Hiihtovaellus lapsen kanssa: kohteena Termisjärvi

Kevättalvella 2019 suuntasimme koko perheen voimin Kilpisjärvelle. Tarkoituksena oli hiihdellä ja ottaa rennosti. Yliperällä sää näyttelee aina suurta roolia siinä, mitä ulkona voi tehdä. Olin tuijottanut sääennusteita tarkasti. Kun ennuste lupasi hyvää säätä useammalle päivälle peräkkäin, päätimme pakata Kilpisjärvellä ahkiot ja lähteä yöretkelle tunturiin. Toiseen ahkioon pakattiin tarvikkeet ja toiseen muksu. Luvassa oli muksun ensimmäinen yö tunturissa.

Termisjärven tupa täysikuun valossa.

Kohteeksi valikoitui Termisjärven tupa. Valintaan vaikutti pitkälti se, että Termisjärvi sijaitseen kohtuullisen sopivan (n. 16 km) matkan päässä Kilpisjärveltä, eikä reitillä sinne ole älyttömiä nousuja tai laskuja. Muita vaihtoehtoja olisi ollut kolmen valtakunnan rajalla oleva Kuohkimajärven tupa (josta kuvia ja turinaa tässä vaelluskertomuksessa), Ailakkajärvellä oleva autiotupa (Kilpisjärveltä kaakkoon) tai Haltin reitillä oleva Saarijärven tupa.

Koska kaikki kohteet olivat aiemmilta retkiltä tuttuja, valinta oli helppo. Kuohkimajärven tuvalle olimme aikanaan hiihtäneet, ja jos ei hiihtäisi Mallan luonnonpuiston läpi, reitti Kilpisjärveä pitkin olisi täysin tasainen ja siksi hieman tylsä. Ailakkajärvelle puolestaan olisi pitänyt hiihtää joko Termisjärven reittiä ja sitten Paihkasvaaran ja Termisvaaran välisen satulan kautta (jolloin matka olisi ollut pitkä ja sille olisi osunut yksi iso nousu) tai Ailakkavaaran eteläpuolelta (jolloin reitti olisi ollut kumpareinen ja ehkä upottavaa hankea tunturikoivikossa). Saarijärven tupa puolestaan ei ole kovin hyväkuntoinen ja se olisi saattanut olla ruuhkainen Haltille menevien kulkijoiden vuoksi.

Termisjärven tupa sijaitsee mahtavalla paikalla Termisjärven (tunnettu myös nimellä Terbmisjärvi tai Dierpmesjávri) rannalla. Järven takana kohoaa 1028 metriin kohoava Termisvaara (Terbmisvaara tai Dierpmesvárri), jonka jyrkkä pohjoisseimämä, Dierpmesbákti, nousee lähes pystysuorana lähes 400 metrin matkan.

Dierpmesjávri (Termisjärvi) ja Dierpmesbákti (Termispahta).

Hain Kilpisjärven luontotalolta varaustuvan avaimen, sillä muksun kanssa liikeellä ollessa teki mieli varmistaa petipaikka. Eikä ajatus varaustuvan patjasta tuntunut hassummalta. Termisjärveä kohdevalintana puolsi myös se, että Termisjärven tuvan kautta kulkee moottorikelkkaura Kilpisjärveltä Raittijärvelle, jolla saa ajaa Metsähallituksen myymällä luvalla.

Vaikka en moottorikelkkojen seurasta suuresti nautikaan, uran seuraaminen on turvallisuusnäkökohdista järkevää, erityisesti kun on pieni lapsi mukana. Kelkkauraa pitkin on myös helppo hiihtää, joskin maaliskuun lopulla avotunturissa hanki oli sen verran kovettunutta, että tunturisuksella olisi pärjännyt missä vaan. Edes koivikossa hanki ei ollut ylettömän pehmeää.

Pakkasimme ahkiot ja söimme lounasta Kilpisjärven majapaikassamme ennen maastoon lähtöä. Ahkioina meillä oli muksulle Fjellpulkenin lastekuljetusahkio (barnepulk) ja toisena ahkiona lainassa oleva Fjellpulkenin 144-senttinen XCountry. Barnepulk on osoittaunut aiemmilla retkillä käteväksi, sillä muksu viihtyy siinä hyvin. Lisäksi ahkiossa on pieni tavaratila, joten päiväretkillä se on yksin riittävä. Lapsen saa myös ahkioon tarvittaessa täysin tuulepitävästi, eli huonokaan sää ei sinänsä ole este. Toki riittävän lämpimästä pukeutumisesta on pidettävä huoli ja etenkin se on huomioitava, että ahkioon nousee kylmä myös alhaalta maasta, vaikka ahkion pohjalla onkin eriste. Käytimme ahkiossa lisänä vielä erillistä untuvapussia.

