Kolmen valtakunnan vaellus 2016 (osa 2/3: Pältsa)

3. päivä – 31.8.2016

Heräsin aikaisin. Tuntui kylmältä. Jatkoin unia vielä vähän aikaa, mutta ei oikein nukuttanut enää, oli vain kylmä. Hiton kylmä. Yöllä oli pakastanut. Taivas oli kirkas. Yöllä olin kurkistanut ulos, jolloin oli näkynyt komea tähtitaivas. Aamulla aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Nyt oli maisemat kohdillaan sekä Paraksen suuntaan että Pältsalle, joka kohosti heti Gahppojávrin takana.

Kun könysin teltasta ylös, huomasin teltan olevan kauttaaltaan jäässä. Illalla satanut vesi oli jäätynyt teltan pintaan. Koko maa oli kuurassa, mutta aurinko alkoi jo sulattaa sitä. Tiskirätille tuli käyttöä. Rätti on äärimmäisen kätevä olla matkassa, sillä voi kuivata nopeasti teltan kankaan, ja vaikka itsensä, jos on kovin kastunut. Minulla on aina vaelluksella yksi paksu tiskirätti juuri tätä varten mukana.

Pältsa kohoaa Gahppojávrin takana.

Telttakankaan sisäpuolelle oli tiivistynyt kosteutta, minkä vuoksi irrotin päällikankaan, jotta se kuivuisi tuulessa. Haltin Cavity -teltan yksi suunnittelukukkanen on telttakaarin sijoittelu. Ne muodostavat päälli- ja sisäkankaiden väliin ”pussin”, joka kostuessaan ei tuuletu muuten kuin ottamalla päällikangas auki. Pieni juttu sinänsä, mutta teltta on kuitenkin kiva pakata kuivana, jolloin tämä aiheuttaa ylimääräistä kuivattelua.

Sää muuttui nopeasti, taivas alkoi mennä pilveen. Pääsin matkaan noin 9:30 ja lähdin tallustelemaan polkua pitkin kohti Pältsastugania. Tuuli oli kääntynyt yöllä etelän puolelle. Se tarkoitti vastatuulta. Ja kovaa sellaista, nyt ei ollut mikään leppeä etelätuulonen. Hyvää tuulessa oli se, että se kuivatti tehokkaasti edelleen märkiä vaatteita, mutta huonoa oli se, että paikoin oli vaikea pysyä pystyssä ja tuntui, että vastatuuli ihan oikeasti hidasti kulkua. Olin lähtenyt aamulla kulkemaan märissä vaatteissa, koska parhaiten ne kuivuisivat kehon lämmön ja tuulen yhteisvaikutuksesta. Tällä kelillä olisi turha kuivatella niitä tauoilla. Kengät olivat kuitenkin edelleen märät. Hyi.

Polku kohti Pältsastugania kulki lähes koko matkan harjua pitkin.

Polku oli helppokulkuinen. Taas ymmärsi, miksi polku on suositeltava etenemisreitti. Se kulki harjanteen päällä, jonka molemmin puolin oli valtava jontkalaakso. Olisi silkkaa tyhmyyttä kulkea missään muualla, tai mennä jontkia poikittain. Polullekin osui jonkin verran ylös-alas-menoa, mutta se oli hyvin nopea kulkea. Ja jos sää olisi ollut pilviharmaan sijaan aurinkoinen, olisi maisematkin heränneet ihan eri lailla eloon. Piti ne pakolliset kuvat räpsiä joka tapauksessa, vaikka nyt maisema olisi aika halju.

Rinkka selässä vastatuuleen kulku ei ole se paras mahdollinen konsepti. Edellisen päivän huiputus painoi jaloissa, mutta sisulla tai jollain painettiin eteenpäin. Pari taukoa oli kuitenkin pakko pitää, mutta sitten Pältsastugan tulikin jo näkyviin.

Kovin on erinäköinen Pältsa etelän suunnalta. Oikealla harjanteen takana pilkottaa vielä Paraksen huippu.

Pältsastugan ja tuvan vartijan maja oikealla.

