Hiihtovaellus Haltille 2023

 

Pitkä hiihtovaellus oli kuumotellut mielessä jo pitkään. Kevättalvella 2022 Pallaksella lomaillessa päätös syntyi kuin itsestään: pidemmälle retkelle on päästävä. Suunnittelussa yksi asia johti toiseen, ja hiihtovaelluksen ajankohdaksi valikoitui pääsiäisen alusviikko. Kohteena olisi mikäs muu kuin Käsivarren erämaa ja Halti. 

Tavoite: Haltitunturi Pitsusjärven jäältä kuvattuna.

Koska reissu oli ensimmäinen pidempi hiihtovaellukseni, piti suunnittelussa ottaa huomioon myös muutamia turvallisuustekijöitä. Haltin vaellusta puolsi moni asia. Haltille menee talvisin merkitty ”tikkureitti”, jolla on etenkin kevättä kohden paljon kulkijoita. Toiseksi Haltin reittiä kulkee runsaasti moottorikelkkaliikennettä, vaikkei ura olekaan yleinen kelkkaura. Ura on Metsähallituksen ja paikallisten asukkaiden ja yrittäjien käytössä. Siten reitillä ollessa avun saanti on käytännössä varmaa, vaikkei puhelin kuulukaan.

Kolmanneksi, Haltin reitillä (ja Käsivarren erämaassa muutenkin) on kohtuullisen tiivis tupaverkosto, johon voisi tukeutua huonon sään tai muun pulman sattuessa. Tikkureittiä tosin hiihtelisi huonommallakin näkyvyydellä, sillä siinä ei tarvitse juuri suunnistamisesta huolehtia. Oikein kovassa kelissä toki olisi pysyteltävä paikallaan.

Suunnitelma oli siis selvä. Aikaa varasin kahdeksaan vaelluspäivään, minkä pitäisi olla vähintäänkin riittävä. Jos säät sallisivat, ehtisi tehdä muutakin kuin hiihtää Haltille ja takaisin. Näillä spekseillä ryhdyin kuivattelemaan ruokia, tekemään hankintoja (talvikaasut ja uudet hankisauvat) ja keräilemään kamppeita ahkioon.

Suurin kysymysmerkki valmisteluissa oli ruuan määrä. Talvella energiakulutus on kesää tai syksyä merkittävästi suurempaa, joten aikaisempien pitkien vaellusten ruokaformaattini ei ollut riittävä. Yritin kasvattaa annoskokoa ja lisätä myös muuten ruuan määrää.

Varusteet ja kulkuvälineet.

Talvivaellukseen valmistautuessa on toisaalta otettava huomioon se, että kaikki jäätyy. Siis aivan kaikki. Se toisaalta mahdollistaa sellaisetkin ruoka-aineet, jotka plussakelissä pilaantuvat. Toisaalta veden saanti on hankalampaa; jos ei avantoja tai sulia virtapaikkoja ole, vesi on sulatettava lumesta. Se kestää ja vie energiaa. Talvella myös retkikeittimen käyttö kaasulla on hankalampaa, sillä retkikaasukaan ei kestä kovaa pakkasta. Bensakeitintä en ole hankkinut, vaikka se olisikin paras peli talviolosuhteisiin. Tuvilla ollessa tuvan kaasua voisi käyttää lumen sulatukseen.

Ruuan määrässä ei pitäisi siksikään kursailla, että ahkiossa paino ei haittaa. Niin ainakin sanotaan. Toki ahkio tulee eri tavalla kevyesti perässä kun mitä rinkka painaa hartioita. Mutta onhan ahkio kuitenkin perässä hinattava, minne sitten meneekin. En väkisin halunnut sitä liian painavaksi.

Sitten koitti maaliskuun loppu ja kauan odotetun reissun alku. Ei voi kieltää, etteikö vähän olisi jännittänyt. Seikkailu sai alkaa!

 Vaelluksesta tuli kuvattua myös lyhyt video:

 

31.3.2023 – Moottorimarssi ja Tsahkalin punnerrus

Kukonlaulua aikaisempi aamuherätys ei tuntunut suurelta seikkailulta. Auto oli pakattu edellisenä iltana, mutta lämpimästä sängystä ei olisi millään tehnyt mieli nousta. Edessä oli yli 1200 kilometriä ajamista, ennen kuin moottorimarssin saisi vaihtaa suksiin. 

Kaikki mukana?

Ajelin kusematta Ouluun (sic!), jossa ensimmäinen tauko. Kävin kaupassa ja apteekissa. Minun piti ostaa aurinkorasvaa, mutta unohdin. Virhe numero yksi. Etelässä sää oli ollut kylmä ja selkeä, mutta Oulussa sateli räntää ja keli oli suttuinen.

Matka jatkui Kemiin, Tornioon ja siitä ylös jokivartta. Olin ajatellut, että jäisin ennen Kilpisjärveä johonkin yöksi, mutta katselin kelloa ja totesin, että voisin ehtiä illaksi perille saakka. Tie oli muuttunut sulasta jäiseksi Kolarin kohdalla ja Palojoensuun jälkeen alkoi käydä ilmi, että Käsivarressa oli myrskynnyt kunnolla. Tiellä oli välillä aikamoisia nietoksia. Pari rekkaa oli penkassa ja hinaustyöt käynnissä. Tuuli oli myös melkoinen ja tempoi autoa.

Mutta niin vain kilometrit kuluivat ja saavuin Kilpisjärvelle iltayhdeksältä. Ilta jo tummui, mutta ajattelin vielä hiihtäväni Tsahkaljärven rantaan yöksi. Ajattelin yöpyväni Tsahkaljärven laavussa. Parkkeerasin luontotalon parkkipaikalle, joka oli melkein tyhjä. Se kieli siitä, ettei tunturissa olisi paljoa väkeä.

Vaihdoin autossa vaatteet ja ryhdyin pakkaamaan ahkiota. Tuuli oli kova ja ajattelin, että onpahan tämä ihan hullun hommaa. Söin viimeiset matkaeväät ja ahkio oli valmiina lähtöön kymmeneltä. Eikun menoksi! 

Maastoon!

Luontotalolta menee leveä soratie Tsahkalille, joka on talvella hiihto- ja kelkkareittinä. Alkoi olla jo pimeä, joten taivalsin otsalampun valossa. Eipä tämä ollutkaan kovin helppo rasti. Vaikka enää ei voinut puhua myrskystä, lunta oli tuiskuttanut kelkkauran umpeen. Ainoastaan kelkkareitin merkkipaaluista saattoi päätellä, missä ura kulki. Onneksi niissä oli heijastimet, sillä pimeässä tolppia oli muuten vaikea nähdä.

Ja se tuuli. Lunta vihmoi edelleen ihan huolella. Nousu oli aikamoista tuskaa. Onneksi tiesin, ettei matka ole pitkä, sillä muuten huumori olisi ollut koetuksella. Lumikinokset olivat valtavia ja pehmeä lumi ei antanut yhtään anteeksi. Välillä suksi humpsahti syvään nietokseen ja sai jumpata toden teolla, että sieltä pääsi ylös ja eteenpäin.

Ainoa kuva Tsahkalin punnerruksesta.

Reilun kilometrin matkaan kului tunti. Siis tunti! Vaelluksen alku ei todellakaan ollut mikään leppoisa hiihtely, vaan tuntui siltä, että nyt otettiin heti luulot pois. Onneksi olin syönyt juuri, joten virtaa riitti.

Tsahkalin laavu on tyypiltään ns. avoin puolikota. Sen toiselle seinustalle tuuli ei osunut kovin pahasti, joten putsasin penkkiä lumesta ja leiriydyin. Makuualusta ja -pussi esiin ja ukko unille. Olin ottanut termospulloihin vettä, joten aamulla olisi vasta kokkailujen aika.

Taivas oli pääosin pilvinen, mutta ohuen pilviharson takaa näkyi muutamia tähtiä. Helottipa myös hieman vihreitä sävyjä, revontulia. Kömmin kuitenkin makuupussiin. Tuuli pyöritti lunta myös laavun sisään, joten yritin kaivautua pussiini mahdollisimman syvälle. Silti nassuun ryöpsähti välillä kylmiä terveisiä. 

Pilvipeite repeilee Tsahkaljärvellä.

 

1.4.2023 – Tsahkaljärvi – Saarijärvi – Kuonjarjoki

Yöllä tuuli tyyntyi, mutta aamun valjetessa se yltyi jälleen. Ei kuitenkaan tuullut yhtä voimakkaasti kuin illalla. Kömmin makuupussista ylös kahdeksan aikoihin. Huomasin lähistöllä kaksi telttaa. Toisessa oli jo aamutoimet pitkällä. Ryhdyin keittelemään aamupuuroa, johon lisäksi kuivattua omenaa. Tein lisäksi ruokatermariin lounassetin valmiiksi. Kaasu pannahinen vaan ei meinannut syttyä. Pulloa piti ravistella ja pitää liekkiä alkuun todella isolla, jotta kaasu virtasi kunnolla eikä sammunut jatkuvasti. 

Onko pakko nousta?

Aamutoimet lumipyryssä.

 

Viereisen teltan asukas lähti matkaan. Tein aamutoimia rauhakseen ja tarkistelin, että kaikki oli varmasti tullut autolta mukaan. Nyt ehtisi vielä käydä hakemassa. Ensimmäiset moottorikelkat menivät tunturiin ja sattuipa yksi päiväretkiseuruekin ohittamaan laavun. Lähdin vähän ennen kymmentä hiihtelemään Tsahkaljärven yli.

Tsahkalin ylityksen jälkeen katse taakse.

 

Tsahkalin ylitys sujui nopeasti. Sitten oli vuorossa punnerrus ylämäkeen, jonka jälkeen reitti kulki poroaidan läpi ja koivikko loppui. Oli aika avotunturin, mitä riemua olisi tiedossa aina Meekolle saakka. Sää oli edelleen pilvinen ja tuulikin kävi kovasti. Näkyvyys ei ollut kaksinen; Saana oli ollut koko aamun paksun pilven peitossa. Koillisen suunnalla oli kuitenkin parempaa luvassa, sillä sininen taivas pilkoitteli. Pidin kaakaotauon.

 

Termiksen kelkkauraa, jolta kääntö Muurivaaran kohdalta kohti Haltia.

 

Kelkkoja meni ohi silloin tällöin. Reitti nousi loivasti Másetvárrin rinnettä. Nykyinen talvireitti ei kulje Norjan kautta, vaan koukkaa Muurivaaran eteläpuolitse. Reitti otettiin käyttöön koronarajoitusten vuoksi, kun rajanylitys oli kielletty. Vaikka rajoituksia ei enää ole, uusi reitti näyttää jääneen pysyväksi.

