Vätsärin vaellus 2018

Kesä 2018 oli helteinen ja kuuma suuressa osassa Suomea, myös Lapissa. Hellevaelluksistakin on kokemusta, joten hieman hirvitti vielä heinäkuussa, kun vaelluksen kohteeksi oli päätetty Vätsärin erämaa-alue ja säätiedotukset kertoivat lähes 30 asteen helteestä myös sinne. Vaellusseurana oli muutaman vuoden tauon jälkeen Tuomas, jonka kanssa kävimme Vätsärissä edellisen kerran vuonna 2011. Helle ei ole ihanteellinen vaellussää, sillä rinkka selässä kuumuus uuvuttaa nopeasti.

Vätsärin parhaimmistoa: Äälisjärven pohjoispää ilta-auringossa.

Pelkoa helteestä ei kuitenkaan enää siinä vaiheessa ollut, kun rinkkoja pakattiin etelässä autoon. Helleputki näytti päättyneen ja ennusteet lupailivat jopa viileitä lämpötiloja – toki samalla myös valitettavaa sateen riskiä. Sadetta saatiin jo pohjoiseen ajellessa.

Vätsärin erämaa on hieno vaelluskohde. Mutta kuten vuoden 2011 reissulla opimme, Vätsäri on myös vaativa. Maasto on paikoin erittäin hankalakulkuista, sillä vaikkei suuria korkeuseroja ole, vesistöjä on paljon ja maastossa on monin paikoin jatkuvasti kumpuja, kuoppia, louhikkoja ja kaikenlaista muuta kävelyn kannalta epämiellyttävää. Toinen luonteenomainen piirre on se, että varsinainen Vätsärin ylänkö on vaikeasti saavutettava. Ylänkö, joka on myös maisemiltaan ja maastoltaan kaikkein hienointa aluetta, on kaukana kaikkialta. Sinne ei pääse mistään ilmansuunnasta kovin lyhyellä kävelyllä, vaan siihen on varattava vähintään päivä. Siis vähintään.

Vuoden 2011 reissulla Vätsärin vaativuus hieman yllätti, joten reittiä piti lyhentää. Silloin lähdimme kävelemään Kirakkajärveltä (noin puolivälistä Sevettijärvi-Näätämö -väliä) ja palasimme Sevettijärvelle. Tämän ”päivän sääntö” päti hyvin näillä alku- ja loppupisteillä. Olimme pohtineet erilaisia reittivaihtoehtoja ja lähtöpaikkoja, mutta näitä tuttuja ei tehnyt mieli hyödyntää. Tuomas oli myös kulkenut Vätsäriin kertaalleen Näätämöstä, joten sekään ei nyt ollut vaihtoehto. Niinpä keksimme c-vaihtoehdon, joka myös Norjana tunnetaan. Pääsehän Vätsäriin myös ”selustasta”, eli Norjasta Paatsjokilaakson (Pasvikdalen) puolelta. Tämän vaihtoehdon huono puoli on se, että Paatsjokilaakso on ihan pirun kaukana. Autossa saatiin siis istua tavallistakin pidempään. Toisaalta Norjasta matka Vätsärin ylängölle olisi ainakin linnuntietä vähän lyhyempi, mahdollisesti siis myös nopeampi kävellä.

Koillis-Inarin ja Paatsjokilaakson maantiedettä. Vätsärin ylänkö on kaukana kaikesta.

Inarissa oli pakollinen pit stop Nesteellä, joka oli kuulemma pysähdyspaikkana sellainen, josta ei neuvotella. Eipä siinä, kebabit syötiin ja matka jatkui. Sää oli tosiaan tuhnuinen, mutta eipä sillä autossa niin väliä. Vähän Inarin jälkeen käännyimme kohti Kolttien maita, Sevettijärven tielle numero 971. Niin vilisivät ohitse Inarijärven maisemat ja pienet kylät, Väylä, Partakko ja Supru. Viuh vaan. Lisämaustetta matkailuun toivat kolttasaamenkieliset tiekyltit. Sevettijärven kyläkin ohitettiin pysähtymättä. Sitten oli vuorossa Näätämö ja valtakunnan raja.

Olin kartoittanut sopivia lähtöpaikkoja vaellukselle ja päätynyt Norjassa Triangelen -nimiseen paikkaan. Se sijaitsee Norjassa noin neljä kilometriä sivuun Paatsjokilaaksoa kulkevalta riksväg 855:lta. Paikalle pääsee autolla metsätietä. Triangeleniin oli Sevettijärveltä vielä noin 150 kilometrin matka, mikä tarkoitti yli kahden tunnin ajoa. Norjaan tultua Jäämeri tuli pian vastaan, sillä Suomen Näätämöstä ei ole kovin pitkä matka Norjan Neideiin ja Munkefjord -vuonon perukalle. Siitä matka jatkui E6-tietä Kirkkoniemeen. Tie on aina Kirkkoniemeen asti hyväkuntoinen, joskin mutkainen ja kapea.

Jäämeri: Munkfjord ja E6-tie Kirkkoniemeen.

Ennen Kirkkoniemen keskustaa käännyttiin riksväg 855:lle, joka kulki ensin läpi Bjørnevatnin kaivosalueen ja lähikylien. Sitten asutus harveni ja tie muuttui huonommaksi. Kovin kovaa rallia ei siis voinut eikä kannattanut ajaa. Tie seuraili Paatsjoen vartta. Tuntui hauskalta ajatella, että joen toisella puolella on suuri ja mahtava idän harmaakarhu, eli Venäjä. Siellä täällä oli maatiloja ja muutakin asutusta, vaikka olimme kaikilla mittareilla varsin syrjäisellä seudulla. Norjalaisten aluepolitiikka on kuitenkin ihan toista luokkaa kuin Suomessa, ja Norjassa ”pidetään koko maa asuttuna” ei ole mikään kevyt heitto, vaan totista totta.

Tätäkin tietä sai ajaa kyllästymiseen asti. Noin 50 kilometriä pomppuista tietä ajettuamme tulimme risteykseen, josta metsätie alkoi. Ajoimme ensin siitä ohi, sillä risteys oli sangen huomaamaton. Tie oli hyväkuntoinen metsätieksi. Heti alussa oli portti, jonka yhteydessä oli lappu, jossa pyydettiin välittämään tietoa petohavainnoista ja annettiin ohjeita karhunpaskan tunnistamiseen. Ok. Portin takana oleva puomi oli avoinna. Ajelimme tietä eteenpäin. Metsä oli talousmännikköä, ei todellakaan kaunista. Paikalla oli juuri tehty harvennushakkuita, olipa yhdellä levikkeellä metsäkonekin pysäköitynä.

Poroportti ja sen takana puomi.

Ja siinä se sitten oli: Triangelen. En oikein tiedä, mitä olin odottanut, mutta petyin vähän silti. Paikka oli vain iso aukio keskellä ei-mitään. Mutta eipähän ollut pelkoa, että pysäköintitila olisi loppunut kesken. Katsoimme autolle sopivan kohdan ja siinä se oli, vaelluksen alkupiste. Hip hurraa!

Minusta on mukavaa kulkea seuduilla, joissa ei ihan tarkkaan tiedä mitä tuleman pitää. Silloin vaelluksessa on hieman seikkailun tuntua. Norjan puolella näin usein onkin, sillä suomalaisia kulkijoita on vähemmän, eikä reiteistä ynnä muusta ole paljoa tietoa saatavilla – erityisesti tällaisilla kaukaisilla seuduilla. Norjalainen maastokartta on myös paljon suomalaista ylimalkaisempi (erityisesti korkeustietojen osalta), joten norjalaisella kartalla suunnistaminen on astetta mielenkiintoisempaa. Tiedossamme oli ainoastaan se, että Triangelenista lähtee mönkijäura, jota pitkin kulkisimme Kiltjørnan-järvelle ja sieltä Store Oksvatnet-järven suuntaan. Näin meidän pitäisi päästä suhteellisen lyhyellä ja vaivattomalla kävelyllä Vätsärin ylängölle, jos siis maasto olisi helppokulkuista. Kartta ja siihen merkitty vaellusreitti löytyy tämän kertomuksen lopusta.

Pakkasimme rinkat loppuun ja teimme muutkin lähtövalmistelut. Off we go!

1. päivä – 6.8.2018

Triangelen – Oksfjellet – Store Oksvatnet

Aukiolta lähti leveä ura alaspäin kohti jokea (Skjellbekken/Skálžojohka). Joen yli oli tukeva silta, jonka takaa ura kapeni mönkijäuraksi. Vaelluksen ensi askeleet oli otettu. Kuljimme reippaasti eteenpäin mönkijäuralla. Talousmetsä vaihtui pikku hiljaa komeammaksi ja puut järeämmiksi. Aihkimännyissä oli erikoisesti eteläkyljellä kummallista kulumaa. Ihmettelimme tätä emmekä keksineet järjellistä selitystä.

Maasto oli lähes rutikuivaa. Ura kulki parin suon poikki, mutta kosteutta ei juuri suollakaan ollut. Kulku oli siis helppoa. Hillat olivat kypsiä, poimin niitä kourallisen naposteltavaksi. Ja niitä muuten riitti – nyt kun olisi ollut ämpäri mukana…

Kiltjørnan-järvi, taustalla kohoaa Oksfjellet.

Kiltjørnan -järvelle tultaessa huomattiin, että vesi oli todella matalalla. Hellettä on siis piisannut täälläkin – ranta oli matala ja pitkältä matkalta lähes kuiva. Kauempaa näytti, että ranta olisi ollut oikein komea hietikko, mutta lähempää paljastui, että kyse oli rusehtavasta rahkaturpeesta. Komea järvi silti. Kiltjørnanilta alkoi luonnonsuojelualue. Raja kulki jokea pitkin, joka laski järvestä pois. Itse asiassa kyse oli Skálžojohkasta, joka tekee vain useamman kilometrin lenkin ennen Triangelenia, olimme siis aloittaneet vaelluksen ylittämällä tämän saman joen.

Skálžojohka ylityksen jälkeen.

Kuolaava yksisilmäinen örkki valvoi metsää.

Ylitys ei ollut vaikea, vaikka vähän joutuikin askelpaikkoja katsomaan. Kuvin jaloin kiviä pitkin. Joessa kulki myös luonnonsuojelualueen (Store Sametti naturreservat) raja. Mönkijäura jatkui vielä kilometrin verran, kunnes järvi tuli jälleen vastaan. Siinä vaiheessa poikkesimme polulta ja otimme kompassisuunnan länteen. Reitti siis nousi kohti Oksfjelletin huippua. Korkeuseroa Kiltjørnaniin on vain noin 170 metriä, joten tiheässä metsässä tunturia ei näkynyt muuten kuin järven rannalta. Maasto alkoi kuitenkin pikku hiljaa kohota loivasti. Aluskasvillisuutta ja epätasaisuutta oli sen verran, että kulku ei ollut aivan vaivatonta. Joka tapauksessa maisema alkoi avautua noin 1,5 kilometrin jälkeen polulta poikkeamisesta. Ilta alkoi tulla, ja oli jo hieman hämärää. Toki valoisuuteen vaikutti se, että taivas oli vahvassa pilvessä.

Kiltjørnan-järviä ja komea mänty Oksfjelletin rinteeltä kuvattuna.

Kun maisema alkoi avautua koivupuskien välistä, saimme myös ensimmäisen kerran näkyviin Nikelin kaivoksen sulattojen piiput. Ja tietysti niistä nousevat savut. Nikelin kaupunki on Venäjän puolella aivan rajan toisella puolen ja näkyy Paatsjokilaaksoa reunustaville tuntureille erinomaisesti, kun vaan tietää mihin katsoa. Tähän Oksfjelletin rinteelle myös Kiltjørnan-järvi näkyi komeasti, samoin kuin kaukana Venäjän puolella olevat suuret tunturit.

180 asteen panoraama Paatsjokilaaksoon. Joki kulkee tumman metsänreunan takana. Horisontissa Venäjän tunturit ja kuvan keskellä Nikelin kaivoskaupunki.

Oksfjellet-tunturissa on kolme lakialuetta itä-länsisuuntaisesti. Kun olimme ensimmäisellä, pilvet repesivät pieneksi hetkeksi ja ilta-auringon kultainen valo valaisi kapealta sektorilta maisemaa. Koivuissa oli vähän alkavaa ruskaa, jotka hetkeksi leimahti eloon. Räps räps, kovin montaa kuvaa edes ei ehtinyt ottaa, niin nopeasti hetki meni ohi.

