Ensin oli kuitenkin matka Aittajärvelle ajettavana. Läksimme
aamulla Torniosta kohti Saariselkää. Pohjoiseen on aina mukava ajella.
Rovaniemellä tehtiin viimeisiä hankintoja. Oikeastaan mukava osuus alkaa
Rovaniemen jälkeen Kemijärventien risteyksestä eteenpäin. Liikenne vähenee ja
suorat pitenee. Tässä vaiheessa yleensä tulee ensimmäisen kerran ”se
lappifiilis”, vaikka vasta Vuotsosta eteenpäin alkaa se minulle oikea Lappi.
Lapissa ajellessa meillä on perinteenä kuunnella CHIC:iä. Kilometrit kuluivat Bernard Edwardsin bassolinjojen säestämänä.
Saariselällä syötiin Siula-talossa runsas buffalounas. Siitä
matka jatkui pohjoiseen ohi Kaunispään nousun ja magneettimäkeä lasketeltiin
Ivaloa kohden. Silmä kovana piti etsiä Aittajärvelle johtavan tien risteystä,
ettei ajanut vahingossa ohi. Kuutuantie. Sinne siis! Tie oli leveä ja sinänsä hyväkuntoinen, mutta isoa irtosoraa
oli paljon. Välillä hirvitti, etteivät renkaat vain puhkeaisi, sen verran
terävältä sepeli näytti. Matkalla on ilmeisesti jonkinlainen autojen
testausalue. Kartan perusteella paikalla on erilaisia ajoharjoittelu- ym. ratoja.
Nyt oli ihan muunlaiset radat mielessä. Hieman piti lukea
karttaa, että kääntyi risteyksistä oikein. Kahdesta poroaidasta oli mentävä
läpi (onneksi sai kuitenkin ihan portista ajaa). Tie perille asti oli karkeaa
soraa lukuunottamatta erinomaisessa kunnossa. Aittajärven parkkipaikka oli suuri,
mutta oli autojakin paljon.
Aiitajärven parkkipaikalle mahtuu useampikin auto. |
Suomujoki |
Ylityksen jälkeen polku nousi harjanteelle komeassa
männikössä. Ensimmäinen nuotiopaikka Helanderin Kotajärven rannalla tuli pian
vastaan. Paikalla on suojeltu mökinraunio. Elias Lönnrot ja M.A. Castrén
viettivät mökissä joulun 1841 tutkimusmatkallaan. Aikamoista. ( Luin myöhemmin
Laineen ja Rovamon kirjasta ”Nuotiolla” (Gummerus 2014) selostukset Lönnrotin
ja Castrénin matkasta. Oppainaan heillä oli ollut Korvasen kylästä poromiehiä,
mutta sää oli ollut jouluaattona niin huono, että heidän oli pitänyt jäädä
odottamaan sen paranemista.)
Alun nousua ylityspaikalta. |
Helanderin Kotajärvi, Lönnrotin jalanjäljillä... |
Kämpän jäännökset suojakatoksen alla. |
Lönnrot runoineen sai jäädä mökkiinsä. Jatkoimme sen
suuremmitta isänmaallisitta menoitta polkua ylöspäin Maantiekurua kohti.
Seuraavalla nuotiopaikalla syötiin eväsleivät ja jatkoimme saman tien matkaa.
Hyttysiä oli vähintään riittävästi, eikä niiden seuraksi viitsinyt jäädä.
Lähdimme pois polulta Kuotmuttipään lakea kohden. Nousu tuntui pitkältä. Mutta
kuten aina, mitä rankempi nousu, sen nopeammin se palkitsee maisemana.
Puuttoman paljakan raja ei ollut kovin selkeä, eikä oikein paljakasta voinut
missään vaiheessa puhua. Jalan mittaista tunturikoivua oli tasaisena mattona
kaikkialla.
Huipulla pelästytimme neljä riekkoa edestämme lentoon. Taisi
olla 2 aikuista + 2 poikasta. Fjällpipare (siis kapustarintahan tuo taitaa olla)
ilmestyi myös piipittämään. Yksi riekoista jäi juoksentelemaan ympäristöön.
Taidettiin osua niiden hoodeille, sori.
Kun riekkoa oli tsuumailtu tarpeeksi, oli aika jatkaa
Kaarnepäälle. Siirtymä oli melko vaivaton. Maaston muodot ja lähitunturit
hahmotti nyt hyvin. Kaarnepää oli kuitenkin siitä tyypillinen suomalainen
tunturinlaki, että se antoi odottaa itseään. Laakea laki, mutta maisemat
etelään ja kaakkoon olivat mainiot. Sää oli ollut todella hieno, vain muutamia
pilviä, muttei liian kuuma. Ei koko päivänä. Eikä tuulta. Sen seurauksena
hyttyset olivat seurana myös ylhäällä tunturissa.
Aurinko alkoi olla jo varsin alhaalla, kun läksimme
Kaarnepäältä kohti Sarviojan autiotupaa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Kaarnepään
itätörmältä oli tuvalle noin 1 km matka, koko ajan laskua. Ainoa jännitystä
kohottava seikka oli vain, ettei menisi tuvasta ohi. Mutta kompassi on keksitty,
ja suunnan otto on avotunturissa helppoa. Toki tämänkin voi mokata, lähinnä
siis siten, ettei ota sitä suuntaa (tämä versio on joskus tullut koettua…).
Tällä kertaa pääsi kehuskelemaan onnistuneella
suorituksella, laskeutuminen osui joen varteen vain noin 50 metriä tuvasta.
Autiotupa oli tyhjä, varaustuvan puolella oli yksi pariskunta. Edellisenä yönä
tuvalla oli ollut paljon väkeä. Kello oli noin puoli 12, joten tuskin enää
olisi tuvalle tulijoita. Pihalla oli muutamia kelvollisia telttapaikkoja, mutta
jäimme tupaan yöksi.
Tuvassa oli avotakka, samanmallinen kuin millainen on
ainakin Vaskojoen tuvalla Lemmenjoen kansallispuistossa. Tupa oli muutenkin
sympaattinen. Keittelimme illalliseksi perinteisen pastapussin, lisättynä
kuivatulla porkkanalla ja purjolla. Nams. Kävin vielä ennen nukkumaan menoa kiertelemässä tuvan ympäristössä kameran kanssa.
Yöpalaa |
Sarviojaa pikkutunneilla. |
2. päivä: Paratiisikurun kautta Sokostille
Aamu meni pitkäksi, niin kuin usein on tapana vaelluksella.
Aamutoimia tehdessämme paikalle pölähti paikallinen miekkonen koiran kanssa.
Turistiin siinä, hän kertoi olevansa päiväretkellä Aittajärveltä ja käyvänsä
”tässä lenkillä Paratiisikurussa ja sitten takaisin”. Mikäs siinä, kova ukko.
Vaikka on toki rinkka selässä kävely aina hitaampaa, tsemppasin itseäni.
Ohjelmassa oli Sarvijoen ylitys. Vähemmän veden aikaan
menisi vaelluskengillä, mutta nyt oli helpompi suosiolla kahlata sandaaleilla.
Olisi joen yli päässyt massiivista kelotukkia myöden myös, mutta jotenkin
kahlaaminen tuntui riskittömämmältä. Tukki oli nimittäin yli metrin
vedenpinnasta, joten sieltä olisi tullut aika vauhdilla rinkka selässä alas,
jos askeleet olisivat menneet solmuun…
Kello oli noin 13:30, kun joesta oli selvitty. Vastaan tuli
heti kolmen hengen porukka, ja tuvalle oli tullut hetki aiemmin jo yksinäinen
kulkija. Kovasti porukkaa, mutta sitähän UK-puistossa aina lienee. Sateli
hiljakseen vettä. Polku kohti Paratiisikurua oli helppo ja pienen alkunousun
jälkeen myös maisemiltaan komea. Sade loppui, aurinko kuivatti maan ja vaatteet
nopeasti. Oli taas lämmin. Sadepilviä kierteli ympärillä, mutta ne kiersivät
meidät sopivasti.
Hattupään ohitettuamme ja hieman ennen Paratiisikuruun
kääntymistä aamun lenkkeilijä tuli takaisinpäin vastaan. Toivoteltiin hyvät
jatkot puolin ja toisin. Paratiisikuru oli alusta pitäen hieno, nimensä
mukainen. Polku nousi kurua hiljalleen ylöspäin. Lounastimme kurussa pienen
ovaalin muotoisen lammen yläpuolella, josta näkyi jo koko kurun peräseinä.
Tajuttoman hieno paikka!
Lounaan jälkeen tarkoituksena oli lähteä nousemaan kurun jyrkkää reunaa menevää polkua Ukselmapäälle, ja… ennen kuin lounas oli edes valmis, alkoi sataa. Kunnolla. Sapuska oli vasta valmistumassa, kun hanat aukesi. Voi paska. Kaatosade vie allekirjoittaneelta fiiliksen aika tehokkaasti, niin tälläkin kertaa.
Lampi alta... |
...päältä... |
...ja kurun perä. |
Lounaan jälkeen tarkoituksena oli lähteä nousemaan kurun jyrkkää reunaa menevää polkua Ukselmapäälle, ja… ennen kuin lounas oli edes valmis, alkoi sataa. Kunnolla. Sapuska oli vasta valmistumassa, kun hanat aukesi. Voi paska. Kaatosade vie allekirjoittaneelta fiiliksen aika tehokkaasti, niin tälläkin kertaa.
Sadekamat päälle, äkkiä, sitten syötiin siinä sateessa.
Odoteltiin tovi, josko sade olisi lakannut, mutta ei näyttänyt siltä. Harmaata
kaikkialla. Ei ollut mieltä lähteä sateessa kapuamaan kurun seinämää ylös.
Tunturissa ei kuitenkaan näkisi minnekään. Siinä sitten odoteltiin sateen lakkaamista hyvä tovi.
Lisäys 29.10.2017: Paratiisikurussa sadetta pitäessämme päätimme pykätä teltan kasaan ja jäädä suojaan pitämään sadetta. Nukuimme siinä odotellessa reilun parin tunnin päikkärit. Jokin aika reissusta palattua minulle selvisi, että olimme rikkoneet lakia. Paratiisikurussa leiriytyminen on kielletty kansallispuiston järjestyssäännöissä. Kirjoitintästä oman blogikirjoituksensa.
Lisäys 29.10.2017: Paratiisikurussa sadetta pitäessämme päätimme pykätä teltan kasaan ja jäädä suojaan pitämään sadetta. Nukuimme siinä odotellessa reilun parin tunnin päikkärit. Jokin aika reissusta palattua minulle selvisi, että olimme rikkoneet lakia. Paratiisikurussa leiriytyminen on kielletty kansallispuiston järjestyssäännöissä. Kirjoitintästä oman blogikirjoituksensa.
Sateen lakattua keittelimme kaffet. Paikalle tuli toinen pariskunta, joka oli matkalla Sarviojalle.
Juteltiin niitä näitä. Sää oli taas kaunis. Jatkoimme
noin klo 19 matkaa, nyt siis kurun seinää ylös, hii-op. Nousu oli helpompi kuin
miltä se näytti.
Paratiisikurun rinnettä alempaa... |
Tunturin lakialueelle päästyä Paratiisikuru hävisi nopeasti
näkyvistä. Teimme pienen lenkin Pirunportin suuntaan, mutta kuvauksellisesti se
ei toiminut, tai olisi pitänyt mennä paljon lähemmäs. Paikalle tuli jälleen
yksi heppu, tällä kertaa vaeltaja, joka kertoi majoittuvansa Paratiisikurussa,
mutta tuli paljakalle soittamaan puhelun. Hän kertoi, että säätiedotus on
luvannut seuraavalle päivälle sadetta. Tämä sai meikäläisen mietteliääksi
reittivalintojen suhteen.
