Sääksiväijyssä

Varasin tammikuussa pari kuvauspäivää Pohtiolammelta Kangasalta. Sääksisäätiö ylläpitää Pohtiolammen sääksikeskuskessa kalasääksen tutkimus- ja suojelutoimintaa. Pohtiolammella voi myös kuvata sääksien saalistusta, ja sen sanotaan olevan maailman (!) paras paikka kuvat sääksien saalistusta.

Sääksiä voi kuvata niiden ruokinta-altaan ympäristössä vedenpinnan tasosta piilokojuista tai ns. ylätornista. Lisäksi Pohtiolammella on erillinen kosteikkolintuallas, jossa on niin ikään kuvaustorni. Kosteikkotornista on kyllä sanottava, että se saisi olla lähempänä varsinaista allasta. Se sopii paremmin lintujen tarkkailuun kun varsinaiseen kuvaamiseen.

Paikka on tosiaan sangen suosittu. Kuvauspaikat varataan sähköistä varausjärjestelmää käyttäen, ja varauksessa on syytä olla nopea. Vaikka järjestelmän avautuessa olin päivittänyt selainta jo pari minuuttia ennen H-hetkeä, parhaat ajankohdat olivat jo menneet. Kymmenen minuutin kuluessa oikeastaan kaikki järjelliset ajankohdat olivat menneet koko kaudelta 2016. Onnistuin kuitenkin saamaan ihan kelvolliset ajankohdat.

Ajankohdalla on tosiaan väliä. Säätiö on tehnyt web-kameraan pohjautuvasta datasta laskelmia siitä, kuinka paljon saalistuskertoja, ”iskuja”, milloinkin on. Tilastoista nähdään, että toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa on kaikkein hiljaisinta. Silloin tietysti ei kannata aikaansa paikalla tuhlata, jos tehokkuutta tavoittelee.

Vahingosta viisastuu, sanotaan. Viime kesänä olin Pohtiolammella juurikin siihen kaikkein hiljaisimpaan aikaan (eli kesäkuun alussa), ja tämä siis siksi, että muita ajankohtia ei ollut enää vapaana. Varaus olisi pitänyt tehdä heti varausjärjestelmän auetessa. Kuvasin kosteikkotornista kosteikkolintuja ja ylätornista sääkseä. Koska oli tilastollisesti hiljaisin aika, ei tapahtumia sääksialtailla liiemmin ollut. Muutamia iskuja kuitenkin tuli, mutta kuvaaminen meni pääosin opetteluksi ja räpeltämiseksi. Kerta se on ensimmäinenkin, mutta muutamia onnistuneitakin otoksia tuli. Tosin hyötysuhde (onnistuneet kuvat / hutilaukaukset) oli luvattoman heikko, vaikka niinhän se lintujen kanssa aina…

Kosteikkotornista saattoi kuvata mm. tiiroja...

...ja joutsenia.

Tälle vuodelle on paremmat ajankohdat varattuna. Ellei omiin aikatauluihin tule rajoitteita, jo parin viikon päästä on tiedossa kuvauskeikka Pohtiolammelle. Toinen reissu Kangasalle olisi tarkoitus tehdä loppukesästä.

***

On muuten pakko todeta, että minua on aina hämännyt se, miksi linnun nimi on sääksi. Sehän on ilmiselvästi sekoitettavissa sääskeen. Sääksi, sääski, mitä näitä nyt on. Eikö jotain parempaa olisi voitu keksiä? Lisäksi jotkut puhuvat kalasääksestä. Ota näistä nyt sitten selvää. Sanottakoon nyt vielä sekin, että itse en tosin käytä sanaa sääski, koska se on hyttynen. Tai itikka (joka muuten ei ole lehmä, tästäkin voidaan väitellä). Ja vihta on vihta, ei vasta. Ugh.

Mitä isot edellä...

...sitä pienet perässä!

Reissuvalmisteluja

Kun elintarvikekuivuri hyrähtää keittiössä käyntiin, on reissun valmisteluvaihe virallisesti alkanut. Retken tai vaelluksen suunnittelu on mielestäni olennainen osa koko reissua; vaikka onkin vielä kotona, pääsee jo fiilistelemään tulevaa. Ja toisaalta etenkin vaellukselle valmistautumiseen menee ihan oikeastikin aikaa, kun pitää haalia kamppeet kasaan, suunnitella reitti, ruokahuolto ja niin edelleen. Itselläni kameran muistikorttien tyhjennys jää aina viime tippaan, ja siihenkin saa aikaa kulumaan, kun varmuuskopiot on hoidettava yms.

Tästä tietää reissun lähestyvän...

