Nuorttijoki 2016

Kesän 2016 heinäkuisen karhukeikan jälkeen jatkoimme samaa reissua pohjoisemmaksi. Kohteena oli Itä-Lappi, UK-puiston itäisimmässä kolkassa sijaitseva Nuorttijoki. Aikomuksena oli kulkea Nuorttin retkeilyreitti, joka on noin 40 km mittainen. Maantieteellisesti reitti sijaitsee Savukosken kunnan alueella ja se myötäilee Nuorttijokea UK-puiston laitamilla lähelle Venäjän rajaa ja takaisin.

Alkusoitto: Itä-Lapin roadtrip ja rautateiden rappioromantiikkaa

Ajelimme Kuusamosta ensin Sallaan. Sallasta ajoimme kohti itää Kelloselkään, jossa on Suomen rataverkon itäisen Lapin päätepiste. Sallan rata on historiallisesti mielenkiintoinen kohde, ja sitä piti käydä katsomassa, vain siksi, että se on siellä. Rata jatkui aiemmin aivan Venäjän rajalle saakka ja koko radan rakentaminen liittyi toisen maailmansodan melskeisiin. Varsinaisesti liikennettä Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton välillä radalla ei ole koskaan ollut. Pariisin rauhansopimus edellytti kuitenkin, että rata pidetään kunnossa rajalle asti. Junaliikenne Kelloselkään päättyi jo vuonna 2010 ja vuonna 2012 rataosuus Isokylä (Kemijärvi) - Kelloselkä suljettiin. Wikipediassa on hyvä artikkeli radan vaiheista.

Vielä viisi vuotta sitten tänne pääsi junalla. Kelloselän rata suljettiin joulukuussa 2012. Radan päässä näkyvältä seis-levyltä ratalinja jatkuu vielä valtakunnan rajalle saakka, mutta kiskot varastettiin vuonna 2008.

Kelloselän ratapihan asemarakennus. Mielenkiintoinen detalji: yleensä asemarakennukset on sijoitettu raiteiden suuntaisesti, mutta Kelloselän aseman suuntaus on poikittain.

Ratalinja jatkuu rajavyöhykkeelle ja aina Venäjän rajalle asti.

Kelloselän pitstopin jälkeen jatkoimme kohti Savukoskea. Kylät seurasivat toisiaan sateisessa säässä keskellä Itä-Lapin kairoja. Maisema oli tavallansa lohduton, mutta kylät omalla tavallaan sympaattisia. Savukoskella kävimme vielä kaupassa. Ajatuksena oli poiketa joulumuorin tuvassa, mutta se olikin suljettuna. Jatkoimme siis matkaa kohti Tulppiota.

Tie Tulppioon oli pitkä. Jotenkin Itä-Lappi on mielestäni aika surumielistä seutua. Taloja näkyi vain hyvin harvakseltaan, joten tuntui siltä, että nyt ollaan todellakin keskellä ei-mitään. Martin kylä oli kaunis, mutta sekin viuhahti ohi niin, että tuskin huomasi. Tie muuttui pian kylän jälkeen soratieksi. Matkaa jäljellä oli vielä kymmeniä kilometrejä.

Maisemat olivat vähemmän kauniita, sillä nämä jumalan selän takaiset alueet olivat varsin kattavasti tehometsätalouden käytössä. Valtavia hakkuaukeita oli vähän väliä, joten varsinaisesti viihtyisää seutu ei ollut. Kemijoki kuitenkin välillä vilkahteli tien vierellä. Tie nousi ylös vedenjakajalle, jonka paikkeilta maisemat olivat ensimmäistä kertaa kohdillaan. Vedenjakaja on mielestäni jotenkin hauska käsite ja ajatus muutenkin; on tietty piste, josta vesipisara voi lähteä valumaan kahteen suuntaan. Se voi periaatteessa valita, kumpaan mereen päätyy, tässä tapauksessa Pohjanlahteen vai Jäämereen.

Vedenjakajan jälkeen laskettelua kohti Tulppiota.

