Kolmen valtakunnan vaellus 2016 (osa 1/3: Paras)

Kuvien ja tarinan määrästä johtuen tämä vaelluskertomus on jaettu kolmeen osaan. Tässä ensimmäinen, olkaa hyvät!

Prologi

Koitti elokuun loppu ja kauan kypsytelty vaellusreissu oli alkamassa. Tämän reissun erikoisuus aiempiin verrattuna oli se, että olin lähdössä liikkeelle yksin. Ajatus oli jossain määrin jännittävä. Yksin keskellä erämaata, puhelimen kuulumattomissa. Mitä jos jotain sattuu? Kuinka maastossa viihtyy yksin? Näitä kysymyksiä olin pyöritellyt päässäni. Lähdön lähestyessä vaikeimmaksi kysymykseksi muodostui kuitenkin paljon yksinkertaisempi asia: reissun kohde.

Olin harkinnut useita eri vaihtoehtoja vaelluksen kohteeksi, mutta finaaliin olivat selviytyneet Kilpisjärven alue ja Muotka. Molemmissa olisi hyvät ja huonot puolensa. Koska kyseessä olisi ruskavaellus, merkitystä olisi myös sillä, kummassa ruska olisi todennäköisesti parempi. Päättäminen oli vaikeaa, ja koska olin lähdössä yksin reissuun, saattoi päätöstä lykätä viimeiseen asti. Tässä olikin yksin vaeltamisen havainto numero yksi: kaksin reissatessa kohde ja aikataulu on päätettävä aiemmin, jolloin ei ole mahdollisuutta ämpyillä viimeiseen asti.

Lähdin matkaan mökiltä, joten autoilin itseni Tampereelle, jossa lykkäsin itseni ja auton junaan kohti Rovaniemeä. Vielä junaan mennessäni en ollut täysin varma siitä, lähtisinkö kohti Kilpisjärveä vai Muotkaa.

Junassa jäin ilman hyttitoveria, mikä ei lainkaan haitannut. Yritin nukkua, mutta uni ei tullut kunnolla silmään. En ole tottunut nukkumaan junassa, minkä vuoksi vaunun ajoittainen nykivä ja heiluva liike häiritsi.

Aamun tunnelmaa Rovaniemellä.

1. päivä - 29.8.

Juna pysähtyi Rovaniemelle puoli kahdeksan aikoihin. Aamu oli kylmä. Loppukesän mökkeilykeli oli selvästi kääntymässä syksyä kohden, ainakin pohjoisessa. Vielä viimeinen vilkaisu sääennusteisiin ja päätös oli tehtävä: Kilpisjärveä kohden. Niinpä kurvasin Rovaniemeltä Kittilään vievälle tielle. Hit the road, Jack!

Lapissa on mahtava ajaa hiljaisia teitä, jotka jatkuvat parhaimmillaan kymmeniä kilometrejä ilman kyliä ja taloja. Jo pelkkä ajaminen rentouttaa. Pian olinkin jo Kittilässä, jossa pysähdyin ostamaan viimeiset ruoat ja muut tarvikkeet. Kittilästä matka jatkui Levin kautta Muonioon. Ajattelin syödä lounasta vasta Kilpisjärvellä, mutta pysähdyin kuitenkin Muoniossa tarkistamaan Malla-laivan aikataulun. Tarkoitus oli mennä Malla-laivalla Koltalahteen ja aloittaa kävely sieltä. Hyvä olikin, että päätin tehdä tsekkauksen, olin nimittäin muistanut aikataulun tunnilla pieleen – lähtö olisikin klo 14 ja 18, ei klo 15! Perskutarallaa, tavoite oli ehtiä aiempaan, mutta kun se kerran onkin jo kahdelta, tekee hieman tiukkaa… Eikun asfaltti rullalle ja kohti Kilpparia. Aiempaan lähtöön ehtisi kyllä, mutta lounasta ei välttämättä ehtisi syödä.

Pysäköin auton Kilpisjärven retkeilykeskuksen pihaan klo 12:50. Kävin kysymässä retkeilykeskuksesta pysäköintiluvan autolle, josta minut ohjattiin ajamaan auto Saanan rinteellä olevien norjalaisten camping-boksien sekaan. Inventoin vielä kamppeet ja pakkasin rinkan. Aikaa ei jäänyt lounaan syöntiin, joten ostin hätäisen sämpylän ja lähdin kipittämään rinkkani kanssa venerantaan.