Mutta ruokahuollosta puheen ollen, monella reissulla toimivaksi illallissetiksi kahdelle hengelle on havaittu valmispastapussi (esim. Maggi Pastaria), johon lisätään kuivattua jauhelihaa sekä porkkanaa, paprikaa tai purjoa. Tai kaikkia näitä. Jauhelihaa kuivatessa on syytä käyttää mahdollisimman vähärasvaista lihaa. Kypsennetty porkkana kuivuu todella pieneen tilaan ja se ennallistuu varsin hyvin. Paprika puolestaan antaa erittäin hyvän maun sörsseliin jo pieninä määrinä. Myös perusmausteilla saa paljon aikaan, eikä niitä ainakaan liiallisen painon takia kannata jättää pois. Uusin suosikkini maustepuolella em. settiin on timjami.

Kaksi isoa paprikaa + kilo keitettyä porkkanaa kuivattuna.

Kuivaaminen on mainio tapa monipuolistaa retkien tai vaellusten ruokavaliota. Kuivattuna painavatkin elintarvikkeet ovat keveitä ja vievät vain vähän tilaa. Tärkeää on myös hyvä säilyvyys, erityisesti kesällä. Kuivattu banaani toimii myös erittäin hyvin naposteltavana ns, taskueväänä. Nyt päätin ensimmäistä kertaa kokeilla kuivata kypsennettyä parsakaalia, ja kuivatus onnistui hyvin (ja nopeasti). Saas nähdä, miltä maistuu.

Kuivauksen alkutilanne.

Uutena kokeiluna ajattelin kuivata kasvissosekeittoa. Se olisi kätevää kuivattuna, jolloin valmistus maastossa olisi helppoa. Tämä kokeilu meni kuivatusprosessin osalta kyllä ihan kunnolla persiilleen. Vaellusruokia käsittelevässä kirjassa (jääköön nimi nyt tässä mainitsematta) oli keiton kuivausohjeeksi kerrottu kuivatus pellille levitetynnä kiertoilmauunissa 50 asteessa. Voin nyt kertoa, ettei toiminut. Noin 12 tunnin kuivatuksen jälkeen lopputulos oli homeinen keitto. En tiedä, oliko keittoa liian paksulti vai oliko lämpötila sittenkin liian matala, mutta tämä satsi oli kaikkea muuta kuin kuiva - ja täysin pilalla.

Aina oppii uutta, joten kohti uusia pettymyksiä. Muilta osin valmistelut ovat sujuneet (ainakin toistaiseksi) positiivisissa merkeissä. Toivottavasti muita mutkia ei tule matkaan. Tietoteknisistä haasteistakin selvittiin.

Pieneen menee, eikä paino hirvitä: parsakaali, porkkana, paprika ja jauheliha.

Niin, reissu pohjoiseen on tosiaan tulossa. Tarkoitus on tehdä talvisia päiväretkiä ja yksi "minivaellus" läntisessä Lapissa. Extremeä ei ole tarkoitus harrastaa, sillä talviretkeilyä en ole pohjoisessa kovinkaan paljon aiemmin harrastanut. Reissua odotellessa, tännekin juttua ilmestyy jossain vaiheessa!

Vätsärin vaellus 2011

Suunnitelmat olivat suuret kun, ryhdyimme suunnittelemaan vajaan viikon vaellusta Vätsärin erämaahan keväällä 2011. Ajatukset piirtyivät kartalle reittisuunnitelman muodossa, joka tosin eli varsin paljon. Luvassa oli ensimmäinen reissu Tuomaksen kanssa. Sittemmin tällä tiimillä on tehty useita vaelluksia eri puolelle Lappia.

Mutta ne suunnitelmat, ne olivat sanalla sanoen varsin kunnianhimoiset. Taustatietoina oli, että Routasenkuru olisi nähtävä, tällaisen neuvon olin saanut aiemmin samana kesänä Vaskojoen tuvalla Lemmenjoen kansallispuistossa tapaamaltani mieheltä. Lisäksi tarkoituksena oli käydä ainakin Rajapäällä Suomen ja Norjan rajalla. Vain siis siksi, että se on siellä. Jankkila, tai Pakanajoen kämppä, pitäisi myös katsastaa. Jankkila on tietääkseni vanha metsänvartijan tila, jonka kautta on kulkenut kulkureitti Norjaan. Vielä muutamia vuosia sitten Vätsärin erämaassa oli vakituista asutusta; Surnu-Pekkana tunnettu mies asusti Surnuvuonon rannalla. Kannattaa tsekata Yle Areenasta dokumentti miehestä. Respect. Nykyisin Surnu-Pekka asustaa käsittääkseni taajamassa.