Kultaisen valon hetki: aurinko pilkahti pilvien takaa ja valaisi alkavaa ruskaa.

Ensimmäiseltä (itäisimmältä) laelta oli kohtuullisen hyvät maisemat idän ja koillisen suuntaan. Jatkoimme kuitenkin kulkua, koska kello alkoi olla jo paljon ja suunnitelmissa oli päästä tunturilta myös alas. Keskimmäinen laki on varsinainen huippu, joka tulikin nopeasti vastaan. Huippu oli kuitenkin yhtä pusikkoa – maisemia ei ollut kovin hyvin oikein mihinkään, koska sankka tunturikoivikko peitti tehokkaasti näkymät. Puhelin kuului Norjan verkossa erinomaisesti huipulla. Lähtöpaikka Triangelenissa puolestaan oli jo katvetta, mutta maantiellä kuuluvuus oli koko matkan hyvä.

Läntisimmälle laelle siirryttäessä maisemat lännen ja pohjoisen suuntaan puolestaan olivat hyvät, joskin hämärä teki maisemasta värittömän. Store Oksvatnet siinti pohjoisessa, edessä kohosi yllättävän massiivisen näköisenä tunturin länsilaki ja lounaassa horisontissa kohosi Suomen ja Norjan rajalla kohoavan Surnupään siluetti. Myös Surnujärvi pilkotti horisontissa ja kun asian telelinssillä tarkistin, huomasin jonkun pitävän rannalla nuotiota. Nousu länsilaelle oli helppo, vaikka se näyttikin pimenevässä illassa jyrkältä.

Surnupää vasemmalla ja Surnujärvi taustalla.

Länsilaelta oli hyvä tähyillä alas järville. Lähin järvi oli suoraan tunturin kyljessä kiinni valtavan kalliojyrkänteen alla. Eipä norjalaisesta kartasta voinut moista päätellä… Olimme ajatelleen laskeutua tämän järven itäpäähän, mutta eipä onnistunut. Laskupaikkaa piti hieman hakea. Siinä tallustellessa huomio kiinnittyi paikalla oleviin kiviin. Nyt olisi geologian osaamiselle ollut tarvetta, sillä yhdellä paikalla  kivet näyttivät aivan grillihiililtä. Kiviaines oli tummaa ja siinä oli samanlaisia uurteita kuin hiilissä. Yksi kivi piti ottaa oikein muistoksi.

Store Oksvatnet. Noin 120 asteen panoraama Oksfjelletin länsilaelta. Horisontissa Vätsärin ylänköä, äärimmäisenä oikealla Rajapään laki.

Laskeuduimme rinnettä alas järviä kohden. Matkan varrelle osui kaksi näkyä, ihastuttava ja vihastuttava. Ihastuttavaa oli bongata kuusia. Niitä ei näin pohjoisessa pitäisi kasvaa, mutta paikalla oli oikein kuusirykelmä. Tällaisia ”sitkeitä sissejä” – tarkoitan nyt puita – kohdatessa aina ihmetyttää, mistä kaukaa kuusen siemenet ovat aikanaan tänne päätyneet. Vihastusta puolestaan herätti yhden kallion vieressä ollut näky, joka oli ainakin kaksijalkaisten nisäkkäiden aiheuttamaa: kalliolla vanhan aihkimännyn vieressä oli pidetty nuotiota. Nuotio oli vastoin kaikkea järkeä tehty kiinni mäntyyn. Puuparka oli siten toiselta puolelta aivan hiiltynyt. Lisäksi nuotiopaikalta löytyi myös roskia: muovia ja colatölkki. Tölkki oli norjalainen, joten tällä perusteella syyttävä sormi osoittaa heihin. Hyi.

Harvoin kuusipuskasta innostuu kuin nyt.

Kun rinne oli laskeuduttu ja saavuimme järville, oli aika ryhtyä silmäilemään telttapaikkaa. Sitä oli vaikea löytää, sillä maasto oli epätasaista. Kun ensimmäiset järvet oli ohitettu ja tulimme Store Oksvatnetin rantaan, otimme rinkat selästä ja päätimme jalkautua telttapaikan etsintään. Jostain tästä sen olisi löydyttävä.

Oksvatnetin sivujärviä yön hämärässä.

Kelvollinen telttapaikka löytyi lopulta kannakselta Store Oksvatnetin ja nimettömän pikkujärven välistä. Eihän se paikka kaksinen ollut, mutta paras mahdollinen. Paikalla kasvoi kohtuullisen kookkaita koivuja, joten oli jo aika hämärää, kun pystytimme teltan. Illan ohjelma oli aika selvä: sapuska tulille ja sitten unille. Koska kello kävi jo kahta, unta ei tarvinnut kauaa odotella.

Iltamenu: pastapussi jauhelihalla ja kuivatulla porkkanalla jatkettuna.

2. päivä – 7.8.2018

Store Oksvatnet – Vestkoia – Lujapuolijärvi etelä

Leiri herää aamuun.

Aamu valkeni pilvisenä. Nukuimme suhteellisen pitkään, sillä ainakaan aurinko ei ajanut teltasta liikkeelle. Päinvastoin, ulkona ei ollut mitenkään lämmin. Päivänvalossa huomasin, että varvikko oli joka puolella täynnä kypsiä mustikoita. Ja maukkaita! Siispä ponnahdin ylös marjastushommiin. Mustikoilla sai mukavasti lisämakua aamupuuroon.

Onnea on tuoreet mustikat aamupuurossa.

Aamutoimet tehtiin verkkaisesti. Tämän päivän tavoitteena oli etsiä Suomen rajan pinnassa oleva tupa, Vestkoia, ja kulkea sitten kohti Lujapuolijärven eteläpäätä. Maaston luonne oli kysymysmerkki, joten avoimin mielin läksimme kulkemaan kohti Store Oksvatnetin länsipäätä. Alkuun maasto olikin helppokulkuista. Pyrimme kulkemaan mahdollisimman suoraan länteen, jottei turhia ylimääräisiä mutkia tulisi. Store Oksvatnet tuli välillä näkyviin ja välillä kuljimme matalassa koivikossa. Mahdollisia telttapaikkoja ei juuri ollut, joten oli todellakin ollut viisautta olla jatkamatta pidemmälle edellispäivänä.

Ylittelimme Store Oksvatnetiin laskevia puroja. Kaikista pääsi kuivin jaloin yli, kun hieman etsi sopivaa kohtaa. Taivaalta vihmoi vettä. Synkkiä pilviä oli joka suunnalla, joten oli mahdotonta arvata, tuleeko sadetta kerralla enemmän vai ei. Onneksi tämä sade jäi lyhyeksi, mutta vaihdoin silti sadekamat ylle. Vähän turhaan, mutta mieluummin näin kuin kastumalla kunnolla.

Tihkusateessa Store Oksvatnetin rannalla.

Store Oksvatnetin jätettyämme seurailimme siihen laskevaa puroa. Puron pitäisi kartan mukaan johdattaa kohtuullisen suoraviivaisesti Vestkoian luo. Tästä alkupätkästä ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Puron vieressä nousi harjanne, jota pitkin meni selkeä poropolku. Se loppui yhtä äkisti kuin alkoikin. Puro laajeni pieneksi järveksi. Paikka oli varsin komea, mutta hieman harmaa sää ei tehnyt sille oikeutta. Ympärillä pyöri parvi lapintiaisia. Kun maahan istahti paikoilleen, tiaiset tarkkailivat kahta kulkijaa lähipuiden oksilta.

Matka jatkui. Harjanteen ja helpon maaston jälkeen ohitimme pienen suolammen, jonka keskellä olevassa puussa oli keltaiseksi maalattu laudanpätkä. Ihmisten tekosia. Mutta mikä kumman kyltti se oli? Eteenpäin kuljettua huomasimme kylttejä lisää. Ahaa, kyseessä taisikin olla moottorikelkkareitin opaste, sillä joissakin laudoissa näkyi pieniä heijastimia. Laudanpätkissä oli myös teksti ”Pasvik Kraft”, eli paikallisen vesivoimayhtiön tuotoksiahan ne.

Nimetön suojärvi, saaren yksinäisessä männyssä moottorikelkkareitin opaste.

Moottorikelkkareitistä (tai mikälie) ei kuitenkaan ollut iloa, sillä uusia kylttejä ei enää löytynyt. Maasto alkoi muuttua hankalaksi. Korkeuseroja ei sinänsä ollut, mutta puro painui paikoin läpipääsemättömään pusikkoon tai kivikon alle näkymättömiin. Korkea heinikko peitti tehokkaasti maan epätasaisuudet, joten kulkeminen alkoi muistuttaa jonkinlaista kieroutunutta valssia puunjuurten ja kivenkolojen tehdessä kaikkensa saadakseen kulkijan kontilleen.

Hidas taivallus jatkui vailla maamerkkejä. Yritimme seurata puroa, mutta se oli vaikeaa.  Maasto oli ihan mahdottoman paskamaista kulkea. Pusikkoa ja monttuja. Niitä riitti. Voi jösses sentään.

Suunnista tässä nyt sitten. Ja katse jalkoihin!

Sitten vihdoin rajaa myötäilevä poroaita tuli näkyviin. Tällaisessa haista paska -maastossa kulkeminen on turhauttavaa, sillä noin puolentoista kilometrin kulku tuntui vähintään kolmelta kilometriltä. Jalat muusina ja v-käyrä nousussa. No, poroaita tarkoitti sitä, että Vestkoian täytyi olla lähellä. Mutta keskeinen kysymys oli, olimmeko tupaan nähden sen pohjois- vai eteläpuolella? Kumpaan suuntaan aidanvierustaa pitäisi lähteä etsimään?

Yritimme määrittää sijaintiamme kartalla. Täyttä varmuutta ei ollut, joten jalkauduimme tiedustelemaan. Tuomas lähti raja-aitaa pohjoiseen ja minä etelään. Kyllähän sitä nyt yksi tupa pitäisi löytyä. Kävelin ehkä 200 metriä raja-aidan viertä, kunnes silmiin osui rakennus. Olisikohan tämä? Kartassa on Norjan puolella myös jokin toinen merkintä, joka saattaa olla jonkinlainen rakennus (tästä ei ole varmuutta), joten en heti uskaltanut riemuita. Rakennuksia oli itse asiassa kolme: tupa, puuvaja ja huussi. Pihassa selvisi, että Vestkoia on kyseessä. Kipaisin takaisin raja-aidalle, loikkasin suurehkon kiven päälle, jotta sain huudettua Tuomakselle löytäneeni tuvan. Pienen karjumisen jälkeen viesti meni perille. Etäisyyttä oli sen verran, että heti ei voinut olla varma, kuuluiko huuto.

Vestkoian pihapiiriä 1

Vestkoian pihapiiriä 2

Vestkoia on norjalaisen FeFo:n omistama ja ylläpitämä tupa. FeFo (Finnmarkseiendommen) on Finnmarkin alueen maata hallinnoiva taho. Myöhemmän googletuksen perusteella selvisi, että tupa on väärään paikkaan merkitty norjalaisella kartalla. Ilmankos sen löytäminen ei ollut ihan helppoa.

Tupa oli etenkin norjalaisella avoimen tuvan mittapuulla oikein siisti. Puuvaja näytti hyvinkin uudelta rakennukselta ja itse tuvan seinälaudoitus oli vähintään maalattu hiljattain. Myös ikkuna oli varsin uusi modernine pokineen. Kaasupullokin oli juuri vaihdettu. Norjalaiseen tyyliin tuvassa oli myös patjat ja posliiniastiasto. Teimme tulet, sillä sade oli päässyt hieman kastelemaan vaatteita ja ilma oli kalsea. Puuvajassa oli runsaasti puita. Vaikutti siltä, että tupaa huolletaan hyvin. Vieraskirjassa olikin kohtuullisesti merkintöjä. Siinä lounasta syödessämme alkoi sataa rankemmin. Perse sentään, rinkat olivat jääneet ulos ja omani apposen auki – nyt vettä satoi suoraan rinkkaan sisään. Tämä tästä vielä puuttui. Pidimme sadetta tuvalla tovin. Vestkoialta lähdettiinkin varmuuden vuoksi sadekamppeissa, vaikka sade oikeastaan lakkasi.