Jatkoimme kohti Ukselmapään huippua. Nousua oli vielä, mutta
se oli melko loivaa. Laki oli laakea, mutta maisemat 698 metrin korkeudesta
olivat kuitenkin kelvolliset. Niin, Ukselmapää on Saariselän toiseksi korkein
laki, vain Sokosti yltää 20 metriä korkeammalle.
Ukselmapää, check! |
Ensimmäiset porot ja väärä linssi kamerassa... arvaahan tuon miten siinä käy. |
"Paljakka on vaelluksen parasta aikaa"
Tunturipaljakka hyvässä säässä on parasta mitä vaelluksella
voi olla. Kulku on miellyttävää, jalkoihin ei juuri tarvitse vilkuilla ja koko
ajan maisema on kohdillaan. Eri asia on sitten kulkea eriasteisessa
rakkamaastossa. Käsivarren kivihelvetti on jotain ihan muuta kuin leppoisa
ruohopaljakka… joskin myös ihan omalla tavallaan hienoa.
Paras mahdollinen kulkumaasto. |
Lumipäällä kokeilin puhelimen kuuluvutta. Hyvin pelasi
Elisan verkko. Sokostin huipulla on Soneran tukiasema, mutta myös oma Elisan
liittymäni jaksoi siirtää dataa hienosti. Alhaalla laaksossa kuuluvuutta ei
toki ainakaan Elisalla olisi. Ja lyhyenä vertailuna, DNA on Lapissa aivan
paskaa. Kaikista kolmesta on omakohtaista kokemusta vaellusreissuilta, ja DNA
on ainakin aiemmin ollut heikoin. Reissua suunnitellessa on aina hyvä tsekata
mahdolliset puhelimen kuuluvuusalueet hätätilanteiden varalta. Kuuluvuuskartat
löytyvät esimerkiksi täältä. Kartta ei toki takaa kuuluvutta jossain tietyssä paikassa,
mutta mitä ylempänä tunturissa on, sitä todennäköisemmin verkkoa löytyy.
Evästauko. |
Lumipäällä tarkistettiin säätiedotus, joka lupaili
seuraavalle päivälle sadetta vasta puolilta päivin ja nekin vain kuuroja. Ihan
ok siis. Pidimme tuumaustauon. Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Lumipäältä
länteen paljakkaa ja tunturiharjanteita pitkin ja laskeutua yöksi jonnekin
Pälkkimäpään läheisyyteen. Virtaa kuitenkin tuntui molemmilla riittävän, ja
tarpeetonta sanoa, valoa myös. Tässä vaiheessa aiempi vitsi Sokostilla
käymisestä ei enää tuntunutkaan vitsiltä, vaan ihan toteuttamiskelpoiselta
vaihtoehdolta. Kävelyä Lumipäältä Sokostille tulisi noin 5 km. Sitten
tietysti Sokostilta pitäisi laskeutua jonnekin sopivaan paikkaan leiriytymään.
Pälkkimäojan laavu olisi yksi vaihtoehto, mutta sinne olisi sitten vähintään se
5 km vielä lisää. Päätimme lähteä kulkemaan kohti Riitelmäpäätä, josta pääsisi
vielä helposti Pälkkimän suuntaan, jos oma poweri loppuisi kesken. Kello oli jo
niin paljon, että yökävelyksi menisi joka tapauksessa.
Lumipäältä alaspäin lähteissä porotokka juoksenteli
lähistöllä edestakaisin. Räps. Räp-räp-räps, sanoi kamera. Matkan varrelle osui
vielä komea lumitöyräs kurun latvoilla. Olipa vielä pari metriä nietosta
jäljellä kurun pohjoisreunalla. Kulku Riitelmäpäälle oli nopea, vaikka
loppunousu oli jyrkähkö. Huipulla ollessamme päätimme, että käydään Sokostilla.