Pian pääsinkin erkanemaan kelkkareitiltä, ja varsinainen ”tikkureitti” alkoi kaartaa Muurivaaran rinteen suuntaisesti kohti pohjoista. Samalla aurinkokin pääsi ensi kerran paistamaan. Maisema avautui heti (kirjaimellisesti) uudessa valossa. Termisjärven laakson tutut muodot piirtyivät elävinä esiin. Takana myös Saana alkoi vapautua pilvihunnustaan. 

Tikkureitti laskee Muurivaaran solaan, taustalla Duolljehuhput.

Tikkureitti laskeutui Muurivaaran solaan. Vastaan tulivat ensimmäiset hiihtäjät ahkion kanssa. Sää oli muuten mainio, mutta tuuli kävi kovasti. Viima pakotti laittamaan laskettelulasit päälle, sillä se yltyi kun tunturien välistä laskeutui Čoahpejávrin rantaan. 

 

Valtakunnanrajalla kävi kova tuuli. Lasit olivat tarpeen.

Saarijärven tupa tuli näkyviin. Oikeastaan tuvat, sillä Saarijärvelle on rakennettu uusi autiotupa ja varaustupa, muutaman sadan metrin päähän vanhasta tuvasta. Vanha tupa on huonokuntoinen, joten uusi tupa on tarpeen. Se oli rakenteilla 2021, kun edellisen kerran vaelsin Käsivarren erämaassa.

Saarijärven vanha tupa. Taustalla uudet tuvat.

 

Tikkureitti meni vanhan tuvan kautta, joten menin ensin siihen. Kurkkasin tupaan sisään. Yksi hiihtäjä oli lounaspuuhissa. Kävi ilmi, että hän oli ollut naapurinani Tsahkaljärvellä, eli hän oli naapuriteltan asukas. Pidin hetken taukoa ja lähdin katsomaan uutta tupaa. Se oli kuitenkin vielä suljettuna. Lapun lisäksi ovi oli teljetty laudoilla kiinni. Varaustuvan puolella oli liikettä ja tuvan pihassa moottorikelkka. En kuitenkaan mennyt koputtelemaan ovelle. Siispä palasin takaisin vanhalle tuvalle ja ryhdyin lounaspuuhiin.

Saarijärven uusi varaustupa, vielä suljettuna.

 

Ensin tapaamani hiihtäjä jatkoi matkaa ja paikalle oli tullut toinen. Hän oli pidemmällä reissulla, kuulemma kaksi viikkoa pitäisi olla maastossa ja suunta oli Norjaan. Aika kova. Saarijärvellä puhelin kuuluu erinomaisesti (Saanan mastolle on esteetön linja), joten laitoin viimeiset viestit ennen kuin puhelin meni pysyvästi lentotilaan.

Söin lounaani ja jatkoin matkaa tikkureittiä kohti Kuonjarjokea. Talvireitti sinne kulkee Saarijärveltä suoraan länteen ja kääntyy Viittakuruun, jonka nousun jälkeen laskee Kuonjarjoen tuvalle. Kesällä reitti kulkee Duolljehuhputin satulan kautta, jolloin nousua (ja laskua) tulee merkittävästi enemmän.

Tikkureittiä eteenpäin - ja taaksepäin Saarijärven suuntaan.

 

Tuuli kävi edelleen kovaa. Olin hiihtänyt tovin, kunnes näkyvyys heikkeni nopeasti. Päälle tuli pilvi ja lunta vihmoi äkäisesti. Puolisen tuntia se kesti, mutta sitten pilvi meni ohi ja sää oli taas hieno. Tuntui, että tuulikin hieman laantui pilven jälkeen.

Sitten alkoi nousu Viittakuruun. En ollut laittanut suksiin nousukarvoja kiinni (suksissani on suomupohja), mutta siitä huolimatta nousu sujui hyvin. Pito riitti siten, ettei nousu mennyt äheltämiseksi. Toisaalta nousu on aika maltillinen, nousumetrejä kertyy alle sata eikä rinne ole jyrkkä.

 

Viittakurussa oli viitta. Tietysti, eihän se muuten olisi viittakuru. En kuitenkaan ollut huomannut viittaa 2021, kun kuljin paikasta jalan. Ehkä olin sitten mennyt sen verran sivummalta, että se oli mennyt silmieni editse. Viitan jälkeen maisemiin piirtyi jo terävä Kalkkinippa ja Kahperusvaarojen eteläisin harjanne. Kuonjarin tupakin tuli näkyviin ja lopun matkaa sai lasketella loivaan alamäkeen.

Maisemaa Viittakurusta itään, taustalla Porovaara.

Kuonjarjoen tupa Kahperusvaaran kyljessä.

 

Tuvalla oli vilskettä, autiotuvan puolella oli yhdeksän henkeä ja varaustupakin täysi. Pihalla oli pari telttaa. Varaustuvan porukka ja telttajengi olivat opastettua ryhmää. Kuulin, että he olivat joutuneet jäämään paikoilleen myrskyn vuoksi ja Halti oli jäänyt käymättä. 

Kuonjarin tupa ja telttoja pihassa.

 

Löysin tuvan takaa valmiin telttapaikan, johon oli kaivettu syvennys teltan absidia varten. Teltta oli pystyssä 18.30. Tuuli oli tyyntynyt, teltan pystyttämisessä ei tarvinnut soveltaa myrskymanöövereitä. Siirryin tuvan puolelle valmistamaan illallista. Siellä olikin aikamoinen tohina, joten vetäydyin takaisin telttaan heti syötyäni.

Aurinko laski Kalkkinipan taakse.

 

Hailakkaa väriä iltataivaalla.

Illalla taivaalle kertyi lisää pilviä, eikä ilta ollut erityisen kaunis. Sateli hiljakseen lunta. Haaveilin revontulista, mutta taitaisi olla turha toivo. Pakkasta oli kymmenkunta astetta. Nautin iltaherkkuna tilkan viskiä ja pari palaa suklaata. Kylläpä oli herkkua!

 

2.4.2023 – Kuonjarjoki – Saivaara – Meekonjärvi – Pitsusjärvi

Eihän yöllä mitään revontulia näkynyt. Taivas pysyi yöllä pilvessä. Pari kertaa kurkkasin taivaalle yön aikana. Heräsin aamulla kuuden maissa, mutta päätin jatkaa vielä unia. Vähän ennen kahdeksaa ryhdyin aamutoimiin. Aamun aikana lumipyry meni taas ylitse, hetken näkyvyys oli huono ja lunta vihmoi kunnolla. Pakkasta oli kymmenkunta astetta, mutta pian taivas repesi ja aurinko pääsi taas paistamaan ja lämmittämään.

Aamun värit.

Aamupuuron keitto.

Sulattelin lunta ja keittelin aamupuuron. Kaasu toimi edelleen alkuun heikosti, vaikka olin nukkunut yhdessä kaasupullon kanssa makuupussissa. Ensimmäinen telttayö aiheutti myös sen, että tavarat tuntuivat olevan koko ajan hukassa. Minulla oli ahkiossa kaksi muovilaatikkoa, toinen ruualle ja toinen pienille tarvikkeille (mm. akut, varavirrat ja hygieniakamat), mutta silti tuntui, ettei vielä ollut tottunut tavaroiden järjestykseen.

Tästä ei keli parane.

Tikkureittiä, katse taaksepäin Kahperusvaaroille.

Olin kuitenkin aamutoimissani ripeä. Lähdin hiihtämään kohti Meekoa jo kello 9. Kuonjarjoen ja Meekon väli on melko tasaista, joten hiihto sujui kepoisasti. Sää ja maisema oli mainio, aurinko lämmitti selvästi eikä juuri tuullut. Gahperusvárrin jälkeen sain näkyviin myös reissun pääkohteen. Haltin laki oli pilvessä, mutta muuten tunturialue erottui selvästi.

Halti näkyvissä! Tosin pilvessä, mutta oikealla Ritničohkka näkyi kokonaan.

 

Pari moottorikelkkasaattuetta ohitti minut. Toisessa taisi olla vapaalaskijoita varusteineen ja toinen vaikutti turistikyydiltä Haltille. Muita hiihtäjiä ei vielä näkynyt, vaikka olin melko varma, että niitäkin tulisi tikkureitillä vastaan. Reilun matkan päässä takana näkyikin yksi hiihtäjä.

Moottorikelkkaliikennettä ja Saivaara.

Koska hiihto sujui ja oli niin hyvä keli, päätin kurvata Meekolle Saivaaraan kautta. Saivaara on Käsivarren erämaan parhaita paikkoja; helppo saavuttaa ja mahtavat maisemat. Niinpä erkanin tikkureitiltä ja laskettelin loivaa laskua Saivaaran eteläpuolelle. Parkkeerasin ahkion ja aloin kavuta ylös vaaran laelle. Vuoden 2021 syysvaelluksella pidin yhden illan (ja yön) sadetta juuri näillä main Saivaaran kupeessa.

Otin reppuun kamerat ja vähän evästä. Hanki oli sen verran kovaa, että lähdin nousemaan monoilla kävellen. Sukset jäivät ahkion kanssa parkkiin. Välillä jalka upposi hankeen syvälle, mutta pääosin rinnettä sai nousta suhteellisen helposti. Punnersin suoraviivaisesti Saivaaran itäiselle harjanteelle. Saivaaralle nousu tapahtuu itäpuolelta; joku sankari on kuulemma länsipäästäkin ylös mennyt, mutta se vaatinee jo enemmän seikkailuhenkeä. Nousu itäpuolelta on pääasiassa helppo, mutta vaatii pienen kiipeämisen ennen lakialueella pääsyä. Lumi oli kinostunut paksulti jyrkänteen reunaan, joten siitä sai apua punnertaessa ylös. Homma oli helpommin tehty kuin lumettomana aikana. 

Nousu Saivaaralle itäpuolelta.

Katselin Saivaaran rinnettä noustessani, että joku tulee perässä. Tämä toinen hiihtäjä pysäköi ahkionsa omani viereen ja oli selvästi aikeissa tulla perässä ylös Saivaaralle. Jatkoin kulkua laen länsipäähän, mistä aukeaa mahtava maisema Meekolle ja Kovddosgaisille. Laella on maassa Urho Kekkosen muistolaatta, mutta se jäi lumen alle piiloon. Lunta ei kuitenkaan ollut huipulla liiaksi, kiveä ja kalliota oli esillä siellä täällä. 

Tähän maisemaan en koskaan kyllästy. Meekon laakso ja Skádjajávri.

Ryhdyin tapani mukaan kamerahommiin ja nautin pienet siivun viskiä kolmannen Saivaaravierailuni kunniaksi. Eipä aikaakaan, kun toinen Saivaaran huiputtaja tuli paikalle. Saarijärvellä tapaamani heppuhan se siinä! Hän oli saanut saman idean Saivaarasta kuin minä ja oli seurannut jälkiäni. Meillä oli myös sama suunnitelma jatkoon, eli lounasta Meekolla ja illaksi Pitsukselle. Hauska sattuma.

Suomen korkeimmat huiput Saivaaralta nähtynä; edessä Annjaloanjin pahta.