Sää näytti hyvältä, tuuli oli lähes tyyni ja taivas puolipilvinen. Ennusteen mukaan säätilan piti vielä parantua iltaa kohden. Pakkasta oli pari astetta, eli oikein ihanteellinen hiihtosää. Lähdimme hiihtämään Kilpisjärveltä kohti ensimmäistä etappia, Tsahkaljärveä noin klo 12:30 aikoihin. Kilpisjärveltä Termisjärvelle hiihdettäessä jyrkimmät nousukohdat ovat heti alun tunturikoivikossa. Matkaa Tsahkaljärven rantaan tulee alle 1,5 kilometriä, mutta ahkiota hinatessa nousunopeus ei hirvitä.

Tsahkaljärven jälkeen maisema alkoi avautua kunnolla.

Tsahkaljärven ylitys on matkana kutakuinkin sama kuin matka Kilpisjärven kylältä Tsahkalille, mutta tasaisella järvenjäällä hiihtoon kului vain kolmasosa siitä ajasta, mikä nousuun oli kulunut. Tsahkaljärvellä maisemat ovat komeat, kuten Kilpisjärven seudulla kuuluukin. Saana-tunturi hallitsee maisemaa, mutta kun järven itäpäässä alkoi nousu kohti poroaitaa ja siitä edelleen puuttomalle alueelle itään Termisjärven laaksoa kohti, maisemaan tuli uusia sävyjä.

Nousua Tsahkaljärveltä, järvi taustalla ja poroaita koivikon edessä.

Muksu nukkui ahkiossa alkumatkan.

Tsahkaljärveltä alkoi päivän pisin yhdenjaksoinen nousu. Termisjärvelle mentäessä kelkkaura (joka myös on ehkäpä fiksuin hiihtoreitti, laakson pohjalla on jokin verran epätasaista maastoa) nousee Tsahkaljärven tasosta 140 metriä noin kolmen kilometrin matkalla. Varsin maltillinen nousu siis.

Ahkio perässä nousu on kuitenkin hitaahkoa. Vaikka ahkio ei samalla tavalla tunnu painolta kuin rinkka selässä, se kuitenkin vie hiihdosta tehokkaasti vauhdin. Vuorottelimme tavara-ahkion ja lapsi-ahkion vetämistä, mutta molemmat olivat kutakuinkin yhtä painavat.

Muksu oli nukahtanut ahkioonsa lähes heti hiihtoonlähdön jälkeen. Ahkion kyyti on ilmeisen rentouttavaa pikkuihmisille, sillä muksu yleensä nukahtaa lähes välittömästi, kun ahkio alkaa liikkua. Niinpä melkein heti alkuun lapsiahkion istuimen sai kääntää makuuasentoon. Unta riittikin pitkälle Tsahkaljärven jälkeisille rinteille, jossa pidimme ensimmäisen evästauon oikein kirkkaassa säässä. Pilvet olivat väistyneet lähes kokonaan ja tuulta ei ollut.

Muksun kanssa liikkeellä ollessa täytyy huolehtia perustarpeiden täyttämisestä. Sopivaa evästä ja juomaa on oltava aina tarvittaessa saatavilla. Ahkiota hinatessa on myös syytä säännöllisesti tarkistaa, että muksulla on ahkiossa kaikki kunnossa. Niinpä hereillä ollessaan muksulta tuli vähän väliä kysyttyä, että "onko kaikki okei", johon yleensä kuului vastauksena vaimeahko "juu".

Muurivaaran kohdalla kelkkauralta erkani tikutettu hiihtoura Saarijärven tuvalle ja Haltin suuntaan.

Hiihtelimme rauhakseen ohi Másetvárrin ja Muurivaaran, jonka päällä on Suomen ja Norjan rajapyykki, käsivarren "peukalonhanka". Haltille menevä merkitty pääreitti kulkee Másetvárrin ja Muurivaaran pohjoispuolelta ja kulkee siten lyhyen pätkän myös Norjan puolella. Talviaikaan käytössä on myös vaihtoehtoinen reitti, joka kulkee Suomen puolta. Tämä reitti erkani Termisjärvelle vievältä kelkkauralta Muurivaaran kohdalla ja se yhtyy pääreittiin Saarijärven tuvalla. Reitillä oli kelkkailu kielletty.