Kävelin pihaan ja laskin rinkkani kuistille. Tuvalla oli ensimmäisenä päivänä tapaamani yksinäinen vaeltaja. Kyselin hieman tuvan hinnoista ja muusta, mutta ukko ei ollut kovin juttutuulella. En kehdannut kysyä, olisiko sisään sopinut vilkaista. Joka tapauksessa tupa oli todella iso ja piharakennuksessa näytti olevan sauna. Pihapiirissä oli myös tupavahdin talo. Ukko kertoi vahdin olevan kävelyllä, mutta enpä ollutkaan Pältsastuganille jäämässä.

Pältsastuganin rakennuksia: sauna ja huussi. Metallikyltissä varoitetaan Esrangen rakettiammunta-alueen toiminnasta. Pältsan alue on käytännössä varoalueen ulkopuolella. 

Käsihygieniasta pidetään Ruotsin tuvilla huolta.

Tuvan pihapiirin opasteet. Tästä lähti polku kohti Koltalahtea.

Parin sadan metrin päässä oli porotokka laiduntamassa. Laulattelin kameraa ja pohdin samalla loppupäivän pelisuunnitelmaa. Lounastaakin pitäisi. Tuvan pihan opastekylteissä oli maininta 800 metrin päässä olevasta vesiputoksesta. Olinkohan lukenut putouksesta jostain… joka tapauksessa putous pitäisi käydä katsastamassa, viimeistään paluumatkalla. Niin, tarkoitus olisi mennä Bealčánvaggi -laaksoon, josta ajatuksena on tehdä huiputukset Pältsalle. Ja ehkä Moskkugaisille, jos aika ja sää sallii.

Päätin kulkea Bealčánjohkan ylittävän sillan kupeeseen lounaalle. Sää alkoi vaikuttaa sateiselta, joten olin vetänyt kuoritakin niskaan. Luulin ensin putouksen olevan sillan kohdalla, mutta eipä ollut. Lounaspaikaksi sillan vierusta oli kuitenkin mukava. Juuri kun ryhdyin keittopuuhiin, alkoi kunnon sade. Siispä pikavauhtia myös kuorihousut jalkaan. Toista kertaa en halunnut kastella kevyempiä housuja, jotka olivat kuivuneet Pältsastuganille kävellessä.

Lounaskokkailu oli siis sadekokkailu. Kaalia, porkkanaa ja täysjyväpastaa. Ei paljon naurattanut. Sapuskakin maistui vähemmän hyvältä sateessa, joka oli ihan reipasta ropinaa.

Syötyäni kipaisin sillain yli ja kurvasin heti oikealla menevälle rantapolulle. Merkitty polku jatkuisi Norjan puolelle Rostahyttalle, mutta se ei ollut kohteeni. Melkein heti huomasin kuitenkin olevani joen sivuhaaran rannalla, ja ylihän siitä oli mentävä. Hädin tuskin pääsi kuivin jaloin yli. Maasto oli kosteaa ja pieniä puroja koko ajan, joka puolella. Paska reittivalinta, mutta tulipahan tehtyä. Minun olisi pitänyt koukata ylempää ja kauempaa joesta, jotta olisin välttänyt tämän hankalakulkuisen ja pusikkoisen kohdan. Ja vettä tuli. Nämä on juuri niitä hetkiä, kun koko hommassa ei tunnu olevan mitään tolkkua.

Bealčánvaggi, taustalla Pältsan etelähuippu terävänä.

Sade senkun jatkui. Sääli, sillä maisema Pältsa/Moskugaisi kera Bealčánvaggin joen oli oikein komea. Mutta sadetuhrussa lähinnä masentava. Joessa oli komeita, kuohuvia könkäitä ja maaruska oli komeinta tähän mennessä. Kuvailu jäi silti vähälle, koska kameraa ei turhaan viitsisi kastella. Onneksi on GoPro, joka kotelossaan ei kosteutta kavahda. Eipä silläkään sadetta muuta auringoksi.

Mielessä soi blues. Sadeblues.

Lits läts. Lits läts. Kengät olivat läpimärät ja kosteus alkoi tulla myös kuoritakin läpi. Osin se toki oli omaa hikeä, mutta rinkan olkainten kohdalta kuori pettää ensimmäisenä. Ilma oli onneksi selkeästi aamua lämpimämpi, joten kylmä ei varsinaisesti ollut. Päinvastoin, hikeä pukkasi. Joidenkin lukuisista sivupuroista kohdalla tein ad hoc -siltoja heittämällä isoja kiviä virtakohtiin, jotta yli pääsi kastumatta. Mukavaa kivijumppaa rinkka selässä siis. Kävi myös kenttäkuntoilusta.