Valittuja tunturinhuippuja, osa 1: Suomen korkeimmat tunturit nro 4 (Kovddosgáisi) ja 5 (Loassonibba).

Saivaaralta kuvaillessani bongasin Skádjajávrin jäällä toisen Saarijärvellä tavanneeni hiihtäjän, joka eteni ripeästi jäätä pitkin. Kun olin saanut tarpeeksi kuvaamisesta, lähdin laskeutumaan takaisin ahkiolle. Söin pientä välipalaa, sillä nälkä alkoi jo olla. Onneksi Meekolle ei olisi pitkä matka – ja lähinnä alamäkeä.

Meekon tuvat.

Lasku Meekolle kävi nopeasti.

Seurailin toisen hiihtäjän jälkiä (hän oli lähtenyt alas jo aiemmin) ja otin suoraviivaisen laskun kohti Meekon tupaa. Laskua on sen verran, että jonkun verran piti varoa vauhdin kiihtymistä. Muutamia kiviä näkyi myös, enkä suinkaan halunnut naarmuttaa suksia tai ahkiota. Ennen alas pääsyä saldona oli kuitenkin yksi turvalleen meno ja kaatunut ahkio. 

Mukkelis makkelis.

Lumipeite oli paikoin ohut, joten kiviä sai väistellä.

Tuvalle saavuttuani paikalla oli hiihtäjän lisäksi yksi moottorikelkka. Paikalla oli myös jonkun metsäsukset, mutta omistajaa niille ei löytynyt. Siinä jutellessa kävi ilmi, että yksi vaeltaja oli haettu pari päivää aiemmin kelkalla pois, joten sukset olivat ilmeisesti jääneet matkasta. Kelkkamies oli Metsähallituksen hommissa, lintulaskennassa. Korppeja katselin itsekin Saivaaralta. Hän totesi muun ohessa, että tuulet ovat lisääntyneet Käsivarressa. Ilmastonmuutoksen seurauksia.

Meekon autiotupa.

Nyt tuvalla oli kuitenkin täysin tyyntä ja ulkona auringossa miltei kuuma. Kokkailin sisällä vuorotellen toisen hiihtäjän kanssa, jonka kanssa alkoi jo tulla tutuksi. Meekon autiotupa on aika pieni, mutta sympaattinen. Hyödynsin tilaisuuden sulatella tuvan kaasulla lunta. Muutenkin oli mukava kokkailla ja syödä sisällä. Kiinnitin suksiin myös nousukarvat, sillä Meekolta Pitsukselle on jo enemmän nousua, joka alkaa toden teolla ns. Tullin kämpän kohdilta.

Jatkoimme hiihtokaverin kanssa matkaa samoihin aikoihin. Kuvailin varustetouhuani ja lähtöä videolle, sillä olin päättänyt tehdä tästä reissusta vähän kunnianhimoisemmin videota kuin mitä aiemmilla reissuilla. Kameran jalusta kulki kätevästi ahkion päällä, joten videon teko oli siltäkin osin helppoa. Toki itsensä videointi edellytti hieman sakkokierroksia, kun kamera jalustoineen piti joko viedä eteen tai käydä hakemassa takaa.

Vuomakasjoen maisemaa taaksepäin Saivaaralle.

Hiihto sujui edelleen mukavasti Vuomakasjoen vartta ohi Meekonvaaran. Vain yhdessä kohdassa lumella oli tummempia kohtia, joissa vesi oli noussut jään päälle. Saavutin hiihtokaverini ja ohitin hänet. Totesin, että vuorovedoin mennään, minä kun pysähtelen vähän väliä kameran kanssa. Vähän tästä eteenpäin huomasin, että toinen nousukarva oli irronnut ja jäänyt jonnekin taakse. Pahus sentään. Siispä taas sakkoa, kun hiihtelin takaisin etsimään sitä. Onneksi löytyi helposti.

Tikkureitti kurvaa Kovddosgáisin ohi.

Pidin ennen Tullin kämpän jälkeen alkavaa nousua myös kaakaotauon. Ilma oli kerrassaan upea, mikäs siinä auringossa oli istuskella. Tällä aikaa hiihtokaverini meni jälleen ohi ja sai hyvän etumatkan rinteelle.

Valittuja tunturinhuippuja, osa 2.

Tullin kämpän jälkeen alkaa tosiaan nousu, jossa noin puolentoista kilometrin matkalla noustaan satakunta metriä. Ei kuulosta numeroina pahalta, mutta päivän hiihtojen päälle ja ahkio perässä nousu kyllä tuntui ihan kunnolla. Nousukarvat onneksi helpottivat, ilman niitä eli pelkkien suomupohjien varassa ei välttämättä olisi ollut kovin helppoa. Toinen nousukarva ei kuitenkaan tahtonut pysyä edelleenkään kunnolla kiinni.

Lasku Pitsusjärven jäälle, tupa näkyy jo. Taustalla Halti.

Ritničohkka ja oikealla kakkoslaen masto ja mökit.

 

Kun kinkama vihdoin taittui, näkyviin tuli Pitsusjärvi koko komeudessaan ja sen takana kohoavat Halti ja Ritničohkka. Myös autiotupa erottui, kuin myös Pitsusjärven porokämpät. Matkaa tuvalle oli noin 2,5 kilometriä, onneksi tasaista jäätä pitkin. Aurinko alkoi jo painua mailleen ja Bihčosnjunnin tonniin yltävä huippu teki jo leveän varjon jäälle. Hiihtäjäkaveri meni parin kilometrin päässä edellä.

Pitsusjärven porokämpät järveltä noin kilometri itään.

Survoin menemään ja laskin mielessäni tikkureitin merkkejä. Yritin ehtiä varjosta auringon puolelle, mutta varjo perhana leveni samaa tahtia kuin itse etenin. Vähän ennen tuvalle tuloani piipusta alkoi nousta savua. Kävi ilmi, ettei tuvalla ollut ketään minun ja toisen hiihtäjän lisäksi muita – ei myöskään varaustuvan puolella. Pihalla ei ollut ainuttakaan telttaa. Olin vähän yllättynyt, sillä olin melko varma, että Pitsuksella olisi ollut väkeä.

Pitsusjärven tupa, taustalla Halti.

Tupa oli pienempi kuin muistin, mutta iloinen yllätys oli se, että myös autiotuvan puolella oli patjat. Majoituimme taloksi. Ilta oli kaunis, mutta taivas alkoi pilvitellä. Elättelin toiveita revontulista ja vannotin tupaseuralleni, että jos yöllä tekee revontulihavainnon, minut pitää herättää.

Pitsusjärven autiotupa.

Illan värit Pitsusjärvellä.

 

Vedenhaku onnistui hyvin jatketulla kauhalla, jolla vettä sai koukittua pienestä avannosta. Toin sukset sisälle lämpimään, sillä ajattelin että lämpimässä nousukarvat saisi liimattua pitävämmin kiinni suksenpohjiin. Seuraavana päivänä nousua olisi nimittäin luvassa, jos vain sää sallisi Haltin huiputuksen. 

Illallista ja suunnittelua.

Haltin sininen hetki.

 

Täytyy sanoa, että illalla oli aika kaikkensa antanut olo. Unille oli mukava käydä lämpimässä tuvassa. Olin kuitenkin laittanut alkuyölle herätyskellon revontulten toivossa. Taivas oli illan pimennyttyä kuitenkin pääosin pilvinen, muutama tähti näkyi pilviharson takaa, mutta kamera sai levätä. Ei jälkeäkään revontulista.

3.4.2023 – Pitsusjärvi – Halti – Ráisduottarháldi

Yöllä oli nukuttanut hyvin. Aamu valkeni kirkkaana ja kauniina. Pakkasta oli, mutta ei juuri tuullut, joten ilma oli oikein miellyttävä. Teimme aamutoimia ja totesimme siinä tupakaverini kanssa, että eiköhän voida hiihdellä kimpassa, kun kerran reittisuunnitelmakin on täysin sama. Ja juttu tuntui luistavan hyvin. 

Pitsusjärven tupa aamun valossa.

Etu-Halti ja taustalla Halti.

Aamutoimien jälkeen oli aika pakata ahkio ja suunnata kohti Haltin tupaa. Vaikka matka Pitsukselta Haltin tuville on lähes pelkästään loivaa nousua, matka sujui mukavasti. On toki eri asia aloittaa päivä nousulla kuin hiihtää ylämäkeä päivän päätteeksi.

Hiihto sujui joutuisaan. Haltin laakso, jossa Gieddečohkka, Halti ja Ritničohkka kohoavat kolmikkona, alko näkyä aina vain komeammin. Etu-Haltin rinteellä näkyi lumivyöryn jälkiä. Ylhäällä Haltin rinteellä näkyi myös iso lumilippa, rajapyykistä länteen päin. Taivaalla oli vain ohuelti pilviä, mikä lupaili hyvää huiputusmahdollisuuksien kannalta.

Lumivyöryn jäljet Etu-Haltin rinteellä.

 

Viimeisellä kinkamalla ennen Haltijärveä ja sen takana odottavaa Haltin tupaa vastaan tuli suksilla kolmikko. Kuulemma tuvalla ei olisi ketään, he olivat olleet edellisen yön tuvalla yksin. Eipä tosiaan ollut vielä ruuhkasta tietoa.

Hiihtelimme tuvalle ja kävimme taloksi. Haltin autiotupa on vanha rajamiesten kämppä, eli tilaa on mukavasti. Autiotuvan puolella on erillinen keittonukkaus ja autio- ja varaustuvan välissä on erillinen kuivaushuone. Ilmeisesti aikoinaan rakennuksessa on ollut myös sauna, mutta siitä on autiotuvaksi muuntamisen yhteydessä (ymmärrettävästi) luovuttu. Haltin vanha tupa sijaitsee parin sadan metrin päällä etelän puolella. Vanhassa tuvassa olen pariin otteeseen yöpynytkin, mutta nyt oli mukavampi majoittua uudessa tuvassa, kun kerran tilaa oli. Iso tupa on myös sikäli parempi, että sen ikkunoista saattoi tähystää huipun säätä ja toisaalta katsella maisemaa etelän suuntaan.

Haltin uudempi autiotupa.

Söimme välipalaa ja totesimme, että eiköhän lähdetä huiputtamaan. Sää näytti hyvältä eikä päivä ollut vielä edes puolessa. Siispä vähän kamojen välppäystä, evästä matkaan – itse otin ruokatermariin tehdyn tomaattipasta-sörsselin ja suklaata – ja eikun nousulle.

Haltin huippu (Háldičohkka) auringonpaisteessa - nyt huipulle!

Suuntasimme ensin tikkureitille, jossa nousu olisi suhteellisen loiva. Kovan hangen päällä on ohut kerros irtolunta, ja ilman nousukarvojakin pitoa olisi riittänyt. Nousu sujui melko kevyesti. Toki nyt ei ollut ahkiota perässä, mutta silti yllätyin, miten helppoa nousu oli.