Vestkoia + sisätilat.

Rajan poroaita Vestkoian kohdalta etelään ja pohjoiseen. Pohjoisen suunnalla rajapyykki 353C. Huomaa Norjan puolen tiheämpi kasvillisuus.

Kuljimme muutaman sata metriä poroaidan viertä pohjoiseen, kunnes löysimme sopivan paikan aidan alitukseen. Niinpä alitimme poroaidan ja samalla ylitimme rajan. Olimme Suomessa! On suorastaan hämmentävää, kuinka erilaista kasvillisuus on rajan ja aidan eri puolilla. Norjan puoli on yhtä pusikkoa, mutta Suomen puolella kasvillisuus on erittäin karua ja yksittäisiä puita vain siellä täällä. Rajalla näkee selvästi sen, kummalla puolen on enemmän poroja. Vaikka tunturimittarit ovat aiheuttaneet Vätsärissä merkittävät tuhot alueen koivuille, tunturimittari ei kunnioita poroaitaa.

Tippa linssissä vain kameralla. Onnistunut alitus tehty!

Vasemmalla Suomi, oikealla Norja. Oikeassa reunassa kohoaa Oksfjellet.

Suomen puolella maisema oli huomattavasti karumpi, mutta sen vuoksi myös suunnistaminen oli helpompaa. Sää oli selkeytynyt sen verran, että näkyvyys oli kohtuullisen hyvä. Otimme suuntaa horisontissa nousevista tuntureista ja lähdimme kulkemaan niistä saadun suunnan avulla Lujapuolijärven eteläpäätä kohti. Tavoite oli kävellä jonnekin Lujapuolijärven läheisyyteen ja etsiä telttapaikka. Suunnistukseen vaikeuskerrointa toi kuitenkin se, että horisontissa nousevista tunturinlaista oli vaikea päätellä, mikä oli mikäkin. Kun korkeuserot ovat vain maltillisia, etäisyyden arviointi ei ole helppoa. Lisäksi lukuisat pienet lammet ja kummut mutkistivat matkaa. Oli aivan mahdotonta tietää, mikä kartassa olevista kymmenistä pikkulammista oli mikäkin.

Kompassia sai vilkuilla tiuhaan.

Mutta eipä se mitään, maasto oli kohtuullista kulkea ja sää parani, joten mukavaahan tämä homma taas oli. Yksittäisiä poroja näkyi välillä, mutta muuten oli rauhallista. Mustikoita oli runsaasti, varvikot olivat jo alkaneet muuttua punertaviksi. Kulkiessa kartta ja kompassi oli kuitenkin pidettävä tiukasti silmillä.

Ehtihän siinä vähän jutustellakin. Jo autossa oltiin käyty tiukkoja keskusteluja siitä, mikä musiikki on hyvää ja mikä ns. paskaa. Yksimielisyys oli ainakin siitä, että Toto on kovaa kamaa. Päässä alkoi taas soida African alkurytmit. Rynkkä-dynk, ryn-känkkä-dynk… Tämän seurauksena tehtiin tärkeä linjaus, että seuraavan kerran kun Toto esiintyy Suomessa, keikalle mennään, maksoi mitä maksoi. No, kesällä 2019 täytyy siis suunnata Poriin Kirjurinluodolle.

Vestkoialta oli kuljettu ehkä noin 4-5 kilometriä, kun saavuimme ensimmäiselle suuremmalle kukkulalle. Rinne oli lyhyt mutta jyrkkä. Piti katsoa järkevä reitti, sillä yli piti mennä. Maaston muodot olivat hauskoja, soraharjuista tuli myös Etelä-Suomen tietyt harjualueet mieleen. Tämän harjanteen ylityksen jälkeen laskeuduttiin parin kallioisen kukkulan välistä laaksoa pitkin pienen järven rantaan. Järvi oli nimetön, eli ainoa tunniste oli sen korkeus merenpinnasta, 187 metriä. Totesimme, että nyt on aika leiriytyä. Siispä ryhdyimme etsimään telttapaikkaa. Ilta-aurinko tuli vielä tervehtimään pilvenraosta ennen laskemistaan. Maisema oli oikein kaunis. Järven takana nousi harjanne, jonka takana olisi Lujapuolijärvi hieman yli kilometrin päässä. Olimme selättäneet matkan Vätsärin ylängölle, nyt olimme ns. pelipaikoilla.

Aurinko laskee 187-järven taakse.

Sopiva telttapaikka löytyi lopulta kohtuullisen helposti, muttei kovin läheltä järveä. Vedenhakumatka oli siten pitkähkö, mutta juuri tämän takia mukana oli tällä kertaa kuuden litran vedenkantopussi. Jotain on aikaisemmilla reissuilla opittu myös varustepuolella. Toinen elämää helpottava varuste on myös usb-ladattava telttavalaisin. Sen tuottama valo on paljon miellyttävämpää kuin otsalampuilla sohiminen. Latausmahdollisuus on myös hyvä, koska virtapankki on kuitenkin matkassa puhelinta ja kameraa varten.

Reittisuunnitelman pohdintaa... vai pilvisyyden kehityksen havainnointia?

Tässä välissä oli hyvä pohtia reittisuunnitelmaa. Olimme käyttäneet kaksi päivää, jotka olivat kävelyn puolesta olleet aika rankkoja. Norjan puolelta lähestyminen ei ollut ollut mitenkään ylivoimaisen helppo vaihtoehto. Pikemmin päinvastoin, Suomen puolella saattaa kävellä pitkäkin pätkiä merkittyä (tai merkkaamatonta, mutta selvää) polkua pitkin. Norjan puolelta polkuja ei ole ja maastokin on taattua Vätsäriä, eli vaikeakulkuista. Siten hieman mietitytti, miten tulevat päivät kannattaa käyttää. Ja toki myös se, mikä huvittaa. Eri vaihtoehtoja pohdittiin, mutta päädyimme lopulta Äälisjärven kierrokseen. Kiertäisimme siis Äälisjärven etelän puolelta ja päätyisimme sitten Taimenlampien seudulle. Tuomaksella oli tieto, että Äälisjärven ympäristö olisi suhteellisen helppokulkuinen. Seuraavan päivän jälkeen voisi sitten pohtia jatkoa – joko suoraan Rajapäätä kohden tai mutkien kautta, esimerkiksi Routasenkurun latvalle ja sieltä Rajapäälle. Routasenkurun latva on erittäin komea paikka, siellä kävimme 2011.

No, päivä kerrallaan. On mukavaa, että on vaihtoehtoja. Illallisen jälkeen olikin aika uinahtaa.

3. päivä – 8.8.2018

Lujapuolijärvi etelä – Äälisjärven valvontatupa – Äälisselkä – Äälisjärvi pohjoinen ("Äälisjärven kierros")

Good morning, Vätsäri!

Kaunis aamu! Vihdoin Vätsäri väläytteli kauneuttaan, kun aurinko paistoi harvalukuisten pilvien lomasta. Ilma oli lämmin, ei kuitenkaan kuuma. Siispä ylös, ulos ja mustikoita poimimaan. Tältäkin leiripaikalta löytyi mustikoita, joskaan ei ihan yhtä hyvin kuin edellisaamuna. Kuksallinen kuitenkin helposti, joten aamupuuroon sai mukavasti jatketta.

Ihmettelin siinä mustikoita poimiessani myös alueen kaunista vaaleanpunertavaa graniittia. Tai ainakin luulen, että se oli graniittia. Joka tapauksessa erittäin kaunista kiveä oli alueella runsaasti. En muista nähneeni muualla Vätsärin alueella juuri tämänväristä kiveä. Kiviaines myös poikkeaa väritykseltään ja tuntumaltaan tyypillisestä suomalaisten tuntureiden rakkakivikosta, joka on paljon tummempaa ja usein sileämpää.

Kasasimme leirin ja lähdimme kävelemään noin puolilta päivin. Sää muuttui pilvisemmäksi, mutta aurinko pilkahteli silloin tällöin. Kuljimme ensiksi 187-järven lounaiskulmaan, josta otimme suunnan suoraan luoteeseen. Tämä tarkoitti käytännössä kapuamista edessä olevan harjanteen yli kohtisuoraan. Vaikka rinne näytti edessä jotenkin massiiviselta, todellisuudessa nousua oli vain kolmisenkymmentä metriä. Harjanteella oli isoja siirtolohkareita ja kuoppia, mutta sieltä avautui uusi näkymä: Lujapuolijärvi. Komea järvi ja erityisen hienolta se näytti kirkkaassa auringonpaisteessa.

Lujapuolijärveä lähestyttäessä maassa oli kiviä kuin teinipojalla finnejä naamassa.

Vuonomainen Luojapuolijärvi eteläpäädystä.

Laskettelimme kohti järven lounaiskulmaa, jossa järvikapenee pois laskevaksi joeksi. Harva koivikko ei muodostanut liikaa näköestettä, mikä oli mukavaa, sillä hieman kanjonimainen järvi tuli aina vain komeammin esiin. Joesta pääsi helposti yli, vaikka se oli alkupisteessään lahden pohjukassa aika leveä. Lahdenpohjassa oli myös vanha puuvene – joskaan ei ihan antiikkinen, koska keulassa komeili pätkä sinistä nailonköyttä. Ties kenen vene oli kyseessä, ehkä joka legendaarisen Surnu-Pekan… Vesille tällä veneellä ei toki enää asiaa ollut.

Ylitys kiviä pitkin oli helppo.

Jatkoimme jokivartta alaspäin, mutta hivuttauduimme jyrkähköä rinnettä samalla hieman ylös. Edessä siinti Surnujärven pohjoisin vuono. Nyt oli siis myös Surnujärvi nähty, check. Jälleen yksi Vätsärin erämaan must see -listan kohde oli bongattu. Olimme kuitenkin päättäneet, ettei reittimme tällä kertaa mene lähemmäs Surnun ihmeitä katsomaan, joten tyydyimme tähän vilaukseen.

Surnujärven perukka pilkottaa.

Ilmeisesti paikassa oli muuta seutua lämpimämpi mikroilmasto, sillä Surnujärven pohjoisvuonon rannoilla näytti kasvavan paikoin kohtuullisen isojakin haapoja. Tämä oli jossain määrin yllättävää, sillä muuten puusto on varsin kitukasvuista mäntyä ja tunturikoivua.

Minulla oli aamulla ollut ihan normaali olo, mutta pian kulkemaan lähdön jälkeen olo muuttui heikommaksi. Päänsärky hiipi ja voimistui pikku hiljaa. Voi perse. Migreenikohtaus oli tulollaan, enkä taaskaan hoksannut sitä ajoissa.

Koska olimme lähteneet niin myöhään kävelemään, alkoi Lujapuolijärven jälkeen olla jo nälkä. Kun kinkesimme Surnujärven pohjoisvuonon tietämillä rinnettä ylös, totesin Tuomakselle tilanteen. Tai tilanteet, eli migreenin ja nälän. Kuljimme vielä pienen pätkän eteenpäin pienille lammille, joista isomman rantaan parkkeerasimme lounastamaan. Rinkka selästä, lääkepussi esiin ja pilleri kitaan. Sää oli taas komea ja kun maastokin oli rutikuivaa, oli mättäälle mukava kellahtaa pitkäkseen.

Kun olo oli hieman toennut, oli lounaan aika. Olin säästänyt kuivattuja kantarelleja johonkin erityiseen hetkeen ja päätin, että se hetki on nyt. Peruslounassettiini kuului pikamakaroneja, porosalamia, pussikeittoa mausteeksi sekä jotakin kuivattua kasvista – joka siis tällä lounaalla olikin kantarellia. Oikein hyvää oli.

Hedari kun hellittää, hymykin on herkässä.

Siinä lounastelun päätyttyä olo oli parantunut jo sen verran, että jaksoi jo käydä pienellä kamerakierroksella. Lammen takana olevalta törmältä oli hieno näkymä Surnujärvelle. Siispä kuvia.

Surnujärven vuono. Kuvan vasemmassa reunassa tiheää haavikkoa.