Kilometrejä kertyi, kuvia ei. Nyt vedettiin jollain käsittämättömällä sisulla. Osin toki myös pakosta, sillä kovin kaksista telttailumaastoa joen länsipuoli ei ollut. Aloin olla Pältsan huippujen välisen satulan kohdalla, joten aloin etsiä joesta ylityskohtaa. Aika pian kävi selväksi, ettei kuivin jaloin ollut asiaa yli. Oli siis kahlattava. Hemmetti sentään. Sateessa kahluuhommat eivät oikein hotsittaneet.

Yli oli kuitenkin mentävä. Koskikara lensi joen suuntaisesti alavirtaan, bingo. Minulla ei kuitenkaan ollut samanlaista kylmäkestävyyttä. Vesi oli sanalla sanoen hyytävää. Pohja oli täynnä kohtuullisen kokoisia murkuloita, joten mikään läpijuostava hiekkapohja ei todellakaan ollut kyseessä. Yli pääsi kuitenkin suhteellisen helposti, eikä vesi ollut kovin korkealla, noin puoleen sääreen. Alkukesästä tilanne olisi sulamisvesien vuoksi todennäköisesti aivan toinen.

Kengät kaulaan ja ylittämään.

Ensimmäisellä kerralla vein yli kengät ja kameralaukun. Toisella kerralla toin rinkan. Tällä jälkimmäisellä kerralla meinasi tapahtua reissun ensimmäinen esinevahinko. Horjahdin, jolloin ote vaellussauvasta lipesi ja sauva lähti vauhdilla alajuoksua kohti. Kirosin mielessäni melkoisesti, sillä sauva oli verraton apuväline paitsi ylityksissä, myös huiputtaessa. Bealčánvaggi meinasi ottaa omansa. Onnekseni sauva kuitenkin pysähtyi reilun kymmenen metrin päähän kiinni kiviin, joten rinkasta päästyäni pääsin suorittamaan pelastusoperaation kovia kokeneelle sauvalle.

Kävin saman tien tiedustelemassa teltan paikkaa hieman ylempää. Ei täydellinen, mutta kelvollinen paikka löytyi pieneltä törmältä. Maasto oli yllättävän epätasaista, joten tähän oli tyytyminen. Tästä olisi hyvä lähteä huiputtamaan Pältsaa satulan kautta. Sade jatkui, joskin se oli kevyempää kuin aiemmin. Teltta pystyyn ja kuivaa ylle. Jalkoja paleli, sillä en viitsinyt laittaa ylityksen jälkeen kenkiä jalkaan, jotteivät ne olisi kastuneet entisestään lisää. Sandaalit vaan eivät lämmitä…

Tää on kivaa! Eiku...

Pian teltanpystytyksen jälkeen sade yllättäen lakkasi. Kello oli noin 17, joten valoisaa olisi ollut vielä reilut kolme tuntia. Aikainen leiriytyminen tuntui kuitenkin oikealta vaihtoehdolta. Huiputukseen ei olisi ollut enää aikaa, eikä toisaalta sääkään sitä suosinut. Parempaakin tekemistä on kun mennä liukastelemaan jyrkälle rinteelle. Syödäkin pitäisi jossain vaiheessa taas. Muistelin myös, että juuri tämä päivä oli ollut ennusteessa se sateisin.

Vaikka sade taukosi hetkeksi, maisema pysyi harmaana.

Kömmin telttaan lepäilemään noin tunniksi. Ulostauduin sitten teltasta ja ryhdyin levittelemään märkiä kamoja ulos kuivumaan, kun tuuli oli jo kuivannut teltan ja rinkan sadesuojan. Ihan turhaa hommaa oli se, koska sade alkoi sillä perkuleen sekunnilla, kun olin saanut kamat levitettyä. Perse! Eli kamppeet takaisin sisään ja minä myös. Ja sitten sade taukosi. Ja alkoi uudestaan. Tätä on-off -meininkiä kestikin sitten koko illan.

Siinä sadetta pitäessä oli aikaa funtsia kaikenlaista. Päivällä oli aiemmin laulattanut ja päässä oli soinut monenmoista musaa. Tosi erilaista: aina riparilauluista Anssi Kelaan ja Chic:stä Red Hot Chili Peppersiin. Olipa siinä kulkiessa tullut rallateltua ääneenkin, mitä ei kaksin vaeltaessa tule kyllä kovin helposti tehtyä. Samoin teltassa hengailu – nyt kun siihen oli olosuhteista johtuva pakko – oli tosi erilaista. Tylsyys iski nopeasti. Kaksin ollessa voi jutella niitä näitä, syvällisempiä tai kevyempiä, ja usein niitä järkyttävän huonoja vitsejä. Perusvaeltaminen eli kävely ei yksin ole sen kummempaa kuin kaksinkaan, mutta tauot ja erityisesti illat ovat yksin aika yksinäisiä. Toki juttelin jonkun verran kameralle. Toisaalta yksin ollessa saattoi tauon pitää juuri silloin, kun siltä tuntui. Kävely tuntui olevan (ehkä juuri tästä syystä) tehokkaampaa ja nopeampaa. Hyviä puolia toki molemmissa, ja erityisesti hienoa oli se, ettei yksinvaellus ollut missään nimessä huono vaihtoehto, vaikka siinä omat puutteensa onkin.

Sade jatkui pimenevässä illassa. Kokkasin jollakin sadetauolla illallista. Jossain vaiheessa nukahdin.

360 asteen näkymä leiripaikalta. Laitimmaisena oikealla Pältsan etelähuippu, jonne olisi tarkoitus nousta seuraavana päivänä.

4. päivä – 1.9.2016

Heräsin hieman ennen seitsemää. Ei satanut! Tosin montaa tietoisuuden hetkeä ei ehtinyt mennä, kun sateen ropina taas alkoi. Kirosin mielessäni ja yritin jatkaa unia. Ei vaan onnistunut enää. Kusetti. Ulos ei silti tehnyt mieli mennä. Sade jatkoi yhtä soittoa kaksi tuntia. Minusta alkoi tuntua, että nyt maksetaan ”sadevelkaa” siitä, että edelliskesänä oli saanut tehdä täysin sateettoman vaelluksen Kaldoaivissa. Kun sade lopulta taukosi, ryntäsin ulos. Kuivasin teltan, kevensin oloa kroppani kuona-aineista ja tein aamiaista. Levittelin kosteat vaatteet kuivumaan ja pakkasin makuupussin. Tein muitakin valmisteluja huiputusta varten varusteille, sillä sää näytti selkenevän.

Ja paskat. Juuri kun ajattelin ryhtyä kokkailemaan lounasta, taivaan hanat aukesivat taas. Kamat pikavauhtia sisään ja äijä myös. Tämä sade tosin erosi aiemmista siinä, että aurinko paistoi samaan aikaan. Sade kun sade kuitenkin. Ja taas odoteltiin. Alkoi tympäistä.

Vettä tulee, oikein sateenkaaren kera.

Odottavan aika on pitkä.

Kun sade seuraavan kerran taukosi, sää näytti tällä kertaa oikeasti paremmalta. Toimin ripeästi. Pastat trangiaan tulille ja äijä pikavauhtia valmiiksi. Lounas pikavauhtia nassuun.

Hieman ennen yhtätoista sää alkoi seljetä.

Kamerat, evästä (proteiinipatukoita, pähkinöitä ja metukkaa), 1 litra vettä ja iso kuivasäkki sateen varalta mukanani lähdin kipuamaan ylöspäin. Lähdin kohti satulaa, josta tuli kuiva jokiuoma. Puin kuorivaatteet ylle, vaikka tiesin niissä tulevan kuuma. Ilma oli nimittäin verrattain lämmin, mutta sade saattaisi yllättää milloin tahansa.

Näkymä rinteeltä laaksoon. Etualalla kivinen (kuiva) jokiuoma. Äärioikealla Pältsan pohjoishuipun länsitörmä.