Vätsärin ylänköä

Ajatuksena oli lisäksi koukata reilu lenkki etelän kautta ja kulkea sitten länteen ja luoteeseen Sevettijärvelle. Lähtö olisi Kirakkajärveltä Sevettijärven ja Näätämön puolivälistä. Emme vain olleet ottaneet huomioon, että maasto Vätsärissä on paikoin erittäin, siis erittäin vaikeakulkuista. Tai sitten olimme vain tyhmiä. Jälkimmäinen vaihtoehto on itse asiassa todennäköisempi. Ja tietysti huonoa tuuriakin reittivalinnoissa saattoi hippunen olla. Joka tapauksessa kun heinäkuun loppu koitti, ahtauduimme etelässä romppeinemme autoon ja huristelu pohjoiseen sai alkaa. Matkahan on tunnetusti pitkä, mutta mikäs siinä, kun on hyvää seuraa. 

Sodankylän tukikohdassa yövyttiin ja tehtiin viimeiset pakkaukset. Inarissa kävimme luontokeskus Siidassa maapuulupaa hankkimassa. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty… tällä kertaa Metsähallitus ei saanut pisteitä ainakaan asiakaspalvelusta. Ystävällisyys ei kuulunut näemmä palvelukonseptiin. Lupa kuitenkin heltisi, ja kun myös rasvamättöä oli tankattu naamariin, jatkui ajo Inarinjärven toiselle puolelle.

Ennen Sevettijärveä oli tiellä näky, joka pakotti hieraisemaan silmiä. Tien reunustaa vaappui menemään komeaan kolttapukuun pukeutunut vanha nainen. Koko näky oli jotensakin surrealistinen, koska paikasta oli lähimpään taloon kilometritolkulla matkaa. Molemmille tuli epätodellinen olo; näimmekö aaveen? Mistäköhän hän oli tulossa ja mihin menossa? No, toivottavasti pääsi perille. Kävelysää oli ainakin komea, lämmintä ja aurinkoista, oikea toivekeli. 

Jätimme auton parkkiin Metsähallituksen parkkipaikalle Sevettijärven kylään. Pienen kamasäätämisen jälkeen aikomuksenani oli soittaa taksi. Vaan puhelimessa odotti yllätys: ei kenttää. DNA:n mielestä olimme siis jo tarpeeksi korvessa. Ei sitten. Onneksi Tuomaksella oli Elisa, joten emme jääneet ilman taksia. Ajoimme taksilla parinkymmenen kilometrin päähän Kirakkajärvelle. Taksikuski oli mukava vanhempi herrasmies, joka kertoi tarinoita Sevettijärven alueen historiasta, esimerkiksi sen, että tie kylälle oli tehty vasta 1960-luvulla. Kirakkajärvellä pyysimme taksikuskia ajamaan sivutietä niin pitkälle kuin kehtaa. Siitä starttasi vaelluksemme.

Koskematon luonto, eiku... Täysin laillinen kaatopaikka metsänreunassa.

Mönkijäsilta

Rykäisimme harjanteen yli ja lähes heti Jankkilaan vievä polku löytyikin. Suuntana oli ensin Jankkila, vanha metsänvartijan tila, nykyinen vuokrakämppä. Siitä jatkaisimme Routasenkurun suuntaan ja kurua etelään. Polku oli helppokulkuinen. Reitti Jankkilaan ei ole Metsähallituksen huoltama, mutta joku oli asetellut opasteita polun risteyskohtiin. Erittäin hyvä!

Polku kulki kauniiden pienten järvien lomitse. Maasto oli varsin tasaista ja miellyttävää. Muutamilla komeilla paikoilla oli nuotiokehiä ja selkeitä käytettyjä leiripaikkoja. Välillä ylitettiin pieniä jokia, mutta eteneminen oli varsin nopeaa. Polku oli muuten hyvä, mutta paikoitellen vesistöjen ylitykset olivat mutaisia ja pehmeitä, eli piti asetella jalkansa tarkasti, ettei olisi mulahtanut kenkänsä kanssa.

Ylitykset olivat paikoin hankalia päästä kuivin jaloin.

Emme olleet syöneet mitään lähdön jälkeen, ja nälkä alkoi olla kova. Tuomas paineli menemään sellaisella vauhdilla, että minulla oli vaikeuksia pysyä perässä. Kun Jankkila tuli näkyviin, totesin aika painokkaasti, että me syödään. Nyt. Yöksi oli ajatus mennä Uutuanjoen varteen, eli kävelyä olisi maksimissaan pari kilometriä jäljellä. Siitä huolimatta tilanne oli se, että jotain murua oli saatava rinnan alle, tai homma ei olisi ollut enää hauskaa. Evästauko siis pidettiin Jankkilan piharakennuksen portailla.

Jankkilan pihapiiriä.

Jankkilan porot.

Jankkilassa oli runsaasti poroja käyskentelemässä. Vasoja oli paljon, eivätkä ne olleet kovin arkoja. Kameraa tuli siis laulatettua jonkin verran. Jankkilasta jatkoimme maailman tasaisimman männikön lävitse kohti Vuontisjärveä ja Uutuanjokea, joka meidän oli määrä ylittää. Joen rannalla vastaan tuli ensimmäinen ärhentelevä sopuli. Näitä hemmoja näkyikin sitten myöhemminkin runsaasti…

Uutuanjoki on todella leveä, mutta ylityspaikka löytyi muutama sata metriä jokea ylöspäin mentäessä. Suunnilleen tästä. Paikalla oli myös muutama merkkikeppi.