Haltin reitti kaartui kohti pohjoista edessä näkyvän Salmivaaran sivuhuipun, Čoahpebáktin vasemmalle puolen horisonttiin. Sinne ei ollut nyt meneminen, vaan suunta oli Čoahpebáktin oikealle puolelle, etelän puolelle kohti Termisjärveä. Termisvaara alkoi jo pilkottaa, mutta ennen sitä reitin eteläpuolella kohosi Paihkasvaara.

Termisvaara edessä, Paihkasvaara oikealla.

Reitti oli kääntynyt viettämään loivasti alaspäin. Hiihtely oli siten leppoisaa menoa, vaikkei mistään alamäestä varsinaisesti ollut kysymys. Ahkio toi sen verran vastusta, ettei kovin vauhdikkaasta menosta voinut haaveilla.

Paihkasvaaran edessä on pieni järvi, Paihkasjärvi, jonka muotoja yritin tiirailla. Paihkasjärven pohjoisrannalla olin leiriytynyt ensimmäisellä käsivarren vaelluksella vuosia sitten. Leiripaikan tienoon sai jotenkin palauteltua mieleen ohi hiihtäessä. Lumi oli tuiskunnut siten, että kiviä oli näkyvissä aika lailla. Kelkkauralla oli onneksi sen verran paljon pakkautunutta lunta, ettei suksien ja ahkion pohjaa tarvinnut varoa.

Čoahpebáktin ohituksen jälkeen Termisjärven laakso avautui kokonaisuudessaan. Vasemmalla Ceakkoluohkkán rinne, taustalla vasemmalla Jollanoaivi ja Jollan-Malla, oikealla Termisvaara.

Siinä Termisjärveä lähestyttäessä huomasin tunturinrinteellä jolkottelevan yksinäisen poron. Se vaikutti melko kesyltä tullessaan tarkistamaan, mitä kulkijoita olimme. Järjestelmäkamera oli pakattuna ahkioon, joten kuormasto seis ja kamera esiin, jotta porosta sai kuvia. Hetken tämä pikkuinen suostuikin olemaan kuvattavana, kunnes se lähti jolkottelemaan Paihkasvaaran suuntaan.

Kohtaaminen tunturissa.

Pikkuporon poseeraus.

Moottorikelkkoja kulki uraa harvakseltaan. Tulipa myös Termisvaaran päältä yksi kelkka, joka ylitti merkityn kelkkauran ja nousi suoraan vastapäisen tunturin jyrkkää rinnettä ylös. Kelkoista huolimatta reitillä sai olla aika lailla omassa rauhassa. Muita hiihtäjiä ei ollut näkynyt.

Termisvaaraa lähestyttäessä huomasin vaaran itärinteellä pienen kopperon. Tai siltä sen näytti. Ehkä jonkinlainen poromiesten tupa ilmeisesti. Enpä muistanutkaan, että siellä oli sellainen. Kun matka eteni, varmistui näky pieneksi tuvaksi, jonne johti myös kelkan jäljet.

Muksu oli välillä nukkunut, välillä ollut hereillä. Emme olleet pitäneet kuin yhden evästauon, mutta nyt ahkiosta alkoi kuulua tyytymätöntä kitinää. Oli siis tauon paikka. Ilmeisesti muksulle oli tullut käsille kylmä tai sitten joku muu oli pielessä, sillä häntä joutui rauhoittelemaan pitkään. Saimme kuitenkin syötyä vähän eväitä.

Aika tehdä peliliikkeitä, kun hermostus iski.

Matkaa Termisjärven tuvalle oli vielä muutama kilometri, vaikka tupa olikin jo tullut näkyviin. "Järkipuhe" ei kuitenkaan alle kaksivuotiaan kohdalla toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaan silloin kun on kurjaa, on kurjaa. Pähkäilimme hetken, että miten tilanteesta selvitään parhaalla tavalla. Totesimme, että nyt on aika isin pistää iso vaihde silmään. Päätimme siis jakautua ja minä läksin muksu kyydissä pikavauhtia kohti tupaa samalla muksua rauhoitellen.

Eipä siinä mitään, keli oli hieno, joskin ilma oli vähän jo viilenemään päin. Valoisaa aikaa oli kuitenkin vielä hyvin jäljellä, mutta muksun takia oli syytä kiirehtiä. Hyvä oli kuitenkin hiihdellä. Termisjärven "loppusuora" on kuitenkin siinä mielessä petollinen, että vaikka tupa näkyy, matkaa on vielä. Tupa ei tunnu lähestyvän yhtään, vaikka kuinka laittaa monoa toisen eteen.

Parin kilometrin loppusuora... tupa niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Järven jäätä pitkin oli kuitenkin sujuva hiihdellä. Pistelin menemään niin nopeasti kuin ahkion kanssa pääsin. Muksu tuntui hieman rauhoittuneen, kun oltiin taas liikkeellä. Tämän loppuspurtin jälkeen lopulta pääsimme perille tuvan pihaan. Hieman puuskuttaen nostin muksun ahkiosta ja rykäisin sisään varaustuvan puolelle. Hiihtoon Kilpisjärveltä oli mennyt viisi tuntia ja vartti.

Varaustuvassa olikin yksi vanhempi pariskunta jo majoittuneena. Autiotuvan puolella puolestaan oli kolme mimmiä ja koira. Olipa mukava, että tupa oli jo valmiiksi lämmin, niin ei tarvinnut aloittaa kaminan kanssa touhuamista. Lykkäsinkin heti muksulle syötävää eteen ja hain ahkiosta loput tavarat. Ryhdyimme siinä sitten käymään taloksi. Juttelimme muiden tupalaisten kanssa. He olivat olleet jo edellisen yön tuvassa ja hiihdelleet päivän Termisjärven ympäristössä.

Perillä, Termisjärven tupa.

120 asteen panoraama tuvan pihasta. Vasemmalla Jollanoaivi ja Jollan-Malla, järven takana Termisvaara pahtaseinämineen. Punavalkoinen tolppa merkkaa pelastushelikopterin laskeutumispaikkaa.

Kokkailimme illallista ja touhusimme tuvalla muksun kanssa. Onneksi muksu on yleensä aika vähään tyytyväinen, niin nytkin. Viihdykkeeksi riitti hyvin ahkiossa koko matkan mukana kulkenut nukke sekä pienet kirjavihkoset. Kun illallinen oli syöty, läksin pienelle kierrokselle tuvan ympäristöön kameran kanssa. Aurinko alkoi laskea Kilpisjärven suuntaan. Tuvassa sisällä ei ollut verkkoyhteyttä, mutta ulkoa puhelin sai heikon 3G-signaalin.

Aurinko laski kelkkauran suuntaisesti. Vasemmalla Termisvaaran rinteitä ja Paihkasvaara.

Auringonlaskun jälkeen itäiselle taivalle nousi komeasti täysikuu. Ennen pimeän kunnollista laskeutumista taivas värjäytyi myös hennosti violetin sävyihin. Aikas komeaa, sanoisin. Näissä maisemissa sielu lepää. Vain vieno tuulonen välillä humisi ja vihelteli, muuten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Pakkanen kiristyi.

Täysikuu ja violetti taivaanranta idässä.

Tupa kuvan vasemmassa reunassa, aurinko on laskenut.

Pimeän laskeuduttua oli muksun nukkumaanmenon aika. Nukuttaminen näin poikkeusolosuhteissa ei ollut ihan normaaliproseduurien mukainen suoritus, mutta nukahtihan se lopulta. Tosin aika monta kertaa piti laulaa nukkumislauluja...

Olin hieman jännittänyt, että miten nukuttaminen sujuu, jos tuvassa on muitakin, mutta seuranamme ollut pariskunta ei tuntunut lapsesta häiriintyvän. Kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Varmasti on niitä, joiden mielestä lapset eivät kuulu tunturiin ja/tai autiotuville. En kuitenkaan keksi yhtään oikeaa perustetta, miksei lapsia saisi ottaa luontoon ja vaelluksille mukaan siinä missä ketä tahansa muutakin ihmistä, eläimistä puhumattakaan. Ja olimme tietysti ostaneet myös muksulle petipaikan varaustuvasta.