Kuljin jokiuoman reunaa ylöspäin. Uoma oli kuiva, mutta voi vain kuvitella, millainen ryöppy siinä virtaa sulamisvesien aikaan. Alkunousu oli melko leppoisaa, mutta jo noin 900 metrin kohdalla uoma muuttui jyrkemmäksi ja päätin poiketa uomalta etelähuippua (se terävä) kohden. Pältsan varsinainen huippu on tasainen ja laakea etelästä ja pohjoisesta päin nähtynä. Bealčánvaggin laaksosta se puolestaan näyttää terävältä, terävämmältä kuin idän suunnalta. Etelähuippu, joka jää noin 40 metriä matalammaksi on malliltaan terävä joka suunnalta. Ajattelin huiputtavani etelähuipun ja jos energiaa riittää, myös päähuipun.

Nousu oli kivikkoa ja paikoin myös maata. Maata pitkin on helpompi nousta, etenkin, kun rinne oli jyrkempi kuin Paraksella. Välillä piti edetä nelivedolla. Kaikesta huolimatta nousu eteni yllättävän reippaasti. Ja maisemat olivat aivan mahtavia! Vastakkaisella rinteellä Bealčánvaggin toisella puolella oli äärimmäisen komea maisema. Yksi turkoosin sävyinen nimetön järvi oli lähes 900 metrin korkeudella vuorten syleilyssä, toisaalla ikijäätiköt. Fantastinen paikka.

Panoraama rinteeltä noin 1100 metristä Bealčánvaggiin. Telttaa ei enää paljaalla silmällä erottanut.

Turkoosi jäätikköjärvi 896 metrin korkeudella Moskángáisin tuntureiden syleilyssä.

Noin 1200 metrissä rinne kävi vaikeaksi. Kivet alkoivat olla isoja, joten reittiä joutui välillä hakemaan tosissaan. Isotkin kivet saattoivat keikkua, joten oli edettävä erittäin varovasti. Adrenaliinia oli sen verran veressä, että välillä oli syytä pysähtyä ja muistuttaa itseään siitä, että on syytä ottaa ihan rauhallisesti. Alaspäin ei tehnyt hirveästi mieli katsella. Onneksi en juuri kärsi korkean paikan kammosta, sillä usean sadan metrin kivikkopudotus ei ole se mieltäylentävin maisema, vaikkei puhuta edes mistään jyrkänteestä. Sää oli onneksi erittäin hyvä, pilviä oli, mutta myös aurinkoa, eikä sateesta tietoakaan. Se olikin hyvä, sillä jos nämä kivet olisivat olleet liukkaita, nousu olisi ollut vielä astetta haastavampi.

Öh, tuoltako tulin?

Siinä missä 2014 Käsivarren vaelluksella oli noustu (rinkka selässä!) Kovddosgaisin kaakkoisrinnettä - joka sekin tuntui silloin hullun touhulta - oli tämä selvästi pelottavampi rinne. Tämä reitti nyt ei joka tapauksessa ollut mikään mukavuudenhakuisen valinta. Pikkuisen mielessä pyöri, että tästäkö pitäisi alaskin tulla... no, laskeutumista ehtisi miettiä myöhemminkin.

Hullun touhua... ilme kertoo, ettei nyt olla leppoisalla sunnutaikävelyllä.

Nousua haittasi myös kamera-karttalaukku-yhdistelmäni, joka ei ergonomialtaan etenkään nelivedolla edetessä ollut lainkaan ideaalinen. Tavallinen reppu olisi ollut parempi, mutta sen pakkaaminen rinkkaan ei tuntunut reissuun lähtiessä vaihtoehdolta. Ehkä seuraavalla reissulla mietin toisin.

Näissä maisemissa tuntee itsensä aika pieneksi.

Useiden taukojen ja monen kauhunhetken (okei, hieman liioiteltuna) jälkeen jyrkkä osuus loppui ja alkoi huomattavasti loivempi osuus, joka johti suoraan huipulle. Tätä ei tarvinnut kulkea kuin pari minuuttia, ja sitten olinkin jo huipulla. Tasaisemmalla osuudella oli myös maata, ei pelkkää kivikkoa. Huippu oli noin 100 metriä pitkä alue, jonka itäreuna oli pystysuora useamman sadan metrin pudotus ja länsipuoli edellä mainittu loivempi rinne.

Pahin takana... loppunousu oli helppoa.