Meno Koltalahteen maksoi 20 e (meno-paluu olisi ollut 25 e). Matka kesti puolisen tuntia. Laivassa oli kuskin lisäksi kaksi pariskuntaa, päiväretkeilijöitä edestakaisella reissulla. Sää oli puolipilvinen ja aika kalsea. Kun laiva tuli laituriin, jäin vielä rantaan virittelemään rinkkaa kantokuntoon. Koltalahden laituri on Ruotsin puolella, joten Malla-laiva liikennöi itse asiassa Suomen ja Ruotsin välistä reittiä. Tax Free -myymälää laivalta ei kuitenkaan löytynyt…

Koltalahden venesatama ja m/s Malla.

Vaihdoin rannassa muutaman sanan kuskin kanssa. Kuski, Per, kertoi Pältsalla ja Paraksella olleen paljon vaeltajia tänä kesänä. Paraksella kuulemma oli jo satanut ensilumet, mutta ne olivat ehtineet sulaa pois. Kiittelin tiedoista ja läksin kulkemaan kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Kello oli 14:45.

Tällaista polkua kelpaa kulkea... eikä maisemissakaan valittamista!

Polku oli oikea lehmipolku, hyvä ja leveä. Ruska oli alkamassa, mutta koivuissa oli paljon ruskeaa ”ruostetta”, eli värit eivät olisi tänä vuonna parhaat mahdolliset. Maisema oli enemmän rusehtava kuin keltainen. Toki pilvittelevä sää latisti värejä myös. Kolmen kilometrin matka rajapyykille meni nopeasti. Tässä sitä mentiin!

Kuohkimajärven itäpää

Rajapyykiltä oli komea maisema länteen Parakselle päin. Paras hallitsi muutenkin maisemaa, ja mikäs siinä, oli mukava ajatella, että tuonne ylös oltiin menossa. Homma tuntui oikein mukavalta. Rajapyykin läheisyydessä oli Kalottireitin avaamisen muistokivi, joka oli viime talvena paikalla käydessä ollut lumen alla ja jäänyt näin huomaamatta. Mutta siinä se pönötti. Rajat on periaatteessa vedetty aikanaan kulkemaan vedenjakajaa pitkin, mutta tein rajapyykin lähellä havainnon, että Golddajavrista virtasi pienen pieni puro myös Suomen puolelle Kuohkimajärveen. Olin ajatellut, että raja menee kannaksella, eikä vesiyhteyttä Kuohkimajärven ja Golddajavrin välillä ole, mutta olipa kuitenkin. Hauska joka tapauksessa ajatella, että Golddajavrista vesi voi periaatteessa päättää, virtaako Jäämereen vai Perämereen.

Kolmen valtakunnan rajapyykki ja Golddajávri, taustalla Paras, Márkos-Malla ja Golddabákti.

Kolmen valtakunnan pyykki on komea paikka ihan muutenkin, mutta minulle se oli vain alkupiste. Tähän tosin oli määrä palata, kunhan Norjan ja Ruotsin lähipaikat, erityisesti Paras ja Pältsa olisi käyty. Viimeinen yö oli tarkoitus olla pyykin lähellä olevassa Kuohkimajärven autiotuvassa, jonka jälkeen kävelisin Mallan luonnonpuiston läpi Kilpisjärvelle.

Jätin Kuohkimajärven tuvassa käynnin nyt väliin, olin käynyt siellä talvella, ja siinä ehtisi paluumatkalla kyllä olla. Menojalkaa vipatti, joten etsin Norjan puolelta poroaitaa Gåldahyttalle vievän polun. Opasteet olivat sen verran hyvät, ettei eksymävaaraa ollut. Norjan puolella polut oli merkitty puihin tai kiviin maalatuilla punaisilla merkeillä. Polku oli kyllä muutenkin niin selkeä, että pitäisi olla melkoinen tumpelo eksyäkseen.

Ei tuonne... tätä Suomen ja Norjan rajaa kulkeva polku veisi takaisin Kilpisjärvelle...

