyi pienessä kanjonissa alas kohti Pitsusjärveä.

Ruokailun jälkeen alkoi totisempi nousu Etu-Haltille. Nousu oli rankka, muttei älytön. Tosin muutama keikkuva kivi js lumi yhdistelmänä aiheuttivat kompurointia - onnistuin ihan jopa kaatumaan, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan. Gieddečohkka laakeine rinteineen levittäytyi pohjoisen puolella maisemaksi, etelän puolella Pitsusjärvi ja Kovddosgaisi hallitsivat maisemaa.

Nousumaisemia, Gieddečohkkan laakeaa rinnettä oikealla.

Pitsusjärvi ja Kovddosgaisi Etu-Haltin rinteeltä kuvattuna.

Ennen varsinaista huippua kuljin tunturin lounaiskulman nyppylälle, josta maisema avautui täydellisesti. Suomen tuttujen tuntureiden lisäksi Norjan puolen jylhät rinteet ja huiput tarjosivat katseltavaa. Laulatin kameraa, sillä varsinainen Etu-Haltin huippu oli tyypillinen suomalaistunturi - erittäin laakea, joten paremmat maisemat oli tunturilaen reunoilta.

Huipulla ollessani zoomailin teleobjektiivilla Háldičohkkan, siis Suomen Haltin, huippua. Porukkaa näytti olevan aivan älyttömästi, nopeallakin laskennalla toistakymmentä henkeä. Jatkoin melkein suoraan kulkua suoraan kohti Gieddečohkkan huippua. Laskua satulaan tuli vain noin 60 metriä ja senkin pystyi kulkemaan pitkälti tuiskunneen lumen muodostamia harjanteita pitkin. Varsin nopeasti siis, joskin pari kertaa jalka upposi äkisti puoleen reiteen. Säärystimet jalassa oli viisautta.

Ruuhkaa Háldičohkkalla ja Suomen korkeimmalla kohdalla (rajapyykki 303B), joka jää tunturin rinteeseen. Alkuvuonna keskusteltiin Háldičohkkan lahjoittamisesta Suomelle Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi. 

Kovettuneita nietoksia oli hyvä laskea satulaan ja jatkaa kohti edessä nousevaa Gieddečohkkaa.

Vilkaisu taakse satulasta huipulle noustessa. Etu-Haltin laakea laki on jo jäänyt kauas taakse.

Satulan tasalla reititin itseni hieman huippuun nähden vasemmalle, josta rinne ylös huipulle vaikutti olevan hieman loivempi. Jokainen metri oli joka tapauksessa noustava ylöspäin, ja tässä vaiheessa jaloissa alkoi jo vähän painaa. Loppunousussa oli pari hieman jyrkempää kohtaa, mutta kokonaisuudessaan varsin helppoa. Yhtäkkiä huomasin vasemmalla puolellani rinteellä alempana rajapyykin. Se tarkoitti sitä, että huippu oli suoraan edessä oleva korkeampi kiinteä kallio. Ei siis mikään valehuippu, vaan oikea.

Ensimmäinen kolmesta korkeimmasta huiputettu: Gieddečohkka 1285 m, Suomen 3. korkein kohta. Aivan kuvan vasemmassa reunassa pilkottaa rajapyykki 303A.

Huippu oli kaikin puolin älyttömän hieno. Maisema joka suuntaan mahtava! Norjan puolen terävät vuorenhuiput, Manndalenin ja Kåfjorddalenin vuonot. Taisipa Pältsan ja Moskkugaisin tunturitkin nippa nappa erottua. Guolasjärvi jäi piiloon niiden sivuhuippujen taakse, joiden kautta olisin kulkenut ensimmäisenä päivänä, jos en olisi kiertänyt tunturimassiiviia alempaa. Suomen puolella puolestaan maisema kattoi Haltin ja Ritničohkkan sekä kauempana Saivaaran, Meekonvaaran ja Kovddosgaisin. Muistikortti täyttyi vauhdilla.

Panoraama Ráisduottarháldin massiivista. Huipulta hahmotti täydellisessä säässä hyvin ympäristön.

Huipulta länteen, rajapyykki 303A ja Norjan tunturit.

Valtakunnanraja: linja rajapyykiltä 303A rajapyykille 303B.

Kävin myös muutaman parinsadan metrin päässä olevalla rajapyykillä 303A. Gieddečohkkan huippu on "rehellisesti" Suomen puolella kokonaan, täältä rajalinja menee suoraan Haltille. Vietin huipulla pitkän tovin. Zoomailin myös Ráisduottarháldin huippua, jonka erotti helposti. Se ei näyttänyt olevan kaukana poroaidasta.

Haltijärvi Gieddečohkkalta nähtynä. Vasemmalla Haltin suurempi uusi tupa ja aivan järven rannassa kuvan keskellä vanha tupa.

Ritničohkka Gieddečohkkalta nähtynä. Korkeampi ykköshuippu ja taaempana (idempänä) oleva kakkoshuippu mökkeineen asettuivat hienosti lomittain.

Kello oli noin puoli kuusi, kun lähdin laskeutumaan Haltijärvelle autiotupaa kohti. Aiemmin oli tullut mieleen, että olisin huiputtanut Háldičohkkan samalla kertaa, koska sinne olisi päässyt suhteellisen vähäisellä laskulla ja nousulla tunturien välistä harjannetta pitkin. Toki reitti olisi ollut paikoitellen melko jyrkkä - ja toisaalta päivä se olisi huomennakin. Gieddečohkkan huipulla puhelimessa toimi 3G, joten sain katsottua sääennusteen, joka lupaili hyvää seuraavallekin päivälle. Oli viisaampaa olla ahnehtimatta liikaa yhdelle päivälle. Tämä tuntui järkevältä, etenkin kun lasku Haltin vanhalle autiotuvalle ei ollut ihan helppo.

Lumella lasku oli nopeampaa kuin kivikossa.

Vaikka pääosin rinne oli helppokulkinen, välillä eteen tuli jyrkempiä kohtia. Laskuun meni noin tunti. Kilometrejä päivälle oli kertynyt noin 15. Jossain vaiheessa myös vasemman jalan vaelluskenkä oli päättnyt sanoa sopimuksensa irti; pohja repsotti kärjestä alkaen ikävästi.

Tuvalla ei ollut ketään. Vieraskirjan mukaan yöpyjiä ei ollut ollut liiaksi asti, liekö sitten väki useammin isolla uudemmalla tuvalla. Vanha tupa on mielestäni kuitenkin sympaattisempi. Vihkosta löytyi myös 2014 reissun merkintä. Asetuin taloksi ja ryhdyin pikkuhiljaa kokkailemaan illallista. Ilta-aurinko paistoi kauniisti Haltijärveen. Taivaalle oli kertynyt enemmän pilviä, mutta ilta oli kovin kaunis. Söin illallisen ulkona, sillä maisema Haltin laaksossa Suomen korkeimpien tunturien ympäröivänä on ainutlaatuinen. Haltin uudelle tuvalle saapui pari vaeltajaa, mutta muuten ihmisiä ei näkynyt. Etu-Haltilta olin tähyillyt Pitsusjärven tuvalle, joka näytti enemmän festarialueelta lukuisine telttoineen. Järkeilin, että enemmistö tekee Pitsusjärveltä päivän keikan Haltille ja takaisin.