Sinne oli enää reilun parin kilometrin matka. Kello kävi tässä vaiheessa
puoltayötä. Ilma oli viilennyt sen verran, että hyttyset vähenivät. Kylmä ei
kuitenkaan ollut. Taivas oli kuitenkin vetänyt pilveen, aurinko pääsi vain
välillä pilkahtelemaan pilvien raoista. Yövaelluksessa on taikaa! Ainakin jos
ymmärtää painaa menemään silmät auki eikä sokosti. Sokosti! Heh heh.
Päätimme jättää rinkat Riitelmäpään ja Sokostille johtavan
harjanteen väliseen satulaan. Rinkkojen kanssa Sokostille ei kannattanut vain
urheilun vuoksi kiivetä. Mukaan huiputukseen otimme karttalaukun ja kompassin,
vaikka olimme avotunturissa, jossa on helppoa suunnistaa. Niin, siis hyvällä
säällä. Huonolla säällä se on huomattavan vaikeaa ilman kompassia, tästä(kin)
on omakohtaista kokemusta… vahingosta kuitenkin viisastuu. Mukaan myös kamerat
(tottakai, aina!) sekä vettä ja pientä evästä.
Näkymä Riitelmäpään rinteeltä Pälkkimäojalle ja Lupukkapäälle; tuonne laaksoon laskeuduttaisiin yöksi. |
Nousimme ensin tunturiharjanteelle, jota pitkin kuljimme
aina huipulle asti. Koko matka oli rakkaa, mutta onneksi varsin miellyttävää
kulkea. Vasta loppunousussa kivet olivat isompia. Harjanteelta näki mukavasti
kahteen suuntaan, Ukselmapään tunturimassiiville sekä etelään Luirojärvelle ja
Nattastuntureille.
Harjanteelta avautui näkymä Jaurutuskuruun ja Luirojärvelle, taustalla Nattaset. |
Pohjoisen puolella maisemaa hallitsi Riitelmäpäiden ja Ukselmapään massiivi. |
Ennen viimeistä huippua kävimme katsastamassa Soneran
tukiaseman, joka jää varsinaisen huipun taakse hieman piiloon lännestä
katsottuna. Koska sähköjä tunturiin ei ole vedetty, laitos toimii
aurinkopaneeleilla. Niiden rivistö oli kunnioitusta herättävä. Kävin
katsastamassa itärinteellä hieman alempana olevan vanhan huoltorakennuksen.
Aurinko pilkahteli juuri pilvien lomasta, kun kävelin vanhalle rakennukselle. Tupa
oli hyväkuntoinen, jämerällä metalliovella lukittu. Ikkunaluukut eivät kuitenkaan
olleet kunnolla kiinni, joten tupaan pystyi tiirailemaan sisälle.
Tupa vaikutti siistiltä, sisällä oli kerrossängyt ja patjat. Sähköä tupa saa ilmeisesti tukiaseman aurinkopaneeleista, vaikka sähkölaitteita ikkunasta ei näkynyt. Tuvan vieressä alarinteen puolella on massiiviset betonianturat, jotka eivät kuitenkaan ole tuvan perustuksina. Lieneekö varsinainen tukiaseman masto ollut aiemmin vanhan huoltotuvan paikalla? Tähän kysymykseen en ole löytänyt vastausta. Kyseessä on joka tapauksessa yksi Suomen korkeimmalla olevista asuttavista rakennuksista, ja maisemien puolesta varsin ainutlaatuinen ainakin. Tuvan ikkuna oli raollaan, joten periaatteessa olisi ollut mahdollista avata ikkuna ja viettää yö tässä erikoislaatuisessa tuvassa. Tämä mahdollisuus jäi kuitenkin kokeilematta.