Juuri huipulle tullessani aurinko tuli pilvien takaa esiin ihan kuin vain minua tervehtiäkseen. Huikeaa! Maisema 1404 metristä oli laakeudessaan monella tavalla huimempi kuin Parakselta, jota ympäröivät kutakuinkin samankorkuiset huiput olivat verrattain lähellä. Pältsan ympäristö oli kuitenkin Moskkugaisia lukuun ottamatta merkittävästi matalampaa ja loivapiirteisempää, minkä vuoksi maisemat huipulta olivat paljon avarammat.

Yeah! Aurinkokin kuin tilauksesta! Tämän takia tätä hommaa tehdään.

Itäreunan yli ei tehnyt paljon mieli kurkkia... 

Otin huiputuskuvat, kaivoin puhelimen ja laitoin kotiin viestin. Jatkoin kuvaamista, sillä sää näytti muuttuvan äkisti. Kennolle tallentunutta, olkaa hyvät:

Noin 360 asteen panoraama huipulta. Kuvan keskikohta suunnilleen kaakkoon.

Noin 120 asteen panoraama, kuvan keskikohta koilliseen. Haalea sateenkaari komisti maisemaa edellisten päivien kävelymaastojen päällä.

Korkeilta paikoilta on mukava bongailla lähistön tuttuja huippuja, vaikka sitten teleobjektiivilla. Tuipalin yli näkyi mukavasti Suomen puolen tuntureita, mutta Kilpisjärvi jäi tuntureiden väliin näkymättömiin. Tasan neljä vuotta aikaisemmin olin vaelluksella Termisjärveä ympäröivissä maastoissa.

Kohta hätäisen kuvaussession jälkeen olinkin taas pilven sisässä ja alkoi vihmoa vettä. Kuvasin minkä kerkesin, mutta sade ja sen mukana tullut tuuli pakottivat keräämään kimpsut ja aloittamaan laskeutumisen. Ajattelin etten varmasti lähde laskeutumaan nousureittiä, sen verran hurja se oli ollut. Päätin kulkea pohjoisharjannetta kohti huippujen välistä satulaa, sillä se näytti loivemmalta. Ennen kuin oikeastaan ehdin laskeutua yhtään, eteen pohjoisen puolelle avautui mahtava, lähes täyden ympyrän sateenkaari. Aivan mieletön! Tarjosi sade siis jotain positiivistakin, jopa kuvattavaa!

Lasku sujui erittäin hyvin. Tajusin melkein heti, että kotiläksyt olivat jääneet tekemättä Pältsan suhteen. Satulasta olisi ollut todella paljon helpompi nousta ylös. Harjannetta oli suorastaan naurettavan helppoa kulkea. Jyrkempiä paikkoja oli vain muutama. Kivetkin olivat pienempiä, mutta toisaalta sade oli nyt liukastanut ne, joten varovasti oli nytkin mentävä. Sade ja tuuli toivat siis oman mausteensa laskeutumiseen.

Satula oli noin 1150 metrissä, johon laskeutumiseen ei mennyt kauaa. Ihastelin hetken maisemia. Satulasta näkyi komeasti Parakselle ja Njearrejohkan laaksoon. Olin laittanut sateen vuoksi karttalaukun ja teleobjektiivin kotelon kuivasäkkiin, jota kannoin ”kauppakassina”. Säkki oli jossain vaiheessa kuitenkin raapaissut kiveä, ja siihen oli tullut reikä. Reissun ensimmäinen esinevahinko realisoitui, mutta onneksi kyseessä oli vain kuivasäkki.

Näkymä Pältsan satulasta itään...

...ja länteen.

Olin jo nousun aikana todennut, että Pältsan päähuippu saa odottaa seuraavaa kertaa. Satulassa ollessa päätöstä ei tarvinnut pyörtää: tuuli oli puuskissa suorastaan infernaalinen, joten olisi ollut sulaa hulluutta lähteä nousemaan ylös. Sade sentään oli tauonnut. Lähdin leppostelemaan satulasta alaspäin. Maasto oli mukavaa heinikkopaljakkaa, erittäin miellyttävää käveltävää. Nyt oli sen leppoisan sunnuntaikävelyn vuoro. Tätä leppostelua riitti melkein kilometrin verran, ennen kuin maasto muuttui rikkonaisemmaksi ja kivisemmäksi. Sulamisvesiuoma jyrkkeni, mutta huomasin, ettei se ollut ihan täysin kuiva. Etelähuipun rinteellä oli pari pientä lähdettä, josta pulppusi pienenpieni puro kohti kurua.