Jatkoimme matkaa jälleen seuraavan harjanteen päälle, johon nousua tuli lounaansyöntilammelta noin 60-70 metriä. Nousu oli loivaa ja maasto muutekin aika helppokulkuista. Harjanteen rinteeltä avautui komea maisema etelään. Surnujärvi näkyi lähes kokonaan ja sen takana kohosi rajalla oleva Surnupää ylväänä.

Harjanteen päältä näkymä etelään: taustalla Surnujärvi koko komeudessaan.

Seuraava kohteemme, Äälisjärvi, puolestaan tuli näkyviin harjanteen takana. Kulku oli taas oikein leppoisaa. Laskettelimme kohti rantaa, mutta aivan huolettomasti ei voinut mennä. Ennen järveä oli nimittäin lukuisia pieniä lampia, joiden välistä piti puikkelehtia ja yrittää löytää mahdollisimman suora reitti. Lampien kiertely nimittäin kasvatti askelmäärää, ja tavoite tietysti oli kulkea mahdollisimman ekonomista reittiä kohti Äälisjärven eteläpäätä. Tavoite oli kuitenkin ehtiä illaksi Äälisjärven pohjoispäähän, joten lampijenkka saisi jäädä väliin.

Äälisjärvi itäpuolelta.

Tuomas tiesi kertoa, että Äälisjärven eteläpäässä on viranomaiskäytössä oleva valvontatupa. Äälisjärven eteläpäässä on myös lahtia ja niemiä, joten ihan rantaa pitkin ei välttämättä kannata kulkea. Muuten lisämetrejä saa vaellukseen vähintään kiitettävästi. Eteläisimmän lahdenperukan länsirannan valvontatupa tuli näkyviin kumpareiden takaa. Itärannalla puolestaan oli käyttökuntoinen vene, asianmukaisesti puuhun lukittuna.

Äälisjärven itäpuolen jontkaa ja lampia sekä tupien sijainnit. Taustalla kohoaa Kallopää.

Eteläisin lahdenpohjukka, valvontatupa vasemmalla. Taustalla vasemmalla Äälisselkä ja oikealla Njargâvääri.

Kurvasimme lahdenpohjukan kautta valvontatupaa ihmettelemään. Tupaan oli hiljattain vaihdettu huopakatto. Maassa oli siellä täällä huovanpalasia. Myös muuta ryönää löytyi, esimerkiksi huomattavan paljon lasipulloja. Saarnasin taas mielessäni, että eipä Metsähallitus näytä hyvää esimerkkiä siitä, miten roskien kanssa erämaassa toimitaan. Vaikka reitille osuneita roskia oltiinkin reitiltämme poimittu, tämä oli liian paha rasti. Jääkööt siihen.

Äälisjärven valvontatupa

Muuten tupa oli siisti, kuten olettaa sopi. Lukittu tietysti, joten sisälle piti tiirailla ikkunoista. Näillä valvontatuvilla ja muilla viranomaistuvilla aina hieman kateellisena tulee katseltua niiden saunoja… mutta eipä vaellukselta sellaista luksusta olla hakemassa. Huomionarvoista tuvassa oli sen iso päätyikkuna järvelle sekä aurinkopaneelin lisäksi viereiselle kalliolle ankkuroitu tuuligeneraattori. Tuvan yhteydessä oli myös huoltovaja ja vene.

Äälisjärven eteläpää.

Jatkoimme pian matkaa. Taivaalla oli taas hieman enemmän pilviä, mutta sää oli oikein hyvä vaellussää. Rannalla meni paikoin polkuja, joita pitkin oikaisimme järveen työntyvät niemet. Kulkua kertyi hieman yli kilometri seuraavalle tuvalle, joka oli järven länsipuolella olevassa kolmion mallisessa niemessä. Tupa on porokämppä, lukittu tietysti, mutta oikein hienolla paikalla. Niemi on lähes tasaista maata, joten siinä olisi hyvä pitää leiriä. Ja kaikkein hienointa oli niemeä kiertävä hiekkaranta, jota voisi mainostaa Äälisjärven parhaaksi. Ainakaan reitillemme ei yhtä komeaa rantaa ollut osunut (järven pohjoispää puolestaan on rannoiltaan jyrkkää, paikoin pystysuoraa kalliota).

Äälisjärvi Beach

Äälisjärven porokämppä

Porokämppä oli aika pieni, noin 2,5 x 3 metriä + tuvan kyljessä ollut vaja. Kämppä ei vaikuttanut kovin siistiltä, mutta sisälle kurkistaessani huomasin, että Vätsärin paliskunnan poromiehillä on ainakin hyvä maku: hyllyssä komeili Napue Gin -pullo. Meidän oli kuitenkin tyytyminen kahviin ja kaakaoon. Mutta paikka oli niin komea, että hieman pidempi tauko oli perusteltu. Pannu tulille.

Huolsin jalkani ja huljuttelin niitä järvessä. Olin teipannut jalkani toisena päivänä, tämä teippauskikka oli opittu pari vuotta aikaisemmin ja hyvin toimii. Urheiluteippaus jalkaterissä vähentää huomattavasti tietynlaista rasitusta jaloistani, toisin sanoen se keventää kilometrejä. Hörpimme juomaa ja ihastelimme Café de Äälisjärven maisemia. Pilvet liikkuivat vinhasti. Iltapäivä ei ollut enää kovin lämmin, jo nyt saattoi ounastella viileää iltaa. Nyt Vätsäri tarjoili kuitenkin parastaan.

Kahvi- ja häröilytauon jälkeen jatkoimme matkaa pohjoiseen kohti Äälisselän huippua. Äälisselkä on Vätsärin ylänköalueen toiseksi korkein huippu (noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella). Korkeammalle nousee vain Rajapää (noin 330 m). Maasto oli helppokulkuista, mitä nyt muutamia kosteikkoja täytyi vähän väistellä. Olin itse asiassa äimistynyt siitä, kuinka vaihtelevaa Vätsärin maasto on. Välillä se on sellaista jontka- ja kivihelvettiä, että jokainen askel vituttaa, ja välillä taas tällaista, että ihan nappaskengillä kulkisi. No, ehkä parempi kuitenkin jättää nappaskengät kotiin ja kulkea tukevammalla jalkineella. Mutta kovin vaihtelevaa kuitenkin. Edellisellä Vätsärin vaelluksella reitille osui lähinnä tätä hankalampaa.

Nousu Äälisselän päälle ei ollut erityisen hankala. Huipulla olikin sitten aika rallattaa kameraa oikein huolella. Huippu oli perinteinen laakea tunturilaki, mutta siltä oli oivalliset maisemat joka suuntaan. Ainoastaan Äälisjärven keskiosa jäi rinteen katveeseen – ranta on tällä kohdalla erittäin jyrkkä – joten tunturin laakea lakialue jättää rannan näkymättömiin. Siksi piti käydä useamman sadan metrin päässä kameran kanssa, jotta järven sai tältä osin tyydyttävästi näkyviin.

Äälisjärvi, 180 asteen panoraama Äälisselältä itään.

Maisemakimara ja tunturihaukka.

Muualle maisema puolestaan hiveli silmiä. Erityisesti itään ja pohjoiseen oli komeat maisemat, Vätsärin ylänkö kumpuineen ja laaksoineen pääsi alkavan illan auringossa oikeuksiinsa. Taustalla kohosivat Norjan ja Jäämeren rantojen tunturien siluetit. Ylängön taustalla Rajapää kohosi pyöreänä selkeästi muuta maastoa ylemmäs. Etelän ja lounaan puolella puolestaan Surnujärven aava selkä tarjosi nähtävää. Järvelle näkyy hyvin, vaikka se on noin 58 metriä Äälisjärven pinnan tasoa alempana. Surnujärven takana puolestaan kohosi Surnupää ja Venäjän tuntureita. Lounaassa maisema oli metsäisempää, mutta järvien täplittämää. Suurimmat sen suunnan järvet, Aittajärvet, hallitsivat maisemaa. Kauempana horisontissa pilkotti kuitenkin jopa Inarijärven pohjoisin vuono, Suolisvuono.

Noin 120 asteen panoraama etelään. Vätsärin ylängön raja hahmottuu selvästi; Surnujärvi ja Aittajärvet ovat merkittävästi puutonta ylänköä ja Äälisjärveä alempana.

Rajapään pyöreä laki kohoaa Äälisjärven vastarannalla olevan Njargâväärin takana.

Äälisjärven eteläpäätä, taustalla pilkottaa Surnujärvi ja Surnupäät.

Äälisselältä lounaaseen: Aittajärvet ja kaukaisuudessa pilkottava Inarijärven Suolisvuono.

Tähän koskemattomaan maisemaan osui kuitenkin jälleen pikantti yksityiskohta. Lännen suunnalla näytti, kuinka joku olisi pitänyt valtavaa nuotiota tunturissa. Ainakin savusta päätellen. Telelinssin läpi kun asiaa tarkemmin tutki, syyllinen paljastui. Nikel siellä taas, terve! Telelinssillä tutkaillessa muutakin mielenkiintoista osui näköpiiriin, nimittäin tietoliikennemastoja, raja-aitaa ja Surnupään torni. Mastosta oli toki mahdoton sanoa, millä puolella rajaa mastot sijaitsivat.

Nikel taas kuvissa, tosin tällä kertaa vain piiput ylittivät horisontin.

Osuipa silmiin myös elämää, nimittäin ihmisiä. Tarkemmin sanottuna teltta. Kirkas teltta näkyi auringon myötävalossa hyvin – teltta oli pystytetty lähelle Äälisjärven eteläpäätä ja valvontatupaa. Juuri siellä, mistä jokunen tunti aiemmin olimme kulkeneet. Tämä olikin ensimmäinen varsinainen ihmishavainto koko vaelluksen aikana. Puhelin kuului, joten saimme tarkistettua sääennusteen. Se olikin hieman masentava, sillä seuraaville päiville olisi sadetta luvassa. Nyt piti siis nauttia, tulevaa ehtisi murehtia myöhemmin.

Surnupäällä oleva palovartijan torni tms. erottui, Äälisjärven eteläpäähän oli pystytetty teltta lähelle valvontatupaa.

Tunturin huipulla on parasta olla. Siinä on jotain käsittämätöntä vapauden – ja myös pienuuden – tunnetta. Siksi minun on aina vaikea malttaa lähteä laskeutumaan alas. Vaikkei Äälisselkä ollutkaan mikään korkea huippu, näkymät olivat mainiot. Kello kuitenkin oli jo sen verran paljon, että aurinko laskisi pian ja matkaa Äälisjärven pohjoispäähän oli vielä pari kilometriä. Siispä matkaan.

Äälisselkä jää taakse.

Lasku oli pääosin helppoa, mutta pohjoisrinteellä oli jo enemmän jontkia. Kävely sujui kuitenkin leppoisasti. Varjot levenivät auringon painuessa yhä alemmas. Pian alkoi olla aika silmäillä mahdollisia telttapaikkoja. Eipä niitä ollut, maasto oli epätasaista. Kun saavuimme alas järven rannalle, aurinko oli jo niin alhaalla, että se vain värjäsi vastarannan kalliota. Länsiranta oli jo pimennossa. Kelvollinen telttapaikka löytyi länsirannan pohjoisimmasta niemestä pieneltä kumpareelta. Paikalla oli selvästi leiriytynyt joskus joku muukin.

Äälisjärven pohjoispäätä iltavalaistuksessa.

Teltta pystytettiin ja iltatoimiin ryhdyttiin. Illalliseksi syötiin pastapussin kylkiäisenä kanaa, kesäkurpitsaa ja paprikaa, päälle parmesania ja rosmariinia. Oikein maittava setti. Tähyilimme taivaalle, mutta nopea auringonlasku ei tarjonnut erityisen kauniita iltavaloja. Pilviä ei juuri ollut, joten ilta vain tummeni. Vastarannalta kuului veden kohina, jossain ilmeisesti oli vesiputous, mutta mitään ei näkynyt. Siispä unille.

4. päivä – 9.8.2018

Äälisjärvi pohjoinen – Taimenlammet – Pirukaamuv – Rajapää autiotupa

Aamu oli pilvinen. Sääennuste vaikutti pitävän paikkansa, joten aamutoimet tehtiin sillä ajatuksella, että saataisiin teltta kuivana kasaan. Taivas oikein enteili sadetta. Aamupuuro naamariin ja kamat kasaan. Laitoin myös suoraan sadekamat päälle.