Tikkureitin saavuttamisen jälkeen homma oli aika suoraviivaista. Eikun eteenpäin vaan. Jossain vaiheessa minulta irtosi taas nousukarva. Vaikutti siltä, että liimaus ei ollut riittävän pitävä, minkä vuoksi nousukarvan ja suksen väliin pääsi lunta – mikä irrotti karvan lopullisesti. No, piti taas palata vähän matkaa taaksepäin karvaa hakemaan. Tosin toinenkin irtosi pian, joten lopputuloksensa survoin molemmat karvat reppuun ja totesin, että antaa olla. Nousu sujui kyllä ilmankin, mutta olisi karvoista ollut kiistattomasti hyötyä.

Tikkureitille näkyi myös Ráisduottarháldin tunturimassiivin koilliset huiput, rajalla oleva Ruvdnaoaivi sekä Norjan puolen Háldi Nuorttamus Čohkka ja Háldečazavárri.

Tikkureitin loppunousu huipulle.

Lähempänä huippua piti lisätä myös vaatetta. Heitin untuvatakin päälle, sillä ylhäällä kävi aika kova puhuri. Myös laskettelulasit oli syytä laittaa päähän. Mutta olihan sillä nousulla pituutta kuitenkin. Lopussa alkoi tuntua jo vähän siltä, että eikö se loppu koskaan ilmesty. Talvireitti tekee mutkan ja kulkee lähes suoraan idän suunnasta, kun kesäreittiä noustaan etelästä. Ero on siinä, että kesäreitillä loppunousu jyrkempänä palkitsee nopeammin, huippu ikään kuin tupsahtaa eteen. Talvireitillä pitää vielä hiihtää tovi lähes tasaista lakialuetta ennen rajapyykkiä 303B, joka myös Suomen Haltina tunnetaan.

Suomen korkein kohta. Mission completed.

 

Mutta siinä sitä sitten oltiin, Suomen katolla. Maisema oli kovin valkoinen. Etelän puolella oli pilveä sen verran, että maisema ajoittain katosi ohuen pilven ja auringon luomaan isoon valkoiseen peittoon. Haltin laakso ja Pitsusjärvi kuitenkin näkyivät komeasti. Myös Saivaara ja Meekonpahtan reuna olivat näkyvissä ja kirkkaampana hetkenä jopa 60 kilometrin päässä kohoavan Ropin siluetin saattoi tarkasti katsoen havainta. Pohjoisen suuntaan maisema oli mainio – kunhan siirtyi parikymmentä metriä Norjan puolelle varsinaiselle Haldičohkkalle. Sieltä piirtyikin esiin valtava lumierämaa ja Kåfjorddalenin terävät rotkot. 

Näkymä Haltin laaksoon ja tikkureitille.

 

Haltilta pohjoiseen: Muvranjanggutin ylänkö, Guolasjärvi ja Kåfjorddalen.

Rajapyykki tarjosi vähän tuulensuojaa syömisen ajaksi. Myös kaakao maistui. Nimi piti tietysti raapustaa huipun vieraskirjaan. Joskus aiemmin vieraskirjassa käynnit on numeroitu, mutta tavasta oli näemmä luovuttu. 

Ráisduottarháldin tunturiylänköä.

Siinä sitten sai kameraa laulatella ja nauttia maisemista. Koska sää oli hyvä, näkyi myös Ráisduottarháldin huippu noin puolentoista kilometrin päässä hyvin. 1361 metriin nouseva huippu on koko Haltin tunturimassiivin korkein kohta. Haltin laki on kuitenkin laakea ja lumiseen aikaan varsin tasainen. Tarkempaa selostusta Ráisduottarháldin tunturiylängöstä ja sen huipuista löytyy vuoden 2017 vaelluskertomuksesta.

 

Panoraamaa pohjoiseen ja Ráisduottarháldin huippu.

Päätimme lähteä käymään siis vielä Ráisduottarháldilla. Hiihtelimme korkeuskäyriä mukaillen. Tuuli kävi lounaasta, eli selän takaa. Se kuitenkin pöllytti lunta sen verran paljon, että välillä näkyvyys kärsi. Onnistuimme hiihtämään jonkin verran Ráisduottarháldin huipusta sivuun idän puolelle. Hieman ennen huippua olleesta poroaidasta ei ollut vastusta, sillä vain tolppien yläpäät kohosivat reilun metrisen hangen päälle. 

Näkymä taaksepäin Háldičohkkalle, joka on kuvan oikeassa reunassa.

Kohti Ráisduottarháldia, taustalla Ritničohkka.

Ráisduottarháldin huippu, paksussa lumessa.

Ráisduottarháldin suuri kivikummeli oli massiivisen tykkylumen peittämä. Paikalla on pohjoisen puolella myös vieraskirja, mutta eipä tullut mieleenkään lähteä kaivamaan sitä käsin esiin. Maisemat olivat komeat ja niitä saikin ihastella kameran räpsyttelyn lomassa.

Ritničohkka Ráisduottarháldilta nähtynä.

Poroaidan tolpat ja taustalla Suomi. Annjaloanji ja Saivaara erottuivat hyvin. Poroaidan tolpista saattoi päätellä, että hankea oli ainakin metri.

Háldi Nuorttamus Čohkka ja huipun peltikoppero. Taustalla Reisadalenin metsää (jonka taustalla Beachcegealháldin tunturia Norjassa.

Lähdimme hiihtelemään rauhakseen kohti tikkureittiä. Suunta oli kohti Ritničohkkaa, jotta sai laskea hiljalleen alaspäin. Aurinko teki komean halon lumituiskuun. Lasku sujui sutjakasti. Rinne oli kuitenkin varsin loiva, joten alaspäin sai rallatella aika huolettomasti. Tikkureitti tuli aikanansa vastaan. Siltä kuitenkin kannatti poiketa ja ottaa suora suunta tuvalle. Tuuli heikkeni sitä mukaa kun lasku eteni. Irtolumi kuitenkin hidasti sen verran, että laskua sai tehdä sukset suorana, eikä vauhti silti kiihtynyt liikaa.

Taivas alkoi vetäytyä pilveen, mutta näkyvyys oli siitä huolimatta hyvä. Takaisin tuvalla oltiin vähän puoli seitsemän jälkeen. Nälkä oli jo melkoinen, joten lunta sulamaan ja päivällinen tulille.

Ilta-aurinko valaisi vielä Haltin.

Iltasella paikalle tuli myös neljän hengen leppoisa seurue. He majoittuivat kuitenkin varaustuvan puolelle. Kurkistin sinne ja tupa olikin komea ja tilava. Siinä turistessa kävin jälleen läpi yön ohjeistuksen, eli jos revontulia näkyisi, minut pitäisi tulla herättämään.

 Uni tuli illalla nopeasti. Pari kertaa kurkkasin yön aikana ulos, mutta taivaalla ei näkynyt mitään.

 

4.4.2023 – Ritničohkka – Pitsusjärvi

Aamu valkeni kauniina, mutta näky peilissä vähemmän imarteleva. Menneiden päivien rasitus näkyi naamasta – peilikuvasta ei olisi voinut sanoa, oliko tullut ryypättyä viikko vai harrastettua hiihtoa. Olo – ja naama – kuitenkin virkistyi, kun ryhtyi aamutoimiin ja aamupalalle. Ulkona oli liikennettä. Muutama moottorikelkka lähestyi tupaa.

Mitä pahaa ollaan tehty?

 

Saimme viranomaiset paikalle. Oli aika autiotupien vuotuisen palotarkastuksen. Yksi naru kamiinan yltä (joka oli siinä jo valmiiksi) piti siirtää, mutta muuten selvisimme moitteitta. Tarkastajilla tuntui olevan kiire Porojärven tukikohtaansa ja pilkille.

Aamupalaa.

Keräilimme kimpsut ja juttelimme päivän ohjelmasta. Koska aikaa kotiinlähtöön oli vielä runsaasti, takaisin Kilpisjärvelle ei ollut kiire. Totesimme, että lähdetäänpä käymään Ritničohkkalla. Siispä otimme reput selkään ja jätimme muut kamat tuvalle.

Sää oli oikein komea. Kävimme ensin kurkkaamassa Haltin vanhaa tupaa. Se oli ennallaan – viimeksi olin käynyt täällä 2014 ja 2017. Tupa on oikein tunnelmallinen, mutta ainoasta kunnon ikkunasta ei juuri ulos nähnyt. Lunta oli tuiskunnut seinustalla ylös ikkunan yläreunaan saakka.

Haltin vanha autiotupa.

Hiihtää hujautimme Haltijärven yli laakson toiselle reunalle ja aloimme nousta Ritničohkkan rinnettä. Tunturin länsirinne on melko loiva ja leppoisa – myös sulan maan aikaan. Hiihtämälläkin nousu sujui kepeästi. Juttelimme ja kertoilimme vuorotellen omista retkeily- ja vaellusharrastuksista. Hyviä vinkkejä tuli puolin ja toisin.

Ritničohkkalla on kaksi huippua, korkeampi läntinen huippu ja noin kilometrin päässä siitä pari metriä matalampi itähuippu. Itähuipun erikoisuus on Suomen korkeimmalla sijaitsevat rakennukset, viranomaisverkon tukiasema ja sen kaksi mökkiä. Onpa paikalla myös Suomen korkeimmalla sijaitseva huusi.

Nousua Ritničohkkalle, taustalla Haltin huippu tukevassa pilvessä.

 

Pilvi laskeutui myös Ritničohkkalle; huippu näkyvissä.

 

Suuntasimme ensin läntiselle huipulle. Loppunousun aikana pilvi laskeutui sen verran alemmas, että maisema muuttui vaaleaksi. Pilviharso oli kuitenkin ohut, joten aurinko valaisi maiseman kauniiksi. Tuuli alkoi olla melkoinen. Se kävi länsilounaasta, ja viimeiset sadat metrit sai hiihtää vastatuuleen.

Huippu nousee pienenä ”nippana” muusta tunturin lakialueesta ylemmäs. Hiihdimme idän puolelle pienen harjanteen alle tuulensuojaan. Paikka hämmentävä, sillä harjanteen alle tuuli ei osunut lainkaan, mutta auta armias, kun sieltä nousi pois. Mutta tokihan huipulle kivikasan luo oli noustava. Lunta oli tuulessa kinostunut siten, ettei hanki kantanut. Joka toinen askel humpsahti munaskuja myöden, mutta hauskaa oli. Tuuli ja matalalla roikkuva pilvi peitti tehokkaasti maisemaa Haltin laaksoon ja etelään, mutta kaunista oli silti. Kovddosgáisin rinteet erottuivat kuitenkin haaleana valkeuden keskeltä.

Selkeämpi hetki ja panoraamaa lounaaseen; takana Kovddosgáisi ja Etu-Halti.

Ritničohkka rock on!