Parhaimmillaan lasku oli oikein leppoisaa.

Kun jyrkemmästä osuudesta päästiin (jonka vuoksi hairahduin nousuvaiheessa satulareitiltä), loppulasku oli mukavaa ja leppoisaa teltalle asti. Huiputukseen meni kokonaisuudessaan alusta loppuun noin 4 tuntia. Lähdin teltalta nousuun noin klo 11, huipun saavutin 12:50 ja takaisin teltalla olin noin klo 15. Teltalla pidin evästely- ja pakkaustauon, kasasin teltan ja lähdin ylittämään jokea noin viideltä. Joki oli parempi ylittää tutusta paikasta, silla alajuoksulla siinä olisi enemmän vettä, ja yli oli joka tapauksessa mentävä. Ylittäessä taivaalta ripsi taas vähän vettä. Olin onneksi saanut pakattua teltan kuivana.

Kuljin Bealčánvaggia alaspäin. Nyt sää oli eilistä parempi, joten kuviakin tuli. Maaruska oli paikoin oikein kaunista, ja joki yhtä kaunis kuin eilenkin. Välillä toki tihutti, mutta myös aurinkoa näkyi välillä. Kuvaamisesta huolimatta etenin reippaasti.

Yksi lukuisista sivujoista, joissa oli melko vuolas virta.

Kun aloin lähestyä Rostahyttan polkua ja siltaa, koukkasin reilusti pois joelta välttääkseni ne pusikot, joissa olin toheltanut edellispäivänä. Ylempänä oli kieltämättä helpompi kulkea. Juuri ennen siltaa tupsahdin yllätyksekseni erään pienen törmän alla olleeseen yhden teltan leiriin. Paikalla oli yksinäinen naisvaeltaja. Aloitin tietenkin pälpättää iloisesti suomea, johon hän reagoi hieman hädissään todeten, ettei osaa suomea. Kertoi olevansa Saksasta ja menossa Rostahyttan suuntaan. Kerroin tulevani Pältsalta. Mimmi ei heti oikein uskonut, että olin ollut huipulla asti. Toivotin hyvät illanjatkot ja jatkoin polun ohi etsimään Bealčánjohkan vesiputousta. Jospa siitä löytyisi telttapaikka läheltä.

Noin 6 tuntia sitten olin tuolla...

Maasto joen varressa ei ollut kovin lupaavaa, mutta löysin kuin löysinkin pienen teltanmentävän pläntin. Yhtään isompi teltta siihen ei olisi mahtunut. Paikalla oli myös kivikehä, eli paikalla oli leiriytynyt joskus joku muukin. Jätin kamppeet siihen ja lähdin katsomaan putousta. Siis wau! Ruotsissa kaikki tosiaan on paremmin, vesiputouksetkin ovat komeampia! Pitsusköngäs tuntuu pieneltä tämän rinnalla. Loikin kameran kanssa ottamaan kuvia putouksen alta. Ja päältä. Upea paikka.

Leiripaikka oli putouksen yläpuolella, mutta ei ihan kohdalla. Joki kuitenkin kuohui jo kunnon koskena teltan kohdalla. Rankkasin leiripaikan heittämällä tämän vaelluksen komeimmaksi. Kokkailin ”juhlaillallisen”, eli valitsin vain oikeasti hyvän makuisia aineksia sapuskaan. Edellispäivänä olin syönyt ilmeisesti liikaa kaalia, koska illalla oli ollut hieman vatsanväänteitä. Vaikka kaali onkin näppärä kuivattava, taidan jättää sen jatkossa väliin. Niin tein myös tämän ”juhlaillallisen” yhteydessä.

Juhlaillallisen vaiheita: ensin kuivatut ainekset (jauheliha, porkkana, purjo) likoamaan, homma kiehumaan, sekaan pastapussi, lopuksi lisätään parmesan ja mausteet. Bon appetit!

Ilta pimeni. Välillä ripsi hieman vettä. Taivaalle ei tullut kunnon iltaruskoa, mutta olipa tänään jo nähty ja koettu! 

Juttu jatkuu osassa 3/3.