Haltin uusi autiotupa, taustallaan Haltin rinne. Tupien välistä kulkeva puro laskee Haltijärveen komeina pikkuputouksina.

Tupasvilloja Haltin laaksossa.

Illallisboogie, nams. Maisemat ok.

Hiljalleen aurinko painui Gieddečohkkan taakse ja hämärä alkoi laskeutua. Tuvassa oli lämmintä ja mukavaa. Lueskelin vieraskirjaa ja pohdiskelin seuraavan päivän suunnitelmaa. Jos vain sää suosisi, saisin toteutettua sen, mikä 2014 jäi tekemättä - Ráisduottarháldi ja Ritničohkka. Näitä mietiskellessä painuin unten maille.

Aurinko painuu Gieddečohkkan taa ja valaisee vielä Haltin rinteen kuvan oikeassa reunassa.

3. päivä - 28.8.2017

Haltijärvi aamukuudelta.

Haltin vanha autiotupa illalla, aamulla ja sisältä.

Yö oli kirkas, pakasti ja tähtitaivas oli hieno. Aamu valkeni kirkkaana ja pilvettömänä - aivan täydellistä! Kello oli 8:20 kun suljin autiotuvan oven ja heitin rinkan selkään. Alkoi nousu Haltille. Muutama pieni lampare oli jäässä. Pakkanen oli kovettanut hangen erittäin helppokulkuiseksi. Autiotuvalta tulee Haltin huipulle nousua melkolailla tarkkaan 400 metriä. Hyvällä säällä nousu on oikein mielekäs, sillä huippu näkyy koko ajan. Tosin etenkin alkuvaiheessa nousu on sen verran loivaa, ettei huippu tunnu lähestyvän juuri lainkaan. Kovaa hankea pitkin pystyi etenemään pitkiä pätkiä.

Haltin jyrkkä, uhmaavan näköinen rinne. Ruskeaa kiveä on Haltilla runsaasti.

Lumi peitti paikoin tehokkaasti alleen Haltille tunnusomaisen ruskean ja karhean kivimateriaalin. Halti on siinä(kin) mielessä uniikki tunturi, että en ole törmännyt vastaavaan kiviainekseen missään muualla Suomessa. Google tietää kertoa, että Haltin kiviaineksessa olisi jonkin verran rautaa, mikä selittää ruskeaa väriä.

Merkitylle reitille oli tallautunut kunnon polku lumeen.

Vähän nousun puolen välin jälkeen osuin merkitylle reitille, joka tulee tupiin nähden idän puolelta. Lumesta näki, että kävijöitä oli ollut paljon. Lumeen oli tallautunut kunnon polku. Sen verran rankka nousu on (etenkin rinkka selässä!), että muutama hengähdystauko täytyi pitää. Vaikka huippu näkyykin käytännössä koko nousun ajan, Suomen korkein kohta, jolla rajapyykki 303B sijaitsee, tulee hieman yllättäen näkyviin. Siinä vaiheessa ei enää lepäillä, vaan painetaan ylös asti. Hii-op ja jii-haa!!! Huiputuskello pysähtyi aikaan 9:45, nousuun Haltin vanhalta tuvalta kului siis tunti ja 25 minuuttia. Ei huono suoritus rinkka selässä.

Toinen kolmesta korkeimmasta, Suomen korkein kohta, Halti 1323 m, rajapyykillä 303B. Täydellinen huiputussää!

Sää oli täydellinen, mutta sen verran hiki oli nousussa virrannut, että vaihdoin kuivaa ja lämmintä ylle. Nimi vieraskirjaan ja eikun kuvia ottamaan! Vieraskirjassa tosin huiputusnumerointi oli jossain vaiheessa katkennut, joten laskin numerottomat nimet, jotta sain itselleni numeron 175382. Niin monta kertaa Haltilla on käyty kirjoittamassa nimi kirjaan.

Rajapyykiltä on hyvä maisema oikeastaan vain etelän suuntaan. Paremmat maisemat saa Haldičohkkan oikealta huipulta, joka on muutaman kymmenen metriä Norjan puolella ja noin 5 metriä korkeammalla kuin rajapyykki. Tältä varsinaiselta huipulta olikin sitten komea maisema myös länteen ja pohjoisen suuntaan Guolasjärvelle ja Kåfjorddaleniin.

360 asteen panoraama Haldičohkkan huipulta.

Maisema "Suomen Haltilta" etelään, Haldičohkka kuvan oikeassa reunassa.

Kuvailin huipulla aikani ja söin hieman evästä. Puhelimessa toimi 3G, joten kurkkasin sääennustetta ja lähetin viestin kotiin. Hetken päästä sain seuraa, huipulle nousi - puheesta päätellen turkulainen - vaeltaja, jonka kanssa turisin tovin. Hän oli lähtenyt aamuvarhain Pitsusjärven tuvalta tekemään päiväretken Haltille. Vaihdettiin kuulumisia, kuulemma pari päivää sitten raivonnut myrsky, jonka jäljiltä lumetkin olivat, oli hajottanut ison lukiolaisporukan telttoja. Tämä samainen jengi oli käynyt eilen Haltilla - heidät siis bongasin Gieddečohkkalta tiiraillessani.

Gieddečohkka paraatipuolelta (Haltilta) nähtynä. Huikea sää mahdollisti myös Ruotsin pohjoisimpien tuntureiden bongaamisen; Pältsa ja sen takana oleva Moskkugaisin massiivi ovat noin 50 kilometrin päässä Haltilta.

Vietin huipulla peräti tunnin ja 45 minuuttia, sillä jatkoin kulkua vasta noin 11:30. Mutta mikäs tässä, hyvässä kelissä. Lähdin suoraan kohti Ráisduottarháldin huippua, mikä tarkoitti sitä, että en koukannut oikean kautta, jossa olisi tunturin satula (=vähiten laskua ja nousua). En myöskään etsinyt tällä kertaa rajapyykkiä 304, josta raja kääntyy kaakon suuntaan. Vuoden 2014 yrityksellä kuljimme ensin tälle rajapyykille ja siitä suoraan kohti pohjoista Ráisduottarhaldille. Vuoden 2014 keikalla pilvet imaisivat koko huippuylängön sisäänsä, kun olimme lähellä huippua. Näkyvyys oli vain reilut kymmenen metriä, joten oli pakko kääntyä takaisin. Tosin liittyi tuohon yritykseen tiettyä sekoiluakin, josta lisää sitten, kun kirjoitan tänne siitä oman vaelluskertomuksen.