Vedenjakajan jälkeen tuli Kemihaaran risteys, josta tie jatkuisi vielä pitkän pätkän Kemihaaraan, josta pääsisi myös hyvin UK-puiston itäkairaan. Jatkoimme kuitenkin Tulppioon, joka oli jo lähellä. Tulppio (jota ei voi sanoa kyläksi, koska paikalla on vain lomakylän rakennukset) toimii monien kalastajien ja Nuortin reitin kävijöiden tukikohtana. Pistäydyimme syömässä pitsat ennen maastoon lähtöä. Hinta-laatusuhde oli muuten oikein hyvä.

Tulppion päärakennus.

Tulppiosta ajoimme Haukijärvenojan parkkipaikalle, josta retkeilyreitti varsinaisesti alkoi. Tie oli aika heikkokuntoinen, joten oli ajettava maltilla. Kun yhtä kuoppaa väisti, ajoi toiseen… Maasto oli myös märkää, sillä koko päivän oli sadellut vähän väliä kevyesti.

Reitin alkupiste Haukijärvenojan parkkipaikalla. Sateen sattuessa katos on kätevä varusteiden pakkaukseen!

Maastoon!

Hymyilevä reittimerkki toivotti tervetulleeksi.

Lähdimme kulkemaan klo 17 aikaan. Polku kulki hetken talousmetsässä ennen kansallispuiston rajaa. Sitten maisema komistui ja Nuorttijoki tulikin vastaan. Heti pienen niityn jälkeen tuli ylityspaikka kahluuvaijereineen, jossa joen toisella puolella oli Kärkekeojan autiotupa. Päätimme kulkea reitin vastapäivään, joten tulisimme parin päivän päästä paluumatkalla joesta yli tältä kohdin.

Nuorttijoki.

Jo ensimmäisen kilometrin aikana tajusin kaksi asiaa. Yksi: säärystimet olisi pitänyt ottaa mukaan eikä jättää autoon. Kaksi: säärystimet olisi pitänyt laittaa jalkaan. Maasto ei ollut vain märkää, vaan hyvin märkää. Eikä ihme, muistelin lukeneeni lehdestä, että Lapissa oli satanut heinäkuussa jo kymmenen päivän aikana koko heinäkuun normaali sademäärä (kuitenkin tälle reissulle maastopäiville osui oikein hyvät säät loppujen lopuksi).

Sää oli vaihteleva, välillä pilkotti sininen taivas pilvien lomasta, mutta enimmäkseen oli harmaata. Välillä ripsi hieman vettä. Ilma oli kuitenkin lämmin, joten hikihän siinä kulkiessa tuli. Polku erkaantui joesta. Maisema oli ”perusmännikköä”, maastoltaan vaihtelevaa, muttei mitenkään erikoista. Välillä näkyi pieniä suoalueita. Merkitty polku oli kuitenkin oikein hyväkuntoinen ja helppokulkuinen.

Reitillä oli muitakin kulkijoita, parkkipaikallakin oli ollut useita autoja. Hieman ennen meitä reitille oli lähtenyt iso porukka. Saavutimme tämän sekalaisen seurakunnan jo parin kilometrin kulkemisen jälkeen. Porukalla oli mukana pieni koira – kytkemättömänä. Ei näin: kansallispuistossa koira tulee pitää kytkettynä. Kairaan mahtuu monenlaista kulkijaa…

Poroaidan ylitys. Rinnakkain kaksi aita-aikakautta...

Jatkoimme matkaa ohitettuamme tämän poppoon ja pian tulimme ensimmäiselle autio- ja varaustuvalle, Hirvashaudalle. Tuvalta olisi mennyt lyhyt polku toiselle parkkipaikalle, jolta Nuorttin reitille pääsee. Tupa ei ollut erityisen komealla paikalla. Se oli itse asiassa aika tylsä. Tupa oli kuitenkin iso, ja taisipa autiotuvankin puolella sängyissä olla oikein patjat!

Hirvashaudan tupa.

Jatkoimme pikaisen evästauon jälkeen polkua eteenpäin. Reitti kulki komeassa männikössä. Polku ylitti parit purot, reitillä oli pitkospuita ja jopa portaita jyrkemmissä paikoissa. Isompien ojien yli meni kunnon sillat. Ja olipa yhden sillan kohdalla oikein maisemankatselupenkkikin! Maisema tosin ei ollut sillä kohden pusikkoa kummempaa. Reitti on siis kaikin puolin hyvin varusteltu, eli oikein sopiva kohde myös vähemmän retkeilleelle. Ja merkityllä reitillä eksyminen on jo suoritus itsessään, joten helppo kohde myös siinä mielessä.