 

Saimme pian seuraa. Samaa nousureittiä lähestyi kaksi miestä. Heidän perässään tuli myös Haltin tuvalle illalla tullut nelikko. Huipulla (ja etenkin tuulensuojassa) oli hetkellisesti melkein ruuhkaa. Miehet jatkoivat lähes suorilta matkaa, mutta nelikko jäi pidemmäksi aikaa. Näin kaukana tunturissa kohtaa yleensä mukavaa väkeä, niin tälläkin kertaa. Nelikko oli tullut Haltille tikkureittiä ja tupien vieraskirjat oli selvästi luettu, sillä he arvasivat heti, keitä olimme. Ja tuli sitten kerrottua tämän vaelluksen tarina – tai siis se, että emme varsinaisesti olleet yhdessä vaelluksella, mutta päädyimme kuitenkin kulkemaan kimpassa.

Nelihenkinen ryhmä lähestyy.

Huipulta oli harjanteen sivuitse myös loistava paikka mäenlaskuun. Otin tilaisuudesta ilon irti. Ihan joka päivä ei pääse Ritničohkkalle pyllymäkeä laskemaan. Vielä kun olisi ollut Stiga tai edes pulkka.

Pyllymäki on parasta!

 

Tuulensuojassa tarkeni hyvin maistella huiputusjuomaa.

 

Olisihan siinä pidempäänkin voinut laskea mäkeä, mutta tunturista on tultava myös alas. Sitä ennen kuitenkin ohjelmassa olisi vielä Ritničohkkan kakkoshuippu, joka näkyi pilviharson seasta heikosti. Olin yrittänyt myydä nelikolle kohdetta ainutlaatuisena nähtävyytenä, mutta lähdimme sitä kohti kahdestaan. Siirtymä meni yhdessä hujauksessa loivaan alamäkeen lasketellen.

Ritničohkkan kakkoslaki rakennuksineen näytti usvan seassa aavemaiselta.

 

Tuuli kävi edelleen kovasti, joten parkkeerasimme etummaisen mökin seinustalle suojaan. Siinä oli mainio paikka syödä lounasta. Mökit ja masto olivat tiukan tykkylumen peittämiä. Etummaisen mökin aurinkopaneelit oli kuitenkin selvästi käyty hiljattain puhdistamassa lumesta, samoin tupien visusti lukitut ovet. 

Ritničohkkan tukiasema, paneelit putsattuina.

Tämä on siis huusi. Vasemlla taustalla Ritničohkkan korkeampi länsihuippu.

Kuuluisa huusikin löytyi. Tämä mukavuuslaitos oli tosin kirjaimellisesti täynnä, mutta lunta. Tykkylumi oli paakkuuntunut huusin täyteen sisältä ja ulkoa niin, että jos ei olisi tiennyt kyseessä olevan huusi, ei asiasta olisi voinut olla ulkonäön perusteella aivan varma. 

Tuvan seinustalta oli hieno katsella itään maisemaa Somasjärven yli Norjan puolelle Reisan kansallispuistoon. Reisadalenin muotoja saattoi nähdä tarkkaan katsomalla. Päättymätön lumierämaa oli sanoin kuvaamattoman kaunis. 

Ritničohkkalta itään: Somasjärvi ja päättymätön erämaa.

Tuulensuojassa oli hyvä evästellä.

Ráisduottarháldi vapautui pilvestä ja näkyi komeasti.

 

Aika pian syötyämme jatkoimme matkaa. Pilvi oli noussut ylemmäs, joten nyt koko Ráisduottarháldin tunturimassiivi näkyi komeasti. Olimme päättäneet käydä Ritničohkkan itäpuolella olevalla Ritnijärvellä, jossa on usein lumivyöryjä Ritničohkkan pahtaseinältä. Paikka on vapaalaskijoiden suosiossa, sillä paikalla on Suomessa harvinainen melkein 350 metrin korkeusero lyhyellä matkalla.

Ritničohkkan itärinne on todella jyrkkä. Suoraan laskuun ei ole tunturisuksilla mitään asiaa, ainakaan omilla taidoillani. Lähdimme siten koukkaamaan pohjoisen kautta varovasti alaspäin laskien. Rinne oli kuitenkin tuulenpieksemä ja jäinen, joten homma alkoi olla turhan hankalaa. Siispä sukset kantoon ja jalkamieheksi. 

Välillä jalkamiehenä.

Kuljimme rinnettä sivuttain etelän suuntaa tasaisemmalle kohdalle, Ritninolalle. Siitä olisi jo mahdollista laskea turvallisemmin alas. Mutta voi herttileeri mikä tuuli! Eikä mikään tasainen puhuri, vaan puuskittainen puhaltaja. Ritninolalta pääsi kuitenkin katsomaan alhaalla näkyvää Ritnijärveä ja sen viereistä pahtaseinää. Tuuli tuiskutti lunta pahdan päältä ja lumivyöryjä oli toden totta ollut.

Ritnijärvi ja Ritničohkan jyrkkä jäätikkörinne. Kuva ei riitä kuvailemaan paikan massiivisuutta.

Lumivyöryn jälkiä ylävinkkelistä...

Laskimme varovasti alas Ritnijärvelle. Lumivyöryissä alas oli tullut massiivisia lumi- ja jäälohkareita. Eräät jääkokkareet näyttivät siltä, kuin ne olisivat lävistäneet Ritnijärven jään sellaisenaan. 

...ja Ritnijärven jäältä.

Tuuli oli infernaalinen. Välillä tuntui, että tuuli kävi joka suuntaan. Puuskat tulivat yllättäen ja kaaduinkin kertaalleen, kun en osannut varautua tuulenpuuskaan. Kannatti tulla tännekin, vaikka itärinteen lasku olikin ollut hetkittäin vähän pelkokerrointa.

Paluu Haltin tuvalle kesti aikansa, sillä Ritničohkkan tunturi jatkuu niemimäisesti pitkälle etelään, ja se piti luonnollisesti kiertää. Ennen Haltin tikkureitin saavuttamista eteen osui yksi jyrkempi kohta, josta laskureittiä piti vähän hakea. Siirtymä tuvalle sujui kuitenkin muutoin helposti.

Haltin tuvalle oli myös tullut paljon uutta porukkaa. Pienen tauon ja evästelyn jälkeen pakkasin taas ahkion ja lähdin kohti Pitsusjärveä. Ajattelin suuntaavani yöksi siinne.

Takaisin Pitsusjärvelle.

 

Hiihtoon Haltin tuvilta Pitsukselle meni vain hujaus. Tähän suuntaan koko matka on loivaa alamäkeä, joten hiihto käy kuin itsestään. Pitsuksella olikin runsaasti porukkaa. Sekä autio- että varaustupa olivat miehitetyt ja pihallakin oli melkein kymmenkunta telttaa. Lähes kaikki teltat tosin kuuluivat opastetulle seurueelle.

Ryhdyin pystyttämään omaa telttaani. Vihdoin tässä vaiheessa esittäydyimme matkaseurani kanssa ja vaihdoimme sähköpostiosoitteita. Samuel päätti jatkaa matkaa vielä lähemmäs Pitsusköngästä. Hän oli ajatellut palata Kilpisjärvelle Lossujärven kautta.

Minulle oli kuitenkin parempi jäädä tähän, ilta alkoi jo hämärtää ja leiriytyminen tuntui sopivalta. Totesin kuitenkin, että saattaapa minullakin suunta olla Lossujärvelle, joten mahdollisesti vielä törmäämme.

Kokkailin teltassa illallista ja se maistui erinomaisesti. Vaikka ahkiota ei ollutkaan tarvinnut tänään hinata kuin alamäkeen, liikuntaa oli kyllä saanut tarpeeksi. Kroppa kaipasi energiaa ja lepoa. Unta ei tarvinnut kauaa odotella. Taivaskin oli mennyt pilveen, joskin täysikuu loimotti ohuen harson takaa. En jaksanut ottaa tällä kertaa stressiä revontulista. 

 

5.4.2023 – Pitsusjärvi – Urttashotelli – Lossujärvi

Aamu valkeni samanlaisena kuin ilta – taivas oli ohuessa pilvessä. Aamutoimien lomassa juttelin muutamien muiden vaeltajien kanssa. Tuvan vanhempi naisporukka oli matkalla Haltille ja he kyselivät noususta tikkureittiä pitkin. Hyvinhän siitä oli päässyt, kerroin.

Camping Pitsusjärvi.

Erittäin hyvät teltan tee-se-itse -talvikiilat, vaikka itse sanonkin.

Aamupalaa ja leiri pakettiin.

 

Ulkona oli melkoinen pulina, kun muistakin teltoista heräiltiin. Keräilin hiljakseen omat kamppeeni ja läksin ylittämään Pitsusjärven suoraa. Lepo tekee ihmeitä, sillä hiihto tuntui taas oikein sujuvalta.

Komea haloefekti taivaalla.

 

Muutaman kilometrin jälkeen saavuin Pitsuskönkäälle. Tämä Suomen suurin vesiputous on toki talvella jokseenkin vähemmän komea nähtävyys, mutta piti se kuitenkin käydä katsastamassa. Umpijäässähän tuo oli. Olisipa hienoa olla paikalla kun jäät tästä lähtevät. 

Hymy herkässä, Pitsusköngäs jäässä.

Pitsuskönkään tuntumassa eteen osui myös Samuel teltallaan aamutoimissa. Kysyin, että vieläkö on Lossu suuntana. Myönteisen vastauksen jälkeen totesin, että mennään siis molemmat sinne. Niinpä jatkoimme matkaa taas kertaalleen kimpassa. 

Reitti Lossujärvelle menee ehkä Suomen komeinta laaksomaisemaa pitkin. Osuupa matkalle myös legendaarinen Urttashotelli, mikä olikin seuraava kohteemme. Nousimme ensin pienen harjanteen päälle, joka osoittautuikin yllättävän suureksi. Niin että mitäs juuri totesin siitä, että hiihto sujuu… yhtäkkiä ahkio olikin muuttunut taas painavaksi. Olisiko ylämäki kuitenkin vaikuttanut asiaan?

Urttaslaakso.

Harjanteelta oli kuitenkin upea maisema laaksoon. Auringonpaiste kruunasi maiseman, jonka keskeltä saattoi erottaa pienenpienen pisteen. Se oli Urttashotelli. Harjanteen reunalla oli runsaasti kivikkoa, josta tuuli oli pyyhkinyt irtolumet pois. Totesimme, että ahkiot kannattaa kantaa pahimpien paikkojen ohi. Kahdestaan homma sujui helposti. 

Panoraamanäkymä, massiivinen Kovddosgáisi oikealla.

Siitä eteenpäin matka hotellille oli leppoisaa laskemista alamäkeen. Urttashotellilla pääsi lumitöihin. Oven edustalla oli paksu kinos. Samuel ryhtyi etsimään paikalla olevaa geokätköä, minä puolestaan ryhdyin tutustumaan hotellin tiloihin. Edellisestä vierailusta täällä olikin jo vierähtänyt melkein kymmenen vuotta. Hotellin aukioloajat (joka päivä 8–21) olivat onneksi pysyneet ennallaan.