Teltta saatiin kuivana kasaan.

Sade lähestyy Äälisjärven pohjoispäätä.

Pieni tihkusade alkoi samalla kun lähdimme kulkemaan. Ensin piti kiertää Äälisjärven pitkulaiset pohjoislahdet, jotta pääsi ylittämään Äälisjärvestä laskevan puron. Äälisjärven pohjoispää on komea. Pystysuorat kalliot vastarannalla olivat nyt valitettavan harmaat. Purolla ollessamme kunnon sade alkoi. Purosta onneksi pääsi helposti kiviä pitkin yli.

Sateen vuoksi reittivaihtoehtoja oli pohdittu siten, että tavoite oli kulkea itään Rajapään autiotuvalle. Linnuntietä matka ei ollut kuin kahdeksan kilometriä, mutta pakollisten mutkien kanssa todellinen matka olisi varmaan ainakin kymmenen. Suunnitelma oli riippuvainen säästä. Jos sade olisi vain kevyttä, voisi maisemia katsella rauhassa, ja leirin voisi pystyttää Lujapuolijärven ja Harrijärven väliselle kannakselle, jossa kuulemma olisi komeita ja muutenkin hyviä leiripaikkoja. Tupa oli kuitenkin selkeä (vara)kohde siinä mielessä, että kamppeet saisi ainakin kuivaksi, jos kovin kastuu.

Minua harmitti. Olimme juuri tulossa niille seuduille, jotka minua kiinnostivat eniten, mutta sää oli meitä vastaan. Aina ei voi voittaa. Tamppasimme rinnettä ylös. Reitillä oli melko lailla korkeuseroa, ylös, alas, ylös. Muuten maasto oli onneksi helppoa. Ei kivikkoa, vaan melko tasaista nummea. Kumpuja kuitenkin. 

Kun pääsimme ensimmäiselle harjanteelle, josta ylimmäinen Taimenlampi jo näkyi, sade käänsi vaihteen isolle. Pisarat olivat valtavia ja niitä oli paljon. Taivas oli kaikkialla täysin harmaa, ei toivoakaan siitä, että kyseessä olisi joku lyhyt kuuro. Mutta ei auta, eteenpäin oli mentävä, eikä sateelta lähes puuttomalla paljakalla saanut suojaa.

Otin kuvia säästeliäästi, jottei kamera kastuisi. Siitä huolimatta pisaroita osui linssiin niin, että osa kuvista jäi sumeiksi. Sääli, sillä maisemat olisivat selkeällä säällä olleet erinomaisia. Päivän taltiointi jäi siten lähes täysin GoPron varaan.

Olimme kulkeneet muutaman kilometrin, ja sade alkoi kastella kunnolla. Kengät olivat jo märät, mutta tuntui, että myös kuoritakista tuli jostain kosteus läpi. Maasto oli paikoin todella hankalaa. Jontkia ja monttuja, kumpareita sai jumpata ylös-alas.

"Headcam-view". Tippa linssissä. Eppujen sanoin: mä missä kuljen milloinkin...

Kun laskeuduimme pienelle kannakselle, joka erotti Taimenlammen ja nimettömän pikkulammen toisistaan, oli lounaan aika. Paikka oli oikein sopiva, sillä paikalla oleva iso kivi ja mänty tarjosivat ehkä tähän asti parhaan luonnollisen sääsuojan.

Siinä sitten kyyhötimme männyn juurella kuin kurjat elukat ja odottelimme, josko sade hellittäisi. No, ei hellittänyt. Sapuska syötiin, se maittoi, sillä lämmin ruoka kurjuuden keskellä tuntui mukavalta. Eikä siinä puun juurella varsinaisesti mitään hätää ollut – sateessa toheltaminen vaan ei ole sitä vaelluksen mukavinta osiota. Harmitti helkutisti.

Nyt kiinnostaa.

Jatkoimme eteenpäin kohti itää. Tässä vaiheessa oli tullut selväksi se, että ainoa tavoite päivälle on päästä Rajapään tuvalle. Siellä sitten voi suunnitella jatkoa, mutta nyt keskityttäisiin vain ja ainoastaan tähän tavoitteeseen. Maasto jatkui sinänsä helppokulkuisena, kun kivikoita ei ollut. Korkeuserot kuitenkin hidastivat matkaa ja tekivät kulkemisesta raskasta. Kartan korkeuskäyristä laskien nousua ja laskua tuli kymmeniä metrejä kerrallaan. Tietysti yritys oli kulkea mahdollisimman tasaista reittiä, mutta tämä on juuri sitä hankalaa Vätsäriä – kumpuja ja jotkaa, jota ei vaan voi välttää.

Lujapuolijärvi näkyvissä, mutta vain vaivoin. 

Nousimme rinteellä mahdollisimman ylös, mutta jotta suunta ei olisi liikaa pohjoiseen, ei lakialueelle (joka ei sekään olisi todennäköisesti ollut tasaista) kannattanut mennä. Lujapuolijärven pohjoispää tuli näkyviin. Se olikin oikein komea – tai no, se mitä siitä näkyi, oli. Pilvet roikkuivat alhaalla ja vettä tuli, joten näkyvyys ei ollut kaksinen. Ympäristöstä saattoi päätellä, minkälaisessa paratiisissa olimme. Paratiisin käärme kuitenkin piti valtaa tänään, sillä sade jatkui tasaisena.

Lähestyimme tässä perkeleellisessä tunnelmassa paikkaa nimeltä Pirukaamu (kartassa ”Pirukaamuv”, en tiedä onko kirjoitusvirhe), joka olisi jonkinlainen jyrkkäreunainen kanjoni. Olimme jo reittiä etukäteen suunnitellessa todenneet, että tämä Pirukaamuv olisi nähtävä. Sieltä se tuli esiin, mutta pöh, eipä tässä sateen harmaudessa koko komeudesta paljoa nähtävää jäänyt. Ei puhettakaan, että kanjonia olisi tutkittu tarkemmin – sehän olisi tarkoittanut lisää kävelyä. Nyt painettiin vaan mahdollisimman suoraan kohti tupaa. Siispä valittiin kohta, josta kanjonista päästiin helpoimmin läpi.

Kun montun pohjalla oltiin, niin maantieteellisesti ja myös jossain määrin henkisesti, alkoi välinpitämättömyys vallata. Vettä oli kenkien lisäksi jo muuallakin. Pidimme tauon Pirukaamun rinteellä. Fiilistä ja tilannetta kuvasi se, kun Tuomas otti kengän jalasta ja kirjaimellisesti kaatoi vettä pois kengästä. Sukan sai kuivata kuin tiskirätin, toki sillä erotuksella, ettei siitä kuivaa saanut. Tilanne oli jo sellainen, että väkisin alkoi naurattaa.

Pirukaamussa chillaten.

Matkaa tuvalle oli kuitenkin vielä useampi kilometri. Pirukaamulta punnerrettiin taas ylös ja koetettiin tähyillä, mistä olisi järkevintä kulkea. Tästä eteenpäin muistikuvat eivät ole kovin kirkkaita. Meininki oli luokkaa ”hammasta purren”. Märkää oli niin vaatteiden päällä kuin alla, ja tämä on sellainen olotila, joka patistaa liikkeelle. Jos pitää liian pitkän tauon, palelee.

Pirukaamulta parin kilometrin taivalluksen jälkeen näkyviin tuli Harrijärvistä pohjoisempi. Laskimme järven rantaan ja lähdimme kulkemaan sen suuntaisesti. Paikalla meni selkeä polku, tosin polku oli välillä enemmän pieni puro kuin polku. Vettä oli siis aivan joka paikassa. Sade vain yltyi.

Viimeisiä kilometrejä... hymy on jo hyytynyt.

Kun olimme kulkeneet järven ja sen jälkeisen pienen lammen ohi, olimme jo aika lähellä Rajapään tupaa. Tuomas oli käynyt tuvalla aiemmin ja tiesi, ettei tupaa ole helppo löytää, sillä se maastoutuu kumpareiden taakse. Pilvituhnu oli sateessa melkoinen. Näkyvyys oli huono, eikä Vätsärin kumpuileva maasto helpottanut kartanlukuyrityksiä.

Lammen jälkeen huomasimme olevamme eräänlaisessa kurussa. Kuljimme kurua eteenpäin, kunnes vasemmalle (=pohjoisen puolelle) tuli näkyviin järvi, joka ei voinut olla mikään muu kuin Rajapään tuvan lähijärvi. Hetken karttaa tutkailtuamme sain myös Tuomaksen vakuuttuneeksi, että nyt pitäisi hypätä järvestä laskevan puron yli ja kavuta parin nyppylän yli. Tupa olisi siellä.

Vielä viimeiset metrit piti kavuta jyrkähköjä kumpuja. Sitten tuvan huussi tuli näkyviin, samoin itse tupa. Kaiken kaikkiaan tupa on kumpareikossa varsin hyvin piilossa, eli sen löytäminen huonolla säällä ei ole helpoin mahdollinen tehtävä. Purkauduimme rinkoistamme ja vyöryimme sisään tyhjään tupaan. Kello oli vasta noin neljä. Tuomas totesi, että ensimmäinen prioriteetti on saada tupa lämpimäksi. Saatesanat olivat, että nukkumismukavuus lämmön puolesta on vasta prioriteetti numero 2. Taisipa mieleen muistua eräs vuosien takainen tupayö, jolloin saatiin aikaan kohtuullisen kipakka keskustelu tuvan lämmitysasteesta…

Nyt oli helppoa olla yhtä mieltä, sen verran kostea meininki oli kamppeissa. Tulet tehtiin ja kuivaa ylle. Kävipä niinkin, että kenkien ja vaatteiden lisäksi kosteutta oli saanut myös Tuomaksen kamera, jonka huomattiin mykistyneen. Eipä siinä, kamera ripustettiin muiden kamojen sekaan kuivumaan. Ei toivottavasti kovin yleinen tilanne.

Rajapään tupa, vihdoinkin.

Hyvin pian saimme tuvalle seuraa. Mieskaksikko saapui paikalle vähintään yhtä märän oloisina kuin me olimme puoli tuntia aiemmin olleet. Kyllähän tupaan mahtui. Tupa on neljälle hengelle mitoitettu, hätätilassa toki mahtuisi pari lisää. Miehet olivat päiväretkellä leiristään Harrijärveltä, linnuntietä noin 6,5 kilometrin päästä.

Meillä ei ollut vielä nälkä, joten kaksikko ryhtyi ensin ruoanlaittopuuhiin. Turistiin siinä samalla niitä näitä reiteistä, maastosta ja kaikesta muusta, mistä autiotuvilla yleensä tuntemattomien kanssa turistaan. Minulla alkoi olla varsin raukea olo, kun tuvassa oli vähintään riittävän lämmintä ja vaatteet päällä kuivat. Olimme Tuomaksen kanssa jo aiemmin linjanneet, ettemme todellakaan lähde enää kävelemään, vaikka kello olikin vasta vähän. Ulkona kirkkaammat ja sumuisemmat hetket vaihtelivat. Ei näyttänyt siltä, että sää olisi ollut paranemaan päin.

Tuvassa oli tosiaan varsin lämmin, kuuma suorastaan, vaikka pidimme koko ajan ovea auki. Niin oli tehtävä, sillä muuten kosteus ei olisi poistunut tuvasta lainkaan; tuvassa ei ollut ilmanvaihtoräppänää. Onneksi hyttysiä ei ollut, silloin oven auki pitämisestä ei tullut mitään. Tosin ovi oli sen verran vituralla, ettei se kiinni ollessakaan ollut tiivistä nähnytkään.

Kaksikko ruokaili ja he pohtivat omaa suunnitelmaansa. Heillä oli yöpymiskamppeet mukana, mutta puheissa vilisi mahdollisuus kävellä yöksi takaisin leiriin. Kun kello tuli kuusi, heistä toinen, Juhanaksi esittäytynyt, linjasi heidän kävelevän vielä takaisin Harrijärvelle. Kuulemma pimeään mennessä ehtisi. No, mikäs siinä, kukin tyylillään. Toki meille sopi, että saimme koko tuvan käyttöömme, mutta itse en olisi enää sateiseen ja sumuiseen maastoon lähtenyt useamman kilometrin taipaleelle.