Metsähallituksen säästöt osuvat kuitenkin myös Nuorttille: joen varressa on lukuisia ylläpidettyjä tulipaikkoja, joita oltiin poistamassa käytöstä. Tavallaan sääli, mutta toisaalta ei ole järkeä ylläpitää ja huoltaa sellaisia kohteita, joille ei ole riittävästi käyttöä, etenkin jos nuotiopaikkoja on tällaisen ”korkean palveluasteen reitillä” joka tapauksessa hyvin.

Joki alkaa painautua kanjoniin.

Hyttysiä oli kohtuullisesti, pahempikin tilanne olisi voinut olla. Matka taittui joutuisaan, sillä maisema oli aika tasaista ja polku hyvä. Hieman ennen Kummalehtoa etsiydyimme joen rantaan nuotiopaikalle. Se oli virheliike, nuotiopaikka oli todella mitäänsanomaton, eikä rantaan ollut toivoakaan saada telttaa tasaiselle tai edes melko kuivalle paikalle. Ranta-alue oli hyvin rehevän kasvillisuuden peitossa ja kosteaa. Tällainen nuotiopaikka joutaakin poistaa käytöstä. :)

Palasimme polulle ja jatkoimme kohti seuraavaa nuotiopaikkaa. Pian oli vuorossa pienen joen ylitys ja sen jälkeen pitkät rappuset ylös harjanteelle. Maisema alkoi olla varsin mainio. Nuorttijoen kanjoni alkoi syventyä ja maisemat vastaavasti parantua. Jokinäkymä avautui polulle paikoitellen oikein komeasti.

Alimmainen Hirvashauta

Kuljimme seuraavalle nuotiopaikalle, joka oli aivan joen ja polun varressa. Kun polku kulki pääasiassa ylhäällä ja nuotiopaikat olivat joen tuntumassa, tuli kulkiessa jumpattua rinteitä ylös-alas ihan mukavasti. Teimme tulet ja kokkailimme illallista. Vastarannalla oli pari kalamiestä, joilla oli tulet vastarannan kodassa savusta päätellen. Savu jäi joen päälle leijumaan näyttäen usvalta.

Kävin ruoanlaiton lomassa tiedustelemassa polun jatkoa leiriytyminen mielessä. Joidenkin satojen metrien päässä nuotiopaikalta oli polun vierellä tasainen alue, jossa oli myös epävirallinen nuotiopaikka. Ja olipa muuten komea paikka, tähän saisi hyvin teltan. Kävin myös katsomassa lähellä virtaavan puron, vettä saisi, check. Palasin takaisin syömään, jonka jälkeen keräsimme kimpsumme ja siirryimme löytämälleni paikalle leiriytymään. 

Päädyimme keittämään puron veden, sillä se ei ollut kirkasta, vaan väriltään rusehtavaa. Todennäköisesti kyse oli vaan soilta tulleesta humuksesta ja vettä olisi varmaankin voinut juoda raakanakin, mutta keittämällä vettä sai ainakin juoda rauhallisin mielin. Ilta viileni, mutta kylmä ei varsinaisesti ollut. Jokilaakson päällä taivas punertui kauniisti. Yöunille kävimme noin klo 1:30.

Illan värit Ojuskosken yllä.

2. päivä

Aamulla aurinkoherätys toimi. Yö oli ollut lämmin, mutta aurinko muutti teltan suorastaan sietämättömän kuumaksi. Tästä huolimatta unta riitti puoli kymmeneen. Sää oli todella hieno, joitakin pilviä, mutta enimmäkseen aurinkoa.