Urttashotelli.

Lounge ja VIP-sviitti.

 

Loungessa odotteli tarjoilijaneito shampanjan kanssa.

 

Juudas.

 

Ulkona oli nollakeli, joten sisällä oli kylmempää, eikä Juudas tarjonnut meille tällä kertaa lämpöä (oma vika, koska omia polttopuita ei ollut). Laittelin siksi lounasta ulkona. Pian paikalle kurvasi moottorikelkka. Kuski osoittautui hotellin nykyiseksi isännäksi. Häneltä tulikin varsinaista tarinaa hotellin vaiheista. Alun perin Urttashotellin oli rakentanut kilpisjärveläinen Urho Viik vuonna 1953. Kuriositeettina mainittakoon, että hänet mainitaan Kaarina Karin kirjassa Haltin valloitus. Urho oli pikkupoika, kun Kari retkikuntineen teki ensimmäisen Haltin vaelluksen ja vei huipulle vieraskirjan. 

Urttashotelli vietti siis 70-vuotisjuhlavuotta. Isännän mukaan vain Jogasjärvellä oleva Metsähallituksen autiotupa on vanhempi rakennus Yliperän tuntureilla. Tarinaa tuli lisäksi siitä, kuinka hotelli on joutunut tihutöiden kohteeksi – onpa seinälautoja irrotettu nuotioon ja hotellin baaria oltu siivousmielessä tyhjentämässä. Lisäksi koko hotellin olemassaolosta oli joku keksinyt valittaa Metsähallitukselle, joka oli suunnitellut rakennuksen hävittämistä. Asia oli vihdoin ratkennut, kun isäntäväki oli käyttänyt paikan päällä itse Lapin maaherraa (tuolloin Hannele Pokka). 

Vaeltajien keskuudessa Urttashotelli nauttii suorastaan kulttimainetta. Onhan hotellin tähtiluokitus sitä korkeampi, mitä kovempi keli sattuu olemaan. Ja tällaiset avoimet tuvat ovat mitä tärkeintä kulttuuriperintöä.

Hotelliesite sisältää tärkeitä tietoja.

Hotellin baarissa on klassinen valikoima mitä hienostuneimpia juomia.

 

Totesimme Samuelin kanssa, että kun kerran hotellilla on juhlavuosi, pitää sen kunniaksi syödä kakkukahvit. Niinpä siirryimme hotellin sviitin puolelle maistelemaan Samuelin ystävällisesti tarjoamaa mutakakkua. Nautimme myös viihdeorkesteri A. Kwakin tarjoamista sävelistä ja hotellin tunnelmasta.

Urttashotelli 70 vuotta!

Viihdeorkesteri A. Kwak viihdytti juhlakansaa.

Juhlien jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Luohtojärvelle oli tullut toinenkin kelkkamies verkkoja kokemaan. Kävimme katsomassa touhua ja samalla sai täyttää vesipullon raikkaalla vedellä. Lumesta sulatettu vesi ei maistu kovin hyvältä eikä se sisällä suoloja, joten puro- tai järvivesi on parempi vaihtoehto, jos sitä on tarjolla. 

Aurinko hädin tuskin erottui pilven takaa. Melkein white-out.

Sää oli lämmennyt ja taivas pilvitteli. Alkuun hiihto sujui mukavasti, mutta paksu pilviverho teki pinnanmuotojen havainnoinnista vaikeaa. Kaikkialla oli vain valkoista, ellei kiviä näkynyt hangen seasta. Yritimme seurata laaksossa mennyttä kelkkauraa, mutta se katosi. Vaaraa eksymisestä ei sinänsä ollut sillä, suunta Lossujärven tuvalle oli selkeä. Laaksoa vain eteenpäin.

Lumi alkoi kuitenkin muuttua märäksi, mikä teki hiihdosta raskasta. Nyt joutui tekemään töitä enemmän tosissaan. Maiseman sävy muuttui myös monotoniseksi – oli vain joko mustaa kiveä tai valkoista lunta. Ei muuta. 

Urttaslaakoa Lossun suunnalta. Kovddosgáisi kohoaa taustalla.

Urttaspahdan ohituksen jälkeen laakso kääntyy suoremmin länttä kohden, mutta matkaa tuvalle jää vielä hiihdettäväksi nelisen kilometriä. Näissä olosuhteissa tämä oli aika raskas osuus. Se johtui ennen kaikkea siitä, että pinnanmuotoja ei juuri voinut nähdä. Edessä saattoi olla – tai olla olematta – möykky, pehmeä kohta tai mitä hyvänsä. Sitä vain ei nähnyt, koska kaikki oli valkoista. Märkä lumi on myös aina raskaampaa. Ensimmäistä kertaa homma ei ollut kovin hauskaa.

Lossujärven tupa, taustalla kohoaa 1190-metrinen Loassonibba.

Lossujärven ilmestyi lopulta eteen erään harjanteen takaa yllättäen. Se oli näkyvin tullessaan aivan lähellä. Tupa oli tyhjä, joten kävimme taloksi. Kovin suurta trafiikkia vieraskirjan mukaan ei ollut. Lopulta hiihtoon ei ollut mennyt kovin kauaa, vaikka matka oli tuntunutkin pitkältä.

Lossujärven tuvalla ei ole kaasuliettä, joten lumi oli sulatettava kamiinalla. Tupa lämpeni nopeasti ja kosteat kamat sai kuivumaan.

Iltapäiväkaakaon keittelyä.

 

Illan tullen sää selkeni, joten lähdimme käymään vielä Lossujärven takana Norjan puolella olevalla Loassuhyttalla. Sinne on matkaa suoraan järven yli noin 1,5 kilometriä. Ennen rajapyykkiä oli ylitettävä kuitenkin rajaa myötäilevä poroaita. Aidalla oli vielä koronarajoitusten jäljiltä kylttejä, joissa kiellettiin rajan ylittäminen. Nyt rajan ylittäminen oli kuitenkin sallittua. 

Ilta-aurinko valaisi Urttaslaakson portin ja Loassoniban.

Valtakunnanraja ja Loassohytta.

Temppuilin aidasta yli ja kurvasin rajapyykin kautta tuvan pihaan. Olin käyvin Loassuhyttalla aiemmin vuoden 2014 kesävaelluksella, jolloin lähdimme Tuomaksen kanssa Didnujokivarresta Haltin vaellukselle. Olimme silloin ensimmäisen yön kämpässä – tai minä vain puolet yöstä, sillä kämppä oli tukalan kuuma. Päädyin silloin nukkumaan lopulta taivasalla, sen minkä nukuttua sai.

Talvella pihapiiristä ei hahmottanut, missä rantaviiva meni. Loassuhytta on todella hienolla paikalla Norjan ja Suomen rajalla menevällä kannaksella. Maisemat Norjaan Lyngenin vuoristoon ovat myös mahtavat. Itse kämppä on varsin tilava ja kohtuullisen siisti. Siinä on viranomaiskäytössä oleva lukittu puoli ja avoin puoli, välissä pieni varastotila. Nyt kämpällä oli myös kohtuullisesti polttopuuta.

Loassohytta ja avoimet sisätilat.

Ilta alkoi tummua, joten oli aika suorittaa vielä pikahiihto rajan ja Lossujärven yli takasin ja illallispuuhiin. Siinä hiihtäessä huomasin kolmen hiihtäjän lähestyvän Norjan suunnasta. He hiihtivät päämäärätietoisen näköisesti kohti Lossujärven tupaa. Näinköhän kämppä tulisi vielä täyteen? No, olisihan kämppään tietysti tilaa tehty, mutta lyhyen keskustelun jälkeen seurue päätti majoittua telttaan järven rantaan.

Näkymä Suomeen.

Illalla täysikuu nousi Loassonibban takaa valaisten kelmeästi Lossun maisemia. Myös Kovddosgaisi näyttäytyy komeana Urttaslaakson takana. On tämä(kin) vaan hieno paikka. Esitin Samuelille ajatuksen, että huomenna voisi käydä huiputtamassa Loassonibban, jos sää suosisi. 

Täysikuu Loassoniban yllä.

 

6.4.2023 – Lossujärvi – Loassonibba – Duolljehuhput – Saarijärvi

Aamu valkeni aurinkoisena. Sää oli todella hyvä; pari astetta pakkasta eikä yhtään tuulta. Reissun rasitus alkoi jo tuntua kropassa, mutta innolla ryhdyimme aamutoimiin ja valmistautumaan päivän suorituksiin. 

Reipasta huomenta!

Joku oli jättänyt NATO-Suomen puolustussuunnitelman näkyville Lossun tuvalle. Repeilin tälle jostain syystä aivan totaalisesti.

Reissun pituus on suoraan verrannollinen aamujen silmäpusseihin. Spurgu-look ja ruokatermarin valmistelu.

 

Lossujärven tupa, est. 1959.

 

Teltasta oli yksi heppu kömpinyt jo ulos ja pilkille. Samuel lähti jututtamaan häntä. Rautua nousi kovaa tahtia ja liikenihän siitä pari kappaletta Samuelin matkaan.

Tiirailimme Lossujärven eteläpäätä. Näytti, että tunturinrinnettä olisi noussut kelkkaura. Päätimme suunnata sinne. Joka tapauksessa ajatus oli nousta Loassonibban länsipuolelle, jättää ahkiot siihen ja käydä huiputtamassa. Hiihdimme rajavartiolaitoksen kämpän ohi – kämppä ei juuri näy autiotuvalle – ja jatkoimme kohti rinnettä. Tuuli oli hyvin kadottanut kelkkojen jäljen, mutta heikko ura rinteellä näkyi. Ylöspäin siis vain.

Loassohytta ja Norjan tunturit.

 

Rajavartioston tupa Lossujärvellä maastoutuu hyvin kumpareikkoon.

 

Nousu olikin aika hapokas. Olin jo luopunut toivosta nousukarvojen osalta, joten kiskoin ahkiota ylöspäin haarakäynnillä. Meno oli hidasta. Samuel eteni omilla suksillaan paljon nopeammin, mutta hänellä nousukarvat olivatkin kunnolliset. (Sainkin häneltä hyvän vinkin Shelby Outdoor -verkkokaupasta, josta nousukarvaa sai edullisesti metritavarana. Seuraavalle reissulle askartelisin karvat itse.)

Siitä ylös, saa punnertaa!

 

Maisema Norjan vuorille avautui ylhäältä.

 

Maisema selän takana onneksi komistui koko ajan. Norjan komeat vuoret tulivat koko ajan paremmin näkyviin ja keltainen Loassohytta oli pikantti lisä maisemassa. Mutta hiki virtasi. Jossain vaiheessa totesin, että homma sujuu helpommin ilman suksia. Siispä sukset käteen ja muulina hinaamaan ahkiota ylös. Tällä tekniikalla saavutin lopulta tasaisen satulan, jossa Samuel jo odotteli. Tasainen alue oli itse asiassa 1011 metrissä oleva järvi, mutta eipä järveä juuri muusta lumierämaasta erottanut.