Uutuanjoen ylitys.

Vastarannalla maasto oli samanlaista: oikea pannukakku. Teltan sai käytännössä mihin halusi, joten leiriydyimme käytännössä saman tien. Ilta oli hieno: ilma oli viileä ja joen päälle nousi kauniisti sumua.

2. päivä

Yöllä nukutti hyvin. Aamutoimiin ryhdyttiin joskus puoli yhdentoista aikoihin. Päivä oli vähintään yhtä komea kuin eilinen. Kuukkelikin pistäytyi tervehtimässä turisteja.

Ensimmäisen yön leiri.

Kamppeet kasattuamme lähdimme pannukakkumetsää pitkin kohti Vuontislompoloa. Hujaus vain, ja siellä oltiin. Ja aivan tajuttoman hieno paikka! Upea hiekkapohjainen järvi, mutta uimiseen matalahko, kun parikymmentä metriä rannasta vettä oli vain nilkkoihin. :) Lompoloon laskeva joentapainen oli helpompi ylittää kahlaamalla reilu koukkaus lompolon puolella, koska joessa vettä oli reilusti. Jännä paikka. Tuomas kokeili kalaonnea, mutta eväkkäät pysyivät piilossa.

Vuontislompolossa ei uitu...

...mutta tässä joen suulla olisi voinutkin.

Vuontislompololle se tasainen ja helppo maasto sitten loppuikin. Maasto muuttui rikkonaiseksi ja toisaalta maisemat alkoivat avautua pohjoisen suuntaan. Suuntana oli Routasenkuru suorinta mahdollista reittiä.

Maisema avautuu

Vähän ennen Routasenkurulle saapumista tapasimme vanhan pariskunnan. He kertoivat olevansa toista viikkoa maastossa, mutta nyt oli pakko lähteä pois, kun kalaa ei ollut enää tullut. Olivat vaellelleet ja kalastelleet. Reippaita vanhuksia, täytyy sanoa. Nyt tiedän, millainen haluan olla vanhana!

Kohtaaminen erämaassa

Routasenkuru oli vähintään yhtä hieno kuin mitä olin kuvitellut. Aivan fantastinen paikka. Laskeuduimme alas kuruun joelle syömään lounasta. Siitä sitten pukerrettiin takasin ylös rinteelle ja lähdettiin kulkemaan kurun reunaa pitkin jokea ylöspäin, eli suoraan etelään. 

Nyt sitten helppo maasto olikin loppunut. Kurun reunus ei todellakaan ole helppoa kuljettavaa, jos haluaa olla maisemallisesti hienoilla paikoilla. Välillä alas, taas ylös, alas, ylitys, ylös. Välillä meininki oli ihan totista punnerrusta hyvinkin jyrkistä paikoista. Nelivetoakin taisi joutua kerran pari käyttämään. Mutta maisemat ja sää olivat niin täydelliset, ettei osannut valittaa. Ainoa miinus toki oli se, että kello kävi. Viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi, että alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan on aivan turha edes kuvitella etenevänsä. Sen verran hidasta kulku oli. Mutta mitä pienistä, onneksi kaikki ”must see” -kohteet olivat vaelluksen alkupuolella.

Kanjonin lopulta päätyttyä tulimme järvelle, jonka eteläpuolelta suunnittelimme etsivämme telttapaikan. Ilta alkoi painaa päälle. Järven eteläpuolelle kierrettyämme oli edessä vielä muutama ylitys ennen suunniteltua kohdetta. Osuimme telttasaunan kohdalle, jossa oli valmis kehikko ja jonkinsortin kivistä ladottu kiuas. Nyt mielessä ei ollut sauna, vaan ylitys, jonka jälkeen törmä ylös ja mahdollinen telttapaikka. Tuomas kasteli toisen kenkänsä ylityksessä, joten nyt olisi todellakin tauon paikka. Telttapaikka löytyi heti törmän päältä. Paikalla oli laavun runko ja golfmailoja (!). Telttasaunalla ollut kyltti sai selityksen. Olimme saapuneet majoittumaan ja rentoutumaan Camp Equinox Spa & Golf resorttiin. Kyllä kelpasi. Ruoka myös. Hyvällä ruokahalulla nautitun illallisen jälkeen uni taas maistui.

Camp Equinoxin Spa-osasto.