Nyt kuitenkin sää suosi, joten huippua kohden oli helppo mennä. Tuuli voimistui ja lumihanki alkoi pehmetä. Sitä pitkin pystyi kuitenkin kulkemaan kohtuullisesti. Huippuylänkö on pelkkää rakkakivikkoa, joten tasaisempi hanki sopi minulle oikein hyvin. Huippujen välisessä notkelmassa ei ollut erityisiä maisemia. Huippua lähellä oleva poroaita erottui vaivoin, mutta siellä se oli. Matkalla ohitin vanhan poroaidan jäänteitä. Maanmittauslaitoksen karttaan poroaita on tänne Norjan puolelle merkattu väärään paikkaan, joka konkretisoitui näiden aidanjäännösten näkemisen myötä (tämä oli olennainen seikka myös 2014 sekoilussa, kun kuvittelimme olevamme kauempana huipusta kuin todellisuudessa olimme).

Kun loivahkon nousun jälkeen aloin olla lähellä poroaitaa, tajusin, kuinka lähellä olimme 2014 olleet. Huippu oli vain muutaman kymmenen metrin päässä aidasta. Aitaan oli huipun lähelle tehty ylitysportaat, mutta siitä pääsi yli helposti ilmankin.

2014 yrityksellä oltiin lähellä, mutta näkyvyys oli sateessa niin huono, ettei huippu näkynyt, vaikka poroaita näkyi (kuvat eivät ole täysin samasta kohtaa).

Tuuli kävi etelästä, joten se oli ollut minulle myötäinen. Vasta huipulle päästessäni tajusin, kuinka kova tuuli itse asiassa oli. Kylmä ei silti varsinaisesti ollut, mutta onneksi huipputöppänän taakse pääsi tuulensuojaan. Ainakin taukopaita oli mukavampi vaihtaa tuulelta suojassa.

Kolmen vuoden takainen epäonnistuminen kuitattu Ráisduottarháldin (1361 m) huipulla.

Ráisduottarháldi, Haltin oikea huippu. Vieraskirjan laatikon nimeäminen on jokseenkin harhaanjohtava, koska tämä nimenomaan ei ole "Turisti-Halti"(joka näkyy suoraan taustalla 2 km päässä).

Háldičohkka ja Gieddečohkka rajapyykkeineen Ráisduottarháldin huipulta sihtailtuna. Niiden taustalla Kovddosgaisin tunturi.

Myös tällä Haltin "oikealla huipulla" oli vieraskirja. Joku oli myös jättänyt paikalle Suomen lipun, joka oli hieman huvittavaa, olihan Suomen Haltille 2 kilometriä ja Suomen rajallekin suorinta tietä 1,5 kilometriä. Siinä missä Haltin kirjassa oli joka päivälle nimiä tolkuttomasti, tällä huipulla oli ollut vähemmän kävijöitä. Sinänsä sääli, että vaikka korkeuseroa Háldičohkkaan on vain reilut 30 metriä, maisema täällä oli monipuolisempi, erityisesti pohjoisen suuntaan. Toisaalta huippu oli melko laakea. Tästä johtuen esimerkiksi Guolasjärvi ei näkynyt kokonaan, vaan sitä varten olisi pitänyt kävellä tunturin lakialueen reunalle.

Guolasjärvi pilkotti Ráisduottarháldin rinteen takana. Guolasjärven tie erottuu hyvin, mutta parkkipaikka jää rinteen taakse. Tarkasti katsoen vuorten välistä erottaa pilkahduksen Lyngenvuonosta.

Panoraamaa huipulta pohjoiseen. Etualalla Huortnášvággi ja Biedjovággi, oikealla kohoaa Háldi Nuorttamus Čohkka. Taustalla voi hahmottaa Reisadalenin laakson muotoja.

Tunturimaisema jatkui erityisesti pohjoisessa silmänkantamattomiin. Fiilis oli erittäin hyvä; tästä huiputuksesta olin haaveillut pitkään. Haukkasin hieman evästä, mutta koska lounasta en ajatellut täällä huipulla syödä, piti matkaa jatkaa. Heitin rinkan selkään vähän kello yhden jälkeen ja otin suunnan kohti Ritničohkkaa. Nyt piti puskea vastatuuleen, mutta toisaalta suunta oli vain alaspäin.

Matkalla alaspäin. Rajapyykki 304, joka on alkuperäinen Haltin rajapyykki (pystytetty vuonna 1764), ei erotu helposti rakkakivikosta. En kulkenut pyykin kautta, mutta jälkikäteen onnistuin kuvasuurennoksista paikantamaan sen.

Lasku sujui reippaasti. Taas sai uutta näkökulmaa Ráisduottarháldin tunturimassiiviin ja viereisiin huippuihin, kun tunturialueen koilliskulman huiput ja Suomen ja Norjan rajalla oleva Ruvdnaoaivi tulivat kunnolla näkyviin. Alempi ja ylempi Meahccejávri kimalteli kauniisti tunturien syleilyssä. Näkyipä Ruvdnaoaivin takaa Somasjärven pohjoispääkin. Laskettelin rinnettä alaspäin pääasiassa lumikenttiä pitkin. Jossain vaiheessa tulin takaisin Suomen puolelle, en tosin ollut aivan varma, missä raja tarkalleen kulki.

Vielä Norjan puolella, keskellä Ruvdnaoaivi, jonka takaa pilkottaa Somasjärvi. Oikealla Ritničohkkan huiput.

Laskeuduin Haltin ja Ritničohkkan väliseen satulaan pienen nimettömän 1126 metrin korkeudella olevan tunturijärven rantaan. Tässäpä olisi hyvä lounastauon paikka, ajattelin. Laskuun oli mennyt vain reilu tunti. Ei muuta kuin trangia tulille. Paikka oli kyllä kaunis, mutta tuuli oli edelleen kova. Aurinko oli mennyt pieneen pilviharsoon, joten se "täydellinen vaellussää" oli enää "melkein täydellinen vaellussää". Eipä se mitään. Sen sijaan kirosanoja aiheutti oma töpeksintä, kun onnistuin kaatamaan trangian kattilan ennen ensimmäistäkään suupalaa. Ei auttanut kuin pelastaa se mitä pelastettavissa oli. Lounas jäi siten vähän tavallista kevyemmäksi.

Vain vähän matkaa järveltä etelän suuntaan maastossa oli vanhan poroaidan jämiä sekä jonkinlaiset tuvan rauniot. Raunio jäi Haltin suunalta katsoessa pienen kumpareen taakse näkymättömiin, mutta oli Haltin ja Ritnin välisen satulan tasaisella osuudella.

Kämpän tms. raunio Haltin ja Ritnin välisessä satulassa 1130 metrissä; taustalla lounastauon lampi. 

Ritničohkkalle oli lounaspaikalta suoraan noin 2,5 kilometrin matka. Kuljin niin suoraan kun pystyin, rinne oli periaatteessa oikein helppo nousta, mutta muutamia jyrkempiä kohtia piti hieman kierrellä. Kaikkiaan Ritnin länsirinne oli kauttaaltaan huomattavasti loivempi kuin hyvin jyrkkä itärinne. Halti ja Ráisduottarhaldin tunturimassiivi näyttivät erityisen komeilta täältä Ritnin rinteiltä.

Ritnin leppoisaa nousua.

Ráisduottarháldi Ritničohkkan huipulta nähtynä.

Ritničohkkan ykköshuippu on selkeästi "huippu", siis muuta tunturin lakialuetta korkeampi yksittäin kumpu. Tässä sitä oltiin, korkeimmalla Suomen puolella kokonaan olevalla tunturinhuipulla! Noin kilometrin päässä idässä on Ritnin kakkoshuippu, joka jää muutaman metrin matalammaksi.

Kolme korkeinta 3/3: Ritničohkka 1319 m, Suomen korkein tunturinhuippu.

Jostain syystä en saanut älyttömiä kiksejä Ritničohkkasta. Olihan huippu komea ja maisemat erityisesti länteen oikein mukiinmenevät, mutta jokin tästä puuttui. Nämä on näitä asioita, joita ei voi järjellä selittää. Toiset tunturit vain ovat itselle mieluisempia kuin toiset. Toki asiaan saattoi vaikuttaa se, että nousua ja kävelyä alkoi olla päivälle jo sen verran takana, että ihan parhaissa ruumiin voimissa ei enää oltu.

180 asteen panoraama Ritničohkkalta länteen. Vasemmalta lukien: Etu-Halti, Haltijärvi, Gieddečohkka, Halti ja Ráisduottarháldi.

Tästä syystä en pitkään huipulla viihtynytkään, vaan jatkoin aika pian matkaa Ritnin kakkoshuippua kohden. Siirtymä oli nopea. Ritnin laki ei ole samanlaista kivihelvettiä kuin Halti tai Gieddečohkka, joten kävely oli helppoa. Lämpimien päivien ansiosta lumi oli sulanut vauhdilla. Ritnillä oli merkittävästi vähemmän lunta kuin Haltilla, eilisestä Gieddečohkalla kävelystä puhumattakaan. Lumiraja oli myös noussut silminnähden toissapäiväistä ylemmäs.

Ritnin kakkoslaen nähtävyys on viranomaisverkon tukiasema ja sen mökit. Tukiasema on kokonaisuutena hyvin samankaltainen kuin Sokostin matkapuhelintukiasema UK-puistossa, joskin Ritnin mökeissä on vain pienet aurinkopaneelit. Voisi kuvitella, ettei olisi järjettömän suuri investointi ottaa mastoa myös kännykkäverkon käyttöön. Jos mastossa olisi myös matkapuhelintukiasema, se kattaisi todella ison alueen.

Ritničohkkan kakkoslaki mökkeineen, huippupaikka, monella tapaa. Kuvaussuunta länteen.

Ritničohkka on monella tavalla äärimmäisyyksien huippu suomalaisessa mittakaavassa. Paitsi että Ritnin ykköslaki on Suomen korkein tunturinhuippu, Ritnin kakkoslaen mökit ovat Suomen korkeimmalla sijaitsevat rakennukset. Kakkoslaen masto on myös Suomen korkeimmalle ulottuva rakennelma (Esimerkiksi Saanalla sijaitseva kännykkämasto jää pitkälti yli 200 metriä alemmaksi). Ja sijaiseepa Ritnin kakkoslaella myös Suomen korkeimmalla sijaitseva paskahuusi, joka on tosin sellaisessa kunnossa, että mieluumin tarpeensa tekee avotunturiin kuin sinne huusiin.

Suomen korkeimmalla sijaitseva saniteettitila. Ei siivota viikoittain, mutta ilmastointi pelaa.

Lasku Ritniltä olikin sitten tämän reissun trilleriosuus. Rinne oli jyrkkä. Siis ihan hiton jyrkkä! Jos vain olisikin saanut kulkea ilman rinkkaa, niin olisi ollut helpompaa, mutta pakkohan se rinkkakin oli alas saada. Nyt ei ollut varaa virheaskeliin. Toisaalta olisi erittäin toivottavaa, että myös hanki kantaisi. Kaatuminen saattaisi tarkoittaa joko hyvää matkaa pyllymäkeä - tai sitten ihan rehellistä rullausta rinkan kanssa. Ja jyrkkä lasku muuten osaa olla rankkaa jaloille!

Mutta alas oli mentävä. Ei paljoa viitsinyt kameraakaan käyttää, vaikka toisaalta tästä olisi ollut ihan hauska kuvata vaikka video. Muutamien karmivien hetkien jälkeen pääsin tasaisemmalle osuudelle, josta jatkolasku olisi jo loivempaa. Selvisinpäs! Ritnin itärinne on kyllä varsin vaikuttava näky. Seinä jatkuu parin kilometrin matkalla huipentuen Ritnijärven kohdalla olevaan lähes pystysuoraan pahtaseinämään. Tällä rinteellä on myös Suomen ainoa ikijäätikkö. Tosin nyt lunta oli niin runsaasti, että ikijäätikköä ei voinut erottaa muusta lumialueesta.

Laskua Ritničohkkalta, oikealla Ritnijávri, taustalla Čahppesjávrit (jonne illalla leiriydyin) ja sen takana Lássávárri.

Kuljin suunnilleen puolijuoksua rinnettä alas. Nyt päivä alkoi olla siinä vaiheessa, että eniten kiinnosti se, mihin voisi lykätä teltan pystyyn ja ryhtyä ruuanlaittopuuhiin. Seuraavan päivän sää oli ennusteenkin katsottuani jossain määrin arvoitus. Tämän ja eilisen kaltaista täydellisyyttä ei ollut luvassa, mutta siitä ei ollut varmuutta, olisiko tulossa vettä vai vain pilviä. Mietin vaelluksen jatkoa: mihin menisin? Nyt olin saavuttanut kaikki "pakolliset" tavoitteet, kaikki kolme korkeinta oli huiputettu ja vasta kolmas päivä. Aikaa olisi hyvin, mutta jos haluaisin tehdä muutakin kuin kävellä Somasjärven kautta Guolasjärvelle, pitäisi olla luovempi.

Ritnijávri ja Ritničohkkan lähes pystysuora pahtaseinämä. 