Aamutoimien jälkeen jatkoimme polkua kohti pian tulevia näköalapaikkoja. Polku oli edelleen helppokulkuinen ja eteni komeassa havumetsässä, joka oli aika kuusivoittoista. Jotenkin siinä kulkiessa ja maisemia katsellessa tuli väkisin mieleen, että näihin maisemiin pitäisi tulla nimenomaan syksyllä. Ruska tekisi maisemasta niin paljon mielenkiintoisempaa. Metsikkö oli etenkin kosteissa kohdissa erittäin rehevää. Paikoin tuli mieleen ennemmin keskisuomalainen luontopolku kuin Lapin korpi. Hieman ennen maisemapaikkaa juuri tällaisessa kosteassa kohdassa oli pienen pieni lähdeperäinen puro, josta täytimme vedet. Vesi oli kirkasta ja kylmää – tuoretta siis. Ja maku oli paljon parempi kuin kellertävän kusiveden, jota alueella muuten joimme.

Veden laadun arviointia lähteellä pitkospuiden varressa.

Saavuimme Voitinkönkäänalustan näköalapaikalle. Paikalle oli rakennettu pieni tasanne, josta avautuikin mahtava näkymä Nuorttijoen kanjoniin Voitinkönkäälle. Tavallaan olisi tehnyt mieli kulkea aivan joen rantaa pitkin, mutta se vaikutti olevan niin pusikkoista, että polku oli ehdottomasti parempi vaihtoehto. Joki ei kuitenkaan näy polulle kovin usein, minkä vuoksi nämä maisemapaikat olivat enemmän kuin tarpeen. Ja siis tästä maisema oli erittäin komea.

Nuorttijoki Voitinkönkäänalustan näköalapaikalta.

Pidimme pitkän tauon, mikäpä siinä oli maisemia katsellessa (ja kameraa käytellessä). Maistoimme myös pienen tirauksen Dalmore Valour -viskiä, joka sopi, noh, ”ainoastaan maastokäyttöön”. Vastaan tuli pariskunta koiran kanssa. He olivat tämän päivän vastaantulijat numero 5 ja 6. Reitillä oli kohtuullisesti väkeä. Juteltiin siinä tovi.

Nuorttijoen alue on 1900-luvun alussa ollut suurten savottojen ympäröimänä. Reitillä olikin hauskasti tietoa alueen historiasta ja sen aikaisista metsätalouden työmenetelmistä. Reitin kulku oli siis samalla yhdenlainen katsaus Suomen historiaan sadan vuoden takaa. Ja toki kauemmaksikin: reitin kylteissä kerrottiin Nuorttin olleen satoja vuosia sitten tärkeä kulkuväylä, yksi ”Lapin valtaväylistä”. Nykyisin joessa ei tukkia uiteta eikä veneillä kuljeta, muuten kuin hupitarkoituksessa. Niin se maailma muuttuu.

Jatkoimme matkaa. Vaellusboogie™ oli kutakuinkin kohdillaan. Polku poikkesi taas syvälle metsään, joten maisemien puutteessa matka taittui nopeasti. Toinen näköalapaikka, Pikkusaukkosuvannonvaara, ei ollut maisemiltaan aivan yhtä hieno. Joki jäi niin syvälle kanjoniin, ettei sitä kunnolla näkynyt. Muuten toki maisema oli hieno.  

Pikkusaukkosuvannonvaara

Saukkosuvanto

Polku jatkui kohti rajavyöhykkeen reunaa. Rajavyöhyke, joka on Lapissa normaalisti noin kolmen kilometrin levyinen, tekee Nuorttin kohdalla mutkan siten, että joen ylittävän riippusillan kohdalla rajalle on vain noin 600 metrin matka. Rajavyöhykkeen mutka alkoi Saukkosuvannonvaaran laavulta, jossa pidimme tauon. Laavulle tuli etelästä Rannisvaaran suunnalta mönkijäura. Sen vuoksi paikalla oli oikein tuplapitkostus, kyllä olisi kelvannut kulkea! Polkua pitkin olisi päässyt saman metsätien varteen, josta Haukijärvennivan (ja myös Hirvashaudan) parkkipaikoille meni tie. Eli periaatteessa täältäkin olisi voinut Nuorttille tulla.

Saukkosuvannonvaaran laavu ja rajavyöhykkeen reunaa kulkevat "mönkijäpitkospuut".