Saunan käyttöohje

3. päivä

Aamulla heräilimme jälleen kauniiseen päivään. Aamiaisen jälkeen jätimme teltan paikoilleen ja läksimme tutkimaan ympäristöä. Menimme Camp Equinoxin Spa-osaston ohi takaisin isolle järvelle, jossa olikin toinen leiri. Paikalla oli pari tamperelaista, jotka olivat tulleet Sevettijärveltä vesitasolla paikalle. Puhelin kuulemma kuuluisi viereiseltä kalliolta. Leiripaikka oli hienompi kuin meillä, tämä oli selvästi luxus-puoli. Mutta olihan kyytikin ollut ilmateitse... Siinä turistiin tovi ja vakuuteltiin tamperelainen, että tuskin täällä liikaa karhuja on. 

Vesitasosta puheenollen, lentoliikenne Sevettijärveltä oli varsin aktiivista. Välillä tuntui, että kone on koko ajan ilmassa. Muuten niin rauhallisessa erämaassa vesitason pörräys kuului todella pitkälle.

Camp Equinox, tourist class.

Kun kameroilla oli ammuttu vähintään riittävästi laukauksia, palasimme leiriin ja jätimme Camp Equinoxin taaksemme. Se oli hyvä kohde, suosittelen! Aikaa saisi kulumaan maisemia katsellen, kalastellen, saunoen (oma teltta- tai laavukangas mukaan!) tai vaikkapa käpygolfia pelaten helposti päivän pari.

Camp Equinoxissa voi harrastaa myös golfia.

Jatkoimme Routasenkurun vesistöä seuraten yhä ylemmäs kohti puutonta Vätsärin ylänköä. Ehdimme kävellä vain noin 500 metriä Ristijärven päähän, johon pieni putosi pudotti ylängöltä vettä, kun Tuomas huomasi jättäneensä vaellussauvansa leiriin. No, hän lähti sitä hakemaan, joten minulle jäi aikaa leikkiä kameralla. Paikalla oli myös käyttökunnossa oleva kota. Ihmisiä ei näkynyt.

Tuomaksen palattua sauvan kanssa nousimme ylös kalliolle, jossa puut loppuivat. Jäljellä oli vain erittäin louhikkoinen ja epätasainen ylänkö, jossa kuru jatkui vielä jonkin matkaa syvällä kallioiden syleilyssä. Kurun päädyssä oli Kalatonjärvi ja maisema tasoittui. Kävimme kuvaamassa rotkoa toiselta puolelta ja jatkoimme sitten itään Jaakkolanjärveä kohden.

Routasenkurun perä Kalatonjärveltä päin kuvattuna (näkymä pohjoiseen)

Ei Suomesta muuten kivi lopu, tänne niitä on viskottu sinne tänne valtavia murkuloita. Vettä siellä, vettä täällä, mutta kiviä ihan joka puolella! Ja jontkaa. Joskin vielä ihan siedettävästi.

Ylängön perusmaisema.

Jaakkolanjärvellä syötiin lounasta ja Tuomas onnistui jumittamaan uistimen pohjakivikkoon. Jaakkolanjärven pohjassa ei ollut mutaa eikä hiekkaa, vaan kiviä. Sopi siis teemaan. Koska lämpöä riitti, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi uistimenpelastusoperaatioon. Vesi ei ollut kovin kylmää, mutta uiminen jäi silti väliin. Pelastusoperaatiosta selvittiin kalsarit kuivana, vettä oli puoleen reiteen onnettomuuspaikalla.

Jaakkolanjärvi

Vietimme Jaakkolanjärvellä hyvän tovin. Siitä kuljettiin puolisen kilometriä vielä itään, jonka jälkeen noustiin harjanteelle kohti Rajapäätä. Varsinainen nousu oli loiva, ja huipulle kuljettiinkin nopeasti, toki muutamia kosteikkoja väistellen. Huipuilla odotti rajapyykki numero 353 kera keltaisen kivikasan. 

Itse huippu oli laakea, lähes tasainen. Maisemat olivat kuitenkin joka suuntaan varsin hyvät; pohjoisessa Norjan puolen tuntureita, lännessä Vätsärin tuhannet vedet ja kumpareet, etelässä Surnujärven aallot ja idässä, noh, Norjan ja Paatsjoen laakson takana venäläinen paskakasa, Nikelin kaivoskaupunki (vanhalta suomalaiselta nimeltään Kolosjoki).

Maisema Rajapäältä lounaaseen.

Routasenkurun yläosan rotko hahmottui selvästi Rajapäältä katsottuna.

Nikel

Rajapäältä on Nikeliin matkaa linnuntietä vain 35 km, eli itse kaupunki näkyy paljaalla silmällä varsin hyvin, kun sää on hyvä. Helpoimmin kaupungin spottasi kuitenkin tehtaan savujen perusteella. Googlen kuvahaku paljastaa, ettei kaupunkia kauneudella ole pilattu, eli turistikohteesta ei ole kyse. Luonto sen sijaan kaupungin ympärillä on kaivostoiminnan perusteella pilattu varsin huolellisesti. Otimme sen muistolle pienet hömpsyt ja välitimme terveiset itään.

Rajaa myötäilevä poroaita ja Norjan sateet.

Norjan puolella näkyi liikkuvan sateita, mutta kotimaassa sää oli edelleen mitä parhain. Reittisuunnitelma oli vaihtunut – kuten todettua – realismiin jo kauan sitten.Rajapään tuvalla käynti jäisi väliin.  Siispä suuntasimme länteen kohti Kalatonjärveä ja Hirvasjärveä. Koukkasimme sen verran pohjoisen kautta, että noin miljardi pikkujärveä jäi sivuun.

Nimetön järvi... kuka näille kaikille nimiä jaksaisi keksiäkään!

Mutta ei se kulku siitä helpommaksi muuttunut. Maasto oli Rajapään alkulaskun jälkeen yhtä jontkaa. 5-10 metriä kerrallaan ylös ja alas. Ja sama uudelleen. Ja uudelleen. Ei hitto. Teksti muuttui hiljalleen painokelvottomaksi. Ja niitä kiviä. Siis ei mitään pikkusoraa, vaan kunnon murikoita. Joka paikassa ja koko ajan.

Hajotus näyttää suurin piirtein tältä - niin maaston kuin ilmeen puolesta.

Yhtä kosteahkoa heinikkoa ylitettäessä tapahtui tämän vaelluksen hämmentävin kohtaaminen: Monta metriä sivummalta paikalle loikkii sopuliyksilö, joka sähisee ja puhisee minulle hampaita näyttäen. Mieli olisi tehnyt vain antaa mokomalle elukalle monoa, mutta minähän täällä kylässä olen, hänen kotiseudullaan, joten kiersin kiltisti muutaman metrin jyrkästi vasempaan, jotta herra sopuli sai olla rauhassa. Kuvan nappasin kuitenkin tästä mr. tough guy:sta.

"Painu ***tuun!!!"

Voimasanojen saattelemana saavuimme Hirvasjärvelle. Voimasanoista saa ainakin tietyissä tilanteissa... no, voimaa. Etsimme ensimmäisen kelvollisen telttapaikan. Eihän se kaksinen ollut, mutta yhden yön nyt nukkuu vaikka päällään. Hirvasjärven pohjoispuolelta bongasimme yhden teltan ja etelärannalta lännempää nousi nuotion savu. Ei tässä erämaassa yksin tarvinnut olla.

Ihan vaan vähän vino alusta teltalle...

Teimme pienet kynsitulet (pitihän siitä maapuuluvasta jotenkin hyötyäkin, vaikka ei tuohon edes maapuuta käytetty) ja kokkailimme illallista. Näin elokuun ensimmäisinä päivinä aurinko painuu jo näinkin pohjoisessa sen verran mailleen, että taivaalle tuli kauniit värit. Muutaman tipan vesisade ei haitannut, päinvastoin pilvet tekivät taivaasta erittäin kauniin illan valossa. Paikalla kasvoi muutamia oikein mehukkaita hilloja. Nams.

Ei huono.

Ilta oli kaunis, mutta kävimme nukkumaan verrattain aikaisin. Mehut oli kyllä tosi tehokkaasti poissa. Sitä se jontka teettää.

4. päivä

Aamu oli harmaa. Yöllä oli satanut. Tästä lähtien päätin pitää aina reissussa mukana paria tiskirättiä. Niillä saa teltan pikavauhtia kuivaksi, ja voi niillä vaikka kuivata itsestään pahimmat vedet pois.

Tarkoitus oli tänään kulkea Tuulijärvelle, jotta meillä olisi mahdollisuus päästä ajoissa pois erämaasta. Maaston vaikeakulkuisuus oli ollut yllätys. Olimme siis suunnitelleet päivämatkat reilusti yläkanttiin. Vaikka paljon reittiä oltiinkin jo lyhennetty, oli matkaa Sevettijärvelle vielä ihan riittävästi. Läksimme kulkemaan Hirvasjärven etelärantaa kohti itää, tarkoitus oli kiertää Iso Rovijärvi etelän puolelta ja nousta Tuulipäälle.

Pikku- ja Iso Rovijärven välinen rotko.

Iso Rovijärvi näkvissä.

Sää oli pilvinen, välillä vihmoi muutama pisara vettä. Aika kylmä. Kulkiessa iski pian hajotus. Totaalinen sellainen. Hetkellisesti homma ei ollut yhtään hauskaa. Nälkä ja vitutus kulkevat usein käsi kädessä. Siinä vaiheessa edes kaunis maisema ei pelasta. Tuomas kaivoi pähkinöitä kätköistään esiin, joilla mentiin pala matkaa. Tai siis jontkaa. Maasto oli aavistuksen helpompaa kuin edellispäivänä, mutta silti hankalakulkuista.