Tarkkailin säännöllisesti pohjoista taivasta revontulten toivossa. Ennusteet eivät olleet näyttäneet lupaavilta, vaikka taivas olikin lähes pilvetön ja siinä mielessä olosuhteet kohdillaan. Täysikuun loimotus toki toi niin paljon valoa, että se olisi vähän haitannut revontulten katselua. Ulkona ei todellakaan ollut pimeää, vaan ihan hyvin olisi nähnyt hiihdellä täydenkuun valaisemalla hangella.

Täysikuu valaisi maiseman Kilpisjärven suuntaan.

...ja länteen.

Yö ei ollut erityisen kylmä, sillä ei juuri tuullut. Edellisenä yönä tuvassa oli kuulemma ollut melkoinen huiku, kun tuuli oli käytännössä käynyt koko tuvan läpi. Pidin pientä tulta kamiinassa lähes läpi yön, että lämpötila pysyisi mahdollisimman tasaisena sisällä. Vaikka muksulla olikin kunnon makuupussi, oli myös muiden tuvassa olleiden kannalta parempi, että muksu ei turhia heräile. Silloin tällöin tähyilin myös pohjoiselle taivaalle, mutta revontulia ei näkynyt.

Yö meni myös muksun puolesta hyvin, sillä hän ei herännyt kertaakaan kunnolla. Aamulla olo olikin varsin hyvin levännyt, mitä nyt itselläni unet jäivät kamiinalla ramppaamisen vuoksi katkonaisiksi. Aamu oli kaunis, taivas täysin pilvetön eikä tuullut.

Teimme vuorotellen aamutoimia tuvalla olleen pariskunnan kanssa. Muksu viihtyi hyvin ja piirteli ja leikki alalaverilla. Lapset ovat siitä mukavia olentoja, että he ovat lopulta aika vähään tyytyväisiä. Keittelimme aamupuurot ja teimme ruokatermokseen lounaan valmiiksi.

Siinä missä kesällä juomaveden kanssa ei yleensä tarvitse kikkailla, on talvella asia hieman toinen. Kaikki jäätyy, mikä on huomioitava myös ruokahuollossa, mutta ennen kaikkea juomassa. Niinpä juomavesi ja ruoanlaittovesi on kaikki sulatettava lumesta. Lumen sulattelu onnistuu toki autiotuvassa suhteellisen helposti, mutta siitä tulee tupaan sisään valtavasti kosteutta. Siksi sulattelun ja veden keittelyn lomassa ikkunaa olikin pidettävä auki, jotta kosteus haihtuisi.

Söimme kukin tukevan aamupalan, jonka jälkeen ryhdyimme hiljakseen pakkaamaan tavaroita ja ahkioita ja valmistautua paluumatkaan. Autiotuvan puolella majoittunut porukka lähti ensimmäisenä hiihtämään Kilpisjärveä kohti ja meidän kanssamme yöpynyt pariskunta jonkin verran heidän peräänsä. Emme pitäneet kiirettä, muksu leikki nukellaan tyytyväisenä ja aikaahan meillä oli käytännössä koko päivä. Siinä missä hiihto Kilpisjärveltä oli kestänyt reilut viisi tuntia, paluumatka olisi todennäköisesti nopeampi, sillä matkalla olisi enemmän laskua kuin nousua.

Aamun maisemakimara: länteen (Paihkasvaara keskellä)...

...pohjoiseen (Salmikuru, erittäin miellyttävä kävelykohde sulan maan aikaan, NOT)...

...ja itään (Jollan-Malla ja Termispahta).

Olimme roudanneet muksun sukset tänne asti, joten pitihän niitä kokeilla ennen lähtöä. No, hiihtihän se, ainakin puoli metriä. Kun tästä pakkohiihdosta ja sen aiheuttamasta pienestä kiukkuraivarista oli selvitty, pakattiin muksu ja muut kamat jälleen ahkioon ja lähdettiin paluumatkalle. Kello oli noin 11:40.

Sukset jalkaan ja Kilpisjärveä kohti!

Niin lähdimme jälleen "Termisjärven suoralle", tällä kertaa länttä kohden. Hiihtokeli oli jälleen erinomainen. Ei juuri tuulta ja muutama aste pakkasta, sanalla sanoen oikein mukava sää. Lännestä tosin tuli pilviä ja vaikutti siltä, että taivas menee pian tasaiseen pilveen. Lumisadetta ei kuitekaan ollut luvattu ennusteissa.

Tupa jää taakse.

Muksu oli jälleen tyytyväisenä ahkiossa. Uni ei kuitenkaan tullut heti, mutta tosiaalta ei ollut vielä päiväuniaika lähellä. Siellä se keikkui menemään nukkensa kanssa, eikä isompia vastalauseita kuulunut. Edellisen päivän hiihto ja hieman heikot yöunet tuntuivat lihaksissa, mutta hiihto sujui leppoisasti.

Ehkäpä maisema näytti muksulle hieman yksitoikkoiselta...

...mutta aikuiset nauttivat.

Kun Termisjärvi jäi taakse, alkoi loiva nousu kohti Muurivaaraa ja Másetvárria, joiden kohdilla oli tämän reitin korkeimmat kohdat. Pilvilautta vyöryi kohti ja yli, pian enää Termisjärven itäpäässä näkyi taivaan sini. Maisema muuttui yksivärisemmäksi ja monotoinisemmaksi, kun kontrasti väheni. Mistään white-outista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä kiviä näkyi siellä täällä ja maaston muodot pystyi vielä näkemään hyvin.

Sinistä taivasta enää idässä... Termisjärvi jää taa.

Karavaani jatkoi hiihtoa. Takaa ahkiosta alkoi kuulua vieno tuhina, noin tunnin hiihdon jälkeen muksu simahti. Vielä jonkin verran kuitenkin päätettiin hiihtää ennen ruokataukoa. Olimme tehneet ruokatermokseen tuvalla valmiiksi pasta-annokset, jotka oli tarkoitus syödä sopivassa välissä. Muksulle oli omaa evästä ja toisessa termospullossa kuumaa vettä kaakaota varten.

Karavaani kulkee, koiria ei näy haukkumassa.

Paihkasjärven länsipään saavutettuamme päätimme pitää ruokatauon. Paikoitellen tuuli jonkin verran, mutta tässä oli melko tyyni kohta. Oikein hyvä taukopaikka, "penkkejäkin" oli, sillä joitakin isoja kiviä pilkotti hangen alta. Söimme vuorotellen annokset termarista. Muksu veteli edelleen sikeitä. Maisema oli tosiaan muuttunut varsin yksitoikkoiseksi, sillä värit olivat vain valkoisen eri sävyjä. Mutta eipä se haitannut. Keli oli erittäin mukava siitä huolimatta, joten hätäkös tässä. Päinvastoin, homma oli yhtä nautintoa.

Tauon paikka. Muksu uinahti sopivasti.

Nousu kohti Másetvárria jatkui. Yllättävästi tämä loivakin nousu alkoi tuntua, kun sitä jatkui riittävän pitkästi. Ei kuitenkaan voinut valittaa; hiitovaellus on kuitenkin tosi erilaista kuin sulan maan aikaan kulku. Hiihtäen ei tarvitse väistellä monttuja ja kompastella kivikoissa. Rinteet ovat tasaisia, ja nouseminen on staattisen rauhallista, toisin kuin tempoileva ja välillä riuhtova jalkaisin kulku. Kaiken kaikkiaan hiihtäen eteneminen on enemmän "aivot narikassa" -tyyppistä hommaa, kun jokaiseen askeleeseen ei tarvitse keskittyä. Sulan maan aikaan erityisesti Käsivarren erämaan kivikot ovat usein sellaisia, että jalkohin pitää katsoa enemmän kuin eteensä. Toisin oli nyt, kun sai keskittyä lähinnä maisemien tuijottamiseen.

Tämän pitkän nousun jälkeen Saanan profiili tuli vähitellen näkyviin tunturin harjanteen takaa. Vastaavasti Termispahta alkoi painua muiden tuntureiden taa. Termisvaaran laki sen sijaan näkyisi vielä pitkään. Tasaisen varmasti kilometrit taittuivat, ja pian myös rinne alkoi tasoittua. Tasaisella hiihdettäisiin noin kaksi kilometriä, ennen kuin alkaisi pitkä ja loiva lasku kohti Tsahkaljärveä.

Saana näkyvissä!

Viimeiset vilkaisut Termispahdalle.

Taivas oli nyt kokonaan pilvessä, mutta pilviverho ei ollut erityisen paksu. Aurinko kuulsi pilvien välistä, mutta varjoja ei silti näkynyt. Mielessä alkoi pikku hiljaa olla tukikohtamökin mukavuudet. Saunakin maistuisi.