Tupa vaikutti siistiltä, sisällä oli kerrossängyt ja patjat. Sähköä tupa saa ilmeisesti tukiaseman aurinkopaneeleista, vaikka sähkölaitteita ikkunasta ei näkynyt. Tuvan vieressä alarinteen puolella on massiiviset betonianturat, jotka eivät kuitenkaan ole tuvan perustuksina. Lieneekö varsinainen tukiaseman masto ollut aiemmin vanhan huoltotuvan paikalla? Tähän kysymykseen en ole löytänyt vastausta. Kyseessä on joka tapauksessa yksi Suomen korkeimmalla olevista asuttavista rakennuksista, ja maisemien puolesta varsin ainutlaatuinen ainakin. Tuvan ikkuna oli raollaan, joten periaatteessa olisi ollut mahdollista avata ikkuna ja viettää yö tässä erikoislaatuisessa tuvassa. Tämä mahdollisuus jäi kuitenkin kokeilematta.
Varsinainen Sokostin huippu kohoaa 718 metriin. Maisemat
etelään olivat erittäin hienot. Pohjoiseen paremmat maisemat oli tukiasemalta.
Perinteiset huiputuskuvat tuli otettua ja hetki hengailtua valoisassa
kesäyössä.
Aurinko pilkahteli pilvien välistä; näkymä Sokostin huipulta koilliseen. Vasemmalla Riitelmäpäät, joiden takana Ukselmapää. |
Huipulla |
Kun lähdimme laskeutumaan takaisin rinkkojen luo, päivän
pituus alkoi tuntua jaloissa. Lasku oli hitaanpuoleinen. Rinkoilta jatkoimme
kohti Pälkkimäojaa (siis ei laavua, vaan jokea). Alaspäin meno on periaatteessa
helppoa, mutta kyllä sekin osaa käydä jalkoihin. Jokihaarassa oli kitsaasti
teltanmentäviä tasaisia paikkoja, mutta kohtalainen paikka löytyi pitkähkön
tiedustelun päätteeksi. Telttapaikka oli puurajalla.
Illallinen (tai oikeastaan aamiainen) syötiin siinä klo 7
hujakoilla, jonka jälkeen unta ei tarvinnut kauaa vartoa… Nyt sade saisi vaikka
tulla, tänään oli ylitetty tavoitteet ja nautittu ikimuistoinen vaellusyö!
3. päivä – Lupukkapään hapotus
Nukkuessamme satoi pariin otteeseen. Kun noin kahden
aikoihin iltapäivällä könysimme ylös, aurinko paistoi täydeltä terältä. Sen
vuoksi teltta lämpeni jo epämiellyttävän kuumaksi. Pakkasimme romppeemme ja
läksimme kohti Pälkkimän laavua. Joen varressa meni helppokulkuinen polku. Itse
laavu tuli nopeasti vastaan ja ryhdyimme laittamaan lounasta.
Kuusimetsän raja kulki Pälkkimän laavun seudulla. Komeita
kynttiläkuusia kohoili siellä täällä.
Pälkkimäoja |
Pälkkimän laavu & le chef |
Laavulta kuljimme Aittajävi-Luirojärvi -polulle (jota Maantiekurun moottoritieksikin voidaan kutsua), jota kuljimme noin kilometrin pohjoiseen. Sitten ylitimme vieressä söpösti mutkittelevan puron. Puron varressa oli hietikkoja, joissa porotokka oli selvästi majaillut hiljattain. Puron ympäristössä oli täydellisiä teltta- ja leiripaikkoja.
Laiskuuksissani olin jo ajatellut, että kävelisimme suoraan
Maantiekurun kautta takaisin Aittajärvelle, siis nopeinta mahdollista reittiä.
Onneksi laiskuri-minä ja keskinäisessä päätöksentekomenettelyssä vähemmistöön.
Lähdimme nousemaan Lupukkapään itärinteille. Jyrkkä rinne palkitsi nopeasti ja
huis vaan olimme jo paljakan rajalla. Kuuset reunustivat erittäin komeaa
maisemaa, jota hallitsi Sokosti taka-alalla ja Pikku Luirojärvi etualalla. Tämä
takia vaelluksella ollaan, näitä maisemia jaksaisi katsella vaikka kuinka
kauan. Ja jotta niin voisi myös käytännössä tehdä, räps-räps-räps. Kolmen kuvan
panoraama hieman ylempää, olkaapa hyvä:
Lupukkapää on varsin iso tunturi monine sivuhuippuineen.