Laavulta lähdimmekin polun sijasta suoraan kohti Nuorttijokea. Rajavyöhyke lienee aiemmin mennyt tästä, sillä laavulta lähti viivasuora merkitsemätön polku jokea kohti, kun merkitty retkeilyreitti jatkui suoraan rajaa kohti. Nuorttijoen rannassa piti olla tällä kohden myös nuotiopaikka. Kävelimme noin kilometrin verran, kunnes vastaan tuli joen kanjonin rinne, joka olikin sellaista kivikkoa, ettei tehnyt mieli lähteä laskemaan sitä alas. Polusta ei ollut tässä kivikossa enää tietoakaan, vaikka se karttaan olikin merkitty. Nuotiopaikan kohtalo jäi siten selvittämättä, mutta sen sijaan jäimme kokkailemaan lounasta tälle erittäin muutoin erittäin komealle paikalle.

Lounasmaisema

Kokeilin uutta lounaskonseptia. Se koostui seuraavista osasista, eli ateria kahdelle á là Nuortti:

- täysjyväpastaa noin 150 g

- kuivattua parsakaalia

-  pinjansiemeniä

- 2x Blå Band lämmin kuppi

- parmesania

- mustapippuria 

- salamia paloina

Oli muuten hyvää! Eikä jäänyt nälkä.

Lounaan jälkeen läksimme kohti Saihon tupaa. Emme palanneet polulle, vaan kuljimme joen vartta ylhäällä harjanteella pikku hiljaa alaspäin lasketellen. Paikoin näytti, kun paikalla olisi mennyt polku, mutta varsinaisesti emme osuneet retkeilyreitille ennen kuin olimme tuvan pihalla. Laskun aikana jaloissa alkoi painaa. Se siitä boogiesta. Mieleen tuli myös, että olisi pitänyt mennä paljakalle, ei tämä metsä niin hohdokasta ollut.

Maastoa laskulla kohti Saihoa.

Tuvalla keittelimme juomavettä. Tupa oli pieni ja sympaattinen. Myös tupa oli osa Lapin mielenkiintoista historiaa; se oli aikanaan (1938) Lapin rajavartioston ensimmäinen rajakämppä partiointimatkoja varten. Nykypaikalleen tupa oli tosin siirretty vuonna 2006, aiempi sijaintipaikka oli ollut Nuorttitunturin juurella, noin 20 kilometriä nykysijainnista kaakkoon.

Villa Saiho, est. 1938.

Tuvalla lorvailu tympäisi hieman. Ilma oli kuuma ja tuvassa vielä kuumempi. Hyttysiäkin piisasi. Tässä vaiheessa – tympääntymisen ohessa – oli pakko myös tunnustaa, että Nuorttin reitti oli pienoinen pettymys. Reitti oli suurelta osin aika tylsää käveltävää, ei erityisiä maisemia kuin pienin paikoin ja olisi tosiaan pitänyt tulla syksyllä ruskaa katsomaan. Kesä (siis heinäkuu) on tuntureita ja paljakkaa varten. Piste. Punkt. Period.

Nuorttijoen kesäidylli Saihon tuvalla.

Ehkei näin jälkiviisaana olisi pitänyt antaa noin jyrkkää tuomiota Nuorttille, mutta tuolloin se tuntui oikealta. Jatkoimme matkaa ja nyt olimmekin tavallaan reitin käännepisteessä. Noin 100 metriä tuvalta vastaan tuli rajavyöhyke ja Alimmaisen Kolsankosken riippusilta, josta pääsi Nuorttin yli ja suuntaamaan takaisin kohti reitin alkupistettä. Sillan kupeessa joen pohjoispuolella oli poromiesten kämppä oikein komealla paikalla. Jokunen sata metriä yläjuoksulle päin sijaitsee myös rajamiesten komea ja uudehko kämppä. (Jos lapin tuvat kiinnostavat, erinomainen tietokanta löytyy patikka.net -sivustolta.)

Riippusilta yli Nuorttijoen. Rajavyöhyke alkaa heti sillan jälkeen.

Sillan jälkeen polku nousi takaisin kanjonista ylängölle pitkiä ja komeita rappusia pitkin. Rappusten jälkeen alkoi pitkä ja erittäin tasainen osuus, joka oli aluksi komeaa männikköä. Sittemmin metsä muuttui kuusipainotteiseksi. 

Kylläpä tuntui reilun 3 kilometrin taival Kolsankoskenojan laavulle pitkältä! Jaloissa painoi jo ja aurinko alkoi painua alemmas kuusten taakse, kun laavu sitten yllättäen tulikin eteen. Teimme hyttystulet ja kokkailimme illallista. Tällä kertaa menu koostui carbonara-pastasta kera kuivatun porkkanan, paprikan ja jauhelihan. Parmesan-kuorrutusta unohtamatta! Aah ja nams.

Olin jotenkin puhki, joten kömmin nukkumaan suhteellisen aikaisin. Toisaalta laavu ei ollut erityisen komeassa paikassa, joten maisemia tai illan värejä taivaalla ei tarvinnut katsella. Majoitusratkaisumme oli persoonallinen: pystytimme teltan ilman päällikangasta laavun sisään. Telttamme seisoo nimittäin paikallaan ilman kiiloja, joten tällainen vaihtoehto oli mahdollinen. Hyvä puoli tässä oli se, että hyttysistä ei ollut riesaa ja vedenpitävyys ja hengittävyys olivat taatut.

Join illalla vielä kaakaon, johon lorautin sekaan Dalmore Valouria. Virhe! Hyi hitto! Never again! Ei pärjää jallukaakaolle…

3. päivä

Aamu valkeni kirkkaana. Unta olisi riittänyt. En olisi millään jaksanut nousta, mutta ylös oli kömmittävä. Silmät ristissä ryhdyin aamutoimiin hieman klo 7 jälkeen. Sää oli kaunis, mutta pilviä alkoi tulla enemmän.

Pikku hiljaa palailin elävien kirjoihin kun lappasin puuroa naamariin. Kasasimme kamppeemme ja läksimme kulkemaan hieman ennen yhdeksää. Polku nousi loivasti ylöspäin kauniissa kuusikossa. Päätimme poiketa polulta Rannimmainenmurusta -vaaran laelle maisemia katsomaan. Polku olisi kiertänyt vaaran. Nousu vaaran laelle oli pieni, korkeuseroa oli vain parikymmentä metriä. Laki oli hienoinen pettymys. Ei paljakkaa, ainoastaan pusikkoa, joten maisemia näkyi vain puiden raoista. Mutta meinasimme nuolaista ennen kuin tipahtaa: hieman joelle päin laelta laskeutuessa eteen avautui laaja puuton kivikko, josta avauti maisema etelään ja lounaaseen. Muutamia tunturihuippuja näkyi horisontissa.Pikkusaukkosuvannonvaaran näköalapaikka oli suunnilleen suoraan vastapäätä jokea.

Nuorttijoki virtaa Venäjän puolelle. Joen kuvassa näkyvä kohta on jo rajan takana.

Panoraama Rannimmainenmurustalta itään, taustalla Venäjän tunturit.

Maisemakatselun jälkeen jatkoimme länteen kohti polkua. Se tulikin kuusikossa pian vastaan. Polku laski loivasti alaspäin. Laskua kesti ”nettolaskuna” itse asiassa aina Kummalehdonojalle saakka. Kulku oli siis nopeaa. Polku kierteli pahimmat jontkat. Kartassa olevan isomman jotkan kohdalla, kutakuinkin tässä, oli karttaan merkitsemätön puro, jossa oli hyvä, kirkas ja raikas vesi.

Tämän jontkakohdan jälkeen metsä muuttui männikkövaltaiseksi, enemmän puistomaiseksi metsäksi. Polku oli hyvä edelleen. Se kiersi Voittivaaran hiljalleen alaspäin lasketellen, vasta lähempänä Kummalehdonojaa lasku oli jyrkempi ja kivikkoisempi. Kummalehdonojan sillan jälkeen oli vuorossa lyhyt mutta jyrkkä rinne, jonka jälkeen odotti Kummalehdon nuotiopaikka. Jätimme rinkat siihen ja läksin kameran kanssa katsomaan, millainen paikka olisi Nuorttijoen rannassa oleva toinen nuotiopaikka. Heikko polku johti nuotipaikalle, joka oli surullinen näky. Huolto oli lopetettu jäljistä päätellen vuosia sitten, polttopuut olivat lahonneet paikalleen ja viimeisistä tulista tällä paikalla oli varmasti pitkä tovi niistäkin. Paikka ei ollut kovin komea, sillä nuotiopaikalta oli joen rantaan ainakin parikymmentä metriä korkeaa heinää kasvavaa tulvaniittyä, joka olisi keväällä veden vallassa. Kulku oli vaivalloista, mutta kävin katsomassa rannan ja Kummalehdonojan laskusuun Nuorttiin.

Ei nuotio enää räisky täällä...

Näkymä Kummalehdolta Nuorttin yläjuoksulle.

Palasin rinkoille, jonne oli ilmestynyt toisesta suunnasta reittiä kiertävä pariskunta. Laitoimme molemmat lounasta ja turisimme niitä näitä ja vaihdoimme tietoja reitistä. Lounasmenu oli sama kuin edellisenä päivänä, joskin nyt jätimme mustapippurin pois. Toimi! Lounasseuramme katselivat settiämme hieman kateellisen oloisena vierestä. Pääsinkin jälleen pätemään / levittämään ilosanomaa (valitse sopiva vaihtoehto) elintarvikkeiden kuivaamisen hyödyistä.

Syömisen jälkeen kuvasin hieman Kummalehdonojaa, joka oli nuotiopaikan kohdalla varsin komea. Pesin ja huolsin jalat, aah! Helteellä jalkojen hautominen vaelluskengissä rasittaa jalkoja aika lailla. Jalat olivat olleet taas omituisen kovilla, vaikka kilometrejä ei ollut takana paljoa.

Kummalehdonoja

Lähdimme seuraavalle taipaleelle, joka oli neljä kilometriä, tavoitteena Hirvashaudan laavu. Polku nousi jälleen ylängölle ja jatkui vaihtelevampana kuin aiemmin. Enemmän pientä korkeuseroa ja kasvillisuuden vaihtelua. Muutamin kohdin polulta avautui kaunista näkymää joelle, mutta puusto oli sen verran tiukkaa, ettei maisema avautunut enää kunnolla.

#taukopaikalla #relax

Laavu tuli helposti vastaan, se oli suoraan polun varressa. Aurinko paistoi kuumasti. Uimaan teki mieli, mutta paikalla oli niin tolkuttomasti hyttysiä, ettei tehnyt mieli riisua. Joen rannassa kävi kuitenkin hieman tuuli, joka helpotti tätä tilannetta. Jatkoimme matkaa kohti Mettopalon tupaa, joka oli seuraava etappi. Maasto alkoi olla jo loivapiirteisempää, joki ei mennyt enää kovin syvällä kanjonissa ja rinteet olivat loiventuneet.

Kuka on sotkenut? Jäljet siivoamatta!

Ajatuksena oli jäädä Mettopalolle yöksi. Jaloissa painoi aika lailla. On se jännä, lihaksissa oli vielä ytyä jäljellä, mutta jalkaterät alkoivat olla loppu. Mettopalon tupa tuli vastaan hieman poroaidan jälkeen. Tuvalle piti laskeutua jyrkähkö rinne polulta. Tupa oli aivan joen rannassa ja varsin sympaattinen. Pieni tosin, paikkoja vain neljälle. Sisällä haisi kostealle ja vähän tympeälle. Ei tehnyt mieli jäädä yöksi. Päätimmekin hyvin pikaisen pohdinnan jälkeen, että kävellään seuraavalle laavulle ja tehdään sama telttaviritys kuin edellisenäkin yönä. Söimme metukkaleivät ja jatkoimme kulkua. Reitti on niin helppokulkuista, että sen voisi kävellä helposti kolmeen päivään. Olisimme kuitenkin vielä yhden yön, se oli selvä.

Polku oli ripeää kävellä. Kurtsinkosken laavua piti hieman tähyillä, sillä kartasta ei ilmennyt tarkasti sen sijainti, eikä polku kulkenut aivan rannassa. Laavu oli lopulta alhaalla rannassa, mutta näkyi hyvin polulle. Pystytimme jälleen teltan laavuun ja teimme hyttystulet. Saapumisaika oli noin klo 19. Nyt oli uinnin aika, tai pulahduksen, mikä lie.

Leirielämää

Illallinen oli jälleen taivaallisen hyvää. Jälkiruoaksi pieni Dalmore-hömpsy – kaikki oli juotava, sillä pois en halunnut moista tuotetta kantaa. Ilta oli kaunis, mutta varsinaista auringonlaskua joelle ei näkynyt. Taivaalle tuli kuitenkin värejä.

4. päivä

Heräsin yöllä kahden jälkeen enkä saanut heti unta. Könysin siksi ylös, otin kameran ja menin rantaan kuvaamaan jokea ja taivasta. Ilma oli lämmin, kalsareisilla tarkeni moitteetta. Räpsyttelin joesta time-lapse -ajatuksella kuvia siihen saakka, että akku loppui. Uuden ehtisi vaihtaa aamulla, joten kömmin takaisin nukkumaan.

Nuorttijoen Kurtsinniska klo 02:30.

Aamulla alkoi sade. Pari kovempaa kuuroa osui kohdalle myös, mutta sitten sade tasaantui rauhallisemmaksi. Ajattelimme, että eihän tässä mikään kiire ole, antaa sataa ja lähdetään vasta myöhemmin. Tämä ajatus osoittautui kuitenkin huonoksi, koska laavun katto näytti vuotavan peräti kolmesta kohdasta. Vettä siis tippui telttaan sisään, kun päällikangas ei ollut paikoillaan. Helppo päätös oli siis nousta ylös ja kasata teltta. Aamutoimet siis tehtiin käänteisesssä järjestyksessä, teltan purku ensin ja aamiainen vasta sitten. Teimme vielä pienet hyttystulet, joilla samalla savustimme kätevästi itsemme. No, savun haju on Offin lisäksi sitä aitoa ”metsän dödöä”…

Sade lakkasi aamutoimien aikaan ja lähdimme kulkemaan klo 8:30. Polku oli erittäin nopeakulkuinen, maasto oli männikkökangasta, joten polku myös kuivahti vauhdilla. Poikkesimme Liemussuvannon laavulla pienellä tauolla.

180 asteen panoraama Liemussuvannosta. Nuortti virtaa kuvassa oikealta vasemmalle.

Hyttysiä oli runsaahkosti. Kärekeojalle saavuttiin jo kello 10 aikaan, eli taukoineen 4,5 kilometrin kulku oli tullut puolessatoista tunnissa. Valmistimme Kärekeojan tuvalla jo klassikoksi muodostuneen lounasmenun. Pihaan osui leppeä tuulonen, minkä vuoksi söimme tuvan pihalla. Tuvan seinän lämpömittari näytti +22°C.

Kärekeojan tupa.

Tuvalta oli kahluuvaijerille noin 100 metrin matka. Joki oli ylityspaikalla leveä, vettä oli hieman polven yli. Vaijerista oli eittämättä apua. Hankalinta oli kuitenkin rannassa, koska rantatöyräs oli jyrkkä.

Ylityksen jälkeen hilpaisimme loppumatkan vauhdilla autolle. Parkkipaikalla olimme noin puolilta päivin. Homma done. Pikaisten huoltotoimien jälkeen ajoimme Tulppioon katsomaan Sandbergin (tai ”Samperin”) veturia, jolla tukkeja vedettiin talvisin vedenjakajan yli Kemijokivarteen Tulppiosta ns. Samperin konesavotan aikoina 1916-1918. Lisää historiaa siis. Vähän tuoreempaa historiaa paikalla edusti Soklin malmitutkimuksissa käytetty kairauskone, jolla Soklin malmiota on tutkittu. Soklin kaivoshanke lienee toistaiseksi jäissä. Kaivos on kovin kaksipiippuinen juttu, toisaalta se toisi työtä ja toimeentuloa Savukoskelle, mutta toisaalta Kaivostoiminta suurella todennäköisyydellä turmelisi juuri Nuorttijoen vesistön. Vaarana olisi, että malmin louhinta ja kaivoksen jätevedet pilaisivat pysyvästi ympäristön. Kannattaako vain muutaman kaivostyöpaikan tähden?

Sandbergin veturi.

Tulppiossa joimme kahvit ja syötiin jäätelöt, jonka jälkeen matka jatkui seuraaviin seikkailuihin. Nuortin reitti vaihteleva ja hyvien retkeilypalvelujen kohde, joka sopii myös vähemmän vaeltaneille. Paljakan puutteen vuoksi täydet pisteet jäi saamatta, mutta voisi tällekin vaellukselle antaa pisteitä 4/5.