Söimme lounasta Iso Rovijärven itäpuolen kallioilla. Ja mitäpä sieltä pieneltä suopainanteelta löytyikään: aivan hillittömästi hilloja! Tosin suo oli niin pieni, ettei hilloja ollut hilloksi asti, mutta hyvältä ne maistuivat. Sää alkoi hiljalleen parantua, mutta tuuli voimistui. Aurinkokin pilkahteli.

Lapin kullan maistelussa.

Lepohetki ennen nousua Tuulipäälle.

Kallioilta laskeuduttiin Iso Rovijärven pohjukkaan, jossa olimme pitkästä aikaa, ensi kertaa sitten Routasenkurun kunnon metsässä. Pidettiin taukoa ennen nousua Tuulipäälle. Se nousu olikin jälleen yksi henkilökohtainen via dolorosa. Korkeuseroa Iso Rovijärveen on vain noin 115 metriä, mutta todellisuudessa nousua tuntui tulevan vähintään tuplasti, koska jälleen kerran, kyllä, ohjelma oli ylös – alas – ylös – alas – ylös (repeat ad libitum). Että näin. Nimesin huipun Huonotuulipääksi, koska tämä olisi sellainen paikka, jossa kenelläkään ei vaan voi olla kivaa. Maisemat oli kuitenkin ihan okei.

Näkymä Tuulipäältä pohjoiseen sivuhuipulle.

Sitkeä sissi Tuulipäällä.

No, Tuulijärveltä alkaen loppumatka pitäisi kulkea polkua, joka ainakin oletettavasti olisi helpompaa kulkea. Joten tuumasta toimeen ja kohti Tuulijärveä. Jospa se olisi hyvän tuulen järvi. Alastulo tapahtui varsin reippaasti ja ei kauaakaan, kun olimme tuuheassa mäntymetsässä ja sitten pian Tuulijärvellä. Nyt alkoi helpottaa, vaikka olo oli ollut varsin tympeä koko päivän.

Rannalta löytyi hyvä telttapaikka nopeasti. Järvi oli tosi komea, aurinko laski hiekkarantaisen järven taa kovassa tuulessa. Ilma oli aika viileä, mutta taivas jälleen kaunis iltaväreissään. Illallinen syötiin ja vitsit olivat taas jotain aivan tajuttoman huonoa. Ehkäpä tämä tästä.

Vaelluskenkäfrendit iltaruskossa.

Tätäkö pitäis syödä....

5. päivä

Yöllä oli satanut vähän. Aamulla päivä valkeni tuulisena ja välillä sateli muutamia pisaroita vettä. Kävin katsastamassa läheisen niemen ja siellä olevat rakennukset. Komealla paikalla jollakulla oli mökki, ja siis oikeasti, mikä biitsi! Täällä olisi voinut hellepäivää viettää. Nyt ei kuitenkaan ollut helle. Pieni sade alkoi, joten keräsimme kimpsumme. 

Tuulijärven hiekkarantoja.

Läksimme länttä kohden Tuulijärven rannan polkua pitkin. Polku oli mukava kävellä, ja matka eteni varsin joutuisasti. Oli jo iltapäivä, ja sää parani. Aurinko tuli esiin ja ilma lämpeni. Myös mieli virkistyi samalla. Saavutettuamme Pikku Tuulijärven luoteiskulman, poikkesimme polulta tarkoituksenamme oikaista Suolisjärven itäpäästä Sevettijärveä kohden menevälle polulle, jolloin matkaa piti säästää muutama kilometri. Vastoin kaikkia odotuksia tämä temppu onnistui, ja maastokin oli mukavaa.

Polku tuli vastaan ja kävelimme sitä muutaman kilometrin Sollomusjärven autiotuvalle, jossa söimme lounaan. Tupa oli ns. Metsähallituksen tyyppitupa, eli ei mitenkään erikoinen. Tuvassa oli sisällä melontaporukka, jotka olivat lämmittäneet tuvan niin kuumaksi, että päätimme syödä ulkona. Olimme ensin ajatelleet jäädä Sollomusjärvelle yöksi, mutta tupaan ei tehnyt mieli (saunassa ei ole kiva nukkua) ja vaikka kello oli jo yli kahdeksan, voimia tuntui riittävän niin hyvin, että päätimme jatkaa vielä matkaa.

Sollomusjärven tupa.

Kuukkeli Sollosmusjärvellä.

Silta

Polun varrelle osui muutamia veneteitä, joita pitkin veneen tai kanootin voi vetää kannasten yli. Vettä ja järviä Vätsärissä riittää, joten melontareissu tänne voisi olla joskus kiva. Tämä polku oli siitä kiva, että myös jonkinlaisia siltaviritelmiä oli rakennettu purojen yli, joten kahluuhommiin ei joutunut. Toki nämä viritelmät olivat jo aika iäkkäitä. Tuomas päätti vielä kalastella, ja tulihan sitä saalista. Kala päästettiin kasvamaan, joten illallisella ei syöty kalaa.