Iltatoimia ja kamppeiden kuivattelua.

Ryhdyimme kokkailemaan illallista. Siinä ohessa juteltiin kaikenlaista syvällistä ja vähemmän syvällistä. Tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että lyhentäisimme kävelyä niin, että palaisimme jo ylihuomenna autolle. Sääennuste oli luvannut seuraavalle päivälle kaunista, mutta sen jälkeen vain sadetta ja sadetta. Niinpä tehokasta peliaikaa olisi vain seuraava päivä – sitten vuorossa olisi taas kosteutta.

Ilta alkoi pimetä, eli harmaus muuttui entistä värittömämmäksi. Tuvassa oli patjat, joten en ottanut makuupussia lainkaan esiin. Lämpöä riitti ilmankin. Muutaman kerran lisäilimme alkuyöstä puuta kamiinaan, jotta lämpöä riittäisi kuivattamaan tavaroita. Uni maittoi.

Aamuyöllä sade oli tauonnut, mutta sumu oli melkoinen.

5. päivä – 10.8.2018

Rajapään autiotupa – Rajapää – Rajapääkoia – Máttaskáidi

Aamu valkeni harmaana. Kävin pariin otteeseen yöllä ulkona, eikä pilvipeitossa näkynyt ainuttakaan reikää. Sen sijaan tuvan pihapiirissä kävi vieraita, pari poroa poikkesi käymään. Yön maisema oli melko Narnia-henkinen, sillä sumun vuoksi näkyvyys oli lähes olematon ja koivujen siluetit piirtyivät maisemaan tummia terävinä hahmoina.

Keittelimme aamupuurot ja paikkailimme kamppeita. Hyvin olivat kamat kuivuneet, joten mitään ei tarvinnut pakata märkänä. Hyvä juttu, sillä edellispäivänä vettä oli tullut siinä määrin, että vain kuivasäkeissä olevat tavarat olivat täysin kuivia. Aamutoimien aikana kirkkaus lisääntyi, taivas tuli näkyviin ja Vätsäri näytti taas kauniita puoliaan. Ilma oli lämmin ja tuuli alkoi käydä – maasto kuivui vinhasti.

Rajapään tupa ulkoa ja sisältä.

Ja mikä parasta – Tuomaksen kamera heräsi henkiin. Yöllinen kuivattelu tuotti senkin osalta tulosta. Kävin tuvan lähiympäristössä kameran kanssa kierroksella. Lähellä oli komeita kallioita ja lampia, sekä pieni vesiputouksentapainen. Siispä panoraamakimara, olkaa hyvä:

Rajapään tuvan pihapiirin maisemaa.

Tyypillistä Vätsärin maisemaa.

Kalliota pitkin valuva puro, "vesiputous".

Jätimme Rajapään tuvan taaksemme puoli yhdentoista aikoihin. Aurinko porotti ohuiden pilvien seasta. Oli lämmintä. Tuvalta alkoi hento polku valtakunnan rajan suuntaan. Tallustimme sitä, kunnes se katosi. Tupakaan ei kovin pitkälle näy, sillä maasto on niin kumpareista, että pieni tupa hukkuu niiden katveisiin. Pian jontkakumpareiden lisäksi alkoi kivikko. Se ei kuitenkaan ollut mahdotonta kulkea. Päinvastoin, matka sujui oikein joutuin. Siellä täällä oli pieniä lampia, joten kuivasta kesästä huolimatta vettä oli täälläkin. Yksinäisiä komeita mäntyjä törrötti paikoin, mutta muuten maasto oli varsin karua.

Alkumatkan maisemia.

Poroaita ja nousua Rajapäälle, etelän puolella Surnujärvi horisontissa.

Valtakunnanrajaa myötäilevä raja-aita tuli pian näkyviin. Siispä vain huippua kohden. Matka tuvalta Rajapään huipulle on noin kolme kilometriä, joten kävelyyn meni aika tarkkaan tunti. Rajapäälle nousu etelän suunnasta ei ollut mitenkään erityinen. Raja-aitaa seurasi mönkijäura, jota pitkin oli leppoisaa kavuta ylöspäin. Maisemat olivat pitkään aika mitäänsanomattomia, vasta lähempänä huippua maisema alkoi kunnolla aueta. Paras maisema oli länteen ja luoteeseen, Rajapää jatkuu itään Norjan puolelle sen verran laakeana, että tunturilaki peittää paremmat maisemat.

Rajapään huippu ja rajapyykki 353.

360 asteen panoraama rajapyykin päältä kuvattuna. Kuvan keskikohta kutakuinkin pohjoiseen. Rajapäälle erottui selvästi Näätämön Palovaaran antennit.

Sää oli pilvistynyt, mutta aurinko paistoi silloin tällöin pilvien raoista. Ylemmäs noustessa myös tuuli voimistui. Rajapää pääsi tällä päivämäärällä niiden harvojen tuntureiden joukkoon, joille olen noussut kahdesti. Samaltahan se toki näytti edelliselläkin kerralla, mitä nyt rajaa myötäilevän poroaidan tolppia oli vaihdettu uusiin. Roinaa poroaidan rakentelusta ja muista toiminnoista oli samaan malliin kuin edellisellä kerralla. Myös Nikkelin kaivoskombinaatti ”kaunisti” maisemaa kuten ennen – toki tällä reissulla tätä kaunistusta oli saatu ihailla jo aiemmin.

Hauskaa oli, kuinka edellisen kerran muistikuvat seitsemän vuoden takaa olivat vaillinaisia. Kaikkien suuntien maisemia ja niiden detaljeja en muistanut ollenkaan, vaikka otin paljon kuvia myös edellisellä kerralla. Tallennetusta kuvadatasta asia ei siis ollut kiinni. Omin silmin katsominen on kuitenkin ihan eri juttu, näin sen taas sai todeta.

Rajapää on nimensä mukaan rajalla. Rajalinjaa pohjoisen suuntaan.

Puhelin kuului huipulla erinomaisesti, Tuomas hoiti työasioita ja minä keskityin laulattamaan kameraa. Minulle tulee tunturinhuipulla aina vastustamaton tarve räiskiä kameralla joka suuntaan tuhottomasti kuvia. Yleensä vielä telelinssi kiinnitettynä. Huipulta on mainio zoomailla eri suuntiin ja katsoa, miltä maisema näyttää pitkän putken läpi.

Vuoden 2011 vaelluksen maisemia: Kalatonjärvi ja Routasenkurun latvaa - näissä maisemissa seikkailtiin seitsemän vuotta sitten.

Surnujärvi taustalla, edessä Harrijärvet.

Panoraama teleobjektiivilla huipulta länteen. Vasemmalla kaukaisuudessa Surnujärvi, keskellä Vätsärin ylänkö, oikealla Kalatonjärvi ja Routasenkurun latva.

Vietimme huipulla kohtuullisen pitkästi aikaa, ennen kuin pujottauduimme jälleen poroaidan ali, tällä kertaa Norjan puolelle. Hyvästi kotimaa! Loppuvaellus olisi sitten norskien mailla. Vennlig hilsen, Norge!

Rajapään huippu Norjan puolelta katsottuna. Lännestä Suomen puolelta nousi sadepilviä.

Ja niin lähdimme reippaasti tunturin lakea koilliseen kohti norjalaista Rajapään tupaa. Selvyyden vuoksi erotetaan tämä tupa Suomen Rajapään autiotuvasta nimittämällä sitä Rajapääkoiaksi, kuten sitä joissain norjalaisissa kartoissa nimitetään. Tämä tupa sijaitsee Rajapää-tunturin koilliskulmassa olevan järven etelärannalla.

Norjassa, kohti Rajapääkoiaa.

Seuralaiset rinteellä.

Tunturi oli helppokulkuinen, sillä suuria korkeuseroja ei ollut ja kiviäkin oli vain vähän. Suurimmaksi osaksi siis ruohopaljakkaa. Maassa oli alkavia ruskan merkkejä ja varvikko hehkui paikoin punertavissa sävyissä. Sää oli kaunis, sadepilviä kierteli, mutta ne eivät osuneet tiellemme. Pääosin aurinko paistoi ja ilma oli mukavan lämmin.

Maisemaa hallitsi toisaalta myös Nikkelin kaupunki tehdaskombinaatteineen ja sieltä ilmoille tupruavat savut. Ikävä todeta, mutta tässä muuten varsin neitseellisessä Paatsjokilaakson maisemassa Nikkeli on melkoinen kauneusvirhe. Saastepäästöjen määrä on onneksi vähentynyt merkittävästi viime vuosina, ainakin wikipedian mukaan, joskin Nikkelin kaupungin ympäristö on rikkidioksidipäästöjen seurauksena pilaantunut täysin. Eikä Kirkkoniemeläisiä käy kateeksi: silloin kun tuulee etelästä, Nikkelin aiheuttamat happosateet ovat syövyttäneet reikiä sateenvarjoihin. Vähempikin norjalaista kiukuttaisi. 

Nikkelin kaivoskombinaatti vasemmalla, kaupunki oikealla. Pohjoistuuli painoi tehtaan savut etelään, joten Kirkkoniemessä voitiin hengittää vapaasti.

Jatkoimme tallusteluamme ja huomasimme, että saimme taas poroseuraa. Vaadin ja kaksi hirvasta juoksentelivat ympärillämme. Selvästi ne tulivat tarkistamaan, ketä kulkijoita kairassa oikein oli. Kovin paljoa ihmisiä tällä puolen poroaitaa ei todennäköisesti liiku, joten ruoka taisi olla mielessä… josko olisimme olleet poromiehiä apetta tuomassa. Vaadin kyllästyi jo aiemmin, mutta hirvaat jäivät vähäksi aikaa seuraksi. Mitäpä sitä muutakaan siis kuin kamera esiin.

Reitillemme osui jonkin verran pieniä lampia ja sulamisvesien uomia. Sitten Rajapään pohjoispuolen järvet alkoivat tulla harjanteen takaa näkyviin. Järvet ovat jatkoa samalle järviketjulle, joka Suomen puolella alkaa Isosta Rovijärvestä ja etenee sieltä itään Hirvasjärven, Kalatonjärven ja Jaakkolanjärven kautta aika rajalle ja näihin nimettömiin Norjan puolen järviin. Jos ymmärtäisi maantieteen ja geologian päälle, tämä voisi olla mielenkiintoinen kohde.

Nimetön järvi (234 mpy), Rajapääkoia jäi vielä näkymättömiin jyrkän rinteen alle. Tarkasti katsoen kuvan oikeassa reunassa näkyy hentoinen sateenkaarenpätkä; sadekuurot kiertelivät alueella.

Rinnettä sai tallustaa aika lailla alas, ennen kuin ylemmän järven (234 metriä merenpinnasta) etelälahti tuli kokonaan näkyviin. Rajapääkoia sijaitsee etelälahden itärannalla, jossa pieni puro laskee järveen. Tupa oli rantakoivikon seassa, mutta se näkyi suhteellisen selkeästi. Rannalla oli ehjä vene, pihapiirissä oli myös pieni puuvaja ja vähemmän ehjä huussi. Laskeuduimme jyrkähkön loppurinteen reippaasti ja ryhdyimme tutkimaan paikkoja.

Lasku Rajapääkoialle. Vene oli käyttökelpoinen.

Rajapääkoia oli pienehkö, mutta sisältä kuitenkin yllättävän tilava. Makuupaikkoja oli neljälle, ahtaasti toki mahtuisi useampi. Mutta kovin vähällä käytöllä oli tämäkin tupa: edellinen merkintä tupavihossa oli kesäkuulta. Vuoden 2018 kävijät oli laskettavissa kahden käden sormin. Tupaa oli kuitenkin suhteellisen hiljattain remontoitu. Sisäkatto oli ainakin uusittu. Sen sijaan muuten hyyskä oli huonossa kunnossa. Kattohuopa oli parhaat päivänsä nähnyt ja kamina oli – norjalaiseen tyyliin – täynnä roskaa ja muovia. Lisäksi sisäkatossa oli kaminan kohdalla palosuojalevyn yhteydessä iso reikä, ehkä eläinten tekosia. Katosta oli siten valunut eristeenä olevaa kasvisilppua (tai mitä lienee) aimo kasa kaminan päälle ja lattialle.