Päätimme ensin nousta itäiselle huipulle ja päättää siellä, kivutaanko
varsinaiselle huipulle. Nousu oli aika hankala, motivaatiojontkaa peräjälkeen,
välillä isoja kiviä ja paikoin jyrkkää. Ei mikään ihanteellinen
tunturipaljakka. Nousu kuitenkin kannatti, sillä maisema oli erittäin hieno
myös täältä. Ja sää edelleen täydellinen.
Pidimme pitkähkön tauon. Oli myös aikaa hioa
reittisuunnitelmaa. Tarkoitus oli mennä yöksi Lupukkaojan ja Sotavaaranojan
risteyksen seuduille. Kun karttaa katseli ja kilometrejä mittaili, oli helppo
tehdä päätös jättää Lupukkapään huiputus väliin. Nousu näytti myös vähemmän
houkuttelevalta, mutta itähuippu, jolla parasta aikaa olimme, olisi myös
todennäköisesti peittänyt näkymää idän suuntaan. No, ainahan sitä keksii
perusteluita olla huiputtamatta…
Siispä lähdimme kiertämään Lupukkapäätä korkeuskäyrien
mukaisesti pohjoista kohti. En tiedä korkeuskäyristä, mutta tuntui siltä, että
vähän väliä mentiin ylös-alas. Maasto oli luvalla sanoen aika hankalakulkuista.
Pakettiauton kokoiset kivenmurikat eivät tehneet kulkemisesta helppoa, kun
samalla piti joko mennä ylös vain päästäkseen kiven takana alas tai
päinvastoin. Vain noin 2 km kulkemiseen meni toista tuntia. No, joskus
tällaisillekin ”reiteille” vaan on eksyttävä. Kun pääsimme Lupukkapään
pohjoispuoliselle paljakkatasanteelle, maasto helpottui. Toki täälläkin oli
puskittaista tunturikoivua, jonka vuoksi suoraan kävely ei onnistu, vaan on
pujoteltava puskien välissä. Tällä kertaa ei tarvinnut väistellä riekkoja.
Kuljimme Lupukkaojan länsipuolista tunturiharjannetta niin
pitkälle kuin sitä riitti. Aurinko painui edessämme kohti horisonttia. Sitten alkoi lasku metsän sekaan, ja aurinkokin jäi tuntureiden taakse. Lasku oli loivempi
kuin mitä kartasta olisi voinut päätellä. Matkalle mahtui kuitenkin pari
suurempaa jontkaa, joiden suuntaisesti pystyi onneksi kulkemaan jonkin matkaa.
Kun joki alkoi näkyä, aloin haukan katseella väijyä telttapaikkaa. Yksi hyvä
löytyi, mutta ajattelin lähempää jokea löytyvän myös. Näin kävikin,
jokitörmällä täydellisen tasainen paikka. Tai oikeastaan kenttä. Telttoja olisi
mahtunut vaikka kuinka.
Laaksossa oli hämärää, koska keskiyön aurinko jäi
tuntureiden taakse. Ilma oli jonkin verran autereinen, jotenkin eteerinen. Ilma
oli kylmähkö, ehkä noin +5 astetta. Villapaidan sai laitaa päälle. Mutta eipä
ollut hyttysiä! Illallinen oli mallia tuhti, laitoimme hieman ekstraa sekaan.
Iltatoimien jälkeen uinahdus tapahtui noin klo 2.
