Janne Pyykön blogissa kerrottiin vuonna 2015 tapahtuneesta sattumuksesta, jossa pistäytyminen Kevon
luonnonpuiston puolelle vahingossa ja tämän tarinan kertominen blogissa johti
kahdeksaan päiväsakkoon luonnonsuojelurikkomuksesta.
Tunnustettakoon, että samaisena kesänä syyllistyin itsekin
samaan rikokseen. Paikka ja tekotapa tosin oli eri.
Olimme kesällä 2015 Urho Kekkosen kansallispuistossa
vaelluksella. Liikkumista luonnonsuojelualueilla voidaan rajoittaa
luonnonsuojelulain 18 §:n nojalla.
18 § Liikkumisen rajoittaminen
luonnonsuojelualueella
Luonnonpuistossa saa muualla kuin
erikseen osoitetuilla teillä, poluilla tai alueilla liikkua vain sen
viranomaisen tai laitoksen luvalla, jonka hallinnassa alue on.
Kansallispuistossa ja muulla
luonnonsuojelualueella voidaan joko alueen perustamispäätökseen tai aluetta
koskevaan järjestyssääntöön otettavalla määräyksellä kieltää tai rajoittaa
liikkumista, leiriytymistä, maihinnousua sekä veneen, laivan tai muun
kulkuneuvon pitämistä. Liikkumis- ja maihinnousukielto tai -rajoitus
edellyttää, että alueen eläimistön tai kasvillisuuden säilyminen sellaista
vaatii.
Mitä 1 momentissa säädetään, ei
koske liikkumista tehtävissä, jotka ovat tarpeen poronhoitoa varten.
Rajoituksista voidaan tarkemmin määrätä kansallispuiston
järjestyssäännöillä. Urho Kekkosen kansallispuiston järjestyssäännöissä on kielletty leiriytyminen kansallispuiston syrjävyöhykkeellä Paratiisikurun
ja Lumikurun alueilla.
Kuten tiedämme, mikään kielto ei ole oikea kielto, ellei sen
rikkomista ole jotenkin sanktioitu. Luonnonsuojelulain 58 §:ssä on säädetty rangaistuksista. Sen 2 momentin mukaan:
Joka tahallaan tai
huolimattomuudesta
1) rikkoo tässä laissa olevaa tai
sen nojalla luonnon suojelemiseksi annettua säännöstä tai määräystä taikka
ostaa tai ottaa vastaan jotakin, mikä on saatu sellaista säännöstä tai
määräystä rikkomalla,
--
on tuomittava, jollei teko ole
luonnonsuojelurikoksena rangaistava, luonnonsuojelurikkomuksesta sakkoon.
Toisin sanoen, kansallispuiston järjestyssäännöissä
kielletyn toiminnan tekeminen on luonnonsuojelulain 18 §:n nojalla luonnon
suojelemiseksi annetun säännöksen rikkomista, josta seuraa siis rangaistuksena
sakkoa.
Mikä rikollinen tekoni oli?
Olimme kulkemassa Sarviojan autiotuvalta Paratiisikurun
kautta Ukselmapäälle ja edelleen Sokostille. Sää oli vaihteleva, aamulla satoi,
mutta sen jälkeen sää parani. Olimme syöneet lounasta Paratiisikurussa, josta
oli määrä nousta ylös tunturipaljakalle ja kulkea Ukselmapään huipulle. Sää
kuitenkin muuttui äkisti, ja alkoi kova sade. Näkyvyys heikkeni, eikä ylhäällä
tunturissa olisi nähnyt pitkälle. Alhaalla kurussa oli myös pahimmalta tuulelta
suojassa. Ylös ei paljakalle ei siis ollut järkeä lähteä ennen sateen
loppumista. Päätimme pystyttää teltan, jotta saimme odottaa sateen taukoamista
suojassa. Samalla tuli nukuttua päiväunet. Parin tunnin päästä sade taukosi, ja ilma oli jälleen kaunis.
Rikos oli siis se, että leiriydyimme (=pystytimme teltan)
Paratiisikuruun, vaikka se on kansallispuiston järjestyssäännöissä kielletty.