Auringon mentyä pilveen maailma muuttui kovin valkoiseksi. Saana kuitenkin erottui kaukaisuudessa.

Muksu oli herännyt, mutta ahkion matkustaja oli edelleen tyytyväinen. Tarkoituksena oli kuitenkin pitää vielä yksi tauko ja juoda siinä kaakaot. Hiihdimme tasaisen osuuden loppuun ja pidimme tauon juuri ennen alamäen alkua. Joimme siis kaakaot ja muksu söi evästä. Hyväntuulinen muksu olisi juonut kaakaota useammankin pikkukuksallisen. Kaakaon määrää täytyi kuitenkin rajoittaa.

Onni oli, että vaippa oli pysynyt sen verran kuivana (siis lähinnä ilman kakkaa), ettei vaippaa ollut tarvinnut vaihtaa ulkona lainkaan. Se olisi ollut hieman haastava operaatio, joskin siihenkin oli varauduttu. Olimme myös pitäneet muksun kädet tiukemmin ahkiokankaan sisällä, eikä niihin siksi ollut käynyt kylmä. Muksu olisi kovasti halunnut tehdä lumiukkoja, mutta pakkaslumi ei siihen taipunut.

Kaakaotauko Másetvárrin rinteellä, ennen kuin lasku Tsahkaljärvelle alkoi.

Mitä isot edellä... kaakao maistui.

Lasku Tsahkaljärvelle ei ollut mitenkään jyrkkä, mutta muutamassa paikassa laskussa sai jopa hieman vauhtia, ahkiosta huolimatta. Hiihto oli luonnollisesti kevyttä laskettelua. Eipä aikaakaan, kun tulimme jo poroaidalle, jonka jälkeen oli hieman jyrkempi törmä, josta oli kuitenkin helppo laskea ahkion kanssa järven jäälle. Fjellpulkenin lapsiahkio on joka tapauksessa varsin turvallinen kuljetusväline, sillä se on normiahkiota leveämpi ja lisäksi siinä on vielä erillinen kaatumissuoja. Kovin helposti sitä ei siis kumoon saa. Ja muksu oli toki kiinni vielä ahkion turvavöissä.

Lasku Tsahkaljärvelle. Kilpisjärvi näkyi jo, joten loppumatkalla ei ollut tarvetta tauoille.

Tsahkaljärven ylityksen jälkeen oli enää vuorossa nopeat loppulaskut Kilpisjärven kylälle. Tunturikoivikossa kulkeva ura oli täynnä lyhyitä jyrkempiä ja vauhdikkaampia laskuja ja tasaisia pätkeä. Jotenkin huvittavaa, että tämän reitin hankalimmat kohdat olivat heti reitin alussa (nousut) ja lopussa (laskut). Toisaalta, jos tässä olisi toheltanut, olisi äkkiä päässyt maastosta pois.

Loppumatkasta ei ole paljoa muuta kerrottavaa. Aivan kuin aavistaen, että olisimme pian perillä, muksu alkoi hermostua. Noh, matkaa ei ollut enää kuin muutama sata metriä, ja sitten muksu pääsi ahkiosta taas tallustelemaa. Mutta niitä lumiukkoja ei vieläkään saanut tehtyä... lumi oli edelleen pakkaslunta.

Perillä majapaikassa olimme noin klo 16:15. Paluumatka sujui noin neljään ja puoleen tuntiin, eli 45 minuuttia menomatkaa nopeammin. Kaiken kaikkiaan päivämatka oli lapsen kanssa oikein sopiva, pelkästään aikuisten kesken olisi voinut hiihtää pidempäänkin. Mutta kyllä tämä 16 km ahkion kanssa ihan riittävä oli, tälle päivälle ei ollut tarvetta ahkeroida enempää.

Reissu oli oikein onnistunut. Oli mukava huomata, kuinka helppoa lapsen kanssa tavallaan oli. Vaati se toki omanlaista asennoitumista retkelle, mutta muksu oli lopulta varsin vähään tyytyväinen ja sopeutui myös tupayöhön erinomaisesti. Tietysti sää olisi voinut olla huonompi ja monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Huonolla säällä tunturiin ei kuitenkaan olisi ollut asiaa, eli järki on pidettävä päässä erityisesti lasten kanssa liikkuessa. Vaikkei muksu todennäköisesti reissusta isompana mitään muistakaan, vanhemmille tämä oli opettavainen ja unohtumaton vaelluskokemus.