Illallinen |
4. päivä - jokivartta pitkin kotia kohti
Kännykkä pirahti herätyksen merkeissä klo 9. Heräilimme
rauhassa viimeiseen maastopäivään. Taivas oli ohuessa pilviharsossa. Vaikutti
ihanteelliselta vaellussäältä. Tänään pitäisi ehtiä kävellä takaisin Aittajärvelle
ja ajaa Tornioon saunaan ja yöksi. Oli siis syytä yrittää lähteä ennen
puoltapäivää kävelemään. Klo 11 lähdimme Lupukkaojan vartta alajuoksun
suuntaan. Suhteellisen pian vastaan tuli Sotavaaranoja ja sen varressa
hyväkuntoinen polku. Sää parani, ilma lämpeni ja pilvet väistyivät.
Teepaitakeli. Matka eteni joutuistasti, pian vastaan tuli Sotavaaranojan
nuotiopaikka, joka oli komealla paikalla. Joki virtasi paikalla pienessä
kalliokanjonissa könkäänä. Itse nuotiopaikka oli joen toisella puolella, mutta
kanjonin päällä meni kelvollinen lankkusilta.
Sotavaaranojan maisemia. |
Couscous-lounas: lisää vain ainekset ja vesi - that's it! |
Tulipaikan vieressä oleva köngäs. |
Lounaan jälkeen jatkoimme polkua kohti Suomujokea. Tällä
kohtaa polkua ei ollut merkattu peruskarttaan, mutta polku oli vähintään yhtä
hyväkuntoinen ja selkeä kuin ennen nuotiopaikkaa. Vähän ennen Suomujokea polun
varrelle jäi ”riukujen valintamyymälä”. Myrsky oli kaatanut vuosia sitten
suurelta alalta isoja puita. Hädän yllättäessä oli siis valinnan varaa siinä,
että mihin istahtaa.
Suomujoen ja Sotavaaranojan risteyksessä oli vanha
Metsähallituksen tulipaikka, jota ei selvästi enää huollettu. Polku kohti
Aittajärveä oli leveä. Paikoin polku kulki ylhäällä männikkökankaalla, paikoin
rantapusikossa. Kevyt sade alkoi, mutta emme viitsineet vaihtaa sadekamppeita,
koska oli viimeinen päivä sekä toisaalta paita oli jo valmiiksi hiestä märkä.
Sade lakkasi vähän Sotavaaran nuotiopaikan ja poroaidan ohitettuamme.
Siikavuopaja |
Aittajärvi |
Vasemmalla Aittajärvi, oikealla Heladerin Kotajärvi. Ei enää pitkä matka... |
Maali näkyvissä. |
Vaellusreitti. |
Saariselällä Grilli Muossi ei pettänyt tälläkään kertaa,
kebab naamariin, Kuukkelista mässyä autoon ja nelostietä etelään. Kävelyä oli
tullut neljälle päivälle noin 57 kilometriä. Tää on hienoo. UK-puisto on vaelluskohteena aika varma valinta, se ei petä, joskaan ei välttämättä tarjoa niitä kaikkein huikeimpia eräkokemuksia. Plussaa on kuitenkin saavutettavuus ja monipuolisuus. Vaikka onhan minulla tietysti UK-puistosta vielä paljon näkemättä, eli lopullista tuomiota ei voi antaa... Nyt kun länsi- ja keskiosat on käyty, seuraava reissu tänne täytynee tehdä puiston itäosiin.
Hei olipa hauska retkikertomus, kiitos! Värikäs teksti ja hienoja kuvia joten oli mukava lueskella.
VastaaPoistaMukava että pidit! Vähintään yhtä runsaasti kuvitettuja juttuja tulee lisää, jahka ehdin kirjoittaa. :)
Poistakiva kertomus ,tyylikkäät kuvat ,kiitos vielä karttakuvasta josta voi hahmotella reissua maastossa
VastaaPoistaKiitos, mukava kuulla, että kartasta oli hyötyä!
PoistaMukava kertomus! Täytynee jättää Lemmenjoki rauhaan tällä kertaa ja kokeilla UKK puisto.
VastaaPoistaKyllä Lemmenjoki kannatta kokea myös! Muutama vaelluskertomus Lemmenjoelta on arkistossa, mutta en ole vielä ehtinyt tehdä niistä juttua tänne. :)
Poista