Näitä miettiessä saavun Ritnijärvelle, mutta ajattelin kävellä vielä kohti etelää lähemmäs kalottireittiä telttapaikan etsintään. Otin suunnaksi Čahppesjávrit, kaksi pientä järveä, joiden välistä kannasta kalottireitti menee. Reitillä näkyi kolme kulkijaa, suuntanaan Pitsusjärvi. Maasto oli helppokulkuista, mutta kuten aina, päivän viimeiset kilometrit ottavat koville. Perillä odotti pettymys. Telttapaikkaa ei olisi helppoa löytää. Pilviverho muuttui paksummaksi ja ilta alkoi siksi hämärtää jo aikaisemmin. Enää ei voinut puhua edes lähes täydellisestä säästä, tuulikin oli navakka.

Aikani etsiskeltyäni löysin välttävän telttapaikan. Tai mitä sitä kiertelemään - huono se oli. Pari kiveä jäi alle haitaksi, mutta minulla ei ollut aikomustakaan muuttaa leiriä enää muualle. Telttana minulla oli Helsportin Ringstind Superlight 1-2, jonka olin ostanut hiljattain juuri yksinvaelluksia varten. Teltta on todella kevyt (alle 1 kilo!), mutta kangas onkin sitten aika ohutta. Hieman minua jännitti, että miten teltta kestäisi, jos tulisi kova myräkkä. Muuten teltta vaikutti kelpo ostokselta. Teltta oli pystyssä puoli kahdeksan maissa.

Leiri pystyssä, taustalla Ritnin pahtaseinä ja oikeassa ylänurkassa Suomen ainoa ikijäätikkö.

Kokkailin illallista. Kaasu oli riittänyt mainiosti, vaikka pullo oli jo reissuun lähtiessä vajaa. Olisi jännä nähdä, mihin asti se riittää. Ruoka maistui. Vaikka tunnelma ei jostain syystä ollut paras mahdollinen, oli tämä päivä tarjonnut paljon, todella paljon. Ja matkaakin noin 16 kilometrin edestä.

4. päivä - 29.8.2017

Juuh. Telttapaikka ei ollut edes huono, vaan surkea. Yö meni enemmän tai vähemmän pyöriessä, koska teltan alla olevien kivien vuoksi nukkumaan pystyi vain yhdessä kelvollisessa asennossa. Ja kun tässä asennossa vasen käsi puutui, piti välillä vaihtaa asentoa, jolloin missä tahansa muussa asennossa jokin ruumiinosa oli kiven päällä. Että sillee.

Aamun maisemat. Ei ollut pelkoa, että olisi herännyt auringonvaloon.

Aamu ei muutenkaan alkanut kovin lupaavasti. Kun kurkistin teltasta ulos, Ritničohkka oli kadonnut jonnekin. Maisema oli totaalisen erilainen kuin illalla. Näkyvyyttä oli jonkin verran, mutta pilvet roikkuivat alhaalla. No, johan sitä olikin ollut pari päivää kaunista keli. Keittelin aamupuurot ja kokosin itseni ja telttani. Pilvet liikkuivat vauhdilla. Välillä näkyvyys oli ehkä 100-200 metriä, huonoimmillaan taas vain joitakin kymmeniä metrejä.

Kipaisin kalottireitin polulle. Heti alemman Čahppesjávrin muuttuessa Kopmajoeksi oli vuorossa ylitys. Virta oli melko vuolas, mutta läheltä järveä pääsi kuivin jaloin yli. Paikalla oli merkkisauva, joka osoitti ylityspaikkaa. Tämä osuus kalottireitistä oli selvästi vähemmän kuljettua. Polku erottui paikoin vaivoin. Lisäksi laakeilla kivikoilla polun merkkejä ei ollut liian tiuhassa. Sumussa niitä joutui paikoin vähän etsimäänkin.

Kopmajoen uoma kurun pohjalla oli ihan komea, mutta nyt ei ollut kuvaussää. Suttuinen keli tarkoitti sitä, että ajatuksissa siinsi vain Kopmajoen tupa, jonne olin päättänyt kulkea pohtimaan vaelluksen jatkokuvioita. Parin kilometrin kävelyn jälkeen vastaan tuli kaksi miestä. Juteltiin hetki. Kehuivat Kopmajoen tupaa viihtyisäksi. Eikun eteenpäin.

Kalottireitti on paikoin merkattu menemään idioottimaisesti. Kopmajoki tekee mutkan, jossa polku on merkattu ylittämään joki kaksi kertaa, aivan perätysten. Ylityksiä ei ainakaan helposti saa tehtyä kuivin jaloin, joten on järkevämpää koukata pieni lenkki joen vartta pitkin. Kävelyä pari sataa metriä enemmän, mutta kaksi kahlausta vähemmän. Helppo valinta.

Kalottireitin kulkija: kierrä kuvassa näkyvä joen mutka oikealta (=etelän puolelta) koukaten, vältät kahdesti kahlaamisen.

Sää kirkastui hieman. Joki laski alaspäin ja Somasjärvi tuli näkyviin harjanteiden takaa. Kuljin reippaasti, joten kävelyyn Kopmajoen tuvalle meni vain noin pari tuntia. Tuvalle saapuessani aurinko paistoi jo lähituntureihin, mutta pilven alareuna oli sen verran alhaalla, että esimerkiksi Ritničohkka oli lähes kokonaan pilvessä.

Tupa oli tosiaan varsin sympaattinen. Huokaisin hetken ja lueskelin vieraskirjaa. Sitten läksin kameran kanssa kierrokselle, ensin tuvan ympäristöön ja sitten Somasjärven seitakivelle, joka on tuvalta noin kilometrin itään. Tuvan lähellä on ilmeisesti vanha lapinkenttä. Paikka oli komea ja tasainen, eli tässä olisi hyvä pitää isompaakin leiriä. Tuvan ja seitakiven välissä menevä purossa oli komea kallioinen pieni köngäs, sen vieressä puolestaan korkeita hiekkakumpuja.

Kopmajoen tupa ja itse Kopmajokilaakso taustalla.

Itse seitakivi oli ehkä noin nelisen metriä korkea, rujon näköinen kivi, jossa oli paljon erilaisia halkeamia ja koloja. Ei mikään ihme, että kiveä on palvottu – se erottuu maisemasta selvästi ja on kunnioitusta herättävän näköinen. Lapin seitojen hyvä tietolähde on Samuli Paulaharjun teos ”Seitoja ja seidan palvontaa”. Paulaharju kuvaa kiveä "rumaksi ja röyhyiseksi" - sitä se tosiaan onkin. Somasjärven seita on Paulaharjun mukaan poromiesten vanha palvoskivi.

Vanha ja vanha – poronsarvien lisäksi seitakivelle oli jätetty myös nykyaikaisempia ”uhreja”. Jos nyt ei aidosti palvosmielessä, ainakin jonkinlaista tapakulttuuria tuntuu olevan jättää kaikenlaista romua seitakiven koloihin. Bongailin kivenkoloista poronsarvien lisäksi myös rahaa (markkoja, euroja ja norjan kruunuja), uistimia, linkkuveitsen, korvatulpat, sytkärin, haulikon ammusten hylsyjä ja ruuveja. Pyyntionnen kannalta uistimet ja hylsyt ymmärrän, mutta mitäköhän esimerkiksi korvatulppien jättäjä on seitakiveltä pyytänyt? Kauniita unia?

Seitakivi ja seidalle jätettyjä "uhreja".

Aurinko tuli välillä pilven raosta esiin, eli sää parani. Maaruskaa alkoi olla siellä täällä, olin edellisinä päivinä kulkenut oikeastaan vain lumella ja rakkakivikoissa, joten rehellinen maa jalkojen alla ja kasvillisuus olivat mukavaa vaihtelua maisemaan. Myös Ritničohkka alkoi vapautua pilvien syleilystä. Ehkä tästä tulisikin vielä hieno päivä!

Somašjávrin seita ja kuka lie.

Kopmajoen autiotupa. Tuvassa on pieni eteinen ja makuupaikat kuudelle.

Valmistin tuvalla lounaan ja pohdin kulkua. Guolasjärvelle olisi sen verran matkaa, että tämän päivän aikana sinne ei enää kävelisi. Toisaalta jos nyt lähtisi esimerkiksi Valtijoen suuntaan, jokainen kilometri lisäisi matkaa myös autolle, koska reitti pois kulkisi joka tapauksessa Kopmajoen tuvan kautta. Luvassa olisi siten puhtaasti ylimääräinen lenkki. Tämä ei huvittanut, joten päätin lähteä kulkemaan kalottireittiä Norjan puolella Somashyttalle ja siitä kohti Guolasjärveä. Sään ja fiiliksen mukaan ehtisi halutessaan vielä tehdä huiputuksia Ráisduottarháldin massiivin koillishuipuille, eli Nealgečohkkalle, Háldečazavárrille tai Háldi Nuorttamus Čohkkalle.

Haltin massiivin tuntureita kalottireitin ja Norjan rajaa myötäilevän poroaidan tuntumasta. Raja kulkee Ruvdnaoaivin kautta.

Jatkoin matkaa kahden aikoihin. Lähes heti oli ohjelmassa ylitys kahlaamalla. Puroja, pieniä ja isompia riitti. Yhden jälkeen oli heti toinen, mutta pienistä pääsi loikkimaan kuivin jaloin, kunnes eteen tuli tenkkapoo. Tästä isommasta Somasjärveen laskevasta joesta ei niin vaan mentykään (kuivin jaloin) yli. Koska olin laiska, lähdin etsimään helpompaa ylityspaikkaa. Antti-Oulan tievan kohdalla joessa oli hieno kallioinen köngäs. Kun tievakumpuja pitkin kampesi itsensä könkään yläpuolelle, joki leveni ja madaltui sen verran, että kengät jalassa ylittäminen oli mahdollista. Isoa mutkaa polkuun nähden tämä laiskuus ei aiheuttanut.

Antti Oulan tieva

Kalottireitti jatkui tasaisena poroaidalle, josta pääsi ylitysrappuja pitkin helposti yli. Sää muuttui taas pilvisemmäksi ja taisi muutama tippa vettäkin tulla. Kuljin reippaasti reilun kilometrin matkan rajapyykille 305A. Tästä eteenpäin loppuvaellus olisi Norjan puolella. Tiirailin rajalta Suomen puolella Somasjärven rajalla näkyvää rakennelmaa. Etäisyyttä oli paljon, mutta rannalle rakennettiin kohtuullisen kokoista taloa. Päättelin, että työmaa oli lähellä Somasjärvellä olevaa rajamiesten tupaa (maastosta palattua vahvistin tämän tiedon Kilpisjärven luontokeskuksesta; rakennustyömaa kuuluu tosiaan rajavartiolaitokselle).

Kotimaa kun taakse jää... Rajapyykki 305A.

Rajavartiolaitoksen rakennustyömaa Somasjärven rannalla Suomen puolella.

Háldi Nuorttamus Čohkkan jyrkkä itärinne.

Ritničohkka oli taas mennyt pilveen. Maisema oli taas harmaa. Somashytta tuli pian harjanteiden jälkeen näkyviin. Tupa oli iso, mutta ei järin siisti. Sisällä haisi tunkkaiselle, mutta se oli sinänsä viehättävä. Ulkona ripsautti vettä. Kello ei ollut vielä paljoa, joten tuvalle ei tehnyt mieli jäädä. Ajattelin, että kävelen polkua Guolasjärveä kohti ja ehkä suuntaisin Nealgejávrin suuntaan, jolloin voisin seuraavana päivänä nousta vielä kerran yli tuhanteen metriin ja laskea sitten Guolasjärvelle Huortnášvággin laakson kautta.

Kalottireitin norjalaista merkintää Somashyttan lähistöllä.

Somashytta ja sisätiloja. Tuvassa on myös lukittu, ilmeisesti viranomaiskäytössä oleva puoli. Tupa on avara, petipaikat neljälle omassa makuusopessaan. Lisäksi tuvassa on tilava parvi.

Tämä suunnitelma sai kuitenkin jäädä. Ei kovinkaan paljoa Somashyttalta lähtöni jälkeen alkoi sade. Se hiipi takaapäin ensin pienenä tihkua ja kasvoi lähes huomaamatta kunnon kaatosateeksi. Ja eihän sitä taaskaan tajunnut ajoissa vaihtaa kuoriasua päälle. Siispä softshelltakki alkoi päästää vettä läpi, eikä housujakaan kuivaksi voinut sanoa. Ei siis puhettakaan lähdöstä ylös tunturiin. Rahpesjohkan ylityspaikan saavuettuani sade oli jo ihan kunnollista. Kahluuhommiksi meni, vettä oli joessa sen verran. Polku nousi vedenjakajalle, runsaaseen 800 metriin. Tästä eteenpäin matka oli periaatteessa alamäkeä.

Rahpesjohka

Tämä ei lohduttanut, sillä tuuli oli kääntynyt, mikä tarkoitti sitä, että kävelin vastatuuleen. Sade pääsi kastelemaan tehokkaammin, kun rinkka ei suojannut enää tuulelta ja sateelta. Nyt vaan painettiin menemään, perkele. Oliko tämä nyt palkka siitä, etten jättänyt Somasjärven seidalle mitään. Niin tai näin, kävelyvauhti oli ainakin kohdallaan. Kännykän askelmittarista katsoin jälkeenpäin, että vauhti oli parhaimmillaan melkein 6 km/h, joka on rinkan kanssa varsin kova suoritus. Mutta piruako sitä sateessa hidastelemaan.

Mieleen tulvi kaikenlaisia skenaarioita loppuvaellukselle. Matkaa Guolasjärvelle ei ollut enää mahdottomasti, joten laiskaan mieleeni juolahti myös vaihtoehto, että kävelisin samalla lämmöllä autolle asti. Toisaalta matkaa sinne olisi vielä ainakin 14 kilometriä, joten sisimmässäni tiesin, ettei se olisi hyvä idea. Vaikka kulkuvauhti olisikin 4-5 km/h luokkaa, olisin autolla vasta iltayhdeksän jälkeen, parhaimmassakin tapauksessa. Ei järkeä.

Ennen Čoalbmejávria polku yhtyi mönkijäuraan. Kävely oli sinänsä helppoa, koska maasto oli tasaista. Päätin, että kävelen ainakin Čoalbmejávrin pohjoispäähän ja sitten voin alkaa katsella mahdollista leiriä. Ja jospa se sade loppuisi. No, toiveita ei kuultu, sade jatkui aivan yhtä kovana kuin tähänkin asti. Lauleskelin mielessäni ja vähän ääneenkin. Erityisesti Eppu Normaalin ”Näinhän täällä käy” pyöri repeatilla.

"...aurinkokin paistaa / vaikkei sitä näy." Čoalbmejávri näkyvissä, Eppujen tahtiin, äijä märkänä.

Noin kilometri Čoalbmejávrin jälkeen hairahduin hieman sivuun mönkijäuralta, kun kiersin kosteikoita. Maasto ja kasvillisuus oli muuten yllättävänkin rehevää. Pieneltä harjanteelta löytyi tasainen alue, varsin kelvollinen paikka teltalle. Vesipaikkakin oli, lähellä solisi pieni puro. Vettä sateli edelleen, kun ryhdyin teltanpystytyspuuhiin. Ei muuta kuin äijä sisälle ja kuivaa ylle. Aah. Ilma oli sen verran lämmin, ettei makuupussiin tarvinnut edes kömpiä, kun vain sai vaatteet vaihdettua.

Torkahdin reiluksi tunniksi. Sitten, noin kello 20 huomasin, että telttakangas on oudon värinen. Kurkkasin ulos ja aurinkohan se siellä paistoi, suoraan tunturien lomasta! Kääsin pään toiseen suuntaan ja siellähän oli täydellinen sateenkaari Čoalbmevággin yllä. Siispä pikavauhtia ulos ja kameraa laulattamaan.

Nyt oli kaunista! Kuivasin teltan (tätä varten tiskirätti on reissussa äärimmäisen kätevä!) ja ryhdyin illallispuuhiin. Ensimmäinen kaasupatruuna riitti vieläkin. Tuuli oli kuitenkin melkoinen, jopa trangian sytyttäminen meinasi olla vaikeaa. Söin hyvällä ruokahalulla illallisen kaunissa auringonlaskussa. Vaikka ilta oli kaunis, sade alkoi illan hämärryttyä uudestaan. Nyt kun telttapaikka oli hyvä, myös uni maittoi. Ja oli sitä taas kävelty; päivän lukema oli noin 20 kilometriä.

5. päivä - 30.8.2017

Yö oli lopulta kirkas. Tähtitaivas oli hieno, olipa tänä yönä nähty revontuliakin (kuulin tämän myöhemmin Kilpisjärvellä). Aamukin valkeni varsin kauniina. Aurinko paistoi ja pilviä oli vain muutama. Tästä innostuneena keittelin aamupuurot ja vihdoin kaasu loppui. Tähän asti oli siis menty jo lähtiessä vajaalla patruunalla. Onneksi varapatruunakin pääsi käyttöön, etten turhaan kantanut sitä.

Kun sää näytti entisestäänkin parantuvan, päätin jättää teltan pystyyn ja lähteä vain kameroiden kanssa käymään 1178 metriä korkealla Háldi Nuorttamus Čohkkalla (”Haltin pohjoinen huippu” vapaasti käännettynä), joka oli suoraan leiripaikkani kohdalla. Korkeuseroa huipulle tuli reilut 400 metriä, eli hieman enemmän kuin Haltijärven autiotuvalta Haltille. Matkaa oli kuitenkin vain noin kaksi kilometriä, eli rinne oli merkittävästi jyrkempi. No, ei se mitään, yrittänyttä ei laiteta. Ja täytyihän mukana kannettua vaellussauvaakin päästä käyttämään.

Sää suorastaan helli eilisen sateen jälkeen. Märällä nousu olisikin ollut yhtä painajaista tässä kivikossa...

Kinkesin rinnettä ylös. Teltta pieneni näkökentässä pienenemistään, vaikka itse asiassa alas ei kovin paljoa viitsinyt tiirailla. Nousu oli tosiaan jyrkkä, mutta toisaalta korkeusmetrejä kertyikin sitten nopeasti. Čoalbmevággi oli ylhäältä käsin oikein kaunis, kuten ilmakin. Tuuli kuitenkin oli melkoisen kova.

Nousun maisemaa Čoalbmevággiin, oikealla Čoalbmejávri. Nuoli osoittaa teltan paikkaa. Nousu pohjoisrinnettä oli jyrkkä, nousua oli yli 300 metriä noin 800 metrin matkalla teltalta rinteen tasaisemmalle osuudelle.

Noin kilometrin etenemisen ja 300 metrin nousukipuamisen jälkeen alkoi tasaisempi ja helpompi osuus. Nyt nousu oli oikeastaan tosi helppoa – jos armotonta vastatuulta ei laskettu. Tuuli oli järkyttävä. Ja kylmä. Onneksi selässä ei ollut rinkkaa. Se olisi ollut melkoinen purje.

Ráisduottarháldi näyttäytyi taas uudesta kulmasta. Eikä se ollut hassumpi tästäkään kulmasta katsottuna. Myös Guolasjärvi pilkotti taas sinisenä keitaana tummien tunturien lomasta.

Háldi Nuorttamus Čohkka, 1178 m. 360 asteen panoraama laakealta huipulta, kuvan keskikohta koilliseen (vasemmassa reunassa Ráisduottarháldi, oikealla Ritničohkka).

Huipulla odotti yllätys. Vain noin 20 metriä huipusta etelään nökötti yksinäinen peltikoppero. Aika oli selvästi kohdellut koppia kaltoin. Se oli vinossa, ovi makasi irrallaan maassa, kamiina oli ruosteessa ja koppi sisältä täynnä törkyä. Minulle kopista oli se ilo, että se tarjosi olemassaolollaan tuulensuojaa, joten sen suojassa oli hyvä vaihtaa kameraan linssiä jne. Mutta tällaisia virityksiä näin ihmeellisissä paikoissa nähdessä minulle herää aina kysymyksiä. Mitä kopilla on tehty? Miksi se on tuotu tänne? Näihin kysymyksiin ei tullut vastauksia.