Jaa että tuliko hiki?!

Pienen tankkaustauon ja vaatetuksen päivityksen jälkeen jätimme ahkiot ja suuntasimme kohti Loassonibbaa. Ylitimme ensin pienen välitunturin, jonka jälkeen kiersimme Loassonibban eteläpuolelle. Loassonibban rinne on paikoin jyrkkä lähes joka sivulta, mutta etelän suunnalta nousu ei ole erityisen vaikea. Nousua toki sai tässäkin tehdä ilman suksia, sillä juuri jyrkemmässä kohdassa helpointa oli nousta jalan. Kiviäkin toisaalta oli näkyvissä paljon.

Nousu ei kuitenkaan ollut kovin rankka, koska suurin osa noususta Lossujärveltä oli tehty jo ahkion kanssa. Loassonibban huippu kohoaa 1190 metriin, joten korkeuseroa Lossujärveen tulee yhteensä noin 380 metriä. Loassonibban huippu oli todella hieno. Maisema oli joka suuntaan aivan uskomaton. Norjan puolella sai ihailla Lyngenin alppeja, pohjoisen suunnalla puolestaan Halti näkyi Kovddosgaisin laakean laen yli. Mutta ehkä komein maisema näkyi kuitenkin idän suunnalla, jossa Meekonvaara ja sen takana pikkuruinen Saivaara näkyivät itselleni ihan uudesta vinkkelistä. 

Loassonibba 1190 metriä ja uusi tunturi track recordiin. Kyllä hymyilytti!

360 asteen panoraama Loassonibalta, keskikohta pohjoiseen.

Yksityiskohtia teleobjektiivilla: Meekonvaara ja pikkuinen Saivaara.

Yksityiskohtia teleobjektiivilla: Paras / Bárras 1419 m. Tyypillisemmin tätä tunturia katsellaan Kilpisjärveltä, mutta "hainevä" on tästäkin suunnasta tunnistettavissa.

 

Loassonibba pääsi kyllä heittämällä oman rankingini Käsivarren top 3 -huippuihin Ritničohkkan ja Kovddosgaisin seuraksi. Mutta parasta oli nyt se, että ei tuullut yhtään. Ylhäällä oli yllättävän lämmintä. Join kaikessa rauhassa kaakaota ja söin pakollisen huiputussuklaan. Paikalla kuului myös puhelin, sillä Saanan masto näkyi huipulle.

Jyrkästä kohdasta alas jalkamiehenä.

Lähdimme laskeutumaan takaisin. Oikaismme hieman suorempaa reittiä. Alkuun jyrkemmän kohdan jalan, ja sitten suksilla lasketellen. Etelän puolella Goddejávri näytti komealta. Tämä kolkka Käsivarren erämaasta oli minulle vielä ennen kokematonta. Kartan perusteella alue on pelkkää loputonta kivirakkaa, joka on ainakin vielä pitänyt minut poissa alueelta sulan maan aikaan. Mutta näin talvella seutu on mitä mainioita liikkumiseen.

Goddejávri ja Godderáššat.

Jatkoimme ahkioiden kanssa kelkkauraa, joka kulki Giedderáššan ja Godderáššan välistä. ”Rášša” tarkoittaa juuri kivirakkaa, joten ehkäpä tämä ei sulan maan aikaan olisi kovin miellyttävää kulkumaastoa. Pian vastaan tuli parin kelkan karavaani, joten saimme tuoreen uran hiihdettäväksi. Ilman kelkkauraakin olisi kuitenkin ollut helppoa mennä.

Lounastauko ja hyvää mössöä ruokatermarista.

 

Ura eteni karttaankin merkittyä talvireittiä myöten. Tikutettua reittiä Lossujärvelle ei kutienkaan ole. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta ja se alkoi tuntua naamassa. Aurinkorasva oli unohtunut reissusta, joten naama paloi aivan totaalisesti. Viilentelin välillä naamatauluani lumella, mutta eihän se mitään auttanut, sillä valkoinen hanki toimi heijastimena. Säteilyä sai, vaikka olisi ollut aurinkoon selin.

Duoljehuhputin (”tuulihuipun”) kolmiosainen huippu tuli näkyviin. Söimme lounasta satulassa, josta alkoi pitkä leppoisa lasku ohi Gahperusráššan ja Aldovaaran. Seuraava etappi olisi Saarijärven uusi autiotupa, joka Haltin tuvalla kuuleman mukaan olisi avautunut eilen. Matkaa oli jo taitettu tänäänkin aika lailla, sillä yksin Loassonibban huiputuksesta tuli noin viiden kilometrin lisä.

Ilma oli lämmin, hiihtelin pitkät pätkät vain kerrastopaita päällä. Aurinko lämmitti ja kun tuuli puuttui kokonaan, ei kylmä päässyt yllättämään. Duoljehuhputláttun lammen kohdilta alkoi päivän viimeinen nousuosuus, tällä kertaa Duoljehuhputin satulaan, mistä myös kalottireitti kulkee. Nousussa olisi taas karvoja kaivannut, mutta onneksi tämä nousu oli aamun punnerrusta kevyempi. 

Eikait se niin pahasti punoita...

Aldovaara ja Gieddoaivi Duoljehuhputin rinteeltä.

 

Duoljehuhput oli komeampi tunturi kuin mitä muistin. Tunturin huipun itään laskeva jyrkänne oli lumisena erityisen hieno. Maisema oli toki muutenkin komea, sillä etelässä avautui laakea maisema Saarijärven yli Salmivaaroille ja Jollánoaivin tunturini. 

Duoljehuhput.

 

Mutta varsinainen herkku oli edessä. Duoljehuhputilta alkoi nimittäin viiden kilometrin yhdenjaksoinen lasku, joka jatkuisi aina Saarijärven tuvalle saakka. Vaikka ahkio olikin perässä, lasku oli mukavaa. Oikeasti tämä rinne oli ihan parasta, mitä tällä reissulla oli eteen tullut. Juuri sopiva kaltevuus, sopiva määrä pintalunta, ai että. Tätä olisi voinut tehdä enemmänkin.

Tästä alkoi lasku kohti Saarijärveä.

Eipä laskussa lopulta kauaa suksi suhissut. Poroaidan portin jälkeen oltiinkin pian jo Saarijärven uuden tuvan pihassa. Tuvan pihalla oli kuhinaa. Pihassa oli useita telttoja ja varaustupa oli täysi, mutta autiotuvassa tilaa. Eipä ennen ollutkaan päässyt katsomaan aivan pränikkää tupaa. Pääsin kirjoittamaan vieraskirjaan kuudentena kävijänä.

Tupa oli aivan erilainen kuin perinteisemmät autiotuvat: valoisa ja vaalea. Ikkunat olivat suuria ja tilaa oli paljon: petipaikkoja oli runsaasti ja tuvassa oli kaksi isoa pöytää penkkeineen. Eteisessä oli suuret naulakot ja myös erillinen kuivaushuone. Ainoa asia mihin kiinnitin kriittistä huomiota, oli keittiötilojen pienuus. Jos tupa olisi täynnä, keittiöön syntyisi ruuhkaa. Tilaa olisi hyvin ollut toisellekin kaasuliedelle. 

Saarijärven uudella tuvalla oli porukkaa.

Uutta tupaa sisältää.

Samuel ryhtyi perkaamaan kalaa. Pannulla voissa paistettuna rautu oli erinomaista. Tuvassa oli mukavaa ja lämmintä, mutta päätin kuitenkin majoittua telttaan tuvan pihapiiriin. Jotenkin oma rauha veti enemmän puoleensa.

Siinä telttaa pystytellessä törmäsin jälleen Haltin tuvalla ja Ritničohkkalla tavattuun nelikkoon. He ryhtyivät myös telttapuuhiin. Hieman siinä läppää heitettiin – heillä oli toisena telttana nelipaikkainen Hillebergin Nammatj, jonka absidissa olisi mahtunut pitämään vaikka lavatanssit.

Majoituin kuitenkin yksiööni.

 

Pakkaslukemat.

 

Kokkailin yksiölläni illallisen ja otin rennosti. Ensimmäistä kertaa ilta oli pilvetön. Aurinko laski tunturien taa ja taivaalle tuli kauniita sävyjä. Naamassanikin oli iltaruskon sävyjä. Se punotti ja kihelmöi aika lailla.  Hieman arvelutti, mitä nukkumisesta tulisi, sillä kosketus ei tuntunut suoranaisesti hyvältä. 

Aika hyvä suunnittelumaisema.

Ensimmäinen täysin pilvetön yö. Kuutamo valaisi hangen.

 

Ilta tummui. Täysikuu valaisi maisemaa, mutta ihailin silti tähtitaivasta. Puhelin olisi kuulunut, sillä Saanalle oli suora näköyhteys. En kuitenkaan halunnut pilata erämaan ja vapauden illuusiota ja pidin sen kiinni. Näkyipä alkuyöstä vihdoin vähän revontuliakin. Suurta valoshowta ei kuitenkaan ollut tarjolla.

7.4.2023 – Saarijärvi – Ailakkajärvi

Puoli seitsemältä aamuaurinko punasi tunturien rinnettä.

 

Duoljehuhput aamun valossa.

Nukuin kymmeneen. Tällä kertaa aamupäivä oli pilvinen. Nollakeli. Olin illalla miettinyt tulevaa suunnitelmaa. Olin jo lähellä Kilpisjärveä, mutta aikaa oli vielä jäljellä. Toki kun autolla oli liikenteessä, ei paluun kanssa ollut niin tarkkaa. Tuntui kuitenkin siltä, että vielä en ollut valmis palaamaan maastosta. Siksi olin keksinyt, että voisin hiihtää käymään Termisvaaralla ja Termisvaaran seidalla, josta hiihtelisin yöksi Ailakkajärven autiotuvalle. Siitä olisi lyhyt matka hiihtää seuraavana aamuna Kilpisjärvelle.

Kymmenen jälkeen taivas oli jo paksussa pilvessä.

Aamiaisen ja lounaan valmistus.

 

Moikkasin Samuelin, joka suuntasi Kilpisjärvelle. Moikkasin myös nelikon, jotka olivat tulleet myös tutuksi. Napsautin sukset jalkaan ja lähdin tikkureittiä kohti Termisjärven kelkkauraa. Alkuun hiihto sujui mukavasti. Maasto oli melko tasaista aina Muurivaaralle asti, mutta siinäkin nousu oli maltillinen. Nythän hiihdin takaisin samaa uraa, jota olin aluksi Saarijärvelle tullut.