On myönnettävä, että tuossa hetkessä sateen keskellä ei
tullut mieleenkään, että leiriytyminen olisi kiellettyä. Emme tietenkään olisi
pystyttäneet telttaa, jos olisimme tienneet kiellosta. Tietämättömyys lain – tässä
tapauksessa kansallispuiston järjestyssäännön – sisällöstä ei kuitenkaan ole
vastuuvapausperuste.
On kuitenkin mielenkiintoista pohtia tällaisten tilanteiden rikoksia
ja mahdollisia rangaistuksia. Kerron tämän tarinan vasta nyt, sillä rikollisen tekoni
syyteoikeus vanhentunut. Minua vastaan ei voida enää nostaa syytettä (eikä
siten tuomita rangaistukseen), sillä rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin 4
kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu kahdessa vuodessa, jos rikoksesta säädetty
ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta tai sakkoa. Luonnonsuojelurikkomuksen
maksimirangaistus on sakkoa, joten tunnusmerkistön täyttävän tekoni osalta
syyteoikeus on vanhentunut viime kesänä.
Olisinko voinut puolustautua?
On päivänselvää, että tekoni täytti luonnonsuojelulain 58
§:n mukaisen luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistön, kuten myös Janne Pyykön
osalta kävi. En voi kiistää, ettenkö olisi leiriytynyt juuri Paratiisikuruun.
Mutta olisiko minua välttämättä ollut tuomittava rangaistukseen, jos
syyteoikeus ei olisi vielä vanhentunut? Toisin sanoen, mitä voisin esittää
puolustuksekseni? Syvennytäänpä hieman juridiikkaan.
Määritelmällisesti rikos on tunnusmerkistön mukaisesti
oikeudenvastainen, syyllisyyttä osoittava teko. Tunnusmerkistön mukaisuus
tapauksessani on varsin selvä. Rikoslain 48 luvun 5 §:ssä on säädetty
luonnonsuojelurikoksesta. Pykälän 4 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksena ei
kuitenkaan pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen.
Tällaisia merkitykseltään vähäisempiä tekoja varten luonnonsuojelurikkomuksesta
on säädetty luonnonsuojelulain 58 §:ssä. Luonnonsuojelulain esitöissä (HE 79/1996
vp, s. 45) on nimenomaisesti todettu, että muut kuin vähäiset teot ovat yleensä
rangaistavia luonnonsuojelurikoksena. Edelleen esitöissä todetaan, että myös
huolimaton teko on rangaistava luonnonsuojelurikkomuksena.
Syyllisyyden osalta merkityksellistä on arvioida, oliko
menettelyni huolimatonta. Huolimattomuutta, tarkemmin ottaen tuottamuksen
käsitettä, on oikeustieteessä pohdittu laajasti. Rikoslaissa 3 luvun 7 §
sisältää määritelmäsäännöksen tuottamuksesta: sen mukaan tekijän menettely on
huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa
huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan. Sillä,
onko kyse tietoisesta vai tiedottomasta tuottamuksesta (eli onko tekijä
mieltänyt oikeudenloukkauksen mahdollisuuden ja olisiko hänen pitänyt havaita
se) ei ole merkitystä lainsäädännössä.
Kuten edellä on todettu, tietämättömyys lain sisällöstä ei
vapauta vastuusta. Kansallispuisto on luonnonsuojelualue, joten siellä kulkevan
on ainakin jollain tasolla oltava tietoinen siitä, että alueen käyttöä on
rajoitettu. On siten kulkijan vastuulla selvittää, mikä on sallittua ja mikä
ei. Jokamiehenoikeuksiin vetoaminen ei ole riittävää, sillä nekään eivät ole
täysimääräisenä voimassa luonnonsuojelualueilla. Minun olisi siis etukäteen
pitänyt selvittää, onko Urho Kekkosen kansallispuistossa leiriytyminen
kielletty jollakin alueella. Tässä on huomattava myös se, että Urho Kekkosen kansallispuiston
kartassa on mainittu järjestyssäännöistä ja erityisesti mainittu, missä
leiriytyminen on ja ei ole sallittua.