Huippukoppero ei ollut kaunistus.

Itse asiassa huipun ”kunto” suututti. Peltikopin ja sen roskien lisäksi huipulla oli paljon lasinsiruja ja vielä jopa ehjiä tyhjiä lasisia kaljapulloja. On se nyt kumma, jos sen pullon jaksaa tänne roudata, pitäisi se jaksaa viedä poiskin!

Ráisduottarháldin jyrkkää itäseinämää ja huipun kivikummeli.

Ritničohkka pohjoisesta nähtynä edessään Ruvdnaoaivi, jonka huipun kautta Suomen ja Norjan raja kulkee.

Lohduttelin itseäni Ritničohkkan ja Ráisduottarháldin jylhillä maisemilla. Myös vaellukseni lähtö- ja päätepiste, Guolasjärven parkkipaikka näkyi huipulle. Tsekkasin telelinssillä, että auto oli tallella, check. Maisema pohjoiseen ja itään oli myös hieno, vaikka tunturit sillä suunnalla olivat matalampia, poislukien kaukaisuudessa kohoavat terävät vuorenhuiput.

Ráisduottarháldi ja Guolasjärvi. Háldi Nuorttamus Čohkkan länsirinne oli loiva; kuvan keskivaiheilla näkyvä kapea järvi (Huortnášjávri) 2,5 kilometrin päässä on vain 200 metriä alempana.

Lasku alas teltalle sujui nopeasti. Rinne ei ollut lopulta kovin vaikea laskea, mutta tarkkana piti kyllä olla. Teltalla kokkasin lounaan, pakkasin kamat ja läksin kohti autoa. Nyt alkoi olla sellainen tunne, että tämä vaellus alkaa olla finaalissa. Mutta vielä olisi kymmenkunta kilometriä matkaa jäljellä. Taivas veti pilveen, mutta sadetta ei tullut. Mönkijäuraa oli nopea kävellä. Pahempia motivaatiojontkiakaan ei reitillä ollut. Hiljalleen ura kiersin Muoddáčohkkaa, joka oli jo paljon matalampi kuin varsinaiset Ráisduottarháldin massiivin huiput. Jossain kosteammassa kohdassa huomasin raakoja hilloja. Ja oli joukossa yksi kypsäkin! Se päätyi välittömästi parempiin suihin.

Alavaa maastoa Biedjovággissa, noin 4 km jäljellä.

Tuuli oli edelleen kova. Polun käännyttyä lounaaseen tuuli kävi vasten kulkua. Tuuli repi rinkan sadesuojaa siihen malliin, että se oli otettava pois rikkoutumisen ehkäisemiseksi. Tuuli oli niin kova, että se hidasti kulkua. Olisihan tämä loppukävely voinut kevyempääkin olla, ajattelin. Mutta ei satanut, vaan aurinkokin tuli jälleen esiin. Ei siis ollut syytä valittaa.

Vaellus-zen -tilaa ei nyt saanut päälle, mutta eipä se mitään. Guolasjärvi lähestyi vääjäämättä. Biedjojohka noin 2,5 kilometriä ennen parkkipaikkaa oli ylitettävä kahlaamalla. Vesi oli hyytävää! Siis miten se saattoikaan olla niin kylmää! Joki ei ollut leveä, mutta matkaa oli sen verran, että oli pakko välillä karjua kylmästä.

Biedjojohkan ylityksen jälkeen.

Ylityksen jälkeen loppumatka oli erittäin helppokulkuista. Jotenkin Ráisduottarháldikaan ei näyttänyt enää niin uhkaavalta ja massiiviselta. Laskin rinkkani autolle kello 14:24, kilometrejä mittarissa oli 14. Se oli siinä.

Ráisduottarhaldin jyrkkä pohjoisrinne ja Guolasjärven parkkipaikka. Mönkijäura yhtyi tiehen kuvanottopaikalla, parin sadan metrin päässä parkkipaikalta. Lumien sulaminen havainnollistuu, kun tätä kuvaa vertaa lähdön kuviin.

Maalissa hymyilyttää, vaikka tuuli vie miestä.

Vaihdoin vaatteita ja päästin paljon nähneet vaelluskenkäni pahasta. Vaikka vasemman kengät pohja repsotti ilkeästi ja myös oikean jalan kenkä oli alkanut irvistellä, selvisin maaliin hienosti. Tosin suutarireissu tai uusien kenkien hankinta olisi tosiasia. Varustetappiota meinasi aiheutua vaatteidenvaihdon yhteydessä, kun tuuli tempaisi pyykkipussin mukaansa. Onnistuin kuitenkin pelastamaan koskemattoman luonnon saastuneilta kalsareiltani.

Hyvästi Ráisduottarhaldi ja Guolasjärvi! Tapaamme vielä jonakin päivänä...

Sitten edessä olikin jälleen Guolasjärven erikoiskoe Birtavarreen, tällä kertaa alaspäin lasketellen. Sää oli kaunis, joten nyt sai paremmin nautiskella maisemista. Myös Ráisduottarháldin massiivi näkyi nyt kunnolla. Lumi oli sulanut viiden päivän aikana lähes täysin. Lunta oli jäljellä vain niissä paikoissa, joissa sitä oli tuiskuttanut erityisen paljon sekä niissä, joissa lunta oli vielä lumenviipymänä edellisen talven jäljiltä.

Birtavarre näkyvissä!

Puhelin alkoi piippailla kentän löytymisen merkiksi siinä vaiheessa, kun Birtavarren kylä tuli näkyviin. Guolasjärven tien ajamiseen piti keskittyä tarkoin, mutta kun asfalttitie koitti ja käänsin auton kohti Skibotnia, iski järjetön väsymys. Taktinen batterytölkki auki, tsih, ja sitten eteenpäin.

Kilpisjärvellä majoituin Hotelli Kilpikseen. Hain Kilpishallista evästä, jossa törmäsin sattumalta lankomieheen ja hänen kaveriinsa, jotka olivat kulkeneet Haltille Kilpisjärveltä. Kävi ilmi, että olimme olleet Haltilla samana päivänä – minä vain joitakin tunteja aikaisemmin, koska kaverukset olivat kulkeneet Haltille päiväseltään Vuomakasjärveltä. Tämän jälkeen kiiruhdin saunaan. Ai että, se teki hyvää.

Elokuun viimeisen päivän aamu Hotelli Kilpiksen pihalla.

Reissu oli virallisesti lopuillaan. Aamulla olisi aika lähteä ajamaan kohti etelää. Kilometrejä kertyi pyöreästi 80. Mutta yksi paradoksi reissuun liittyi: olisin halunnut nähdä ruskaa. Sitä ei ollut juuri lainkaan, mutta lunta sitäkin enemmän!

Reitti ja yöpymispaikat. Klikkaa isommaksi.