...vaan toiselle puolelle poroaitaa ja tuonne.

Maaruska oli paikoin komeaa.

Norja on jees.

Aurinko pilkahteli pilvien lomasta välillä. Keli oli oikein hyvä, tuuli oli heikkoa, joten vaellus tuntui oikein hyvältä. Gåldahytta tuli pian tunturikoivikon lomasta vastaan. Kämppiä oli kaksi, lisäksi huoltorakennus. Norjalaiseen tyyliin kämpät olivat lukittu järeillä munalukoilla. Kurkin ikkunasta sisään, ja todettava on, että kovin paljon viihtyisämmältä näytti verrattuna suomalaisiin autiotupiin. Joka tapauksessa liputan ennemmin avointen tupien ja karumman meiningin puolesta.

Gåldahyttan pihapiiriä.

Tuvan ulkoseinässä oli lämpömittari, joka näytti 10 astetta. Pidin pienen evästauon, jonka jälkeen jatkoin matkaa. Gåldahytta ei ollut järin komealla paikalla, joten eespäin kohti Gappohyttaa kävi tie. Gappolle oli kyltin mukaan 13 kilometrin matka. Ajattelin, että merkitty polku on luultavasti helpoin ja nopein reitti myös Paraksen suuntaan, vaikkei se olisikaan suorin mahdollinen. Norjalainen kartta on sen verran ylimalkainen (mm. korkeuskäyrien väli 20 m), ettei siitä voi päätellä kovin paljoa maaston muodoista. 20 m välille mahtuu jo melkoinen määrä motivaatiojontkaa…

Gåldahytta jäi taakse...

Polku jatkui Golddajávrin länsipäähän, jossa oli silta joen yli. Tähän asti polku oli ollut hyvin tasainen ja kosteista paikoista pitkostettu. Sillan jälkeen alkoi nousu Gåldahaugen -huipun itäpuolelle, aivan Ruotsin ja Norjan rajalle.

Golddajávri länsipäästä nähtynä, taustallaan Saana.

Nousu ei ollut iso, noin 150 metriä, mutta kylläpä osasi ottaa voimille! Polku kiersi huipun idän ja etelän puolelta. Nyt noustiin ylös laaksosta, ja odotettavissa oli tasaisempaa menoa. Nyt alkoi ymmärtää, miksi suorin reitti Parakselle ei todellakaan olisi ollut paras: Golddajávrista alkunsa saava joki painui alun tasaisen osuuden jälkeen syvään kanjoniin, jonka reunat näyttivät paikoin erittäin jyrkiltä. Ylhäällä oli suhteellisen tasaisen oloista, ja polku jatkoi länttä kohden erittäin helppokulkuisena. Taaksepäin vilkuillessa Saana näkyi komeasti. Kun Saana näkyi hyvin, kuului myös puhelin. Laitoin kotijoukkueelle viestin, sillä yöpymispaikkaan Saanan masto ei välttämättä kuuluisi.

Golddajávrin komeaa ympäristöä.

Nyt on leppoisaa maastoa!

Indre Skjaerdalenin kohdalla oli erittäin komea puro kallioiden seassa. Runsaamman veden aikaan paikka olisi vieläkin hienompi. Márkos-Mallan huiput olivat vaikuttavan näköisiä. Kaikkiaan maisema oli erittäin erittäin komeaa.

Indre Skjaerdalenissa jopa aurinko pilkahteli.

Saavutin toisen yksinäisen vaeltajan. Huikkasin tervehdyksen ja jatkoin matkaa ohitse. Teltan olisi saanut kohtuudella Indre Skjaerdalenin puron tuntumaan, mutta halusin jatkaa vielä matkaa, eikä ilta vielä painanut päälle. Virtaakin tuntui riittävän. Gappolle olisi vielä noin 4 km matkaa. Polun helppous oli ehkä yllättänyt (toki positiivisesti), koska olin ehtinyt tallustaa jo pyöreästi 15 kilometriä, eikä aikaa ollut mennyt paljoa.

Vettä ei ollut kovin paljoa, sillä en sitä lähtenyt Kilpisjärveltä roudaamaan, ja olihan sitä säännöllisesti tarjolla muutenkin. Leiri oli joka tapauksessa tehtävä vesipaikan lähelle. Päätin etsiä telttapaikan seuraavan kelvollisen vesipaikan läheltä.