Tekoni oli siis huolimaton, koska olisin kyennyt
selvittämään sallitut ja kielletyt leiriytymispaikat. En siten olisi voinut
vedota siihen, että olisin ollut syytön. Mutta voisinko vedota joihinkin oikeuttamisperusteisiin?
Keskeisimmät lainsäädäntömme tuntemat oikeuttamisperusteet ovat hätävarjelu ja
pakkotila. Jos oikeuttamisperuste on käsillä, teon oikeudenvastaisuus poistuu,
eikä tekoa ole pidettävä rikoksena.
Tällaisessa tilanteessa pakkotilaa koskeva rikoslain 4 luvun
5 § on mielenkiintoinen. Säännöksen mukaan pakkotilassa tehty teko katsotaan
sallituksi, jos välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko
on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan
edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä
sekä muut olosuhteet.
Pakkotilakaan ei varmaan tulisi vastuuvapausperusteena kysymykseen, koska vaikka sade oli ihan reipas, ei leiriytyminen välttämättä olisi ollut tarpeen "välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi". Voidaan tietysti ajatusleikkinä miettiä, milloin tilanne olisi sellainen, että pakkotilaan voisi vastuuvapausperusteena vedota leiriytymiskieltoa vastaan.
Rikoksentekijä rikospaikalla. Ei näytä siltä, että käsillä olisi "välitön ja pakottava vaara", jos hyttysiä ei lasketa. |
Lienee selvää, että lumimyrsky tms. vakava tilanne, jossa
eteneminen ei olisi mahdollista, täyttäisi pakkotilan perusteet. Mutta olisiko
pimeän tulo samanlainen tilanne? Ainakaan heinäkuun puolivälissä ei, koska
Lapin yö on vielä niin valoisa, ettei eteneminen ole sen vuoksi mahdotonta, ei
edes vaarallista. Muussa tapauksessa pimeä voisi ehkä olla syy pystyttää leiri
kiellettyynkin paikkaa.
Heinäkuinen vesisade toki kastelee, mutta asianmukaisilla
varusteilla varustettu vaeltaja ei sen vuoksi tarvitse välitöntä suojaa, joten
kyse ei ollut välittömän ja pakottavan vaaran torjumisesta. Toisaalta teltan
paikka näytti sieltä, että ennenkin siinä oli leiriä pidetty. Aiheutettu
vahinko maastolle oli väkisinkin vähäinen, eikä luontoarvoja pahemmin
vaarannettu. Näitä seikkoja voitaisiin pitää pakkotilaa puoltavina, jos
ylipäänsä ensimmäinen edellytys vaaran torjumisesta toteutuisi.
Olin siis syyllinen luonnonsuojelurikkomukseen rikoskumppanini kanssa, sillä en olisi voinut vedota myöskään pakkotilaan. Ainoa mahdollisuus välttyä rangaistukselta oli siis se, ettei kukaan saisi tietää rikoksesta. Tämäkin rikos jäi siis selvittämättä, sillä itsekriminointisuojaan vedoten jätin kertomatta tämän pienen osuuden vaelluskertomuksessani. Nyt, kun minua ei enää voida teostani tuomita, voin todeta, että tämä rikos on selvitetty - ja lisätä tästä kappaleen vaelluskertomukseen.
DISCLAIMER: Selvyyden vuoksi todettakoon vielä, että pyrin noudattamaan vaelluksillani ja retkilläni aina kunkin alueen sääntöjä ja käyttörajoituksia. Tässäkään ei ollut kyse tahallisesta sääntöjen rikkomisesta, vaan aidosti vahingosta. Säännöt on tehty noudatettavaksi ja luontoa tulee muutenkin kunnioittaa. Näiden pitäisi olla kaikille vaeltajille itsestäänselviä periaatteita.
DISCLAIMER: Selvyyden vuoksi todettakoon vielä, että pyrin noudattamaan vaelluksillani ja retkilläni aina kunkin alueen sääntöjä ja käyttörajoituksia. Tässäkään ei ollut kyse tahallisesta sääntöjen rikkomisesta, vaan aidosti vahingosta. Säännöt on tehty noudatettavaksi ja luontoa tulee muutenkin kunnioittaa. Näiden pitäisi olla kaikille vaeltajille itsestäänselviä periaatteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti