Arkistojen aarteita!
Kesällä 2013 Käsivarren kivikot vaihtuivat Muotkan
helteisiin. Taisteluparina oli taas Tuomas, joka tällä reissulla ansaitsi
lempinimen ”Rasva-Seppo”. Mutta nomen est omen, viisas oli hän, minä tyhmä.
 |
Muotkaa parhaimmillaan: maisemaa Kuárvikozzâlta etelään.
|
1. päivä – 27.6.2013
Muotkanruoktu – Lahtisen Kämppä
Huonon huumorin siivittämänä tämänkertainen sotaratsumme,
eli Volkswagen Polo kyyditti meidät Luoston välietapin kautta Inarin Nesteelle,
jossa tankkasimme rasvaa koneisiimme. Ja dieseliä Poloon. Siitä matka jatkui
Kaamasen tielle ja kohti Karigasniemeä.
Parkkeerasimme auton Sulaojan parkkipaikalle, josta Kevon
reitti lähtee. Tämä olisi vaelluksemme päätepiste. Lähtöpisteeksi olimme
suunnitelleen legendaarista Muotkan ruoktun lomakylää, noin 33 kilometriä
takaisin Inaria kohden. Sieltä tarkoituksena oli kulkea Peltojoen vartta
Peltoaiville ja Kuárvikozzâ-tunturille (tai Koarvikodds, tunturin nimen kirjoitusasu
vaihtelee), joka on Muotkan erämaan korkein tunturi. Kuárvikozzâlta matka
jatkuisi kutakuinkin Muotkan postipolkua (joka ei oikeasti ole postipolku, vaan
Suomen Matkailijayhdistyksen taannoin maastoon merkitsemä Tirron retkireitti) aina
Stuorraäytsille, jossa käytäisiin katsastamassa yksi Muotkan harvoista
autiotuvista, Stuorraäytsin tupa. Sieltä ajatuksena oli kulkea kutakuikin
suoraan pohjoiseen Karigasjoelle, josta kulkee mönkijäura-metsäautotie
Karigasniemen tien varteen Sulaojan tuntumaan.
Siispä auto jäisi Sulaojan parkkiin. Soitimme Karigasniemen
taksiin ja kerroimme, että Sulaojan parkkipaikalta pitäisi päästä
Muotkanruoktuun. Taksin tilaus ei mennyt ihan putkeen, sillä noin 10 minuuttia
soiton jälkeen katsoimme, että siinähän painoi taksin näköinen auto menemään
tuhatta ja sataa Inaria kohden Sulaojan ohi. Ei muuta kuin uusi soitto, jossa
keskustelu meni kutakuinkin seuraavasti:
- Karigasniemen taksi.
- No päivää, juuri hetki sitten tilattiin taksi tähän
Sulaojan parkkipaikalle, mutta se taisi mennä juuri tuosta ohi.
- Vittu eikö se saatana ymmärrä!
- …ok...?
- Kohta teille tulee auto.
Pienen tuokion kuluttua taksi sitten kurvasikin paikalle.
Kuski oli vain hieman meitä vanhempi, leppoisa kaveri. Matka Muotkanruoktulle
sujui läpänheiton ja tarinan iskennän merkeissä. Opimme muun muassa sen, että
baariin kannattaa näillä tienoilla lähteä Norjan puolelle Karasjoelle, koska
aikaeron takia se on tunnin pidempään auki, ja että maastossa pitäisi varoa,
kun imukykyisiä tyttöystäviä on joka kulmalla vaanimassa.
Muotkanruoktulla olimme noin kymmentä yli seitsemän. Ilma
oli lämmin, ehkä noin 17 astetta, mutta taivaalta tihkui koko ajan vettä ja
maisema oli aika harmaa. Läksimme kävelemään Peltojoen vartta ylävirtaan. Hyvin
pian selväksi kävi, ettei ole järkeä yrittää ehtiä ensimmäiselle suunnitellulle
yöpymispaikalle, joka oli Peltoaivin juurella oleva komea lampi. Tuomas oli
käynyt Muotkalla ennenkin, joten hänellä oli tietoa hyvistä leiripaikoista.
Pilvet roikkuivat niin matalalla, että paikka ei olisi päässyt oikeuksiinsa. Ja
toki sinne olisi ollut Lahtisen kämpältä vielä noin tunnin kävely.
 |
Peltojokea Muotkan Ruoktun lähellä.
|
Kuljimme varsin reippaasti. Pidimme vain yhden tauon
matkalla Lahtiselle. Tästä 11 kilometrin taipaleesta ei jää paljoa kerrottavaa.
Säätila vaikutti paitsi maisemiin, myös mieleen. Motivaatio ei ollut
huipussaan; mielessä oli vain lämmin teltta ja iltaruoka. Ei suoraan sanoen
tuntunut kovin mielekkäältä kävellä sateisessa pusikossa, joka kasteli
tehokkaasti. Maisematkaan eivät olleet kaksiset, vaikka Peltojoki aina välillä
vilahtelikin.
 |
Tauko Peltojoen varren nuotiopaikalla.
|
Muotkan ruoktulta Lahtiselle kulkee selvä polku, mutta
mitenkään erityisen hyvä saati mukava se ei ole. Matkalle sattuu kosteikko jos toinenkin, ja
välillä maasto on aikamoista pusikkoa. Silti päivän musiikillinen teema oli The
Pointer Sistersin ikivihreä I’m So Excited, vaikka olo oli kaikkea muuta kuin
excited.
 |
Lahtisen kämppä ja teltta.
|
Lopulta Lahtisen kämppä tuli vastaan ja pääsimme
pystyttämään telttaa. Kävelyyn oli mennyt noin kolme ja puoli tuntia, olimme
perillä noin 22:45. Lahtisen kämppä on hyvin pieni, joten teltassa oli
mukavampi majoittua. Kämpän pihassa on muutamia hyviä telttapaikkoja. Maasto
oli kuitenkin niin märkää, että piti vain toivoa, että seuraava päivä olisi
kuivempi. Mutta eikun ruoka tulille.
 |
| Iltapalaa. |
Teimme kämpän kamiinaan pienen tulen ja veimme märät
kamppeet sinne. Iltaruoan jälkeen uni tuli helposti ja mikäs siinä oli
paremmasta säästä uneksiessa.
2. päivä – 28.6.2013
Lahtisen kämppä – Vuomajoenmukka
Aamulla nukuttiin pitkään. Nousimme ylös vasta puoli
yhdeltätoista, minkä jälkeen teimme aamutoimet kaikessa rauhassa. Kamat olivat
kuivuneet yön aikana kämpässä ja ilma oli eilistä kirkkaampi. Pilvinen
kuitenkin. Oli lämmintä ja taksikuskin mainostamat imukykyiset naaraatkin
olivat löytäneet inisevänä laumana meidät.
 |
| Aamupalaa. |
Tutustuin Lahtisen kämppään tarkemmin. Kämpän seinällä on
kertomusta rakentajastaan Lahtisesta sekä kämpän vaiheista:
Lahtisen kämpän on rakentanut alun perin Mikkelistä
lähtöisin oleva opettaja Pentti Lahtinen vuonna 1949. Alun perin kämppä oli
Lahtisen yksityinen maja, jonka maa-alueen hän oli vuokrannut
Metsähallitukselta ja maksanut 10 vuoden vuokran etukäteen. Tämän jälkeen
vuokraa ei tullut maksettua ajoissa ja Metsähallitus katsoi, että kämppä oli
siirtynyt sen omistukseen.
Lahtinen oli todennut, että olkoon. Kämppä oli ennenkin
ollut avoin, ja niinpä se on palvellut kulkijoiden tukikohtana 1960-luvulta
alkaen.
Viime vuosina kämpän huolto on tapahtunut Muotkan ruoktun lomakylän
toimesta. Virallinen Metsähallituksen autiotupa se ei ole, joten on erityisen
tärkeää, että kulkijat huolehtivat kämpän siisteydestä ja kunnosta. Hienoa,
että tällaisia kohteita on.
 |
Lahtisen kämppää.
|
 |
Vuolaasti virtaava Peltojoki ja kukkivat kullerot.
|
Lähdimme kulkemaan Lahtiselta eteenpäin hyttysaattueessa.
Polku jatkui Peltojoen vartta ylöspäin, mutta kovin erityisiä maisemia se ei
tarjonnut. Vähemmän suota kuitenkin. Noin kahden ja puolen kilometrin jälkeen
vastaan tuli puro, jota pitkin polku lähti nousemaan ylös pois Peltojoen
varresta. Kutakuinkin näillä main Peltojoessa oli suvantopaikka, jossa oli kyltein merkitty ylityspaikka.
Nousu puron vartta ylös oli raskas. No, eihän sitä vertikaalista etenemää ollut kuin
noin 60 metriä, mutta kylläpä kävi voimille. Hyttysiä oli ihan
perkeleellisesti. Ei paljoa viitsinyt pysähdellä, sillä heti kun vauhti
pysähtyi, kimpussa käsissä ja naamassa oli noin miljardi kaveria. Kuvatkin piti
siksi ottaa nopeasti, vaikka puro olikin sympaattinen ja nätti.
 |
Nimetön järvi Peltoaivin edessä. Fantastinen leiripaikka järven itäpäässä.
|
 |
Olin joskus nuori... välipalaa järvellä.
|
Kun noususta oli jo melko näännyksissä, edessä alkoi siintää
järvi. Aivan huikean kaunis paikka! Tämä nimetön, 350 metrissä oleva järvi oli
todella komealla paikalla Peltoaivin edessä. Tässä oli alkuperäisen
suunnitelmamme ensimmäinen leiripaikka, ja hieno se toden totta oli. Paikalla oli
kivikehä nuotiota varten ja tasainen telttapaikka olisi löytynyt helposti.
Mutta illalla tänne ei olisi enää jaksanut, sikäli ei harmittanut. Eikä sää
pannut parastaan.
 |
Hiekkaista harjannetta järven eteläpuolella.
|
 |
Näkymää harjanteelta koilliseen Peltojoen laaksoon.
|
Pidimme järvellä pitkän tauon. Sitten lähdimme hiekkaisen
harjanteen kautta nousemaan kohti Peltoaivia. Kameraa sai laulattaa
suhteellisen tiuhaan, sillä maisemat olivat hienoja. Tuomaksella oli omassa
kamerassaan mukana Lensbaby-optiikka, jota minäkin kokeilin paikotellen. Hauska
vehje.
 |
"Räjähtelevät koivut", lensbaby-optiikka CMOS-kennolle, 2013.
|
 |
Nousunäkymää taaksepäin, vasemmalla hiekkainen harjanne, oikealla Peltojoen laakso.
|
 |
Kallioisella rinteellä oli muutamia lampareita.
|
 |
Reitti huipulle.
|
Nousu oli paljon massiivisempi kuin mehut imenyt punnerrus
Peltojoelta järvelle, mutta tämä sujui helpommin. Ei siis helposti, mutta
helpommin. Ei sinänsä pitäisi valittaa, sillä rinne ei ollut mitenkään vaikea
kulkea. Jostain syystä rinkka selässä kulkeminen ei sujunut ihan kuin
Strömsössä.
 |
| Peltojärvi. |
Itse Peltoaivin huippu oli siinä mielessä hienoinen
pettymys, että se oli laakea ja aika kaukana tunturin kaakkoisrinteen
jyrkänteestä, ettei maisema ollutkaan kovin jylhä. Toki näkymää riitti
pitkälle, mutta olin odottanut vähän enemmän. Siitä huolimatta vietimme huipulla
hyvä tovin. Paikalla oli vanha kolmiomittaustorni tai vastaava, ja
”asianmukaisesti” ryönää.
 |
Peltoaivi / Bealdoaivi - 565 mpy.
|
 |
Ryönää huipulla.
|
 |
Heleää keskikesää.
|
 |
Riekkoko se siinä...?
|
Jatkoimme Peltoaivin leppoisaa paljakkaa kohti
Soarvegielasta. Ensin luoteeseen ja sitten länteen kohti tunturien välistä
solaa. Tarkoitus oli lounastaa, kunhan vesipaikka tulee vastaan. Peltoaivilta
oli komea näkymä pohjoiseen Alemman Honkavuoman laaksoon. Sää oli kuitenkin sen
verran tuhnuinen, että maisema ei päässyt oikeuksiinsa.
Vettä löytyi Peltoaivin ja Soarvegielaksen välisestä
jontkasta, jossa lorisi pieni puro. Laitoimme lounasta ja kuvasimme purossa
olevaa miniatyyrivesiputousta. Alkoi kuitenkin tihuttaa vettä ja sade alkoi
voimistua. Pilvet muuttuivat paksummiksi ja tuli ihan hämärää. Näkyvyys
heikkeni.
 |
Kokkailujen dokumentointia.
|
 |
Pudotuskorkeus n. 0,3 metriä!
|
Lounaan jälkeen nousimme Soarvegielaksen huipun
pohjoispuolella olevaan satulaan ja kiersimme huippua korkeuskäyriä pitkin
pohjoisen puolelta. Paljakka oli verrattain helppokulkuista ja maaston muodot
olivat komeita. Maisemat jäivät kuitenkin sateessa huonoiksi, vaikka etenkin
länteen olisi auennut laakea näkymä.
 |
Maisemaa Alemman Honkavuoman suuntaa (koilliseen); Honkavuoman latvajärvi näkyvissä.
|
 |
Feelin' British.
|
Vaikka etenimme reippaasti, tuntui, ettei matka oikein
etene. Olihan siinä toki kilometri poikineen kuljettavana. Lopulta pääsimme
viimeisen satulan yli ja aloimme etsiä vesipaikkaa, jotta leirin saisi pystyyn.
Sade ei ollut missään vaiheessa kova, vaan enemmänkin sumusade tai alhaalla
roikkuvat pilvet. Pahasti ei siis kastunut, mutta Tuomas kyllä kirosi, että
taisi tulla shortsit turhaan mukaan.
 |
Sumuinen sademaisema jossain Soarvegielaksen rinteellä.
|
Ensimmäisen laaksonpoikanen oli vesiperä, eli vettä ei
ollut. Siispä jatkoimme yli pienen nyppylän kohti Vuomajokea, jossa vettä olisi
varmasti. Nyppylältä oli vielä vajaa kilometri pienelle lammelle ennen
Vuomajokea. Pidimme siinä taukoa vanhalla nuotiopaikalla, jolla oli puitakin.
Tuomas teki nuotion siinä toivossa, että savu karkottaisi hyttysiä, joita oli
taas vähintään riittävästi.
 |
| Hyttyssavut... |
 |
...olivat tarpeen!
|
Kävin kuitenkin tiedustelemassa maastoa lähempää jokea ja
joen ja lammen välistä löytyikin oiva telttapaikka. Siispä siirsimme romppeemme
sinne ja pystytimme teltan. Ympäri lampea oli runsaasti telttapaikkoja, mutta
tämä oli lähempänä jokea. Teltta oli pystyssä noin 23:15.
 |
Lampi Vuomajoenmukassa.
|
Illalliseksi loihdimme pussipasta-aineksista chevre-rucola
-pastan kanalla ja paprikalla. Kävin huljuttamassa joessa jalkani. Ah, mikä
taivaallinen tunne! Matkaa oli kertynyt noin 16 kilometriä ja kunnioitettava
osa siitä oli ollut nousua, joten ei ihme, että jaloissa tuntui.
 |
| Mums. |
3. päivä – 29.6.2013
Vuomajoenmukka – Kuárvikozzâ – Piekanaäytsi – Kielajoen
latva
Yö oli pilvinen, mutta kun nousimme ylös kymmenen tienoilla,
sää oli upea. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta ja oli todella lämmin.
Lämpömittaria ei ollut, mutta veikkaisin, että helleraja oli lähellä. Mutta
tätä oli odotettu, koko maailma näytti kirkkaalta. Ja Tuomaskaan ei ollut
kantanut shortsejaan turhaan. Itsekin lyhensin katkolahjehousuistani
hellemoodiin.
 |
Kirkas ja helteinen aamu.
|
Aamutoimet tehtiin ripeästi. Paikkasin jalastani orastavan
rakon ja sitten ylitimme Vuomajoen ja aloitimme matkan kohti Kuárvikozzâa.
Alkumatka meni nopeasti, sillä maasto oli lähes tasaista. Maasto nousi, mutta
nousu oli loivaa. Kohtasimme ”postipolun”, joka erottui selkeästi. Sen jälkeen
ohjelmassa oli hieman motivaatiojontkaa, joka toki kartankin perusteella oli
odotettavissa.
 |
Vuomajoen ylitys.
|
Lämmin sää oli mahtava. Ennen kuin varsinainen nousu alkoi,
pidimme tauon, joten paita pois ja aurinkoa iholle! Vinoilin Tuomakselle, kun
hän oli aamusta asti lotrannut erilaisia aurinkorasvoja iholleen. Tästä siis
nimi Rasva-Seppo – en edes halua arvata, paljonko rasvat toivat lisäpainoa
rinkkaan. Tauolla oli aikaa myös tehdä lensbaby-tutkielmia yksinäisistä
tunturikoivuista. Jostain syystä edes ötököitä ei ollut harmiksi asti, vaikka
edellisinä päivinä niitä oli välillä jopa ahdistavan paljon.
 |
Luonnonmukainen päivänvarjo.
|
 |
Kuárvikozzâ kohoaa edessä.
|
Kuárvikozzân huippu on noin 590 metriä merenpinnan
yläpuolella. Pohjoisen suunnasta huiputettaessa nousua kertyy noin 150 metriä.
Tämä nousu ottikin sitten ihan kunnolla kunnon päälle. Nousu aiheutti melkoiset
ähinät ja puhinat. Ainoa etu oli, että hyttyset ja muut pörriäiset olivat
tosiaan jääneet jonnekin jontkikkoon eikä niistä ollut kiusaa. Hitaasti mutta
varmasti tamppasin eteenpäin. Tuomas meni menojaan edessä ja pääsi huipulle
ensin. Tuskanvirne naamallani pääsin kuin pääsinkin huipulle. Meinasi lähteä
taju. Tankkasin nestettä varmaan litran yhteen menoon ja otin hyvän tovin
lukua.
 |
Vihdoin huipulla!
|
 |
Maisemakimara huipulta. Etelän ja kaakon suunnalla on runsaasti järviä.
|
 |
Yläpelti paljaana kuvien ottoa.
|
Kun noususta oli toivuttu, oli aika alkaa armoton kameran
räpsyttely. Maisema oli mahtava. Joka suuntaan, mutta erityisesti kaakon ja
etelän suunnalla oleva soiden ja järvien mosaiikki oli kaunista. Myös
Piekanaäytsi, jonka suuntaan oli tarkoitus jatkaa, näkyi hyvin. Kuárvikozzâ oli
vaelluksen käännepiste siinä mielessä, että tästä eteenpäin kulku kävisi
takaisin kohti Karigasniemen tietä.
 |
Piekanaäytsi, myös "postipolku" erottuu hyvin taaempana kohoavan Urroaivin rinteellä.
|
 |
Löytyykö kenttää?
|
 |
360 asteen panoraama huipulta.
|
Kuvia ottaessa teleobjektiivilla saattoi zoomailla kaukaisempia
kohteita. Kaukana horisontissa näkyi muun muassa Norjan puolen lumisia tuntureita.
Vaelluksen jälkeen kun kartan kanssa kuvia tutkin, päädyin siihen, että
lumirinteiset tunturia olivat Geaidnogáisan/Rástigáisan tunturialuetta, jonne
matkaa oli noin 80 kilometriä (!). Mikään muu tunturi ei lähialueilla ollut
riittävän massiivinen.
 |
Rástigáisa Norjassa Tenojoen tuolla puolen - väliin jää Muotkan ja Paistunturin erämaa.
|
Toisaalla kamera paljasti niin ikään Norjan puolella lähellä
Karasjokea olevalta yli 600 metriin kohoavalta Iškoras-tunturilta (tai Iskuras)
maston ja jonkin muun rakennelman. Jälkeenpäin googletuksen avulla paljastui,
että tämä muu rakennelta on Naton tutka-asema. Edessä lähempänä kohoava
persoonallisen muotoinen Bartačohkka-tunturi näkyi komeasti.
 |
Maaston muotoja teleobjektiivilla ja Naton tutka Norjassa.
|
 |
Överileveä panoraama luoteeseen: summittainen kulkureitti merkattu punaisella.
|
Aurinkoa siis riitti. Ja kuvia riitti. Vietimme huipulla melkein
kaksi tuntia. Sitten alkoi olla jo lounaan aika, mutta sitä varten piti kulkea
pari kilometriä tunturin länsipuolen matalan sivulaen taakse puron varteen.
Mutta mikäs siinä kulkiessa, maasto oli helppoa paljakkaa. Oikeastaan pahempaa
kivikkoa oli vain Kuárvikozzân huipun tuntumassa.
 |
Maaston muotoja lounaspaikkaa etsiessä.
|
Lounas piti syödä nopeasti, sillä siinä missä huippu oli lähes täysin
hyttysvapaa vyöhyke, puron varressa niitä oli taas runsaasti. Suuntasimme
purolta suoraan Piekanaäytsiä kohti, jonka saavutimme nopeasti. Alun perin
olimme pitäneet reittiin myös optiona pientä lenkkiä etelämmäs, mutta siellä
olisi ollut enemmän soita = enemmän lentäviä seuralaisia.
 |
| Lounastauko. |
Piekanaäytsillä oli ötököitä niin paljon, että minun oli pakko
pidentää lahkeita. Meininki oli suorastaan infernaalinen, sillä hyttysten vielä
ovat suhteellisen harmittomia, mutta niiden seurauksi oli ilmestynyt mäkäräisiä,
jotka purevat monin verroin kipeämmin. Eikä hyttysmyrkky ainakaan minulla tepsi
niihin samalla tavalla.
 |
Kotakehikko Piekanaäytsin suulla; Kuárvikozzâ kohoaa taustalla.
|
 |
| Piekanaäytsi. |
Aurinkoakin oli saatu. Molempien käsivarret punoittivat kivasti,
samoin naama. Tässä vaiheessa en enää voinut vinoilla Tuomakselle rasvan
määrästä. Itsehän en ollut laittanut mitään rasvoja ja se alkoi tuntua iholla…
Aurinko paistoi edelleen lähes pilvettömältä taivaalta ja oli todella kuuma.
Eikä pääosin puuttomalla paljakalla suoraa heru.
 |
Kuárvikozzâ Piekanaäytsin läpi nähtynä.
|
Matka jatkui Piekanaäytsin läpi ”postipolkua” kohti Kielajoen
latvavesiä, josta tarkoitus oli etsiä telttapaikka. Emme jääneet ensimmäiselle
mahdolliselle paikalle, mikä saattoi olla virhe. Kun polku laskeutui aina vain
alavampaan maastoon, ötökkätilanne alkoi käydä oikeasti tukalaksi. Viimeiset
kilometrit olivatkin aikamoista pikamarssia, sillä paikallaan ei voinut yhtään
olla. Olo oli hikinen, sillä lämmintä riitti, mutta vaatetta oli pakko olla
päällä, etteivät mäkäräiset olisi syöneet elävältä.
 |
Kosteikkoa... vaan ei kelpaa leiripaikaksi.
|
Lopulta saavutimme Kielajoen latvavedet ja löysimme hyvän
telttapaikan pienen joessa olevan lammen kohdalta. Teltta pystyyn ja hetki
lepoa – ja after sun -voidetta palaneelle iholle. Kovin paljoa en kehdannut
Tuomakselta voidetta anella, kun pilkka pääsi osumaan omaan nilkkaan.
 |
Leiri ilta-auringossa.
|
 |
Jokseenkin palanut ja syöty...
|
Kävin vielä illalla kuvaamassa jokea ja pesemässä paidan ja sukat.
Käväisin myös pienellä pulahduksella lammessa. Tekipä gutaa. Ainoa ongelma oli,
että riisuminen munasilleen ei ollut kovin helppo toimenpide – hyttyset ja
erityisesti mäkärät kävivät heti kiinni ns. arkaan paikkaan. Kädet ja jalat
olivat jo täynnä kutisevia ja verestäviä puremia eikä niitä olisi yhtään
kaivattu muualle.
 |
Auringon säteet Kielajoessa.
|
 |
Hei hulinaa!
|
Päivään mahtui kävelyä noin 13 kilometrin edestä. Iltaruoka
maittoi hyvin ja lepo myös. Makuupussi tosin oli turhake, sillä myös yö oli
lämmin. Mutta ylivoimaisesti tämän vaelluksen paras päivä tähän mennessä!
4. päivä – 30.6.2013
Kielajoen latva – Rátnoskáidi – Rátnojohka
Aamu valkeni pilvisenä. Oli siis taas melko tasaisen
harmaata, kun teimme aamutoimia. Ötökät eivät olleet yön aikana hävinneet.
Päinvastoin, ne pirulaiset olivat heti valmiina vastaanottamaan terävine
imukärsineen, kun vaeltajapolo vaan malttoi ulostautua teltasta.
Ulostautumisesta puheenollen, tämä aamu oli sellainen, että jos vain olisi
ollut mahdollista jättää riukuhommat väliin, olisin ollut onnellinen. Niissä
kun täydellinen suojautuminen ei oikein ole mahdollista. Mäkärät luonnollisesti
ottivat tilanteesta ilon irti ja kävivät kiinni, no, arvaat kyllä minne.
 |
| Pöheikkö. |
 |
Leirin aamutoimet.
|
Aamutoimien jälkeen lähdimme postipolkua kohti Urroaivia.
Ensin kuitenkin piti ylittää Kielajoki, joka oli jo täällä latvoilla varsin
vuolas. Vettä oli polun kohdalla polveen. Ylityksen jälkeen jatkoimme jo
tutuksi käyneessä hyttys- ja mäkäräisseurassa. Polku oli helppokulkuinen ja
leveä. Nousu Urroaiville oli kuitenkin aika jyrkkä – itse asiassa joelta
Urroaivin huipulle on enemmän nousumetrejä kuin mitä edellisenä päivänä Kuárvikozzân
huiputuksessa oli.
 |
Kielajoen ylitys.
|
 |
Nousun maisemaa Kielajoen latvoille.
|
”Postipolku” ei kulje huipun kautta, mutta urheiluhenkisinä
nuorukaisina päätimme tehdä pienen mutkan, jotta tulisi tämäkin tunturi käytyä
huipun kautta. Tällä kertaa minulla oli enemmän virtaa, joten saavutin huipun
ensin. Urroaivin etelähuipulta avautui komea maisema moneen suuntaan, mutta
muutoin se oli aika tavanomainen tunturinlaki.
 |
Kuárvikozzâ ja Piekanaäytsi Urroaivilta nähtynä.
|
 |
Sitkeä sissi, yksinäinen mänty Urroaivin laella.
|
Huipulla palkitsin itseni suklaapatukalla. Kuvailimme jonkin aikaa
ja siirryimme sitten noin 400 metrin päähän pohjoishuipulle. Ylhäältä
tunturista pystyi tarkkailemaan säätilannetta. Taivaalla oli paljon erilaisia
pilviä ja aurinkokin pilkahti, mutta pääosin taivas oli harmaa ja ilma utuinen.
Siitä huolimatta oli todella lämmin. Totesimme siinä huipulla istuskellessamme,
että tämä reissu ei ole lopulta ollut kovin mukava. Syy on varmasti osittain
se, että lämpötila on vaeltamiseen turhan korkea ja siksi tuntuu jatkuvasti
siltä, että mehut ovat miehestä poissa. Toisaalta jatkuva hyttysriesa tympäisi
jo todella. Koko ajan oli pakko pitää pitkiä vaatteita, eikä edes avotunturissa
saanut rauhaa.
Olimme aamulla tarkasteelleet reittisuunnitelmaa, ja
kannatusta sai vaihtoehto, jonka mukaan kävelisimme ******n täältä. Jotenkin
homma ei ollut nyt niin kovin hauskaa. Lähdimme kulkemaan takaisin kohti polkua
ja lounaspaikan haku mielessä. Alaspäin kävely sujui leppoisasti.
 |
Laskua Urroaivilta.
|
 |
Čeavrájohkan puroristeys ja tulipaikka.
|
Lounaspaikka löytyi kahden puron risteyksestä, jolla kohti
polku ylitti Čeavrájohkan, joka oli kuivin jaloin ylitettävä puro.
Söimme lounaan puron viereisen törmän päällä. Juuri kun olimme saaneet lounaan
tulille, alkoi ripsiä vettä. Vaihdoin sadekamppeet, mikä osoittautui viisaaksi
valinnaksi. Lounas saatiin syötyä tihkusateessa, mutta sen jälkeen sade alkoi
voimistua.
 |
Riemumielellä, ilmeen perusteella, tihkusateessa.
|
Odottelimme hieman, josko sade olisi laantunut, sillä joelta
oli edessä nousu taas avotunturiin ja Rátnoskáidin yli. Mutta eipä se sade
siitä lakannut, joten matkaa oli jatkettava. Ennen lähtöä huomasin, että
vasenta käsivarttani jomotti aika lailla. Ihmettelin sitä, sillä se tuntui
erilaiselta kuin esimerkiksi silloin, kun on nukkunut teltassa huonossa asennossa,
enkä keksinyt syytä kivulle.
Nousimme jälleen puuttomalle. Olimme päättäneet, että
leiriydymme Rátnoskáidin jälkeiseen laaksoon Rátnojohkan varteen. Siitä olisi
vielä noin 4 kilometriä Stuorraäytsille ja sinne ei enää tänään tuntunut
järkevältä kävellä, ainakaan vesisateessa. Polku oli onneksi nopea kävellä,
mutta käsikipu huoletti minua hieman.
 |
Postipolun blues sateessa.
|
Vesisade ei ollut onneksi kovin rankkaa ja se hiljeni koko
ajan. Polkua oli nopea kävellä. Laskeuduimme Rátnojohkan varteen, josta piti
mennä yli kahlaamalla. Vaikka virta oli vuolas, joen pohja oli hyvin tasainen.
Ylitys oli siten helppo.
Ylityspaikalta siirryimme paremmalle leiripaikalle noin 100
metriä länteen kohti pohjois-eteläsuuntaista poroaitaa. Tällä kohden joessa oli
pieni suvanto. Telttapaikka oli tasainen kuin pannukakku, oikein hyvä. Ilma
kuitenkin enteili sadetta ja ukkosta, joten ryhdyimme hetimmiten pystyttämään
telttaa.
Välittömästi kun teltta oli saatu pussistaan ulos, yläkerran
ukko avasi taivaan hanat. Vettä alkoi tulla aivan kaatamalla. Teltta pystytettiin
melkoisella sykkeellä, ei mennyt varmaan kuin pari minuuttia ja teltta oli
pystyssä ja rinkat teltan absidissa. Ison teltan etu on se, että kamat saa
helposti telttaan suojaan ja huoltotoimet voi tehdä sateelta suojassa. Teltasta
periaatteessa eri tarvitse poistua kuin veden hakuun.
Toiminta oli sen verran ripeää, etteivät kamppeet kastuneet
pahemmin. Teltassa oli kuitenkin mukava laittaa kuivaa ylle. Kaatosateen
kaverina tuli myös ukkonen, mutta se ei onneksi tullut kovin lähelle. Jotenkin
tilanne oli kuitenkin aika hajottava. Onneksi oli kuitenkin teltta ja kuivaa
vaatetta yllä.
Kuivien vaatteiden vaihto oli kuitenkin sikäli virhe, että
ulos piti vielä mennä. Vettä ei ollut ehditty vielä hakea ja se alkoi olla
loppu. Kuivat kalsarini eivät vedenhakureissun jälkeen olleet enää niin kuivat.
Joten uusi vaihto. Nyt käyttöön lähtivät viimeiset puhtaat ja vielä oli päiviä
jäljellä. No, on sitä ennenkin likaiset vain käännetty nurinpäin, vain miten se
meni…
Päivään mahtui vain noin 10 km kävelyä, mutta se tuntui
tällä hetkellä aivan riittävältä. Käsikipu jatkui vielä. Teltassa oli kuitenkin
leppoisaa kuunnella sateen ropinaa. Rankkasadekin rauhoittui tasaisemmaksi, kun
ukkoskuuroissa usein on tapana. Väsytti. Söimme illallisen ja uni tuli sen
jälkeen aika pian.
5. päivä – 1.7.2013
Rátnojohka – Stuorraäytsi – Nirvajoki
 |
| Kuivausteline. |
 |
Aamun puuhia.
|
Aamu venyi pitkäksi. Nousimme aamutoimiin puoli yhdentoista
aikaan. Olin ollut jo seitsemältä hereillä, jolloin hain aamuvedet ja heitin
kastuneet kuorivaatteet ulos puun oksille kuivumaan. Se kannatti, sillä yöllä
sade oli lakannut ja aamukin oli kuiva. Kamat ehtivät kuivua melko hyvin ennen
starttia. Aamu otettiin rauhallisesti ja kuivattiin telttaa.
Liikahdimme leirin purettuamme puoli yhden maissa ja
jatkoimme ”postipolkua” kohti Stuorraäytsiä, tuota Muotkatunturin suurinta
kanjonia. Matkan aloitus oli leppoisa, sillä nousua ei juurikaan ollut
(ainakaan edellisiin päiviin verrattuna). Noin neljä kilometriä Stuorraäytsille
meni nopeasti. Polku meni poroaidan läheisyydessä ja paikoin poroaitaa oli
keritty rullalle. Poroja ei ollut näkynyt ainuttakaan koko vaelluksen aikana,
mikä hieman ihmetytti. Ilmeisesti laidunkierto oli sellainen, että porot olivat muualla.
Laskeuduimme Stuorraäytsille, jossa lorisi sievä puro.
Kasvillisuus oli rehevää. Pidimme taukoa ja päätimme, että kuljemme noin kuusi
kilometriä Stuorraäytsin autiotuvalle lounasta syömään. Matka kulkisi äytsin
pohjaa pitkin ja siinä menisi polku.
 |
Lasku puronvartta Stuorraäytsille.
|
 |
Stuorraäytsin rehevää kasvillisuutta.
|
Maisemat Stuorraäytsin pohjalla olivat paikoin komeita,
mutta yllättävän paljon oli myös melko mitäänsanomattomia pätkiä. Vanhoja
nuotiopaikkoja näkyi muutamia, mutta kovin montaa telttapaikkaa äytsissä ei
ollut. Noin puolessa välissä matkaa pidimme pienen evästauon. Alkoi tihuttaa
vettä. Olimme kuulevinamme jostain mönkijän ääntä, mutta ketään tai mitään ei
näkynyt. Viides päivä jo, eikä jälkeäkään muista ihmisistä, ei kerrassaan
mitään.
 |
Poroaita kulkee Stuorraäytsin pohjalla joen pohjoispuolella.
|
Jatkoimme matkaa sateessa ja pääsimme tuvalle noin puoli
kuuden aikaan. Stuorraäytsin tupa on todella ankeassa paikassa, aivan äytsiä
pitkin kulkevan poroaidan tuntumassa pohjoispuolella. Tuvan kohdalla aidassa on
portti, mutta epäilemättä aidasta pääsee muistakin kohdin yli tai ali. Mutta
tuvan sijainti tosiaan on sikäli kummallinen, että lähellä ei ole vesipaikkaa.
Tuvan pihassa oli kyltti kaivolle, mutta mitään kaivoksi kelpaavaa emme
pihapiiristä löytäneet.
 |
Poroaidan portin jälkeen Stuorraäytsin tuvalle menee pätkä pitkospuita.
|
Söimme lounasta, mutta seuranamme tuvassakin oli aika lailla
hyttysiä. Tähän ei todellakaan tehnyt mieli jäädä. Ulkona kuitenkin satoi sen
verran, ettei heti viitsinyt jatkaa matkaa. Välillä satoi kovastikin, joten kun
juuri kamiinan lämmössä kuivasimme kamppeita, ei niitä olisi heti halunnut
kastella.
 |
Stuorraäytsin tupa. Opasteviitassa ohjataan Mukkalompolon autiotuvalle (Kuárvikozzân eteläpuolella), joka on palanut jo vuonna 1996...
|
Fiilis ei ollut korkealla. Tupa oli siistissä kunnossa,
mutta pusikossa. Siksi jotenkin homma ei napannut. Tuvalla oli myös hyvin vähän
käyttöä, kulkijoita oli vieraskirjan mukaan vain harvakseltaan. Jotenkin en
ihmettele. Kolmisen tuntia odottelimme, josko sade alkaisi hellittää.
Totesimme, että sää voi olla mitä vaan eikä sateen loppumista kannata jäädä
odottamaan.
Lähdimme nousemaan tuvalta jyrkkää rinnettä kohti Ávžegašoaivia,
jonka huippu on noin puolitoista kilometriä tuvalta pohjoiseen. Nousu oli
hapokas. Alkunousu ensimmäiselle tasanteelle oli noin 100 nousumetriä, josta
oli vielä varsinaiselle huipulle toiset sata nousumetriä. Toki loppu oli jo
loivempaa, onneksi.
 |
Sade nousee lännestä vauhdilla.
|
Lounas muistutti vielä olemassaolostaan, joten voimia kyllä
riitti. Kun nousu oli edennyt puuttomalle, taaksemme (eli lounaaseen) aukeni
synkkä näky. Kova sade oli tulossa suoraan kohti ja takanamme näkyvä
Guoldnájohkan laakso näytti enemmän englantilaiselta nummelta kuin Lapin
erämaalta. Harmaa massa vyöryi kohti ja totesimme, että kohta kastutaan.
Vaihdoimme nopeasti sadekamat ja ensimmäiset isommat pisarat iskeytyivät jo
maahan.
 |
Ávžegašoaivilta etelään.
|
Suihku tuli ja meni yllättävänkin nopeasti. Sinä aikana
nousimme loppunousun Ávžegašoaivin huipulle, jossa kävi melkoinen tuuli. Alimmat
pilvet olivat matalammalla kuin noin 540 metrissä oleva huippu. Niiden nopeaa
liikettä oli metka katsella. Oli varsin hämärää, sillä kello oli jo noin
iltakymmenen ja pilvet paksuja. Heinäkuun alussa kuitenkin valoisaa on
kuitenkin käytännössä koko yö, vaikka olisikin pilvessä.
Huipulla kuului puhelin hyvin, joten laitoin viestin kotiin.
Koska sade oli lakannut, kameraakin saattoi käyttää, joskin pilvet ja hämäryys
tekivät kuvaamisesta konstikasta. Ensimmäistä kertaa tällä vaelluksella tuntui
hieman kylmältä, sen verran kova ja kostea tuuli oli.
 |
Huppufiilis, ei huippufiilis, vaikka huipulla oltiinkin.
|
 |
L <3 E, jollakulla ollut herkkä hetki tunturissa.
|
Lähdimme huipulta kohti pohjoista ja Nirvajoen latvaa.
Jonnekin sinne oli tarkoitus leiriytyä. Noin kahden kilometrin tallustamisen
jälkeen löysimme hyvän telttapaikan, joskin joen varteen oli jonkin verran
matkaa veden hakuun. Teltta pystyyn ja märät kamppeet sisään. Onneksi teltta
oli sen verran tilava, että märimmät kamat sai leviteltyä absidiin. Sitten illallista
naamariin. Päivän saldona oli noin 14 kilometriä.
 |
Lasku Nirvajoelle.
|
Keskustelimme yön hämärässä vielä tulevasta reitistä.
Jotenkin tuntui siltä, että tämä reissu alkaisi olla nähty. Toisaalta seuraavan
päivän sää merkkaisi paljon; jos ei sataisi, ei olisi tarpeen kävellä suorinta
reittiä, vaikka edessä ei enää ollut varsinaisesti kiinnostavia kohteita. Matkaa
autolle oli kuitenkin sen verran, että yhdessä päivässä sinne kävely ei
tuntunut järkevältä. Päätimme siis, että seuraavan yön olemme Karigasjoen
varressa, josta on sitten enää lyhyt kävely Sulaojalle autolle.
 |
| Illallismättö. |
Kaikkiaan päivä oli kuitenkin sateesta huolimatta myönteinen.
Ehkä osin siksi, etteivät hyttyset ja mäkärät olleet kiusanneet pahasti. No,
fiilikset tulee ja menee. Nyt onneksi oli ihan mukava olla.
6. päivä – 2.7.2013
Nirvajoki – Oađátčohkka – Karigasjoki
Yöllä satoi, mutta aamuseitsemältä heräsin kirkkaaseen
auringonpaisteeseen. Taivas oli aivan pilvetön. Nukuimme kuitenkin kahdeksaa
asti. Oli todellakin lämmin. Märät kamppeet ripustettiin yksinäiseen koivuun,
joka sai toimia kuivaustelineenä. Kävi myös mukavasti tuuli, joten auringon ja
tuulen yhteisvaikutus kuivatti vaatteita nopeasti.
 |
| Nirvajoen laaksoa, pieni huippu kuvassa on vasemmalla näkyvän puuttoman Duolba Jeageloaivin sivuhuippu, Jullačohkka. |
Tavarat ja teltta oli pakattuna kello 10, jolloin jatkoimme
matkaamme kohti Jeageloaivia. Rinne oli leppoisaa ja nopeaa, olimme lähemmän
tunturin, Duolba Jeageloaivin huipulla alle tunti liikkeelle lähdöstä. Sää oli
todella hieno, mutta pilviä alkoi näkyä enemmän. Toisaalta sää vaikutti
poutaiselta, eli sadepilvistä ei ollut tietoa. Hyvä niin. Kovan tuulen ansiosta
myös hyttyset pysyivät poissa.
 |
Jullačohkka lähempää.
|
 |
Tauko Duolba Jeageloaivilla. Toinen rötvää...
|
 |
...ja toinen kuvaa.
|
 |
Nimetön lampi (386,9 mpy) ja taustalla Vuodnjosčohkka (435 mpy).
|
 |
Karigasniemen Ailigas ja tv-masto.
|
 |
| Jeageloaivi. |
Huipulla pidimme pitkän tauon maisemia katsellen ja sitten
laskeuduimme Jeagelojavrin rantaan lounaalle. Sää oli muuttunut nopeasti.
Taivas oli muuttunut pilviseksi ja tulipa muutama pienehkö sadekuurokin.
Maisema oli taas harmaa.
 |
Lounastauko Jeagelojavrin rannalla.
|
Lounaan jälkeen otin lyhyet tirsat rannalla. Sitten alkoi
reissun viimeinen isompi nousu kohti Oa
đátgielas -tunturia ja sen terävää
etelähuippua, Oa
đát
čohkkaa. Pilvipeite paksuni ja oli yllättävän synkkää,
vaikka oli iltapäivä. Puhelin kuului erinomaisesti. Siirryimme aika pian
seuraavalle tunturinlaelle, joka oli hieman matalammalla.
 |
| Oađátčohkka. |
 |
Jeagelojavri Oađátčohkkalta nähtynä.
|
 |
Loppu oli jo näkyvissä, auto ei sentään.
|
 |
Laskua kohti mönkujäuraa.
|
Matkanteko oli
ruohikkopaljakalla kevyttä ja fiilinki hyvä. Kaiken kaikkiaan Muotkan erämaan
tunturit ovat useimmiten varsin helppokulkuisia. Toki ylämäkeä on, mutta
paljakka on suurimmalta osin ruohikkoa, eikä pahoja tunturi- ja
vaivaiskoivikoita tai rakkakivikoita juurikaan ole. Siten matkanteko on yleensä
sujuvaa ja omista menohaluista kiinni.
 |
Rasva-Seppo mielipuuhassaan.
|
Pieniä sadekuuroja ripsi välillä, mutta se ei haitannut.
Pilvipeite rakoili, ja välillä aurinkokin tervehti. Oli kuitenkin aika jatkaa
matkaa. Laskeuduimme Oađátgielakselta alas lännen suuntaan, jossa meni mönkijäura
kohti Karigasjokea. Kun saavutimme mönkijäuran, alkoi lähes välittömästi
rankkasade. Sen siivittämänä tallustimme kolmisen kilometriä uraa pitkin
alamäkeen, kunnes Karigasjoki tuli vastaan.
Joki oli helppo ylittää, joskin kahlaushomma se oli.
Pystytimme teltan joen törmälle. Kello ei ollut vielä paljoa, joten
periaatteessa autolle olisi hyvin ehtinyt kävellä. Loppumatka kun olisi pelkkää
mönkijäuraa ja sitten loput hiekkatietä. Mutta sitten olisi pitänyt lähteä vielä
ajamaan, eikä siinä olisi ollut järjen hiventä. Nautimme Muotkan ”viimeisen
ehtoollisen” ja valmistauduimme viimeiseen pikataipaleeseen kohti autoa ja
Sulaojaa.
 |
Teltta pystyssä sateen ja Karigasjoen ylityksen jälkeen.
|
 |
Öinen taivas.
|
7. päivä - 3.7.2013
Karigasjoki – Sulaoja
Nousimme vartin yli kahdeksan. Karigasjoen varressa ei ollut
mitään erityistä nähtävää, joten aamutoimet olivat ripeät. Edessä olisi noin
kuuden kilometrin taivallus Sulaojalle. Molemmilla alkoi olla jo sellainen olo,
että tämä vaellus alkaa olla nähty. Eipä jäljellä ollutkaan enää kuin lyhyt
siirtymä autolle.
 |
| Eespäin! |
Sää oli puolipilvinen, mutta selkenemään päin. Olin yöllä
käynyt pariin otteeseen ulkona nappaamassa pari kuvaa, mutta nyt oli
merkittävästi selkeämpää. Lähdimme kävelemään mönkijäuraa. Kulku oli nopeaa.
Maasto oli melko tasaista, joten senkin puolesta oli helppoa. Olimme pian
soramontulla, jossa pidimme pienen hengähdystauon.
 |
Autonkierrätystä lappilaisittain...
|
Montulla näimme myös ensimmäisen ihmisen lähdön jälkeen.
Nuori poika oli mättämässä hiekkaa peräkärryyn. Montulta Karigasniemen tielle
oli leveä soratie. Sitä kävellen olimme hujauksessa Karigasniemen tiellä.
Kilometri alamäkeä ja siinä oli Sulaojan parkkipaikka. Case closed.
 |
Maalissa!
|
Kamat selviteltiin pakattiin autoon. Selvisi myös, mihin
poika oli hakenut hiekkaa. Sulaojalla oli ilmeisesti Metsähallituksen miehiä
kunnostamassa infotaulua ja siihen tarvittiin hiekkaa. Siinä rinkkaa
tyhjentäessäni joku Metsähallituksen kaiffari oli tekemässä jonkinlaista
kyselyä retkeilijöille. En heti kuullut kysymystä, joten hän vaihtoi
englanniksi. Kävi se näinkin ja Tuomas sai hyvät naurut, kun kuuli meidän
juttelevan englanniksi.
Oli aika startata ja lähteä kohti etelää. Pumpsis! Auto hyppäsi,
mutta ei liikkunut. Uusi yritys. Pumpsis taas. Mikä helvetti siellä nyt on?
Auto oli kuin kenguru. Hetken asiaa tarkasteltuamme saatiin vika diagnosoitua:
käsijarru oli mennyt jumiin. Tämä tästä vielä puuttui.
Kokeilimme väkivalloin laahauttaa renkaita. Hiekkakentälle
tuli komeat jäljet ja toinen rengas aukesi, mutta toinen oli ja pysyi jumissa.
Ei auttanut kuin tunkata auto ylös ja ryhtyä korjauspuuhiin. Koputtelimme
kirveellä jarrurumpua, mutta se ei hievahtanutkaan. Käväisin kysymässä
infotaulua korjaavilta työmiehiltä apua. Saimme lainaksi ison lekan.
Työnjohtaja totesi, että ei volkkarin kanssa sen pienempiä vasaroita kannata
käyttääkään. Muutama hellä hipaisu lekalla jarrurumpuun sai pyörän taas
pyörimään. Sitten olimme valmiita lähtöön.
Ajomatkalla oli aikaa käydä debriefingiä vaelluksesta.
Muotka oli suhteellisen helppo kohde maastonsa puolesta, ei valtavia kivikoita
tai vaikeita soita, kun pysytteli tunturialueella. Ja maisemat takuukomeita –
nyt vain sää ei oikein suosinut. Tänne täytyy tulla toistekin. Koska merkittyjä
reittejä ei ole ja autiotupiakin on niukalti, tässä erämaassa saa varmasti rauhaa.
Käytännössä koko reissu meni ilman ihmiskontakteja. Eipä kyllä porojakaan nähty
koko viikkoon. Kilometrejä oli kertynyt yhteensä noin 82 km, mutta pidemmänkin
vaelluksen täällä tekisi ilman tylsistymistä.
 |
Vaelluksen reitti. Klikkaa suuremmaksi.
|