Leppoisa tasamaasto oli loppunut Indre Skjaerdaleniin. Siitä eteenpäin polku oli – mitäs muuta kuin jontkaa! Tadaa! Siis sanoisin jopa hip hei. Gahppooaivin kierto tuntui kestävän ikuisuuden (ja okei, olihan niitä kilometrejä jo pohjalla, tässä vaiheessa se alkoi tuntua).

Tulihan sitä jontkaa sieltä viimein.

Mutta vettä oli löydettävä, joten punnersin menemään eteenpäin. Vastaan tuli pikkuinen lirupuro, joten päätin katsoa vielä seuraavan nyppylän takaa, josko siellä olisi parempaa näkyvissä. Ja olihan siellä: maisema tarjosi näkymän aina Gappohyttan pihaan asti. Se oli noin kilometrin päässä, mutta kuitenkin. Askel reipastui kummasti. Juuri tästä pidän puuttomassa maastossa: vaikka matkaa olisi vielä, jokaisella askeleella näkee maalin lähestyvän. Metsässä tupa tai muu kohde vain tupsahtaa eteen, eikä voi tietää, onko maaliin matkaa 2 km vai 150 metriä.

Ennen Gahppojohkaa katsoin teltalle paikan rinteeltä polun tuntumasta. Paikka ei ollut täydellinen, mutta pienelle teltalleni riittävän tasainen. Otin kameran ja vesipullot ja läksin katsomaan jokea. Gahppojohka oli upea; pieniä ja vähän isompia putouksia, syviä rotkoja ja hiidenkirnumaisia lampareita. Polku meni joen yli jopa hieman pelottavasta kohdasta. Otin kuvia, räps, täytin vesipullot, slurps, ja palasin leiriin. Ruoka likoamaan ja teltta kasaan. Ilta alkoi hämärtää. Iltaruoaksi laitoin tomaatti-mozzarella -pastapussin, kaalia ja runsaasti jauhelihaa. Nälkä olikin melkoinen, koska lounas oli jäänyt väliin. Annos oli kuitenkin sen verran miehekäs, ettei kaikkea tahtonut edes jaksaa.

Gappojohkaa

Yksinäinen ukko, jonka olin ohittanut Indre Skjaerdalenissa tuli näkyviin taas. Äijä pyöri pitkään pimenevässä illassa selvästi telttapaikkaa etsien. Ehdin tehdä iltatoimia hyvän tovin, ennen kuin hän pystytti telttansa lähistölle. Pilvinen ilta pimeni nopeasti. Peliaikaa oli noin 21:30 (Finsk tid) asti. Vihmoi hieman vettä, mutta sateeksi sitä ei voinut sanoa. Olin syömisen jälkeen varsin uupunut, joten painuin syvälle makuupussiini ja uinahdin melkein heti.

Illan komein hetkinen. Pilvet liikkuivat tosi nopeasti.

2. päivä – 30.8.2016

Heräsin noin kello 8. Oli kylmä. Kömmin ulos, nappasin pari kuvaa ja painuin takaisin makuupussiin. Sää oli identtinen eilisen kanssa: pilviä, mutta poutaista.

Maaruska helotti.

 

Näissä maisemissa kelpaa syödä aamiaista.

Noustuani tein aamutoimet ja keräilin itseni ja kamppeeni uuteen päivään. Lähdin liikkeelle kello 10. Kipaisin lyhyen matkan Gappohyttalle, jonka pihassa oli pari telttakuntaa, suomalaisia, aamutoimissaan. Itse Gappohytta oli lukittuna, eli siellä ei ollut majoittujia. Jatkoin pakollisten tupakuvien ottamisen jälkeen matkaa.

Gappohyttan rakennukset ja pihan teltat, taustalla Paras.

Heti tuvan pihasta lähti voimakas mönkijäura kohti Signaldalenia ja Paraksen rinteitä. Ura oli nopeaa kuljettavaa. Pian olinkin jo satulassa Visieđgan vedenjakajan tasolla, jossa maasto oli hetken aivan tasaista kuin pannukakku. Pian lähtisin polulta sivuun lampien lomitse kohti Parakselta tulevaa puroa. Siitä nousisin ylös.

Visieđga, telttapaikkojen taivas. Mökijäura oli hyväkuntoinen.

Paraksen huippu oli pilvessä, mutta olin optimisti. Jospa pilvet kaikkoaisivat, ne nimittäin liikkuivat erittäin nopeasti. Muuten vaellussää oli aivan optimaalinen. Meno tuntui hyvältä. Olin teipannut aamulla jalkani urheiluteipillä. Teippaus tuntui toimivan; edellisillä reissuilla jalat ovat aiheuttaneet jonkin verran ongelmia.  Nyt olin kuitenkin varautunut niihin. Kysymys kuului vain, miksi en ollut keksinyt tätä aiemmin!?

Parakselta laskevan purouran laidoilla oli rehevää kasvillisuutta.

Käännyin uralta sivuun, ohittelin muutamat lammet ja pian olinkin Parakselta laskevan puron varressa. Siitä alkoi nousu ylös tunturiin. Vai onko tämä jo vuori? Nousua jatkui. Ja jatkui. Pitkään. Turhankin pitkään. Rinkan kanssa nouseminen ei ole kevyttä puuhaa. Noin 750 metrissä pidin lounastauon. Tein nesteytyksen vuoksi ylivetisen pasta-annoksen. Eipähän tarvinnut raijata niin paljoa vettä mukaan huipulle. Siinä lounastelun lomassa elokuun loppu pisti parastaan. Aurinko paistoi muutenkin kuin pilvien takaa, eikä tuullut yhtään. Säätilan osalta olisi toivonut pause -nappia.

Tästä ei keli parane... lounastauon maisemat, vielä on nousua jäljellä...

...vaikka Gappohytta takanapäin näyttääkin jo aika pieneltä.

Lounaan jälkeen otin mukaani kamerat, karttalaukun ja vesipullon. Näillä olisi tarkoitus huiputtaa Paras (tai saameksi Bárrás). Nousua olisi vielä noin 650 metriä jäljellä. Muut kamppeet pakkasin rinkkaan, jonka levitin kalliolle avaruuslakanan päälle. Oranssi avaruuslakana toimii huomiovärinä, mikä helpottaa vihreän rinkan löytämistä. Muuten se maastoutuu turhan hyvin. Lakanan ansiosta rinkka näkyy pitkänkin matkan päähän.

Huiputusreittini kulki itäisen harjanteen kautta. Olin sen verran tehnyt kotiläksyjä, että itäharjanteen kerrottiin olevan paras reitti huipulle. On muuten jännä, miten erilaiselta tunturi näyttää läheltä! Paraksen siluetti on aivan toisen näköinen, kun sitä katselee Kilpisjärveltä tai kolmen valtakunnan rajalta.

Kilpisjärven suuntaan työntyvä reilun parin kilometrin tasainen "olka" loppuu ja itäharjanne alkaa.

Alkunousu oli suhteellisen helppoa. Paikoitellen pientä kivikkoa, paikoitellen nummea. Vasta noin 1100 metrissä alkoi jyrkempi osuus, joka olikin sitten pelkkää rakkakivikkoa. Siinä vaiheessa tosin huomasin, että huipulle menikin polku. Tai ”polku”, siinä kivikossa ei ehkä polusta voi puhua, mutta merkattu reitti kuitenkin. Merkkeinä oli pieniä puukeppejä siellä täällä. Pienikin merkkaus kuitenkin auttaa, koska silloin tietää, että tästä muutkin ovat menneet. Vaikka rinne olikin suhteellisen helppo, oli silti syytä kulkea varovasti. Ja raskasta nousu toki oli.

Hengityksen tasailua tihkusateessa rinteellä, taustalla Pältsan-Moskkugaisin massiivi.

Rinteellä hengitystä tasatessani huomasin tunturin juurella liikettä. Alhaalta oli tulossa toinenkin huiputtaja, joka oli tosin aika lailla minua alempana. Olikohan se eilinen ukko? Huippu oli ehtinyt mennä taas pilveen. Sää vaihtelee todella nopeasti. Hetki sitten Saana ja Kilpisjärvi olivat näkyneet, nyt ei enää. Nousu oli joka tapauksessa ok, ja sanomattakin selvää, että maisemat olivat sanoin kuvailemattoman mahtavat. Ja senpä takia piti laulattaa kameraa. Pältsan-Moskugaisin massiivi lännen puolella ja idempänä Kilpisjärvi, Malla ja Saana… ai että. Tämän takia tätä hommaa tehdään.

180° panoraama rinteeltä etelään. Vasemmalla sade Stordalenin päällä, siitä oikealle näkyy Kilpisjärvi kaukana horisontissa. Kilpisjärven etualalla näkyy Paraksen "olka", oikealla Pältsan-Moskkugaisin tunturimassiivi.

Arviolta 1200 metrin jälkeen nousu oli jo melko jyrkkää, pahimmillaan 45-asteista. Huippu oli täysin pilvessä. Taukoja täytyi pitää 10–15 metrin nousun välein. 

Nousukulmaa.

Viimeisiä hetkiä ennen kuin pilvi tuli päälle. Oikeassa reunassa näkyy huipuille johtavaa polkua.

Lopulta pilvi imaisi minutkin sisäänsä, eikä näkyvyyttä ollut kuin parikymmentä metriä.Pilvessä tallustelu jaksaa yllättää, sillä humps vaan ja ta-daa, olinkin käytännössä huippuharjanteella. Vain kymmenkunta metriä, ja vasemmalla näkyi huipun kiviröykkiö. Tässä tunturissa ei todellakaan ollut valehuippuja! Harjanteen länsipäässä oli matalampi huippu, mutta jatkoin suoraan varsinaiselle huipulle.

Tässä sitä oltiin, yksi unelma täyttyneenä. Parastinden, 1419 metriä. Uskomaton fiilis. Maisema joka suuntaan oli mainio (siltä osin kun sitä pilviltä näki). Pohjoisessa Signaldalenin suunnalla pilvet olivat korkeammalla, ja koko laakso näkyi hyvin, tosin 1300 metriä huippua alempana. Laitoin nimeni huipulla olevaan kirjaan. Kova liikenne huipulla oli ollut, samana päivänä oli yksi aiempi huiputtaja ja pelkästään elokuulta pari aukeamallista nimiä. Useimmat Suomesta, kakkostilaa kansalaisuuksissa piti Saksa. Norja oli vasta kolmantena. No, heillä on omasta takaa parempiakin huippuja. ;)

Näiden huiputusmuodollisuuksien jälkeen alkoi armoton kameran räpsyttely. Vaikka pilvet liikkuivat äärimmäisen nopeasti (vaikeuttaen kuvaamista) oli erikoista, että huipulla ei tuullut käytännössä ollenkaan. Maisema vaihtui silmänräpäyksessä riippuen pilvien liikkeestä. Pieni kuvakimara, olkaa hyvät:

Signaldalen.

Ja sitten hieman leveämpää kuvaa:

360° panoraama huipulta: äärimmäisenä vasemmalla Signaldalen, Golddajavri ja Kilpisjärvi jäävät pilven taakse, huippuharjanteen taustalla Pältsan-Moskkugaisi.

Noin 180° näkymä kaakkoon. Tällä kertaa Pältsa osui pilveen ja Visieđgan päällä sade.

Näkymä koilliseen: Signaldalen, Markusfjellet, Márkos-Malla ja Kilpisjärvi.

Jäljessäni huippua kohden noussut heppu pääsi perille. Vaihdettiin kuulumiset. Hän kertoi tulleensa Signaldalenista, jonne oli huipulta polkua pitkin vain 8 kilometriä. Lähdimme laskeutumaan yhdessä. Olikin ihan mukava jutella, koska yksinvaelluksessa ei juttukaveria jatkuvasti ole vierellä. Toki lasku on myös turvallisempi tehdä yhdessä. Sää tarjoili laajan kattauksen: kun lähdimme laskeutumaan, alkoi räntäsade. Se oli onneksi lyhyt.

Lasku Parakselta näytti sään puolesta pahimmillaan kutakuinkin tältä.

Lasku ei ollut erityisen haasteellinen, mutta tarkkana sai toki jalkojen asettelussa olla. Laskeutuessa Paraksen itäpuolella näkyi komea sateenkaari.

Laskeutuessa sai hyvän käsityksen Pältsan-Moskugaisin muodoista. Hiton komea tunturimassiivi sekin! Samoin Paraksen eteläseinän jylhyys pääsi laskeutuessa paremmin oikeuksiinsa.

Paraksen eteläseinä ja taustalla Pältsa-Moskkugaisi.

Erkanimme tämän toisen huiputtajan kanssa vähän ennen rinkalle tuloa. Toivottelimme hyvät jatkot. Söin rinkalla pienen välipalan ja laitoin kamppeet paikoilleen. Samalla alkoi ripsiä vettä. Ei vaikuttanut kovalta sateelta, joten jätin softshellin päälle, enkä vaihtanut sadekamoja. Tämä osoittautui virheeksi, sillä pian jatkettuani matkaa alkoi oikein kunnon sade. Perse sentään! Nyt sadekamojen vaihto oli jo myöhäistä. Ja kun maa ja aluskasvillisuus on märkää, kastuvat myös kengät ihan kunnolla.

Kilpisjärvi ja Saana pilkottavat Paraksen "olan" takaa.

Kuljin vauhdilla takaisin Gappohyttaa. Laitoin kulkiessani kotiin viestin, puhelin kuului alarinteellä, mutta ylhäällä huipuilla kenttää ei ollut. Sade lievästi sanoen vitutti. Takki ja housut alkoivat kastua kunnolla. Perskule. Pysähdellä ei viitsinyt, sillä liikkeessä pysyminen oli olennaista, jotta pysyy lämpimänä. Sade laskee vaellusfiiliksen äärimmäisen nopeasti, se tuli taas todistettua. Ajattelin kuitenkin, että kuljen ainakin Gappohyttalle asti ennen kuin leiriydyn.

Tästä välistä ei jää paljoa kerrottavaa. Rinkkapaikalta Gappohyttalle (n. 5 km) taittui 1,5 tuntiin. Olin Gappohyttan pihassa klo 18:30. Kulku meni ns. apinan raivolla, mutta pahempiakin tilanteita ja motivaatiovajeita on vaelluksille mahtunut. Nyt jopa välillä laulatti.

Gappohyttalla istahdin tuulensuojaan tuvan seinustalle, jossa sai pienen sateensuojan. Nyt se avain tupaan olisi kyllä kelvannut. Sade alkoi tauota. Pohdiskelin illan pelisuunnitelmaa. Gappon pihaan ei tehnyt mieli jäädä. Päätin, että kulkisin vielä kilometrin pari Ruotsin puolelle ja etsisin telttapaikan Gáhppojavrin rannasta. Roger, sir! Sinne siis. Sade loppui ja tuuli kuivatti vauhdilla maastoa ja minua.

Aurinkokin pilkahteli. Taustalla Paras ja oikealla sen "olka". Huippu oli vahvassa pilvessä.

Ylitin rajan, joka oli merkitty peltikyltillä maastoon, noin 100 metrin päähän Gappohyttan pihasta. Rajamuodollisuuksista selvisin hienosti. Elintarvikkeita ja pieni annos väkijuomia siirtyi sangen vaivattomasti NATO-maasta EU-maahan. Välkommen Sverige, adjø Norge!

Ei ollut tullivirkailija paikalla.

Kuljin noin kilometrin, kunnes löysin järven rannasta kelpo telttapaikan. Tuuli oli navakka, mutta ei satanut. Pystytin teltan, laitoin pari kiveä kiilojen päälle tuulen vuoksi. Sain vihdoin märät vaatteet pois päältä ja survottua itseni makuupussiin.

Ennen kuin sain illan sapuskan valmiiksi, nousin pussista ulos – virhe! Tuuli oli jäätävä ja niin minäkin. Kalisevana kömmin takaisin pussiin ja kesti pitkään, ennen kuin lämpenin kunnolla. Ei siis ulos ennen aamua. Illallisen jälkeen jallu* maistui. Välillä sateli, mutta sade oli ajoittaista. Ilma oli epävakainen ja tuulikin kävi puuskissa.

Reittiä ja leiripaikkoja Paraksen huipulta kuvattuna.

Tarina jatkuu osassa 2/3...