Sollosmusjärven jälkeen polku lähti nousemaan tunturin rinnettä ylös. Ryhdyimme silmäilemään mahdollisia telttapaikkoja. Ei ollut. Maasto oli erittäin epätasaista. Vettä olisi saanut parista purosta, muttei vettäkään ylettömästi ollut. Eipä siinä, voimia oli, joten eespäin kävi tie. Ja yllättävän nopeasti. Vastaan tuli pian poroaita, joka tarkoitti sitä, että olisimme suhteellisen pian poroerotuspaikalla, johon tuli tie. Siinä se tosivaellus sitten olisi. Pohdimme siinä kulkiessamme vaihtoehtoja. Poroaitojen sisälle olisi voinut jäädä telttailemaan, maa olisi ollut tasainen, eikä poroerotus olisi voinut keskellä yötä alkaa yllättäen, kun kaikkialla oli rauhallista. Toki maa aitojen sisällä oli täynnä pipanoita. Ja mistä vettäkin saisi. Sitä tosin oli sen verran, että yöstä olisi selvitty.

Tältäkö poroista tuntuu...

Polku kulki poroaitojen sisällä kohti viimeistä kaarretta. Tunnelma oli jotenkin hauskasti vapautunut ja rento. Ilta alkoi hämärtää ja jutut olivat sen mukaisia. Taukoa pitäessä kiipesin hetken mielijohteesta mäntyyn apinaa leikkimään.

Lopulta loputtomat poroaidat muuttuivat erotuspaikaksi, jossa vastassa oli muutamia autoja ja maantien pää. Jatkoimme kävelyä tietä pitkin. Tämä vaellus alkoi olla taputeltu. Kävely Sollomusjärveltä oli sujunut todella nopeasti. Kello oli vasta puoli yksi yöllä. Mieleen tuli väkisinkin ajatus kävelystä Sevettijärvelle ja autolle. Siitä voisi sitten ajella Sodankylään, sauna päälle, ja… ei sittenkään. Ei niin mitään järkeä, koska perillä oltaisiin nopeimmillaankin oltu vasta aamukuuden-seitsemän aikaan. Pitkä ajo väsyneenä ei ole koskaan hyvä idea.

Illallinen

Niinpä aikamme tien vartta käveltyämme kurvasimme metsikköön ja pystytimme teltan. Illallinen syötiin ja käytiin unille. Tuntui vaan jotenkin hassulta, että vielä leiriydytään, vaikka vaellus oli tavallaan jo täysin ohitse.

6. päivä

Aamulla nousimme särmästi jo ennen kahdeksaa. Motivaatio päästä pois sivistyksen pariin oli kohtuullisen kova. Yöllä ei ollut satanut ja sää oli kuiva, vaikkakin pilvinen. Maa oli siis kuiva, mikä tarkoitti, että kamat saatiin pakattua kuivana.

Kävelimme tietä vielä pari kilometriä, jonka jälkeen käännyimme metsään Sevettijärveä kohden. Tie olisi tehnyt turhan pitkän mutkan. Nousimme harjulle, jonka takana näkyi Sevettijärvi. Harjua pitkin meni polku, joka johti aina Sevettijärven ylittävälle kävelysillalle. Sillalta pääsi suoraan Sevettijärven ytimeen, lentoveneen satamaan sekä Sevetin Baarin. Nyt ei kuitenkaan pysähdelty Sevetti-Cityyn, vaan lompsittiin suoraan highwayn yli parkkipaikalle, jossa tehtiin pikahuolto itselle ja tavaroille. Kävely tähän oli ollut nopea: vain noin tunti telttapaikalta lähdöstä.

Sevettijärven kylä harjulta.

Vältimme vaivoin houkutukset.

Näiden toimenpiteiden jälkeen kävimme katsomassa miltä Näätämö näyttää, ja sitten nokka kohti etelää. Uni tuli seuraavana yönä aika helposti…

Vätsäri on erittäin hieno ja monipuolinen kohde. Tältä reissulta suurin oppi oli realismi reitin suunnitteluun ja se, että kartta ei kerro korkeuseroista aina kaikkea. Paljon pinnanmuotoja jää karttadatan ulkopuolelle. Mutta paljon hienoja muistoja tallentui muistikortille ja verkkokalvoille. Jälkimmäisistä ne tuppaavat unohtumaan, minkä vuoksi tänne on ehdottomasti palattava joskus. Ehkä pidemmän ajan kanssa ja järkevämmällä reitillä. Kaiken kaikkiaan reissu oli kuitenkin tosi onnistunut.

Kuljettu reitti: lähtö Kirakkajärveltä, maali Sevettijärvellä.