Rajapääkoia ja sisätilat. Huussin luokitus ei ollut parasta A-ryhmää.

Tiivis tupa kuitenkin oli, sillä sisältä löytyi kuollut västäräkki. Tuvan ulkoseinällä piikkilankarullassa oli nimittäin oikein idyllinen, mutta tyhjä linnunpesä. Ilmeisesti pesän asukas oli jostakin päässyt tupaan sisään, muttei enää ulos. Tämä löytö ei varsinaisesti kohentanut mielialaa, joskaan tupa ei muutenkaan ollut sieltä viihtyisämmästä päästä. Kyllä siinä hätätilanteessa yöpyisi, mutta jos vaihtoehtoja on, tämä ei olisi se ensimmäinen.

Söimme lounasta Rajapääkoialla. Pieni sadekuuro tuli kohdalle, joten odottelimme ruokailun jälkeen tovin. Koko Rajapääkoialla käynti oli vaellusreittiin nähden aikamoinen sivupisto, sillä tarkoitus oli jatkaa suoraan tuvalta etelään, mikä tarkoitti uudelleen nousua Rajapään rinteille. Toki huipulle ei enää aiottu, vaan nyt kohteena oli Sandneselva, sen takana (eteläpuolella) oleva Máttaskáidin ylänkö. Siltä matka jatkuisi kohti autoa. Olimme tutkineet sääennustetta Rajapään huipulla ja sen seurauksena vaikutti siltä, että vaellusta voisi tosiaan lyhentää päivällä (tämä vaihtoehto oli noussut esiin edellispäivän sateissa). Tämän päivän sää oli ollut mainio, mutta seuraavalle päivälle luvattiin taas kunnon sateet, samoin kuin sitä seuraavalle. Yksi yö maastossa olisi vielä joka tapauksessa oltava, mutta ehdoin tahdoin ei sateessa kävely houkutellut. Siksi suunnitelmana oli kävellä mahdollisimman pitkälle.

Mutta Rajapääkoialle oli toki tultava, vaikka mutkaa tulikin. Ovathan autiotuvat niin Suomen kuin Norjankin puolella yhdenlaisia nähtävyyksiä täällä erämaassa. Ja vaikkei Rajapääkoia itsessään niin viihtyisä ollutkaan, paikka oli hieno. Jatkoimme kävelyä noin kello 16. Alkuun piti taas kavuta pienelle harjanteelle, jonka jälkeen rinne tasoittui. Tarvoimme taas erinäisten lampareiden, pienempien ja isompien välistä ja yritimme pysyä korkeuskäyrillä. Siis mahdollisimman tasaisesti, ilman nousua tai laskua, kuitenkin suuntana etelä.

Rajapään rinnettä Norjan puolella, myös lampia ja soita.

Rajapään alarinteellä oli jonkin verran suopaikkoja, joten pieniä mutkia kulkuun täytyi tehdä. Kaikkiaan kävely sujui kuitenkin joutuisasti. Maisema suoraan edessä oli metsäinen, sillä Máttaskáidi ei enää ollut kokonaan puutonta. Sen takana puolestaan horisontissa kohosi jo Oksfjellet, tunturi, jolle ensimmäisenä vaelluspäivänä kiivettiin.

Eespäin, mars! Kulkusuuntana oli Oksfjellet, mutta ensin piti ylittää Máttaskáidi. Ja sitä ennen Sandneselva, joka kulkee pienen kurun pohjalla, eikä siksi näy kuvassa. Huomaa myös kodan mallinen iso kivi pienen lammen edessä.

Noin puolentoista tunnin kävelyn ja muutaman jalkojenlepuutustauon jälkeen rinne alkoi laskea ja lähestyimme Sandneselvaa (suomeksi Kotajoki, saameksi Važžejohka). Joen yksi alkulähde on muuten Suomen puolella Rajapään autiotuvalla; tuvan edessä olevasta lammesta laskeva puro yhtyy toiseen, joka suunnilleen valtakunnan rajan kohdalla yhtyy leveämmäksi joeksi.

Sandneselva / Važžejohka / Kotajoki

Osuimme varsin hyvin Sandneselvalle siihen kohtaan, jossa joki on karttaan piirretty kapeammaksi kuin muualla. Ensin näkyviin tuli joen suuntainen pitkulaisen mallinen pieni järvi. Joki oli järven takana olevan töyrään alla. Ylitys oli helppo, kiviä pitkin kuivin jaloin. Paikka löytyi helposti. Jokilaaksossa vastarannalla pidettiin pientä taukoa. Seuraavaksi oli vuorossa nousu Máttaskáidin ylängölle ja sitten suunta suoraan etelään. Pelisuunnitelma oli kulkea etelään skáidin reunalle, josta laskeutuisimme Lille Oksvatnet -järvelle ja Oksvannskoian autiotuvalle. Viimeistään Oksvannskoialla oltaisiin yötä, mutta mahdollisesti jo aiemmin, erityisesti jos löytyisi hyvä paikka.

Ilma oli lämmin. Jokinotkossa ei käynyt yhtään tuuli, joten muutama hyttynenkin löysi tiensä luoksemme. Kun joelta punnerrettiin lyhyt nousu skáidin rinteelle, ilmavirtakin alkoi jälleen hivellä poskia. Ylängöllä odotti hyvin vätsärihenkinen järvimosaiikki. Ero Suomen ja Norjan puolella tosin on se, että Norjan puoli on paljon pusikkoisempaa (koska vähemmän poroja), joten näkyvyys ei ole niin hyvä. Lampia ja kumpuja, niitä riitti. Vaikka norjalainen kartta on suunnistaessa korkeuskäyrien puolesta susi, järvien muotojen ja koon puolesta karttadata on tarkkaa. Niinpä tällaisessa maastossa oli varsin helppoa paikantaa omaa kulkua. Haastetta puolestaan teki se, että järvet saattoivat olla hieman arvaamattomasti kumpareiden takana, jolloin ajatus suoraan kävelystä ei ollut aina mahdollinen – jos yritti optimoida kulkua nousematta ylös-alas, päätyi todennäköisesti aina järven tielle.

Sandneselvalta noustu ylös Máttaskáidille, Rajapää kohoaa taustalla.

Tyypillistä Máttaskáidin maisemaa. 

Eipä tämä liikaa menoa haitannut. Maasto oli kokonaisuutena arvioiden varsin jouhevaa kulkea, yhdestä ketunlenkistä huolimatta (miten se järvi osasikin tulla juuri siihen kierrettäväksi). Kello kuitenkin kävi ja jaloissa alkoi tuntua päivän rasitus. Kovin kummoisia telttapaikkoja ei reitillemme osunut, joten mitään täydellistä leiripaikkaa ei ollut missattu. Kuljimme pitkän järven länsireunaa muutaman sadan metrin päässä olevaa kumparetta kohden. Ajatus oli katsoa kumpareelta, josko maisema avautuisi paremmin. Noh, se kumpare olikin vasta seuraavan järven takana, joka olikin jo koko ylängön reunalla. Tämä viimeinen järvi koukeroisine pikkulahtineen aiheutti myös hieman kartanluvullista päänvaivaa.

Hyvät leiripaikat olivat harvassa, taustan kumpareet ovat jo skáidin reunalla.

Alkoi olla tauon paikka. Koska ylänkö loppui tähän järveen, ämpyilimme mitä tehdä. Viimeinen järvi ei ollut mikään lottovoitto, sillä sitä ympäröi kosteikko. Toisaalta tämä olisi viimeinen paikka ennen kuin skáidin ylänkö loppuu ja tiheämpi metsikkö alkaa. Maisemat olivat komeat. Paatsjokilaakson takana kohosi Venäjän puolella mahtava tunturimassiivi. Laskeva aurinko maalasi maisemaa punakeltaiseksi muutamien pilvien lomasta. Kaikkiaan varsin kaunista kaikin puolin. Mutta telttapaikka piti löytää.

Tiedustelimme maastoa, mutta mahdolliset telttapaikat olivat korkeintaan välttäviä. Rinnettä siellä, kumparetta täällä. Siksi mietinnässä oli vaihtoehto jatkaa Oksvannskoian suuntaan niin pitkälle kuin olisi jaksanut. Riskinä tässä oli se, ettei kelvollista telttapaikkaa välttämättä löytyisi. Tuomas myös ilmoitti, että jalat alkoivat olla sen verran loppu, että pitkää kävelyä ei enää voisi tehdä.

Niinpä päätimme hyväksyä telttapaikan aivan järven rannasta. Ei hyvä, mutta kyllä siinä yksi yö menisi. Kun lähdimme hakemaan rinkkoja, huomasimme parinkymmenen metrin päässä noin viisi kertaa paremman paikan. Lähes tasainen kohta epätasaisen maaston keskellä. Bingo! Tähän se teltta todellakin tulisi.

Vaelluksen kaunein ilta. Leiri Máttaskáidin ylängön laidalla, taustalla Oksfjellet.

Kamat haettuamme alkoi iltapuuhat, teltta, ruoat jne. Poimin jälleen mustikoita, mutta illan valon vähentyessä siitä tuli vaikeaa. Sain kuitenkin kuksallisen aamupuuroa varten. Niin, tällä reissulla olen poiminut ja syönyt mustikoita enemmän kuin varmaan aikaisemmilla vaelluksillani yhteensä.

Illallisfiilinkejä

Mustikat oli pop. Valaistuskin kohdallaan.

Aurinko muodosti pienen halon laskiessaan Rajapään taa.

Le Chef in action. Kanaa parsakaalilla, paprikalla ja porkkanalla.

Aurinko laski kauniisti pohjoiseen Rajapään taa. Rajapää hallitsi maisemaa järven takana ja muistutti meitä toisesta vierailustamme. Söimme illallista ja puhuttiin joutavia. Ilta tummeni, vaelluksen viimeinen yö oli edessä. Tässä vaiheessa olo on usein ristiriitainen. Toisaalta on mukava palata järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin, mutta toisaalta pintaan nousee pieni haikeus siitä, että maastosta pitää tulla pois. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikaanaan, niin se vaan on.

Pasvikdalens Gull™ eli puolenyön värit.

6. päivä – 11.8.2018

Máttaskáidi – Oksvannskoia – Triangelen

Aamu valkeni pilvisenä ja sateisena, juuri kuten ennusteessa oli luvattu. Odottelimme hetken sateen taukoamista. Aamutoimet tehtiin aikaisin ja ripeästi, sillä ajatuksena oli kävellä pois niin pian kuin suinkin. Ja mielellään kuivana. Illan kauniit maisemat olivat vain muistoja mielessä (ja toki muistikorteilla). Juuri kun rinkat oli pakattu ja vain teltta oli purkamatta, alkoi taas sade. Ei siis toivoakaan saada telttaa edes kohtuullisen kuivana kasaan.

Pää pyörällä?

Alkumatkasta ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kun ylängöltä laskeuduttiin alemmas, maasto muuttui muhkuraiseksi ja varsin tiheäksi metsäksi. Koska ilma oli tasaisen harmaa, ei suuria maamerkkejä näkynyt. Ei edes pientä vilausta Oksfjelletin siluetista. Niinpä painelimme menemään kompassisuunnalla etelään, kunnes saavutimme kohteena olleen puron. Sen jälkeen suunta hieman enemmän itään Oksvannskoiaa kohden. Lille Oksvatnet tuli näkyviin. Vettä sateli hiljakseen, mutta välillä sateessa oli myös taukoja. Emme kulkeneet Lille Oksvatnetin rantaa, vaan etenimme kompassisuunnalla suoraviivaisesti kohti Oksvannskoiaa. Vastaan tulikin varsin pian puro, jonka jälkeen tuvan piti olla. Puron jälkeen rinne nousi muutaman metrin varsin jyrkästi ylöspäin, jonka jälkeen oli lähes tasamaata. Metsä oli sen verran tiheää, että tupa ei näkyisi kauas. Sen verran olin tehnyt etukäteistiedusteluja, että tiesin tuvan olevan punainen. Tutkimme karttaa. Arvioin, että olisimme tulleet tuvan itäpuolelle. Muutaman askelen jälkeen eteen tuli poikittain kulkeva vahva polku. Tämä ei olisi mikään poropolku, sillä ura oli erittäin selkeä. Päätin kulkea polkua lännen suuntaan ja katsoa, onko mitään. Siellähän se oli – punainen tupa. Kävimme taloksi.