Pilvipeite paksuuntui koko ajan. Alkoi vihmoa räntää. Maisema muuttui taas monotoniseksi. Kun Termisjärven kelkkaura tuli näkyviin, ei Termisvaaran huippua enää näkynyt. Se tarkoitti, että ei olisi mitään mieltä lähteä sinne maisemia katsomaan. Tyhjän saisi pyytämättäkin. 

Termisjärven kelkkauran ylityksen jälkeen suuntasin Báikkasgurraa pitkin Paihkasvaaran ja Ailakkavaaran satulaa kohden. Hiihto ja nousu oli todella raskasta. Lumi tarttui suksenpohjiin. Meno oli tahmaista; kymmenen sentin lumipaakkuja sai olla koko ajan irrottamassa. 

Pitoa riitti liiankin kanssa.

Paihkasvaaran satulaan päästyä olosuhteet alkoivat olla täysin white-out. Hanki ja pilvi sekoittuivat täysin toisiinsa ja vain näkyvissä olevat kivet toivat jotakin tähän maidonvalkeaan ympäristöön. Pelisuunnitelma oli selkeä: suorinta tietä Ailakkajärven tuvalle.

Suunnistaminen ei todella ollut helppoa, sillä mitään maamerkkejä ei voinut hyödyntää. Onneksi Ailakkajärvelle on suhteellisen suoraviivainen mennä. Myös se helpotti, että olin samasta paikasta kulkenut aiemmin, joskin sulan maan aikaan. Alueen suuri kuva oli yllättävänkin kirkkaana mielessä, eli en suoranaisesti ollut huolissani siitä, että oikeasti eksyisin. 

White-out. Kohti Ailakkajärveä.

Räntäsade vihmoi päin kasvoja. Ainakin nyt auringonpolttama nassuni sai kosteushoitoa. Se tuntui yllättävänkin hyvältä, vaikka muuten suojasää tuntuukin pakkasta pahemmalta, sillä kosteus alkaa viluttaa kuivaa pakkasilmaa herkemmin.

Pari kertaa vilkaisin gps:ää, sillä kompassista huolimatta täydellisessä white-outissa alkaa helposti kääntymään suunnalta sivuun. Kyllä se tosiaan totta taitaa olla, että ihminen alkaa kiertää ympyrää, jos mitään maamerkkejä ei ole. Onneksi loivaan alamäkeen hiihto oli hieman helpompaa, eikä lumikaan tarttunut enää niin pahasti suksiin.

Ailakkajärven tupa tuli töyrään takaa hieman yllättävästi esiin. Jotenkin näky oli absurdi, kun tupa möllötti keskellä valkeaa maisemaa. Tuvalle tullessani kuitenkin pahin white-out oli jo ohi, ja järven vastarannan rinnekin erottui, joskin heikosti.

Ailakkajärven tupa.

Tuvalla oli kahden ihmisen tavarat, mutta ketään ei ollut sisällä. Kävin taloksi ja söin lounasta. Ailakkajärven tuvalla ei ole kaasukeitintä, joten lumi oli sulatettava kamiinan liedellä. Lämpimässä oli mukava riisua kosteat vaatteet kuivumaan ja vaihtaa kuivaa ylle. Päivän hiihto jäi lyhyeksi, sillä olin tullut Saarijärveltä varsin suoraviivaisesti. Aikaa vielä olisi, mutta eipä säätila oikein houkuttanut ylimääräisiin lenkkeihin. 

Siinä lounasta syödessäni huomasin kahden hahmon lähestyvän tupaa. Sisään tuli kaksi naista, joiden kamat tuvalla jo olivat. He olivat olleet jo edellisen yön tuvalla ja käyneet päivähiihdolla. Juttelimme siinä peruskuulumiset ja reittisuunnitelmat. Heidän kaasukeittimessään oli vikaa. Tarjosin omaa keitintäni lainaksi, mutta onneksi puhdistusoperaation jälkeen keitin alkoi toimia.

Ailakkajärven tuvalla oli pieni ”erämaakirjasto”, joka sisälsi muun muassa Kaarina Karin kirjan ”Haltin valloitus”, jossa kerrotaan Karin ja kumppaneiden ensimmäisestä vaelluksesta Haltille 1930-luvulla. Lueskelin kirjaa (ja muitakin kirjoja), sillä muutakaan tekemistä ei oikein ollut. Toisaalta tämä sopi hyvin; oli mukava olla sisällä lämpimässä ja antaa kropan levätä. Kilometrejä oli takana jo reilusti yli sata, ja siltä kyllä tuntuikin.

Ailakkajärven erämaakirjasto.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun havaitsimme Kilpisjärven suunnasta lähestyvän neljä hiihtäjää. Kaksi suurempaa ja kaksi pienempää. Ihmettelimme hetken, että mikähän porukka tuo mahtaa olla. Pian sisälle pelmahti väsynyttä porukkaa: kaksi aikuista mukanaan kaksi yläkouluikäistä poikaa. Olivat hiihtäneet maantien varresta Ailakkalahdesta ylös ja etenemistahti oli ollut hidas, noin kilometrin tunnissa. Kuulemma hanki oli mennyt pehmeäksi ja ahkioiden kiskominen oli käynyt todella työstä. Tämä oli helppo uskoa, eikä todellakaan käynyt kateeksi. Onneksi kuitenkin pääsivät perille.

Pojat pääsivät ylälavereille ja minä väistin lattialle. Ailakkajärven tupa on kuudelle hengelle, mutta vaikkei varsinaisia petipaikkoja ole enempää, tupa on varsin avara ja makuutilaa löytyy hyvin myös lattialta. Telttaa en viitsinyt pystyttää, kun tilaa oli hyvin.

Aloin itse jo levolle, sillä ajatuksenani oli lähteä liikkeelle aikaisin aamulla. Eihän unen päästä kovin helposti kiinni saanut, kun muu porukka vielä ruokaili ja touhusi, mutta saipahan kroppa lepoa. Kävin yöllä ulkona ja huomasin taivaan selkeytyneen. Pilvien raosta näkyi myös vihreää, joten kipaisin hakemaan kameran ulos. Pilvet liikkuivat nopeasti, joten kuvista ei tullut kovin hyviä. Kuutamo valaisi kuitenkin hauskasti Ailakkapahtaa, kunnes kuu peittyi välillä pilven taakse. 

 

 

8.4.2023 – Ailakkajärvi – Kilpisjärvi

Kelloni soitti viideltä. Olin illalla varoittanut muita aikaisesta lähdöstäni. Yritin tehdä aamutoimeni mahdollisimman hiljaa. Joitakin kolinoita aiheutui, mutta toivottavasti muut eivät pahemmin häiriintyneet. Uniselta vaikuttivat.

Aamuauringon valaisema rinne ja oikealla Ailakkapahta.

Ulkona oli Ailakan hailakat värit. Etelän suunnalla pilvien raossa oli pientä aamuruskon tynkää. Taivas oli kuitenkin enimmäkseen pilvinen. Pakkailin viimeistä kertaa ahkion. Alkoi olla niin sanottu viimeisen päivän fiilis. Se tarkoittaa minulla sitä, kun alkaa jo odottaa pääsyä pois maastosta ja pää alkaa siirtyä paluumatkan moodiin. Eli vaellus alkaa olla ohi.

Matkaa kuitenkin oli vielä kymmenkunta kilometriä taitettavana. Ensin lasku Ailakkavaaran eteläpuolitse maantielle Ailakkalahteen, ja siitä Kilpisjärven jäätä hiihdellen Kilpisjärven luontotalon parkkipaikalle, jossa auto odotteli.

Minun onneni oli, että nelihenkinen porukka oli eilen noussut Ailakkalahdesta ja tehnyt samalla ladun. Kelkkauraa ei ollut näkyvissä, ja kun avotunturi alkoi muuttua koivikoksi, myös hanki pehmeni. Edes jonkinlainen latu-ura auttoi merkittävästi. Siitä huolimatta ahkio oli vähän väliä kumollaan ja sukset haukkasivat hankeen. Pari kertaa ylös hangesta sai punnertaa ihan tosissaan.

Pois tunturista ja kohti Ailakkalahtea.

Pari viimeistä kilometriä ennen maantietä olivat aikamoista tuskaa. Fjellpulken ei ole vetoaisansa puolesta paras ahkio pöpelikköön, sillä se ei käänny kovinkaan jouhevasti. Toisaalta avotunturissa se on aivan mainio. Selvisin kuitenkin lopulta Ailakkalahteen suuremmitta pulmitta. 

Kilpisjävellä kylä lähtee.

Olin ylittänyt maantien ja lähtenyt hiihtämään Kilpisjärven jäätä kylää kohden. Vilkaisin taakse ja eräs auto pysähtyi tielle. Sieltä nousi pari henkilöä ulos.

- Allu hei! Miten menee?

Autossa oli sama hauska nelikko, jonka olin tavannut Haltin tuvalla, Ridničohkkan huipulla ja sitten vielä Saarijärven tuvalla. Olivat päässeet jo kotimatkan alkuun. Matkan päästä huikattiin tervehdykset ja hyvän kotimatkan toivotukset. Mukava sattuma.

Hymy herkässä, naama tulessa.

Hiihtelin kauniissa auringonpaisteessa Kilpisjärven jäätä kohti kylää. Sää lämpeni taas. Onneksi olin lähtenyt heti aamusta, sillä ennakoin iltapäivällä hangen pehmentyvän jälleen aika lailla. Kilpisjärven kylä oli hauskan näköinen välillä järven vinkkelistä. Kylällä oli kova vilske. Luontotalon parkkipaikka oli aivan täynnä (toisin kuin lähtiessäni), ja kelkkoja pärryytti menemään vähän väliä. Lämpötila oli reilusti plussalla, kun saavuin autolle ja ryhdyin setvimään kamppeitani.

Se on siinä. Seuraavana ohjelmassa suihku.

 

Kävin pikaisesti luontotalolla, jonka jälkeen suuntasin Retkeilykeskukselle suihkuun. Peilikuva ei imarrellut, sillä nassu oli palamisen jäljiltä vähintäänkin härskin näköinen (sain kuulla siihen liittyvää kuittailua aika pitkään vielä reissusta palattuani…). Muutenkin näytti siltä, että maastossa oli aikaa vietetty. Jos peilikuvaa ei ihan nälkiintyneeksi voinut sanoa, jokseenkin riutunut hahmo siellä näkyi. Ehkä energiaa oli kulunut enemmän kuin olin osannut ruokapuolta valmistellessa ajatella. Oppia ikä kaikki. Muuten oli ihana pestä reissun rasitukset pois lämpimässä suihkussa.

Kello ei ollut vielä puoltapäivää, kun starttasin auton ja lähdin pitkälle matkalle kohti kotia ja etelää. Reissu oli onnistunut yli odotusten. Suurempia ongelmia ei osunut kohdalle, sää oli pääasiassa suosinut ja fiilis oli ollut koko ajan hyvä. Ensimmäinen pitkä talvivaellus oli nyt suoritettu. Viimeiseksi tämä ei kuitenkaan jää, siitä olin heti varma.