Komeaa metsää... mutta missä hitossa se tupa on?

Punainen tupa, hep! Oksvannskoia näkyvissä.

Oksvannskoia ei ollut kaunis ulkoa. Vielä vähemmän se oli sitä sisältä. Tuvan kunto ei ollut kehuttava, vaikka norjalaiseen tyyliin sisältä löytyi patjat lavereille ja erittäin kattava posliiniastiasto. Alkoi sataa rankemmin, joten kiire ulos ei ollut. Ehdimme hyvän tovin selailla vieraskirjaa ja tutkia tupaa sisältä. Ensimmäinen havainto. Onpa vähän kulkijoita! Vieraskirja oli ilmeisesti alkuperäinen ja ensimmäinen merkintä oli vuodelta 1987. Siis 31 vuoden takaa! Eikä kirja ollut edes lopussa. Yksi vuosi mahtui suunnilleen 1,5 sivulle 2010-luvulla. Toki voi olla, että moni jättää kirjoittamatta kirjaan, mutta kuitenkin. Svein -niminen heppu oli käynyt usein tekemässä latuja ja ilmeisesti muutakin huoltoa. Terveiset vaan, Svein.

Historian havinaa - alkuperäinen tupavihko ja ensimmäinen merkintä 14.4.1987.

Vähäinen käyttö toki selittäisi heikkoa kuntoa. Kamiina oli ruosteessa, toista kamiinaa ei ollut edes kytketty. Tuvan sijainti oli siinä mielessä erikoinen, että vettä ei ollut ihan lähellä saatavilla. Talvikäytössä toki moinen ei haittaa ja se vähäinenkin käyttö oli vieraskirjan perusteella juuri talvikäyttöä. Hauska detalji oli seinällä oleva kartta, joka oli selvästi astetta vanhempi. Siinä oli merkitty ”majataloksi” Suolisjärven Järvenpään talo, joka on purettu ja kuljetettu 2000-luvun alussa pois. Kulkureittinä Norjan Neidenistä Suomeen oli puolestaan Jankkilan ja Järvenpään kautta kulkeva polku (sic!). Ottaen huomioon, että Sevettijärven maantie on tehty 1960-luvun lopulla, kartan täytyi olla varsin iäkäs.

Oksvannskoia sisältä ja ulkoa.

Tuvassa oli järkyttävä määrä kaikenlaista roinaa, kuten vanhoja kenkiä. Kyllä, kenkiä. Toisaalta sisällä oli myös iso pino tuoreehkoja lautoja, ilmeisesti remontteja varten. Välillä norjalaisten tupien kunto jaksaa kummastuttaa aika lailla. Odottelimme aikamme sateen taukoamista, mutta lopulta täytyi todeta, ettei auta muu kuin lähteä taipaleelle. Lähdimme tulosuuntaamme polkua pitkin, joka johti Lille Oksvatnetin rantaan. Käännyimme etelän suuntaan, ja Okselva tulikin pian vastaan. Polkuja risteili eri suuntiin, mutta varma ei voinut olla, olivatko ne porojen vai ihmisten aikaansaannoksia.

Okselvan ylitys

Okselvan ylitys oli helppo. Hyvä ylityspaikka oli noin 150–200 metriä ylävirtaan Lille Oksvatnetin rannalta. Tämä paikka oli selvinnyt googlettamalla ja tieto on varmasti hyödyllinen kaikille tämän suunnan kulkijoille, sillä selkeitä polkuja tai merkattuja reittejä alueella ei ole. Erilaisia poropolkuja kyllä riittää, mutta niitä voi vain välttävästi hyödyntää.

Ylityksen jälkeen otimme suunnan kaakkoon ja lähdimme tarpomaan metsään. Maasto oli pusikkoista, välillä isompiakin puita ilmaantui, mutta eniten erilaista ja erikokoista koivikkoa. Ja sitä pientä pirullista jontkaa. Norjalaiset kartat eivät tee vaelluksesta turhan helppoa, kun korkeuskäyrien väli on 20 metriä. Siihen mahtuu jos jonkinmoista monttua ja nyppylää. Puroja ylitettiin enemmän kuin jaksoi laskea. Ei puhettakaan, että kaikkia olisi merkitty karttaan. Lisää jännitystä suunnistamiseen siis.

Vettä tuli. Ja sitä tuli. Mutta poishan täältä oli päästävä. Ei huvittanut hirveästi pysähdellä, sillä pikku hiljaa kamppeet alkoivat kastua. Silloin ainoa vaihtoehto on jatkaa liikettä. Pidemmillä tauoilla tulee vilu, kun kosteus saavuttaa alemmat vaatteet. Mutta tämä on hauskaa. Paitsi että ei ole – kunnon sateella pitäisi pysyä leirissä. Kameraakaan ei viitsinyt kastella, joten kuvamateriaali jäi pääasiassa Gopron varaan.

Tähän kuvaan tiivistyy fiilikset.

Jossain vaiheessa taas uusien ja uusien jontkien ohituksen jälkeen Tuomas totesi, että nyt on kävelty tunti Oksvannskoialta, eikä mönkijäura ollut vieläkään tullut vastaan. Siinä karttaa tihrustaessa arvioimme, että olimme tulleet liiaksi kaakkoon, olisi pitänyt mennä suorempaan itään. Toisaalta yritys oli välttää osumasta 150-järven pohjoispuolelle. Toisaalta suora linja kaakkoon oli suorin mahdollinen reitti, joskin nousisi turhan paljon Oksfjelletin rinteelle.

Maasto alkoi vihdoin laskea, joten toivo alkoi herätä. Tässä vaiheessa kamat olivat taas aivan märkiä. Vettä tuli antaumuksella taivaalta ja pusikko märän aluskasvillisuuden kera viimeistään piti huolen siitä, ettei kuivaa kohtaa vaatteista tarvinnut etsiä. Kengät olivat läpimärät, pahemmin kuin toissapäivänä.

Lasku kuitenkin kesti sen verran pitkään, että väsymys, märkyys ja v-käyrä alkoivat olla siinä asennossa, etten vastustellut Tuomaksen kysyessä, että katsotaanko puhelimen gps:ää. Sen mukaan olimme tulleen melkein kilometrin 150-järven pohjoispäästä katsottuna etelämmäs. Toisaalta polku olisi lähellä, enintään 500 metrin päässä.

Tästä innostuneena jatkoimme eteenpäin. Lasku jatkui, samoin sade. Kun tietää kohteen olevan lähellä, alkaa lyhytkin matka tuntua pitkältä. Olin jo sanomassa, että katsotaanpa gepsiä uudelleen, kun mönkijäura tuli näkyviin. Aivan vieressä meni puro uran poikki, joten kartasta oli helppo paikallistaa sijainti uralla. Pidimme tauon. Matkaa maaliin olisi hieman vajaa kolme kilometriä, enintään tunnin kävely siis.

Oli jo aiemmin puhuttu, että lounasta ei todellakaan aleta kokkailemaan maastossa. Siispä pähkinää ja dexalia nassuun, jotta virtaa riittäisi viimeiselle etapille. Lits läts, sanoivat kengät, mutta meno oli vauhdikasta. Huomasi hyvin, että vettä oli parina päivänä satanut runsaasti, sillä lähtiessä suot ja kosteat paikat olivat olleet helppoja mennä. Samaa ei voinut sanoa nyt – tai oikeastaan se oli aivan sama, sillä kenkiä ei tarvinnut enää säästellä. Yli vaan, ihan sama olisiko kenkä hörpännyt lisää vettä.

Ainoa tarkempi paikka oli Kiltjørnanin alemmasta järvestä lähtevän joen (Skjellbekken) niska, jossa piti tehdä ylitys kiviä pitkin. Veden määrä oli runsas, joten piti hieman varoen katsoa, pääsisikö kuivin (tai oikeastaan vähemmän märin jaloin mutta kengät jalassa) yli. Pääsihän siitä, kun käytti vaellussauvaa apuna. Eipä tullut turhaan niitäkään kannettua.

Skjellbekkenistä mentiin yli että heilahti. Sillan parrut olivat sateen jäljiltä todella liukkaat.

Parissa paikassa puro oli vallannut mönkijäuran, eli vettä oli tullut taivaalta vähintäänkin runsaasti. Sade oli tauonnut aika pian mönkijäuralle päästyämme. Vielä viimeiset laskettelut uraa pitkin ja vastaan tuli uudestaan Skjellbekken-joki ja sen silta. Tämän jälkeen auto jo näkyi Triangelenin aukiolla. Ai että! Vaellus paketissa ja sadekin oli sopivasti tauonnut. Tämä fiilis on aina yhtä hyvä; seikkailu seikkailtu ja homma maalissa.

Maalissa, kii-toos!

Hymyssä suin ryhdyimme riisumaan märkiä kamppeita ja survoimme niitä autoon. Aikaa viimeiseen etappiin oli kulunut noin 45 minuuttia. Päätimme käydä pienellä pesureissulla purossa. Ja mitä sitä suotta likaisia vaatteita purolle enää kantamaan. Hetken verran maisema saastui atleettisilla miesvartaloilla. Vaikkei kuvamateriaalia tästä tullutkaan, näky (valitettavasti) syöpyi verkkokalvoilleni…

Auto liikahti Toton African rytmeillä. Rynkkä-dynk, ryn-känkkä-dynk… Taktinen Messina-tölkki auki. Kylläpä se maistui taivaalliselta. Selvää oli, ettei enää huvittanut lähteä kolmen valtakunnan rajapyykkiä etsimään. Ajoa väärään suuntaan olisi tullut ainakin 40 kilometriä plus sitten 5 km kävely pyykille ja sama takaisin. Märkää oli, joten tämä sai jäädä seuraavaan kertaan. Jos sitä seuraavaa kertaa ikinä tulee – tämä Paatsjokilaakso on kyllä osaltani nähty aika pitkäksi aikaa. Ehkä joskus Suomen puolelta Nellimin suunnasta, ken tietää.

                              "It is prohibited 

                                    - to make offending actions towards/across the border

                                    - to photograph Russian military personnel and equipment in an aggressive or provocative manner"

Paatsjokilaaksoa lasketellessa alaspäin tuli kuitenkin idea käydä kääntymässä Kirkkoniemessä. Se ei tehnyt matkaan kuin noin kymmenen kilometrin ylimääräisen lenkin, joka näillä kilometreillä on ihan hyväksyttävä lisä. Kaunis kaupunkihan tuo oli. Paljon venäläisiä, kuten rajakaupungissa kuuluukin. Ylipäänsä kaupunki oli hauska väriläiskä Jäämeren rannalla. Kalastusaluksia ja pittoreskeja omakotitaloja. Olisi täällä päivän saanut kulumaan, mutta periaatepäätös oli, ettei Norjaan jätetä senttiäkään rahaa.

Niinpä auton nokka kääntyi kohti Suomea ja Näätämöä. Sinne ei ollut pitkästi matkaa, joten pääsimme kurvaamaan Näätämön K-Marketin pihaan aika nopeasti. Nälkä oli, joten kaupan lihatiskistä mukaan tarttui kohtuullinen annos grillikylkeä, jonka nautimme autossa istuen. Mutta olipa muuten hyvää; ei tätä ole suotta kehuttu!

Tämän jälkeen alkoi pitkä matka kohti kotia, johon tosin kuului yhden maastopäivän säästön vuoksi huoltopäivä Luostolla. Onhan se todettava, että sauna maistuu maastojakson jälkeen. Vätsäri ei tällä kertaa näyttänyt ihan parhaita mahdollisia puoliaan, siis sään puolesta. Hieman jäi harmittamaan neljännen päivän sade, sillä Taimenlampien ja Lujapuolijärven seutu oli aivan huikeaa. Siitäkin huolimatta, ettei sitä kunnolla sateessa nähnytkään. On tänne siis palattava – joskus. Seuraavaksi on muiden kohteiden vuoro. Toisaalta ole huolta siitä, että Vätsäristä tulisi koskaan ylikansoitettua turistikohdetta, koska parhaille paikoille on joka suunnasta pitkä kävely. Rauhaa etsivä löytää sitä siis jatkossakin varmasti. Hyvä niin.

Vaelluksen reitti, yöpymispaikat ja tupien sijainnit. Klikkaa isommaksi.